19. Autuuden asioista

Tämä kaikki seuraava liittyy lapsuuteen – Vesamäen pirttiin ja Illon rukoushuoneeseen – erittäin tiukasti, vaikka kerron ensin matkasta Forssaan vuonna 2019.
                      Matkustin Turusta Forssaan linja-autolla ja huomasin siinä, että olin tehnyt Aurajoen vartta seuraavaa matkaa ennenkin, seurannut Aurajoen kiemurtelua jo lapsena. Nautin sen tuomasta jännityksen tunteesta. Kun joki alkoi näkyä, Turku oli lähellä ja sen uskomattomat herkut, kuten siskonmakkarakeitto, kaupungin sementin väriset, oudot näkymät ja varsinkin tuoksut tädin luona, erilaiset kuin kotona. Sama joki näkyy edelleen alkumatkasta Turusta Forssaan. Olin unohtanut koko asian. Olinko katsellut sitä seminaariaikana? Oliko se menettänyt merkityksensä ilon tuojana?
                      Veikko oli aloittanut työt Turun Mikaelin seurakunnassa poikatyön ohjaajana 1967, ja siitä asti matkani Hämeenlinnasta suuntautuivat aina vain enemmän Turkuun. Tädit Betaniankadulla olivat kovasti huolissaan, koska saatoimme joskus, harvoin tosin, nukkua samassa huoneessa Veikon vuokraamassa Puistokadun yksiössä. Tädit eivät tienneet, että emme rakastelleet, emmehän me, sillä sellainen kuului vain avioliittoon.
                      Matkalla Turusta Hämeenlinnaan, tai päinvastoin, ihailin Forssassa Finlaysonin upeita tehtaita. En jotenkin kyennyt käsittämään, että sellaisia valtavia punatiilisiä rakennuksia todella oli olemassa. Toinen ihailemani rakennus oli kirkko, joka nousi uljaana omalla mäellään linja-autoasemalta katsottuna. Halusin sinne, mutta en koskaan päässyt. Sisareni Auli sitä vastoin pääsi. Hänellä oli ystäviä paikkakunnalla. Hän kävi heidän luonaan, pääsi kirkkoonkin. Auts, olin varmaan aika kade.
                      Nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin minulla on avoimet ovet Forssan kirkkoon, ja Aulia ei enää ole, ei ole ollut yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Suru hyökyy kehoon – ja ilo. Minä elän, saan elää. En olisi koskaan voinut uskoa, että näin kävisi. Nyt oli kaikki paljon paremmin kuin koskaan. En milloinkaan olisi osannut kuvitella, että elämä olisi näin hyvää ja hienoa. Enemmän oli sellainen käsitys, että pitäisi olla vaivalloista ja tylsää, sen elämän, mun elämän. Unelmia ei ollut, koska en pärjännyt aljassa ja jommassa tai enkussa.
                      Haluan nykyisin Forssan kirkossa aina urkuparvelle, jos Outi on kanttorina. Tuntuu jotenkin niin ihanalta kuunnella hänen varmaa ja kaunista otettaan messun kulussa. Minun ei tarvitse enää jännittää niin kuin tein Eurajoella, Raumalla ja Malmillakin vielä. Tosin Malmin aikana jännitys alkoi haihtua. Nyt vain kellun kaikessa siinä, missä oman kuplani messu antaa ihanan mahdollisuuden. Outi lauloi vastausmusiikkina Halki yön ja epäilyksen sekä Lennä kuin lintunen vuorille.
                      Kuulin viimeksi mainitun alhaalta ehtoollispöydässä. Mitään kauniimpaa ihminen ei enää tarvitse – eikä moni saa kokea.
                      Katselimme 2019, hyvin pimeänä syksyn päivänä, nettiä ja huomasimme, että Suomen Lähetysseuran vuosittain järjestettävässä tammikuisessa symposiumissa puhuttiin tällä kerralla erityisesti Jeesuksesta. Pelkkä otsikko sai ajatukset liikkeelle. Minun kohdallani ne menivät lapsuuteeni. Aikuisilla oli tapana tuolloin puhua Jeesuksesta ja autuuden asioista.
                      Lintusen Sylvi poikkesi, ja taas jo puhuttiin, siinä vaan pihassa kädet pyörän sarvissa, Jeesuksen hyvistä teoista ja Hänen rakkaudestaan, joka koskettaa jokaista ihmistä, koko maailmaa. Kyynel kiertyi silmään herkästi kummallakin keskustelijalla, niin äidilläni kuin Sylvillä. Joskus jokin autuuden asia ei ollut vielä ”kirkastunut” jollekulle, mutta aika tekisi tehtävänsä. Jeesus ja hänen tekonsa ristinpuulla kirkastuisi hänelle aikanaan. Tämä Punkalaitumella.
                      Läntisessä Suomessa vaikuttava rukoilevaisuus on vienyt Jeesuksesta puhumisen vielä pidemmälle, konkretian tasolle ihmiskehossa. Yhä edelleen Eurajoen kirkossa niiataan Jeesus-sanan kohdalla, kun veisataan virttä 345 Jo mahtaisimme yötä ja päivääkin kiittää. Polvet notkahtavat ja vartalo keinahtaa Jumalan suuren hyvyyden edessä.
                      Nykyisin vain jotkut niiaavat, mutta tapa elää sitkeästi. Olen siitä kiitollinen, vaikka itse todella hitaasti uskaltauduin tähän Jeesuksen ylistykseen mukaan. Nykyisin niiaan mielelläni, kun ”saan olla morsian Jeesuksen”, niiaan kun tunnustan, että ”siinä on kyllin, kun Jeesus on mulla”.
                      Monesti olen jäänyt miettimään, miten silloin toimitaan, jos sanotaan ”Hän” Jeesukseen viitaten, entä jos käytetään sanaa ”Karitsa” tai jotakin muuta Jeesus-ilmaisua. Tähän asti olen tyytynyt selkeään Jeesus-sanaan. Ja tiedoksi vielä: miehilläkin on lupa niiata. Muutamat tekevät niin.
                      On uskomaton, itselle ihan käsittämätön sydämestä viiltävä tunne, kun Siionin Kannel -hetkessä Forssassa lauletaan laulua Oi katsohan lintua oksalla puun, joka ei ole koskaan ollut lempilaulujani (haluan aina vähän surullisempia), kuin myös nyt, kun laulan silmät kiinni vanhoin sanoin ”ken autuuden vaattein on verhonnut mun ja lapseksi ottanut kerran”. Sana autuus koskettaa, vie jalat alta.
                      Siinä on aluksi pieni niiaus diftongissa ja kaiken kaikkiaan pelkkiä lempeitä vokaaleja sekä runsaasti onnen tunnetta. Mutta apua, kukaan ei puhu enää autuudesta, en minäkään, kukaan ei puhu autuuden vaatteista, en minäkään. Mihin ihmeeseen olemme hävittäneet kauniin sanan, ihanan sanaparin autuuden vaate, autuuden vaatteet? Mikä niissä on vikana tässä lukemattomien sanojen maailmassa?
                      Siionin Kanteleen nykykäännöksessä lauletaan ”Hän autuudellansa on vaatettanut ja lapseksi ottanut kerran”. Verhoaminen puuttuu tästä, kietominen johonkin ihastuttavaan ja hyvään, pehmeään. Mainio tämäkin muoto on, ei siinä mitään, mutta lapsuuteni sanoissa on enemmän tekemistä, enemmän jumalallista kauneutta ja turvaa.
                      Kaste on kummassakin käännöksessä jämptiä. Kerran otettu ja sillä selvä. Enempää ei tarvita. Tulee mieleen Doc. Martin -suosikkisarja. Tohtori sanoo siinä suoraviivaiseen tapaansa, mikä sairaus on kyseessä, mitä hän itse haluaa tai mitä ei ja se pitää. Hurmaavaa. Yksi kerta riittää. Autuuden vaatteet on jo kiedottu ylle.
                      Ja vielä yksi näkökulma, joka avautuu Siionin Kanteleesta. Minun ei tarvitse puhua koko ajan Jeesuksesta, vaan Jeesus puhuu minulle. K. V. Tammisen laulu numero 160 tuo viestin: Jeesus puhuu, armon sana virtaa hänen huuliltaan. Jeesus puhuu! Laulu päättyy rukoukseen:

Rakas Jeesus, puhu meille, puhu yhä uudestaan,
että meille langenneille tulit taivaan avaamaan.
Jeesus, Jeesus, kätke se
syvään sydämihimme.
          Siionin Kannel 480. Sanat: Fredrik Natanael Beskow 1883.

Minäkin sain pyytää Forssan lauluhetkessä oman lauluni. Se oli äitini lempilaulu Synnit poissa, autuutta oi lapsuuteni ajalta. Ja siinähän taas tuo ”autuus”. En huomannut sitä laulua pyytäessäni. Ajattelin vain, miten kauheaa oli laulaa sunnuntai-iltapäivän parin laulun hetkessä (runsaat kymmenen ainakin laulettiin) äidille, joka tahtoo mennä taivaaseen ja jolla on ollut kauheasti kahleita, kaipausta ja kyyneleitä, varjoja.
                      Laulun kolmas säkeistö meni silloin ”Synnit poissa – murhekin pois, poissa kaikki, mi tuskaa tuonut ois! Kaikki kahleet poissa on täällä painaneet, kuivuivat kyyneleet.” Neljä poissa-sanaa! Mitä niin hirveää äidille oli tapahtunut, että hän vain halusi olla poissa? Lauloin lujaa, sillä näin pystyin ajamaan ahdistusta sisältäni, ta daa da daa, niin että tässä vain lauletaan lujaa lapsen lailla, da daa da daa, eikä muka ymmärretä äidin viestiä pois pääsemisestä. Äiti kyynelehti aina, kun laulu loppui. Se harmitti meitä. Meitä oli vielä monta lasta jäljellä, kotona, äitiä tarvitsemassa.
                      Vasta nyt käsitän, miksi äiti lauloi ja laulatti tätä laulua niin usein. Se oli tullut Siionin Kanteleeseen vasta vuonna 1961. Laulu oli uusi. Se puhutteli häntä kaikessa uutukaisuudessaan ruotsalaisella kansansävelellään ja riemukkailla toiseen ulottuvuuteen kurkottavilla sanoillaan. Viimeiset sanat kuuluivat aiemmin ”autuas ikikevät on”.
                      Uuden alku, ikuinen uuden alku. Ei tarvitsisi enää tallata samoja tantereita, hukkaan heitettyä elämää. Minun uutta kohti kurottava äitini ei saanut kuin pienen elämän lapsijoukon komentajana. Olisipa hän saanut syntyä maailmaan, jossa opiskelun mahdollisuudet ovat avoinna kaikille. Äitiparka haaveili paremmasta, unelmoi ikikeväästä, jossa kaikki olisi mahdollista.
                      Olin ratketa liikutuksesta ja surusta kolmannen säkeistön kohdalla Forssan kirkon lauluhetkessä, mutta unohdin sen nopeasti, sillä sanat seurasivat toistaan. Neljännen säkeistön riemukas ajatus taivaan rannalla kaikuvasta kiitosvirrestä tosiaan toi kiitosta mieleen. Lauloimme, että kaikki varjot häipyvät auringonnousuun ja että sydänkesä on autuas. Ennen lauloin selvemmin ja todemmin: ”Varjot kaikki vaipuvat unhon peittohon, autuas ikikevät on”.
                      Mietin heti Hilja Haahtea, joka Maa on niin kaunis -käännöksessään valitsi unholan. Hän ei kirjoittanut, että miespolvet vaihtuvat vuorollaan, ei, hän laittoi miespolvet unholaan ja sinnehän me kaikki menemme, sinne mistä kukaan ei muista meitä kuin hetken, pari sukupolvea vain, ehkä. Miten hirveän lyhyt ihmisen muisti onkaan! Unholaan mennään, kukin polvi vuorollaan.
                      En voi olla kirjoittamatta vielä yhdestä laulusta, sillä se toi mieleeni Illon rukoushuoneen tyttökerhot. On valitettavaa, että en muista enää, kuka niitä kerhoja piti ennen minua. Kuka hän ihana oli? Muistan vain sen, että hän leikitytti meitä pyytämällä hakemaan tietynlaisia kasveja. Opin silloin esimerkiksi nuokkuhelmikän. Minusta mikään heinä ei ole saanut kauniimpaa nimeä kuin se. Kaunis kukkien helmirivi taivuttaa heinän nuokkuvaan asentoon. Oli ihmeellistä, että sain siskoni kanssa juosta kesäiseen kerhoon rukoushuoneelle. Ihana vapaahetki ainaisesta valmiudessa olosta.
                      Leikimme tätä leikkiä myös kotona. Minä tietysti olin se, joka käski hakemaan, kunnes Auli alkoi valittaa, miksi en itse juokse hakemaan ja hän sano. Teimme vaihdoksen, mutta vähitellen leikki menetti viehätyksensä, vaikka Laaksosen Leila oli täydentämässä tyttöjoukkoamme. Ihan kahdestaan ei tarvinnut juoksennella.
                      Tyttökerhossa lauloimme tätä tämän forssalaisen lauluhetken viimeistä laulua Täältä puolehen ylhäisen maan. Tykkäsimme siitä. Sävel on riemullinen ja svengaava. Sen on tehnyt Joseph Philbrick Webster vuonna 1867. Kaikkein hienointa oli, että saimme opetella siihen ulkomaankieliset sanat: Vaderaa tsukini… (oi ei, en enää muista, miten tämä meni, auttakaa muistamaan, japania varmaan) kohta vaan joudutaan taivaan kuorissa veisailemaan
                      Olen ollut sairaalassa hetkessä, jossa vuosia puhumatta ollut nainen alkoi laulaa kanssani täyteläisellä äänellä tätä laulua. Lauloimme monta. En keksinyt itse mennä hänen luokseen, vaan silloin, kun olin siskoni kuolinvuoteella, eräs kätilö kysyi, voisinko käydä erään potilaan luona, sillä hän saattaisi tykätä siitä. Menin, vaikka vapisin. Kätilö oli myös evästänyt minua, että joskus sairaat laulavat, vaikka eivät puhu.
                      Olen käyttänyt tätä saamaani oppia myöhemminkin. Äitini kuolinvuoteen ääreltä minua pyydettiin erään miehen luokse, joka oli kovin ahdistunut ja tuskainen. Lauloin tuttuja lauluja, mies rauhoittui ja lopuksi pyysin, että lukisimme yhdessä Herran rukouksen. Isä meidän, aloitin haparoiden, en ollut silloin pappi, en ollut tottunut moiseen. Mies yhtyi siihen. Siunasin hänet vielä Herran siunauksella. Mies hengitti hiljaa. Jätin hänet siihen rauhaan. Parin-kolmen minuutin kuluttua hän kuoli, minulle kerrottiin.
                      Monesti nykyajan uskonnonvastaisessa tiimellyksessä muistelen näitä ja muitakin kokemuksia, jossa kristillinen usko on tuonut levon ja täydellisen rauhan ihmiselle. Miten ihmeessä tehdään sitten, kun ei enää ole tätä turvantuojaa, miten minulle itselleni lauletaan sitten, kun olen lähtöni hetkellä ja kenties tuskainen elämäni väärien ratkaisujen vuoksi. Onko ketään, joka osaisi näitä elämäni lauluja ja huomaisi laulaa? Onneksi Täältä puolehen -laulun uudistaja Lauri Thuren ei ole poistanut sanaa ”helkkyen”. Kun runo ja sen sanoma saa helkkyvän soinnin, se on minusta silloin parhaimmillaan, siis tällainen taivaallisesta kuorolaulusta kertova teksti. ”Kuolon paulat” Thuren oli jättänyt pois. Niiden tilalle hän oli muotoillut ”kuoleman kahleet”. Missä virressä laulettiin ”kuolon paulat ja synnin vaulat”? Tämä virsi pitää etsiä, paula ja vaula. Mä maalaisplikka oon ja tiedän molemmat. Ei ole vierasta kieltä. Kaunista on: paula ja vaula.
                      Forssan sunnuntainen messu ja sen jälkeinen Siionin Kannel -lauluhetki kirvoitti paljon muistoja, paljon enemmän kuin tässä, ja opetti jälleen kerran huomaamaan sen, että jokainen ihminen ponnistelee elämässään lapsuus- ja nuoruusvuosien maaperältä. Olen imenyt itseeni evankelisen liikkeen sanoman koko maailman autuudesta. Se on yhä edelleen hyvä viesti.
                      Lapsuudesta nousee höyhenenkeveitä sipaisuja aivoihin ja kehoon. Mieli velloo laulun aikana vapaana ja tuo tullessaan mitä vaan. Suu laulaa, kyynel kiertyy kätköistään, tyhjyys hulmahtelee, suru kumpuaa hetteikköön tallatuista muistoista ja sen mukana seuraa puhdistus jo ennen kuin laulu loppuu taivaan iloon. Tyhjyyden ja päämäärättömyyden tilalle tulee täydellisyys.

Esteri Ristimäki vasemmalla ja äitini Laina Vesamäki puhuvat autuuden asioista. Minä olen siitä niin hermostunut, että en katso kuvakulmaa kunnolla. Juposta jää näkymään vain peppupuoli.
Asko venyttelee vaustiaan. Taustalla näkyy Päätykaivo ja koukku, jolla vettä vintattiin. Tie kulkee aivan sen takaa.
Tässä on Juposta etupää. Isä silittää kaveria. Takana näkyy tikapuut, joita pitkin kivettiin usein katolle. Huomaa myös itsetehty polkupyöräteline.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti