59. Kiireinen ja ison uutisen syksy 1969

Irtautuminen Kunstenniemestä syksyllä 1969 on vähän haikeaa. Olin ollut siellä täysin itsenäinen emäntä. Minulla oli ollut seinässä puhelin (p. 52849), jolla olin tilannut tuotteet ja hoidellut kaiken itsenäisesti. Olin tehnyt ruoka- ja työlistat. Seminaarissa muutun jälleen käskyläiseksi ja roskakoriksi, kaatopaikaksi suorastaan. Jostain syystä soitonopettajani purkautuu heti ensimmäisellä viikolla asioista, joita en muista, itkee ja vuodattaa, samoin itkee kotitalousopettaja peruuttaessaan kokeet. Kauhistelemme.
                      Sisareni Auli puolestaan nauttii itsenäisyydestään Siikaisissa. Hän kirjoittaa tekevänsä reissuja, joissa on todella hauskaa ja toteaa, että ”se varmaan viehättää, kun kotona ei tiedetä missä käyn”. Auli innostuu Israelista jonkun ystävän mukana. Hän kertoo salaisten reissujensa olevan ”Kibbutsissa” käyntejä.
                      Auli alkaa opiskella kieliä. Saan häneltä kirjeen, jossa tervehdys on hepreaksi. Hän iloitsee myös siitä, että saa olla ”virkanainen”.  ”Aina kun olen töissä, joku saa kohtauksen ja siinä sitä sitten vaan koitetaan nyhjystää. Vaikeita probleemoita nämä jutut.” Virkanaista harmittaa, että vanhainkodilta tai yleensä Siikaisista ei voi soittaa suoraan vain numerot vääntämällä. Puhelu pitää vielä tilata. Arkuus haittaa tilaamista. Auli on raskaasta työstä huolimatta Siikaisissa iloinen: hän suunnittelee Israeliin lähtöä.
                      Kummankin meidän kohdallamme irtautuminen lapsuuskodista kiihtyy, ja sitoutuminen omiin yksiköihin tuntuu hyvältä. Hämeenlinnassa minulla on ”kämppä”. Kun kerron meneväni kotiin, menen Turkuun Puistokadulle, en enää Illoon. Tämän syksyn 1969 kämpän saamisessa tapahtuu mystinen asia. Olemme päättäneet, Raija ja minä, asua talossa, jossa on yksi huone jäänyt vapaaksi. Vuokra on edullinen. Veikko tulee katsomaan asuntoa ja jää yöksi.
                      Seuraavana päivänä seminaarilta paluun jälkeen talon emäntä pysäyttää minut ja sanoo kiukkuisesti, että se on lähtö nyt. Saan kuulla, että olimme jättäneet veden valumaan. Kukaan ei ole nähnyt sitä, mutta minkäs teemme, lähdemme etsimään uutta kämppää, joka löytyy ihmeen helposti Retulaisten talosta läheltä seminaaria. Saamme kaksi huonetta. Olen haltioissani. ”Ihana paikka, kuin koti”, huokailen vihkooni. Huoneiden välissä on pieni keittiö. Siunattu auki jäänyt hana! Maksan kiukkuiselle naiselle 20 markkaa yhdestä yöstä ja valuneesta vedestä, vaikka kukaan ei voi todistaa, että juuri me olisimme jättäneet hanan auki. Niin, me emme ainakaan, sehän on selvää.
                      Syksy 1969 on täynnä murroksia. Illossa lokakuun 11. päivänä, jolloin alettiin muuttaa tavaroita naapuritaloon, äitini miettii näin: ”Elämä on moniklonista. Tässä eräänä päivänä siivosin laatikoita, löysin paperin, jonka olin tuhannesti lukenut. Yksi pyysi anteeksi pahoja sanojaan, tuskin oli tarkoittanut luettavaksi, mutta olipa jäänyt johonkin näkösälle. Kiitti hyvästä kodista, isästä, äidistä.”
                      Yleensä äidin muistiinpanot ovat hyvin lyhyitä. Nyt hän pohtii elämää pidempään: ”Samana päivänä löysin paperin, johon toinen tuskan hetkellä totuudenmukaisesti oli kirjoittanut: ’Vesamäessä on kaikki asiat hullusti.’ Minua nostettiin ja masennettiin, tunsin, että olin molemmat ansainnut. Omatuntoni on hereillä, tunnen, että olen heikko äiti, en osaa enkä aina tahdokaan rakentaa oikein, ei ole voimaakaan, kun en täysin osaa luottaa Taivaan Isään. Toisaalta, en olisi ihminen, jos en tuntisi kiitoksen tarvetta ja kiitoksen tuomaa mielihyvää. Nyt emme enää ole niin väsyneitä, että kaikki asiat olisi hullusti, on jopa herttaisiakin hetkiä. Jumala, anna apusi!”
                      Kukaan ihminen ei tosiaankaan elä ilman kiitosta. Veikon ja minun lapsuutta ja nuoruutta on vaivannut se, että olemme uskoneet hokeman ”kissa kiitoksella elää”. Emme olleet kumpikaan odottaneet töistämme kiitosta, mutta koulutukseni myötä ja varsinkin, kun aloitin opettamisen, huomasin, miten hienoihin tuloksiin pääsi kiitoksella. Huomasin sen myös itsestäni. Mielihyvän tunne säilyi pitkään, jos pikkurillistä huolimatta soitto sujui kiitoksen arvoisesti tai jos kuvaamataidon työn takana oli numero 10. Se kannusti tekemään aiempaa enemmän ja paremmin. Aloin ehdotella Veikolle ajatusta Kissa kiitoksella elää -ajatuksen hylkäämisestä. Sain ehdotella kauan. Veikko ei – omasta mielestään – tarvinnut kiitosta. Elämä sitten opetti aikanaan.
                      14. lokakuuta äiti palaa lapsuuskotiinsa Ristimäkeen. On muuttopäivä. ”Nyt se tapahtu! Muutto.” Porukkaa alkaa kokoontua yhteen. Kaikki saapuvat, menemme ensin kirkkoon ja siinä aikana tulevat loputkin. Äidillä on onnellinen olo, päivä on ihana. Seuraavana päivänä pidetään seurat. Väkeä on yli 70 henkeä. Kaikki tahtovat tulla katsomaan, kun Ristimäestä on tullut Vesamäki. Ristimäki säilyy talon nimenä.
                      Lokakuun 22. päivänä ostan osamaksulla itselleni vaaleanruskean pianon (Hellas-Presto) numero 11904. Saan siihen 10 vuoden takuun. Takuutodistus on tallella, mutta piano ei. Puistokadun yksiö on pieni, mutta sinne piano kannetaan, viidenteen kerrokseen. Se on ihana. Harjoittelen kaiket vapaa-aikani sillä etupäässä virsiä ja kansakoulussa laulettavia lauluja. Maakuntalaulut eivät ole helppoja. Tankkaan niitä ja suren naapurissa asuvaa Mikaelin seurakunnan taitavaa urkuria. Oikeastaan en kehtaisi soittaa, mutta velvollisuus kutsuu ja intohimoakin on, vaikka tiedän, että todellisuudessa en osaa.
                      Piano siirtyy kaikkiin koteihimme siihen asti, kunnes muutamme Keniaan 1981. Annan pianon lainaksi kasvattipojallemme Juhalle. Teemme siitä kirjallisen sopimuksen, joka on edelleen tallella. Kun vuosikymmeniä myöhemmin kyselen pianoni perään, saan kuulla sen surullisen tarinan. Siitä kerron sitten kun sen aika on eli 2010-luvulla. Piano on jossakin olemassa, elossa ja toivottavasti käytössä.
                      Olen jäänyt Hämeenlinnaan viikonlopuksi, koska minulla on pyhäkoulu vastuullani sunnuntaina. Tyytyväisenä saamastani miettimis- ja rauhoittumisajasta kirjoitan Veikolle ”lauantai-iltana, jolloin melkein kaikki tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta” pitkän kirjeen. Kerron, miten olen ollut samana päivänä viisi tuntia puutarhalla tekemässä tuntejani. Olin käynyt sopimassa puutarhurin kanssa edellisenä päivänä, että menen sinne kahdeksaksi. Onnittelen itseäni lauantaiaamun saavutuksesta ja olen varma, ”ettei kukaan meikäläisistä olisi vielä silmiäänkään raottanut heräämisen merkiksi”, mutta niinpä vain siellä on jo kaksi muuta ja möyri mullassa niin virkkuina kuin aamua ei olisi ollutkaan. Ihmettelen omaakin virkeyttäni, mutta löydän syyn sille. Olen mennyt nukkumaan illalla kuuden maissa ja nukkunut kuin tukki. Veikko on mennyt Eurajoelle vanhempiaan katsomaan.
                      Nyt kun ihmisiä ei ole ympärillä, pystyn tekemään rästissä olevat puutarhatunnit, lukemaan Raamattua, käymään kirkossa, jossa on kaipaamani ehtoollinen ja kirjoittamaan runoja. Unelmoin rakastelusta Veikon kanssa, olen nähnyt siitä unta. Kerron saaneeni äidiltä iloisen kirjeen. Epäilen kuitenkin sen aitoutta. ”En tiedä valehteliko äiti sitten vaan ja väkisin yritti jotain iloista sävyä kirjeeseen vai onko todella niin, että meilläkin vielä joskus on iloisia, elämänmyönteisiä ihmisiä.”
                      Isäni syntymäpäivät, 70 v, on edessä. Myös parhaan vävyn pitäisi päästä niihin. Ehdottomasti pitäisi, parhaan ja ainoan. Kirjeen lopussa yritän suggeroida itseni itkemään. Se helpottaisi oloa vähän siinä todellisuudessa, missä kaikki oppitunnit on ovat menneet pieleen, missä tuntee, että opettajan ura ei ole sittenkään oma ja missä opettaminen tympäisee, missä on vain ”ikävä Weikkoa, Weikkoa, rakasta Weikkoa”.
                      Olemme nyt seminaarin neljäsluokkalaisia, opettajakokelaita. Hapatus eli lehtori Liimatainen sanoo opetustuntini jälkeen: ”Minun vanha sydämeni oikein nautti, kun te, rouva Aro-Heinilä, piditte tuntia. Pojat! Oppilaiden housuissa ei olisi ollut mukava olla sillä tunnilla!” Veikolle valitan, että oppilaat tosiaan olivat olleet villinpuoleisia. En ole Liimataisen kehuista kovin iloinen, sillä en halua, että lapset tutisevat edessäni.
                      Opettamisen lisäksi on kuuntelutunteja ja sitä ainaista soittamista. Harjoittelen kaikki vapaa-ajat. Jännitän myös musiikkiopin tenttiä. Joka paikka tärisee vartalossani. Teoria on minulle vaikeaa. Olen saanut Rautiaisen raivostumaan, kun en ole osannut soittaa duureja ja molleja. Työtä joka suuntaan on valtavasti. Hämeenlinnan seminaarilla pidettävät Syyspäivät vievät voimia. Olen vetäjä kanttiinitoimikunnassa. Päiville odotetaan satoja osallistujia. Minun pitää osata päättää, mitä tilataan ja miten paljon. 
                      Alku näyttää hyvältä. Kotitalousluokka on muutettu kauniiksi kanttiiniksi. Toisena päivänä alkaa arveluttaa. Yöllä syyskuun 19. päivänä on saatu paksu lumikerros maan pinnalle. Kentällä urheillaan silti, mutta väkeä on vähän. Kolmantena päivänä on selvää, että 1000 pullaa jäisi myymättä. Veikko vie ne lopulta Turun seurakuntien diakoniakeskukseen. Siellä niistä iloitaan. Nakit eivät ole kelvanneet, työnnän ne seminaarin keittiölle. Jaloissa tuntuu neljän päivän seisonta ja juoksu. Kukaan muu ei tule siivoamaan kuin Raija. Jälkisiivous on monien juhlien heikko kohta. Viikko jatkuu kuin kiireistä viikonloppua ei olisi ollutkaan. Säestän usein aamuhartauksissa, myös muiden vuoroilla. Joillekin toisten kuullen soittaminen on ylivoimaista, myös sairaustapauksia tulee.
                      Olen etsinyt ajankohtaa, jolloin seminaari kuhisi 50-vuotisjuhlien järjestelyä. En löydä ainuttakaan merkintää, että milloin se olisi ollut. Joka tapauksessa sellainen on ollut. Aineessani, jota en ole päivännyt, kerron seminaarin 50-vuotisjuhlista. ”Ystäväni, meillä oli juhlat. Kuulithan radiosta: ’Hämeenlinnan seminaarin 50-vuotisjuhlia vietettiin tänään. Juhlapuheen piti pääjohtaja R.H. Oittinen ja tervehdyssanat lausui Jussi Isosaari.’ Ei muuta. Ei mitään siitä kaikesta kauniista musiikista, mitä varten oli harjoiteltu. Ei tarjoilun tuottamista harmaista hiuksista, ei kahvin maittavuudesta.”
                      Jatkan sitten, miten uutisten lukijan olisi minun mielestäni pitänyt lukea uutisemme aivan erilaisella äänellä, ei sillä tavallisella virallisella, vaan äänen olisi pitänyt olla lämmin ja myötätuntoinen. Kirjoitan juhlista, vaikka en ollut niissä itse mukana. Olen ollut valmistelemassa niitä kaikin voimin, mutta sairastunut.
                      Kerron, miten vuoteessa on aikaa ajatella. Kritisoin juhlien järjestämistä, sillä kukaan ei olisi ehtinyt valmistella niitä. ”Miksi hermostuttaa kaikki ihmiset ylenmääräisellä työllä?” Ymmärrän, että juhlissa istuvilla saattaa olla hyvä olla, mutta järjestäjillä ja ohjelmien esittäjillä ei.
                      Tiivistän pohdintaani seuraavasti: ”Luulen keksineeni vastauksen kysymyksiini. Tarvitaan vain Hämäläisten laulu. Tarvitaan hetki, jolloin koko juhlakansa nousee ja laulaa itselleen kyyneleet silmiin. Tarvitaan me-tunnetta. Me olemme kaikki tässä: nuoret, vanhat, hyvät, huonot, eläkkeellä olevat ja tulevat opettajat.”
                      25.9.1969 päivätyssä kirjoitelmassani kirjoitan lähetyskäskystä ja kerron, miten ”kotiamme hallitsevat pienen, mustan neekerilapsen suuret, loistavat silmät. Näen ne illalla viimeiseksi, ja aamulla niiden katse tunkeutuu ensimmäiseksi omiin unisiin ja tyytymättömiin silmiini. Lapsi on ensimmäistä päivää koulussa”.
                      Aloitan jokaisen kappaleen sanoilla ”kotiamme hallitsee”. Mikä hallitsee? Vastaan ja selitän: vahva lapsuuskodin perinne, afrikkalaisen poikakuoron laulama Agnus Dei, ristin varjo ja vielä viimeiseksi voima, Jeesuksen voima. Päätän pohdiskeluni sanoihin: ”Olen jäsen kristikunnassa. Huolellisena jäsenenä minun olisi toteutettava kaikki esimieheni käskyt. Miksi en siis tätäkin?” Tarkoitan lähetyskäskyä, jota olen käsitellyt aineessani. Täytyy sanoa, että en muistanutkaan, miten jäsentyneenä lähetystyö on kulkenut ajattelussani jo tuolloin.
                      Seminaarilla pusken eteenpäin. Olen rauhaton ja hermostunut. Tuntien valmistelut ja näytetuntien odottaminen jännittävät liikaa. Kaulaan ja niskaan nousee hirveä ihottuma. Opetus- ja kuuntelutuntien tahti kiihtyy. Kaikki pitää saada tehdyksi tiettyyn päivämäärään mennessä. Rehtori Jussi Isosaari ja lehtori Taina Kallio tulevat kuuntelemaan neljännellä luokalla pitämiäni äidinkielen tuntejani. Rehtori kehuu tuntejani kahteenkin kertaan. Kallio säteilee hänen rinnallaan. Kehuu. Harjoituskoulun opettaja Eila Seppäkin kehaisee.
                      Niin sanotuilla alustunneilla pitää olla myös arvostelijana. Nuorisotyön peruskurssi vie aikaa iltaisin. Päivät ovat kesäisen lämpimiä. Lokakuun puolivälissä on lämpimissä paikoissa +20. Sataan vuoteen ei ole ollut vastaavaa. Kuukausi aiemmin Syyspäivien aikaan oli paljon lunta.                    
                      Isäni syntymäpäivän alla käymme hakemassa ”Askon sussua”. Onko tämä sussu jo Mirja? Lehtelän Marja-Leena, koulukaverini Punkalaitumen ajoilta, alkaa Hämeenlinnassa käymiset. Hän tulee sairaanhoitajaopiston pääsykokeeseen. Saisin nyt tuttuja lisää, mutta seminaari ei anna armoa, työtä on valtavasti. Veikko pitää minusta hyvää huolta silloin harvoin, kun tapaamme. Eräänä sunnuntaina Veikko lyhentää takkini ja hameeni.   
                      Harjoituskoulun puolelta olemme saaneet valvottaviksemme niin sanotut ”sielunlapset”. Minun lapseni ovat Timo ja Taina. Heidän kehitystään pitää seurata, kirjoittaa raportteja, tehdä kotikäynti ja älykkyystesti sekä kaikkea sellaista, mitä ei millään jaksaisi tehdä. 30. päivänä lokakuuta käsityön näytetunti Ruotsalaisen luokassa menee pieleen. Tunnin jälkeen tekee pahaa. Pyörryttää. Viluttaa ja kädet puutuvat.
                      ”Rehtori huutaa meille”, kirjoitan. Olemme hänen mielestään holtittomia aikuisia. Korhonen suuttuu käyttäytymisestä aamuhartaudessa. Kuitunen haukkuu tuntini. ”Väsyttää ihan kauheasti.”
                      Harjoituskoulun puolella opettajat alkavat tulla tutuiksi. Johtajana on Erkki Kervinen, muistaakseni hän urheili paljon. Erkki Ryhäsestä on jäänyt mieleen vain se, että hän saattoi laskea kätensä vieressä istuvan seminaarin opiskelijan reidelle. Siitä varoiteltiin. Hänen ohjaustuntinsa olivat meistä sekavia. Jaakko Saarnijoki oli lempeänoloinen mies. Häntä ei tarvinnut pelätä. Naisopettajista Aino Ruotsalaista pelättiin. Jouduin hänen kanssaan vaikeuksiin mollamaijan kanssa. Se jätti arpia. Oli Irene Maijala ja Eila Seppä. Saimi Luoma-aho tuntui todelliselta ja taitavalta opettajalta, samoin Pirkko Vänskä.
                      Ihanaa, kun pääsee kotiin. Veikko tulee linja-autoasemalle vastaan. Käymme kirkossa, hautausmaalla, Ispoisissa ja Cantores Minoresta kuuntelemassa Turun tuomiokirkossa. Seuraavana päivänä kävelemme satamaan, käymme Ainon luona syömässä ja vielä on seuraavakin päivä yhteistä aikaa. Siivoan, pesen pyykkiä, tiskaan ja lepään. Tyynnyn jatkuvasta arvostelun paineessa olemisesta. Kuuntelemme mahani murinaa. Unelmoimme ja teemme budjettia.
                      Seuraavana viikonloppuna menemme taas kerran Kunstenniemeen. Laitan makkarasoppaa. Poislähdön tohinassa oksennan kivikkoon. Seuraava aamu on ankea. Tekee pahaa.
                      Löydän nyt tätä kirjoittaessani lappusen, jossa kyselen Annikki Jokiniityltä pahoinvoinnista raskauden alussa. Hänellä on vauva, hän tietää. Vertaistuki tuntuu luontevalta. Minua yököttää, mutta mitään ei tule ulos. Mieleeni ei tule, että voisin mennä neuvolaan ja saada sieltä tietoa. Annikki vastaa kiltisti kaikkiin kysymyksiini. Pian raskauteni on luokkani keskellä julkista tietoa, mutta en halua kertoa siitä sen julkisemmin.
                      Annikki kertoo myös, että johonkin tiettyyn päivää mennessä pitäisi mennä lääkäriin, jotta saisi äitiyspakkauksen. Pidän asian mielessäni ja varaan ajan viimeiselle päivälle ennen ilmoitusajan umpeutumista. Olen jotenkin niin luottavainen. Ajattelen, että kaikki aikanaan, että luonto pitää minusta huolen.
                      Marraskuun 13. päivä kirjoitan, että ”tarttis lääkäriin mennä”, mutta ensin on kehitysvammaisten päivälliset ja vielä seuraavana päivänä oloa heidän parissaan. Minua ujostuttaa molemmat, sekä lääkäriin meno että kehitysvammaisten parissa oleminen. Molemmat ovat minulle uutta. Muutaman päivän kuluttua (19.11.1969) saan ajan tohtori Kurki-Suoniolta. Kirjoitan kalenteriin lakonisesti: ”Totta on.” Lääkäri toteaa kaiken olevan kunnossa ja että lapsi syntyisi laskujen mukaan kesäkuun puolivälin jälkeen. Minun pitää mennä testeihin Tyksiin.
                      Kun kerron lääkärin lausunnosta Veikolle, muistan parin kuukauden takaisen kivan viikonlopun 27. syyskuuta paikkeilla. Se oli viikko Syyspäivien jälkeen. Meillä oli maanantai vapaata. Oppituntien jälkeen lauantaina pääsin nopeasti kotiin Turkuun Maisan kanssa. Sunnuntaina menimme Kunstenniemeen. Olimme keskustelleet lähes koko yön tulevasta Veikon työpäivästä mitään välittämättä. Unelmoimme.  
                      Aamulla tuli kiire. Minun piti ostaa ennen lähtöä saappaat ja vähän muutakin Centrumista. Olin oven takana kello kahdeksan. Liike oli aivan uusi, en ollut ennen käynyt. Valitsin tavarat ja olin menossa maksamaan kassalle. Luulin, että se on alhaalla, mutta nyt tässä uudessa liikkeessä kassat olivatkin osastojen keskellä.
                      Kiireessäni en huomannut sitä, olin vain kerännyt ostokset käsivarrelleni. Vartija otti kyynärpäästäni kiinni ja kehotti tiukaan sävyyn maksamaan keräämäni tavarat. Olin niin hämmentynyt kuin vain voi olla, sillä minähän olin juuri menossa sitä tekemään. Vartija ei uskonut. Hän talutti minut vaateosaston kassalle. Huomasin virheeni siinä. Kaiken lisäksi minulla ei ollut käteistä rahaa maksaa, olin suunnitellut maksavani luottokortilla. Se oli silloin vielä kovin epäilyttävää. Shekkejä ei vielä kirjoiteltu, mutta näihin aikoihin nekin tulivat.
                      Minua oli luultu varkaaksi! Se tuntui kauhealta. Lämpimästä syysilmasta huolimatta ilkeä tunne kiusasi minua koko päivän Kunstenniemessä. Työtä oli monenmoista: veneiden ja laiturin nostoa maihin ja puiden pilkkomista. Pari-kolme Veikon kerhopoikaa oli apuna. Illalla satoi ja myrskysi. Nautin. Meri oli minulle aina vain ihme. Mieleni tyyntyi. Pilvet haihtuivat yöllä ja kuu valaisi silokalliot ihmeellisellä valollaan.
                      Saimme olla kolmena päivänä ja kolmena yönä yhdessä. Pystyimme lähtemään sunnuntaina Eurajoelle, jossa etupäässä vain oleilimme, katsoimme telkkaria ja lauloimme Siionin Kanteleen lauluja. Maanantaina puolita päivin lähdimme takaisin Turkuun syksyn satoa mukanamme. Veikko söi koko matkan omenia. Hän ei pystynyt millään lopettamaan. Katselin häntä hämmentyneenä, kun omena toisensa jälkeen upposi mahaan. Illalla jätin Turun kodin haikeana ja lähdin junalla Hämeenlinnaan. Aamulla oli ensimmäisenä edessä harjoituskoulun aamunavauksen virren säestys.
                      En tiennyt lainkaan, millaisen lahjan ihana lomanpätkä meille lahjoitti.
                      Sami Mattila, meidän Outin puoliso, hämmästeli tässä hiljattain sitä, että en lainkaan pääse näissä muistelmissani siihen kohtaan, missä Outi sai alkunsa. Tässä se nyt tuli, Sami!
                      Kuvittele unelmoinnin yötä Puistokadun yksiössä, jossa puhetta riitti. Kuvittele lämmintä syyskuun sadetta, myrskyä niemen nokassa, vellovaa merta ja yöllistä kuutamoa. Kuvittele Eurajoen kotia, sen juhlallista salia vanhoine tyylihuonekaluineen. Kuvittele tai katso sitä kaappia, joka kaunistaa nykyisin teidän kotianne. Sen juurella Outi on luotu harsopilvenä roikkuvan unelman alla. Unelman (kukka) paikka oli aina siinä kaapin kulmalla. Ei kai tämän romanttisempaa ja kauniimpaa lähtökohtaa kellään voi olla.
                      Elämä ja kiivas toiminta seminaarilla jatkuu entisellään, vaikka minun maailmani on järkähtänyt melkoisesti. Runsaan viikon kuluttua lääkärissä käynnistä kerron uutisen lapsuuskodissani. Laukaisen sen siinä vaan, kaiken keskellä. Olen kolmannella kuukaudella raskaana. En muista vanhempieni reaktioita, ehkä he olivat vain huolestuneita. Ehkä Ulla onnitteli. Siinä kohdassa kaikkea on ollut ja on edelleen paljon, remonttia ja muuttoa ja juhlia ja…
                      Lukukauden päätteeksi on kaksi joulujuhlaa 19.12.1969. Minä soitan urkuja niissä molemmissa ja käytän jalkiota ensimmäisen kerran. Virsi on Enkeli taivaan. Laitan tämän tiedon ja päivämäärän Outille. Olet ollut vielä pieni, mutta tosi on, että elämäsi alusta lähtien olet istunut urkupenkillä, tuntenut niiden värinän, kuullut kurjan, mutta ahkeran soittoni äänet ja aistinut jännitykseni. Enkeli taivaan onnistuu kuitenkin hyvin. Olen riemuissani. Ehkä joskus osaisin soittaa.
                       Olen kohdussa kasvavan vauvan suhteen täysin huoleton. Luotan siihen, että kehoni tekee kaiken itsestään. Sitten tapahtuu jotain outoa. Saan joulukortin tohtori Kurki-Suoniolta Hämeenlinnasta. Muistan selvästi, miten avaan kirjeen Puistokadulla. Tohtori toivottaa kortissaan ensin jouluiloa ja kiittää saamastaan tervehdyksestä, jonka olen lähettänyt hänelle. Olen postittanut hänelle testin tulokset. Nyt tohtori kirjoittaa oikein alleviivaten, että minun on ehdottomasti lopetettava ehkäisypillerien käyttö, sillä ennen joululomalle lähtöäni antamani näyte kertoo liian korkeasta GOT-arvosta (nykyisin varmaan GT). Naisella sen pitäisi olla alle 40. Minulla se on 59.
                      En tietenkään tiedä, mitä GOT tarkoittaa, mutta minullahan on osamaksulla ostamamme Iso tietosanakirjasarja ja upouusi Lääkärikirja. Mitä? Niissä puhutaan alkoholin käyttäjistä, mutta minä en käytä alkoholia. Myös lääkkeet saattavat nostaa arvon korkeaksi.
                      Olen raskaana. Miksi söisin e-pillereitä? E-pillerit olivat tuolloin vielä tuore keksintö, ne eivät olleet kovin turvallisia. Luulen, että lääkäri on katsonut pelkästään testitulokset, ei potilasrekisteriä, jossa tieto raskaudestani oli ja lähettänyt kiireisen viestin. Olin lopettanut hormonitoiminnan vuoksi saamani e-pillerien ottamisen siinä vaiheessa, kun olimme laskeneet, että lapsi saisi tulla. Olimme valtavan helpottuneita, kun saimme heittää hiiteen niin pillerit kuin kondomit. Joka tapauksessa testitulokset kertovat arvosta, joka minun tuli ottaa todesta. En usko, että tein kuitenkaan mitään asian suhteen.
                      Vauvan syntymä on mielestäni vielä kovin kaukana, hänestä ei tarvitse olla huolissaan. Edessä on omasta mielestäni ikuisuuksia kestävä työteliäs kevät seminaarilla. Vasta sitten on synnytyksen ajattelemisen aika.
                      Pikkuisen mietimme, miten ihmeessä osaisimme hoitaa lasta. Kummallakaan ei ole kokemusta. En muista, että olisin hoitanut Aulia tai Askoa. Olen tietysti katsonut heidän peräänsä, mutta itse hoitotapahtumista ei ole mitään mielikuvaa. Veikolla ei ole senkään vertaa. Hänen ei ole poikana tarvinnut huolehtia kotiin tai lapsiin liittyvistä tehtävistä. Minä esittelen polleana, että muistan Askolle tehneeni pullamössöä. Luotan siihen, että osaisin tehdä sitä edelleen. Vauva ei pääsisi kuolemaan. Pullamössöä pienille lapsille tehdään kahvitilkasta, maidosta ja sokerista. Kun latte on sekoitettu, siihen upotetaan pullanpaloja ja sössätään vähän. Ei kun lusikoimaan!
                      Olen myös katsellut veljeni Jukan vaimoa Ullaa, miten hän hoitaa Elinaa ja Eevaa. Parhain oppini on Veikon ja minun häidemme valmistelun päivinä. Eeva on lähes vastasyntynyt. Hänet on pantu nukkumaan ulos kuistin pieleen, Koivumäen puolelle, rauhalliseen paikkaan kaiken tohinan keskeltä. Kun kuljen siitä ohi, kuulen hänen itkevän. En oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Menen kertomaan itkusta Ullalle. Ulla lähtee salmannopeasti, kaikki työt siihen jättäen, Eevan luokse ja tulee sisälle pikkuista nyyttiä rauhoitellen. Opin: lapsen luo mennään heti. Ei mitään saksalaisia itkukoulutuksia!
                      Kolmas oppini on parivuotiaalta Elinalta. Pukeudun lapsuuskotini pikkukamarissa. Elina on aina kanssani, kun olen paikalla. Olen juhannuksen aikaan kuvaillut hänelle yksityiskohtaisesti kertomuksen Raamatun Johanneksesta, jonka pää tuodaan lautasella juhlivan joukon keskelle, mutta Elina ei silti kammoksu minua. Ulla on osannut selittää pelästyneelle lapselle kaiken parhain päin. Onneksi Ulla kertoo myös minulle, millaiset jutut sopivat lapsille. Eeva on vielä pieni vauva. Tässä nyt Elina katsoo, kun laitan rintaliivejä ylleni. Hän sanoo tummalla äänellään: ”Äitilläkin on hamanlaiset maitokankaat.” Opin: lasten kanssa voi olla hauskaa. Opin myös ymmärtämään lasten herkkyyttä. Kaikkea kamalaa ei pidä kertoa, vaikka se olisikin Raamatusta.
                      Pestalozzit, Comeniukset ja Cygnaeukset ajatuksineen valuvat ylitseni kuin vesi hanhen selästä, mutta opin vähitellen, että lasten ja lasten äitien lähettyville kannattaa pysähtyä, kuunnella ja oppia heiltä. 

Seminaarissa jälleen. Nyt viimeistä vuosikurssia.
Seminaarin vieressä oleva harjoituskoulu tuli tutuksi.
Kristiina kertoi, että hän oli käyttänyt harjoitustunnilla linssejä. Minä en muistanut yhtään, että jotain linssejakin olisi katseltu, mutta vihot kertovat vallan muuta. Opiskelumme on ollut hyvin laaja-alaista ja perusteellista.
Olemme saaneet hyvän pohjan opettaa. On sitten vain itsestä ollut kiinni, kuinka on sisäistänyt kulloisenkin asian tai oppiaineen.
Näin sitä mennään tunnilta toiselle. Kysymykset ja oletetut vastaukset paperilla. Ja aina kuuntelijoita, joiden tehtävänä oli arvostella oppitunnin kuku.
Käskysanat olivat tärkeitä voimistelutunnilla.
Tämän valtaisan lakanan äärellä tunnen suurta voimattomuutta. Ehkä tunteen pystyvät jakamaan vain ne, jotka ovat käyneet läpi saman myllyn. Tuloksena vaivainen kissa, joka monen kotona on mennyt repusta suoraan roskiin.
Viestit onnistumisista ja epäonnistumisista kulkivat myös kirjelapuissa oppitunneilla.
Syyspäivien valmistelu vei aikaa.
Viikonloppuun sijoittuva kolmipäiväinen tapahtuma vei voimat, varsinkin, kun pullia jäi käsiin aivan liikaa.
Kyselen Annikilta tietoa raskauteen liittyvistä vaiheista.
Vertaistuki on tarpeen uuden asian edessä.
Raittiusjuhlien valmistelu. Itse juhlissa minua potkaisi onni. Olin joutunut ottamaan vastuulleni seminaarin tervehdyksen juhlassa. Löysin jonkin toivonliiton esitteen ja sain siitä aiheita. Kun pääpuhuja astui pönttöön, hänellä oli tuliset paikat, sillä hän oli käyttänyt lähteenään samaa dokumenttia.
Itsenäisyysjuhla painaa päälle.
Vierailimme toistemme luona paljon.
Marja-Leena Lehtelä on tulossa opiskelemaan sairaanhoitajaksi.
Auli on päässyt Siikaisiin töihin.
Auli löysi Siikaisista heti sielunystäviä ja alkoi heidän opastamanaan opiskella hepreaa.
Mystinen viesti ei ole vielä ratkennut minulle.

***

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti