66. Kevätpuolella 1972

Olemme kovasti moderneja tai ainakin yritämme olla, mutta aina vain kirkon piirissä. Emme ole kiinnostuneita populäärikulttuurista tai tarkemmin sanottuna: Veikko ei ole. Minä haluaisin kuunnella joskus iskelmiä, kun nyt on oma koti, jossa voi, mutta Veikko ei halua. Kuuntelen salaa, salaa vähän itseltänikin silloin, kun Veikko ei ole paikalla.
                      Minua houkuttaa myös teatterin, ravintoloiden ja tanssin maailma. Se saa houkuttaa, sillä minulla ei ole mitään mahdollisuuksia osallistua niihin. Meitä vahditaan edelleen tarkasti. Joudumme kertomaan edelleen kaikki menemisemme ja tekemisemme tädeille, jotka sitten viestivät minun vanhemmilleni. Veikon kodin puolelta ei ole mitään vahdintaa. Sieltä meille annetaan täydellinen vapaus elää omaa elämäämme.
                      Veikkoon voidaan varmaankin luottaa, luottaa siihen, että hän pysyy kaidalla Kristus-tiellä. Takana on myös hänen vanhempiensa suuri luottamus Jumalan johdatukseen ja varjelukseen. ”Ja meneehän niillä siellä Turussa hyvin verrattuna muiden lasten elämään.”
                      Millainen minä sitten olen ollut, kun minua on pitänyt vahtia niin kovasti? Olenko ollut kovinkin villi? Olenko jo pienestä pitäen halunnut kurkistaa nurkan taakse ja nähdä, millaista muualla on? Olin saanut siitä kokemuksen yhteiskouluaikana, kun havaitsin, että luokallani lähes kukaan muu ei tiennyt, mikä Siionin Kannel on. Olin siitä hyvin hämmästynyt, olinhan luullut, että kaikissa kodeissa lauletaan Kannelta tai ainakin käydään seurakunnan tapahtumissa Virsikirjaa veisaamassa. Ja että joka kylällä olisi rukoushuone ja että kaikki tietäisivät, mikä Evankeliumiyhdistys on. Eivät tienneet enkä minä the Beatlesin jäsenten nimiä puhumattakaan heidän esittämästään musiikista.
                      Kerran pääsen Raisiossa opettajille järjestettyyn juhlaan. Istumme ravintolan pöydissä. Naapuripöydässä on hirveän hauskaa. Nauru remahtaa tuon tuostakin. Minä joudun pöytään, jossa kaikki ovat vieraita toisilleen. Nuokumme siinä. Minulla on tylsää, on niin tylsää, että päätän, etten osallistu enää ikinä sellaisiin juhliin. Se nurkan taus tuli katsotuksi.
                      Seuraavan kerran menen ravintolaan kymmenen vuoden kuluttua, kun olemme lähdössä Keniaan 1981. Ei ole enää kotia, ei paikkaa, missä valmistaa ruokaa. Päätämme mennä Keniaan lähdössä olevan Tuuli Tammisen ehdotuksesta ravintolaan syömään. Minua arveluttaa kovin, että miten lapset selviäisivät, mutta Tuuli on luottavainen. Tilaamme lankkupihvit. Emme tiedä, mitä sellainen on, mutta se kuulostaa hauskalta. Olemme hyvällä tuulella. Meitä naurattaa kaikki asiat, sillä muutoksia on ollut paljon ja silloin naurattaa.
                      Mutta siis 1972 etsin sellaista omaa polkua, missä minun olisi hyvä olla. Tuntuu, että jotain tärkeää puuttuu. En varsinaisesti ole yksin, onhan minulla Outi kanssani aina, kun olen kotona, mutta usein tuntuu niin autiolta, että menen Ainolle, Kinnasille, Illoon, Eurajoelle, Ainon ja Aatoksen luo, Karkkuun Ainia katsomaan mieluummin kuin olen neljän seinän sisällä Jyrkkälänkadulla. Omatuntoni soimaa minua siitä, että en pysty olemaan kotona lapsen kanssa koko ajan niin kuin kunnon äidin kuuluisi.          
                      Etsin ystäväpiiriä Turusta. Veikolla on omansa, hänellä on jopa jokin piiri, josta kotona ei saa kertoa mitään. Se oli varhaista työnohjausta. Kuuluisaksi tullut Riitta Vuorinen veti sitä. Olen ryhmästä Veikolle lievästi kateellinen. Minäkin haluaisin tunteita käsittelevään ryhmään, mutta en anna itselleni lupaa sellaisen ajattelemiseen. Kunhan nyt vaan ajatus viivähtää mielessä. Minullahan on kaikki hyvin: on työ, vaikkakin nykyaikaisesti sanottuna pätkätyö, on avara koti, puoliso ja lapsi.
                      Olen koko ikäni haaveillut, että pääsisin Evankeliumiyhdistyksen Nuorisoliiton jäseneksi. Sieltä saattaisin saada ystäviä. Kun käyn Turun Marian kuorossa, uskallan kysäistä asiaa nuorisoliiton johtohenkilö Aulis Katajamäeltä. Nyt minulla olisi ikää tarpeeksi. Minulle kerrotaan, että liittoon ei oteta enää jäseniä. Nuorisoliittolaiset ovat vanhentuneet ja kokoonpano on hajoamassa. Olen valtavan pettynyt.
                      Evankeliumiyhdistyksen kuoron johtaja Martta Salminen on johtanut kuoroa 1936 alkaen. Hän saa ”Director cantus arvonimen myöhemmin 1980. Hän on tuolloin johtanut kuoroa uskollisesti 44 vuotta. Martta oli varsinaiselta ammatiltaan verovalmistelija. Lapsuudessani oli upeaa, kun kuoro retkellään poikkesi meidänkin pihaan. Juotiin kahvia siinä, ja he lauloivat kiitokseksi tunnuslaulunsa Soi kannel kaunis soi, helkkyellös kielin kirkkahin. Oloni tuntui taivaalliselta. Putosin taivaista nopeasti maan pinnalle, kun kuorolaiset alkoivat käydä meidän puuhuusissa. Hävetti niin valtavasti. Luulin, että Turussa kaikilla olisi jo vesivessa.
                      Raision yhteiskoulun opettajat ovat se piiri, joka pitää minut kasassa. Jotkut tulevat jopa läheisiksi minulle. Se voi olla myös oman mieleni kaipausta hyväksyntään ja arvostukseen. Joka tapauksessa saan jutella paljon opettajainhuoneen sohvalla Marjatta Virtasen kanssa ja haaveilla matkasta läpi Siperian. Minulla se jää haaveeksi, hänellä ei. Syksyllä Marjatta kertoo matkustaneensa junalla Kiinaan. Tuntuu uskomattomalta, että joku voi tosiaankin toteuttaa oman unelmansa. Tiedän, että minulla ei ole siihen mitään mahdollisuutta. Saan Marjatalta kortin Pekingistä.
                      Meidän elämämme täyttyy Veikon kerhoista, retkistä ja leireistä sekä hänen harrastuksestaan veneiden parissa. Hän saa lasikuidusta tekemänsä veneen valmiiksi ja myy sen. Rahaa saamme 500 markkaa. Iso summa, kun ajatellaan, että Veikon kuukausipalkka on vähän yli 700 markkaa. Veneen rakentamiseen hankitut tarvikkeet on jo maksettu.
                      Me emme voi edes haaveilla mistään isommasta, auto ja sen kunnossapito on suurin toiveemme. Nyt on Rellu, joka hajoaa tuon tuosta. Veikko korjaa. Maksamme autoa hitaasti, mutta joka kuukausi kuitenkin. Ikinä mikään pakkomaksu ei jää maksamatta. Osaan laittaa ruokaa vähistä aineksista ja osaan ommella vaatteita. Teen Outille paksun, punaruudullisen talvitakin, johon laitan teddy-kankaasta vuorin. Oi, se on kaunis, niin kaunis, etten ole voinut heittää sitä vieläkään pois, vaikka se on hiirien ja rottien järsimä. (Tavaramme olivat navetassa kenia- ja tansaniavuosinamme. Siitä tämä jyrsintä.)  
                      Unelmamme on saada rahaa edes sen verran, että pystymme elämään. Joudumme kuitenkin sellaiseen velkakierteeseen, jossa huomaamme kuukausi toisensa jälkeen, että olemme kuluttaneet palkkamme jo etukäteen. Palkkapäivänä kaikki häviää tililtä heti edellisiin maksuihin. Joudumme käyttämään luottokorttia. Mietimme kovasti, mistä voisimme saada sen verran rahaa, että pääsisimme tasapainoon.
                      Veikko on voimaa täynnä oleva riski mies, kyllä hän saattaisi jaksaa, mutta perheelle jäävää aikaa ei sitten olisi yhtään. Hän on joskus kiskonut selleriä jonkin kartanon pelloilla Ilpoisissa, mutta tajuamme, että sitten emme näkisi toisiamme lainkaan, jos hän aloittaisi maataloustyöt Turussakin. Eurajoella ja Illossa peltohommia riittää vapaa-aikoihimme. Se työ on luonnollisesti palkatonta. Mutta toisaalta: saimmepa loma-asunnon ja ylöspidon kummassakin paikassa, ja se on paljon se.
                      Minulle lankeaa aina paikalla olevien tai paikalle tulevien lasten kanssa oleminen loma-aikoina, ruoan teko ja tiski. Mieluiten kuitenkin heiluisin heinäpellolla muiden kanssa juttua heittämässä ja nauramassa. Niin tietysti, onhan lasten kanssa kivaa ja täytyyhän jonkun heitä hoitaa, mutta… Siihen on ollut suostuminen.
                      Huojun alakulon ja reippauden rajamailla. Olisi ollut upeaa saada se vauva, mutta totta kai ymmärrän ja olen kiitollinen, että luonto hoiti tehtävänsä ja lähdetti epämuodostuneen sikiön minusta pois. Olen kiitollinen sairaalan lääkäreille ja hoitajille, jotka ovat tehneet työnsä kohtuullisen ystävällisesti. Olen kiitollinen, että olen parantunut. Olen kiitollinen, että uusi elämä minussa voi alkaa, vaikka näemme toisiamme vain vähän.
                      Naurattaa tässä, kun muistan, miten keskenmenneen vauvamme elämä alkoi Kunstenniemessä sillä rippikoululeirillä, missä Outi ei ollut. Soutelimme pari kertaa naapurisaareen.
                      Haluamme saada lapsen, mutta mitään ei tapahdu. Onko minut kaavittu pilalle? Hätäilen sitä opettajakavereilleni. Jyrki Siura sanoo viisaasti, että usein käy niin, että kun lakkaa odottamasta ja hätäilemästä asiaa, keho rentoutuu ja raskaus voi alkaa. Yritän uskoa Siuran sanat. Yritän unohtaa keskenmenon. Yritän unohtaa toiveen toisesta lapsesta. Mutta: se ei vie alakuloa minusta pois. Saatan näyttää pirteältä ja iloiselta ja teen kyllä työni niin hyvin kuin osaan tai jaksan, mutta elämä ei tunnu siltä, mitä olen odottanut.
                      Onneksi on sisareni Auli, joka kuuntelee. Hän, jonka kanssa olen äitini vihon mukaan tapellut tulisesti ja hetken kuluttua leikkinyt iloisena ja rauhallisesti kuin ei mitään. Näin olemme kasvaneet vierekkäin, kaksi pientä tyttöä, lähes samanikäiset, minä 1947 syntynyt ja Auli vuoden myöhemmin. Puran hänelle mieltäni. Kerran hän pyytää, etten enää moittisi Veikkoa hänelle.
                      Pyyntö avaa silmäni huomaamaan jotakin sellaista, mitä en ole itse tajunnut. Minähän olen vain purkanut pahaa oloani. Tottelen Aulia. En kerro hänelle enää koskaan Veikosta muuta kuin hyvää, tietenkin. Sitä saa puhua. Jatkamme sisarina ja ystävinä, mutta minulta puuttuu nyt purkautumisväylä. Tähän aikaan ei puhuttu, ainakaan minun piirissäni, mistään synnytyksen- tai abortinjälkeisestä masennuksesta. Ja miksi olisi puhuttu, jos niistä olisi tiedetty, minullahan oli kaikki hyvin.
                      Saan Raijalta ihania kirjeitä. Hän osaa kirjoittaa nasevasti suurista ongelmista. Kerran hän kirjoittaa, miten opettajien lapset saattavat olla kaikkein kauheimpia luokassa. Raija pyytää, etten kasvattaisi Outia säntilliseksi lapseksi. Hän on nähnyt sellaisia opettajien lapsia ja kauhistelee heitä minulle. Meillä siitä ei ole pelkoa, sillä Veikon epäsäntillisyys valloittaa koko kodin. Minusta ehkä olisikin voinut kasvaa pikkuasioissa nysväävä äiti, mutta nyt siihen ei ole mitään mahdollisuutta. On opittava elämään epäjärjestyksessä.
                      Outista alkaa tulla kiva keskustelija. Minusta on mukavaa, kun hän puhuu juttujaan. Hän auttaa minua keittiöhommissa ja haluaa lorauttaa veitikkaa kurkkuliemeen, kysyy montako pakkaletta pannaan leipäkoriin ja voitaisiinko laamata vesiväreillä. Minua ihastuttaa hänen puheensa. Tämä voi olla kyllä vähän myöhemmin, mutta jotenkin hahmotan sen tähän alakuloisuuden aikaan. Puuhaamme Jyrkkälänkadun keittiössä ja leikimme kotia.
                      Luen lapsen kasvatuksesta kertovia kirjoja. Niistä nousee yksi asia johtotähdekseni. Lapsen kolme ensimmäistä vuotta ovat hänen kehityksensä kannalta kaikkein tärkeimmät. Päätän satsata lapseen niin paljon kuin voin, ainakin sen kolmen vuoden ajan, jos en muuhun pysty. Outi kasvaa yksinään. Hän ei oikein viihdy tarhassa, jossa Mirja taas on kuin kala vedessä. Tapaamme Kinnasia usein, sillä kummallakin perheellä on sama ongelma, lapsella ei ole leikkikaveria kotona.
                      Olen Outin kanssa paljon, laulan, leikin, pallottelen, kuljen katuja, luen kirjoja, piirrän, käyn Kupittaalla katsomassa joutsenia jne. Outi leikki ja laulaa mielellään. Pieni kissanpoikanen katsoi sillan reikiin on paljon laulettu laulu ja kaikki ne uudet, joita opettelimme seminaarissa. Lauluja riittää. Outi on rauhallinen ja iloinen. Kerran, kun syvennyn seuraavan päivän koulutehtäviin, Outi haluaa suurempia linjoja elämäänsä. Hän vetelee tussilla seinät täyteen maalauksia. Saman hän tekee Ainon ja Saiman uudessa kodissa ennen kuin ehdimme estää. Saimaa harmittaa lujasti. Pitäisikö koko seinä tapetoida uudelleen? Meillä ei olisi siihen varaa, eikä Saima tietenkään halua maksaa sitä.
                      Piirrokset säilyvät molempien kotien seinissä pitkään. Joka kerta Koulukadulla käydessämme silmäni iskeytyvät ensimmäiseksi niihin suttuihin. Saima puhisee. Lopulta, kun Veikko teettää niin sanottua roskataidetta Jerico-klubissa, ostamme jonkin meidän mielestämme kauniin taulun sille pahuksen seinälle. Onneksi se miellyttää tätejäkin. Veikko kiinnittää sen Koulukadun kodin sohvan yläpuolelle Outin piirrosten päälle.
                      Outilla on flunssaa vähän väliä. Hän tulee aina matkoilla sairaaksi, joten alamme miettiä, pitäisikö menemistä rauhoittaa vähän. Itse asiassa Eurajoen mummu ehdottaa sitä meille. Lapsi pysyisi terveempänä, jos pysyisimme paikallamme. Mutta me olemme kuluvan ajan nuoria ja menemme vaan. Onneksi äitini pääsee hoitamaan Outia silloin tällöin, kun flunssa yllättää. Lasta ei voi viedä tarhaan silloin, ja minä en voi jäädä pois koulusta. Ei oikein ole ketään, jonka voisin tempaista sijaisekseni tunneille.
                      Lapsenhoito on meillä siis reirassa, mutta ystävillämme Marjatalla ja Antilla käy kurjasti. He asuvat vielä kivijalka-asunnossaan Ratakadulla ja ovat lukeneet lehti-ilmoituksen, jossa tarjotaan lastenhoitoa. Mirja saa hoitajan. Jostain syystä Mirja alkaa hoidon alkamisen jälkeen muuttua. Kotona hän vain istuu, jalat ovat kankeat, eivät kanna. Mirja tuijottaa apaattisena. Eräänä iltana kymmenen maissa, kun lapsi ei lainkaan nuku, Marjatta ja Antti vievät hänet hädissään Tyksiin. Verikoetta ei meinata saada enää. Mirjan hemoglobiini on hyvin alhainen. Häntä hoidetaan sairaalassa viikon verran.   
                      Osoittautuu, että hoitaja oli päivittäin huumannut Mirjan jollakin huumaavalla aineella. Kun pohdiskelimme tätä Marjatan ja Antin kanssa, mietin luonnollisesti Outia. Hänelle olisi voinut sattua yhtä hyvin tällainen täysin vastuuton hoitaja, elämä oli silloin sellaista, lapsiin ei satsattu. Marjatta jää joksikin aikaa pois työstään OTK:lta. Hän hoitaa Mirjaa kotona. Veikko alkaa hommata Mirjalle paikkaa Pansion lastentarhasta, jossa Outikin on. Mirja saa paikan. Olemme kaikki vielä niin nuoria, että emme ymmärrä tehdä mitään ilmoitusta minnekään, ellei sitten sairaalasta tehdä. Ehkä ei. Silloin oli tuommoista tältäkin osin.   
                      Jotkut sanovat, että nuoruus on elämän parasta aikaa, kultaista ja huoletonta. En tiennyt vuonna 1972, millaista huolettoman nuoruuden olisi kuulunut olla, mutta sen tiedän, että minun nuoruuteni ei ollut missään kohdassa kultaista, saati huoletonta. Sikäli se on huoletonta, ettemme sure tulevaa, totta kai huolestumme ilmaston muutoksista, atomivoimasta, Itämeren saastumisesta ja muusta sellaisesta, kuten muutkin nuoret, mutta omalla kohdallamme emme huolestu tulevasta. Suremme jo tapahtunutta ja mietimme, miten voisimme auttaa. Veikon kodissa tarvittaisiin todella paljon apua, mutta olemme aika neuvottomia. Samoin Veikon vanhemmat ovat. Asiat melkeinpä vaietaan. Olemme kohteliaita toisillemme. 
                      Meitä vaivaa herrapelko. Emme uskalla kysellä asioista mistään virastoista tai muilta auttavilta tahoilta. Me olemme kaksi maalaistolloa pienistä kylistä emmekä ymmärrä, mitä sellaiset arat ihmisenä elämistä opettelevat nuoret aikuiset voisivat tehdä.
                      Veikko sanoo tässä Livonsaaren kodissa, kun pohdimme näitä asioita: ”Menneisyydestä voi ottaa oppia, ei muuta. Aika ei ollut silloin parempaa.” Tämä on niin totta. Oli paljon avuttomuutta niin yhteiskunnassa kuin lasten kasvatuksessa, nuorison ohjaamisessa oman elämän hallintaan ja omien taloudellisten kysymysten hallintaan. Kellään ei ole neuvoja. Pitää luovia itse.
                      Me olemme olleet kaksi harhailevaa laivaa elämän suurella merellä. Ympärillä kuohuu uudenlaiset aallot, ja me vaan purjehdimme niissä vanhoissa, jotka joidenkin mielestä olivat nykyaikaisuudessaan kovinkin arveluttavia. Kalervon vaimo Anna-Kaarina sanoo, että ”Irjaan on tarttunut humanismi”. En oikein tiedä, mitä sana humanismi pitää sisällään, mutta sen verran tajuan, että se on jotakin vieroksuttavaa, ei toivottavaa. Arviointi minusta on pelottava ja mieleen jäävä. En ollut koskaan aiemmin kuullut tällaista.
                      Ehkä olen touhottanut Anna-Kaarinalle toukokuussa Turkuun saapuvasta erikoisesta ryhmästä. Jim Palosaaren Jeesus hipit Yhdysvalloista on tulossa. Heillä on seurakuntasalissa Eerikinkadulla evankelioimistilaisuus ja illalla Jeesus rock konserttisalissa. Mainostan sitä oppilaillekin. ”Nämä nuoret ovat kuulemma aitoja ja tosia.” En tiedä.
                      Tiedän kyllä, mitä humaani ihminen tarkoittaa ja olen asiaa harkittuani iloinen siitä, jos olen muuttunut sellaiseksi. Tutustun sitten humanismiin ja kyllä, myönnän, pikku laineita on sieltäkin suunnasta saattanut pärskähdellä ylleni.
                      Tätä kirjoittaessani katson, mitä Wikipedia sanoo humanismista: ”Humanismi on länsimaissa renessanssin myötä noussut kulttuurivirtaus sekä aatteellisena käsitteenä ihmisyyteen perustuva elämänkatsomus. Humanismiksi alettiin 1800-luvun lopulla kutsua keskiajan ja uuden ajan taitteessa syntynyttä, antiikin sivistysihanteeseen perustuvaa, inhimillisyyttä korostavaa suuntausta.”
                      Haluaisin kovasti olla humaani ja humanistikin. Jos en sanan virallisessa merkityksessä niin täysivaltainen osaisi ollakaan, niin avaramielinen kuitenkin. Inhimillinen. Haluaisin auttaa monia apua tarvitsevia, mutta ei ole rahaa ja myös ajanpuute on valtava. Hyvä, että ehdin päivittäiset vaatimukset.
                      Loppukesästä 1972 saan äidiltä onnittelukirjeen. ”Olen tässä muistellut aikaa 25 vuotta sitten. Minä olin silloin vielä aika paljon nuorempi kuin nyt ja jaksoin olla joskus iloinenkin, ja onnellinen olin sinä syyssuven sunnuntaiaamuna kun sinä synnyit. Pirtti oli poikia puolillaan ja kun siihen tuli tyttö, oli se onnea. Ja on se ollut siitä lähtienkin, mutta ei sitä vaan osaa näyttää meikäläinen hidas suomalainen illolainen.”
                      Äiti kertoo myös Askon käynnistä kotona. ”Oli mukavaa, kun Asko sai olla pari päivää kotona, ikävä vaan taas tuli, kun täytyi hänen lähteä pimeenä ehtoona kauas, isäkin melkein itki. Me oomme tulleet aika höperöiksi.” Pirtissä on kamala meteli, siellä riehuu Aini tyttöjen kanssa. Aini on tullut leipomaan vapaapäivänään, ei osaa olla jouten. Loimaalle pitäisi mennä, ei ole tullut käytyä sitten äitienpäivän, mutta Turkuunkin tekee kovasti mieli.
                      Myöhemmin syksyllä toisessa kirjeessä äiti kertoo ikävästään. ”Meinasin tänä ehtoona tulla soittamaan sinulle ja Aulille ja kaikille rakkaille. On ollut niin hirveä ikävä! Itku on aina silmässä, ollut monta päivää. Aulia ei ole näkynyt kahteen viikkoon. Se on pitkä aika, kun hän on niin lähellä. Vanha väsynyt ihminen on surkee.”
                      Auli on muuttanut Siikaisista Punkalaitumen kunnalliskotiin töihin. Äiti on siitä todella iloinen, mutta tiedän, että Auli ei niinkään. Elämisen vapaus, josta hän iloitsi Siikaisissa, on mennyttä.
                      Raija on saanut uuden työpaikan Punkalaitumelta, kuten Aulikin. He asuvat puolen kilometrin päässä toisistaan. Raija tuntee elämänsä entistä juurettomammaksi, koska aina on muuttoja. Kirjeet ovat Raijan mukaan alkaneet muuttua ylellisyysyllätyksiksi. Vuosikymmeniä myöhemmin kirjeet ovat ylellisyysyllätyksiä sanan todellisessa merkityksessä. Raija kuvaa myös mainiosti kuluvan ajan asunnoista. Vieraat joutuvat tulemaan Raijalle palotikkaita pitkin, sillä sisäänkäynti on jotenkin lukittuna koulun tähden. Kiipeäjillä on hauskaa.
                      Raija kirjoittaa: ”Aviovaimo on kuulemma monelle miehelle statussymboli, miks ei se mies olisi vaimolle samalla tavalla, varsinkin jos sillä olisi rahaa ja asemaa. Vaikka alkaa kai olla yhä harvinaisempaa, että sellainen mies olisi kenenkään naisen yksityisomaisuutta muuten kuin teoriassa. Eivät taida naisetkaan enää kelvata statussymboleiksi. Tai miksi jättää itsensä pois joukosta. Korkeat ihanteet ovat madaltuneet niin, että ihan pahaa tekee, kun joskus oikein pysähtyy ajattelemaan.”
                      Raija kysyy kirjeen lopussa, onko minulla ikävä niitä aikoja, kun olimme Hämeenlinnassa. Hänellä on. ”Ihan väkisin tulee mieleen paljon mukavaa, niin ne muistot kirkastuvat. Eikä kai se niin kaameen paha paikka ollut.” Kaamee alleviivattuna. En tiedä, mitä olen vastannut hänelle, mutta uskoisin, että minulla eivät muistot olleet vielä muuttuneet ruusuisiksi, eivät tietenkään, sillä vuosikymmeniä myöhemmin näen vielä unia, miten nousen seminaarin rappusia, jotka päättyvät yllättäen.
                      Tätini Anna ei pidä siitä, että sisko Laina lähtee minnekään kotoa, sillä silloin jää kotityöt hänelle. Anna on muuttunut kummalliseksi, äiti kirjoittaa ja jatkaa, että sisko vain nukkuu ja lihoo, hänellä ei ole kiinnostusta mihinkään. Äidin on vaikea elää Annan kanssa. Riitaa tulee helposti. Siksikin hän lähtisi mielellään pois kotoa lasten perheissä kyläilemään.
                      Anna elää omalla tavallaan ja se ärsyttää äitiä. Hän analysoi Annaa: ”Moni väsynyt vanha vaeltaja istuu avatun Raamattunsa äärellä tähyillen kohti taivasta ja odottaen poispääsyä, mutta Anna ei omista, että hän on vanha ja hoidettava eikä hän liioin tähyile taivaita, suuttuu, jos puhun kuolemasta, ’vanhempi sää oot kun minä’. Niin kuin oonkin, kymmentä vuotta. Mutta jospa Jumala vielä ottaisi kiinni niin kuin hän silloin tällöin tarttuu meihin muihinkin, maan multaan kiintyneisiin, voimakkaalla otteella näyttääkseen parempaa. On niitä Katekismuksessa lueteltuna, mitä kaikkia konsteja Jumala käyttää, sairaus, ajalliset vaikeudet ja onnettomuudet.”
                      Jotakin hyvää on myös. Äiti vie eläketoimistoon elämänsä ensimmäisen verolomakkeen täytettynä. Oikein on pitänyt laittaa kunnian ja omantunnon kautta allekirjoitus. ”Taidan jo olla vihdoinviimein täysivaltainen kansalainen.” Äiti on 65. Oman pankkikirjan hän sai viisi vuotta aiemmin.
                      Äiti on lukenut jostakin kirjasta, että lapset, jotka on rukouksella ympäröity, eivät voi iankaikkisesti hukkua. Tässä äiti ajattelee Askoa. Hän on ollut koko Askon iän tästä huolissaan, mutta nyt aina vain enemmän. Asko pääsee armeijasta helmikuun alkupäivinä 1972 ja tulee meille Jyrkkälänkadulle asumaan. Meneekö hän siitä Naantaliin vai Paimioon? Kumpi oli ensin? Pitää tutkia.
                      Annakin nyt itselleni noin kaksi viikkoa tutkimusvapaata. Kirjoitan sitten taas – papereihin, vihkoihin ja kortteihin paneutumisen jälkeen – uusin tiedoin ja innoin.

Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti