123. Matongon naisia jatkuu

Kun Veikko luki nyt, kesällä 2021, näitä pieniä juttujani Matongon naisista, ne olivat hänelle suuria, melkein mahdottomia lukea. Naisten kertomukset olivat painuneet unohduksiin, mutta kun ne olivat silmien edessä pienen pieninä juttuina, ne nousivat mielen pintakerroksiin ja riipaisivat syvältä. Veikko teki työtä etupäässä miesten keskuudessa, mutta ei hän tuppisuuksi jäänyt kotipihallamme tai kirkonmäellä naisia kuunnellessaan. Naiset kertoivat mielellään elämästään. Kovia kohtaloita. Meillä kummallakaan ei ollut aiemmin aavistustakaan kuinka kovia.

Lapsikuolleisuus Keniassa on korkea, vaikka moniin muihin Afrikan maihin verrattuna tilanne on parempi. Tapana on, että lapsi saa nimen vasta sitten, kun hän täyttää kolme vuotta. Ajatuksena on, että hän voi kuolla, jolloin kaikki vaivannäkö olisi ollut turhaa. Ambulanssikuskeina näimme kuolemaa. Veikko kertoo, miten riipaisevaa oli katsella äitiä, jonka lapsi menehtyi sairaalan pihalle. Äiti repäisi vaatteensa halki ja lähti juoksemaan kylän naisten luo. Rinnoista suihkusi maito. Pian äiti ryömi muiden naisten kanssa maassa, mudassa. Suru oli yhteisöllistä.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti