3. Vesamäen kodista ja siihen liittyvästä

Nuoruudessani häpesin kotia. Se oli ensinnäkin hirveän vanha ja hirrestä tehty. Sen nurkissa näkyi tosi nolosti ne kauheat hirsien päät. Kaikissa, ihan kaikissa muissa taloissa ne päät oli kätketty kauniiden, valkoisten kulmalautojen alle. Sisällä lattiat, joita alituiseen jouduin laasemaan (lakaisemaan), oli tehty leveistä laudoista ja maalattu punaisiksi. Väristä pidin, mutta en siitä, että lattian pitikin olla niin rosoinen. Se oli sitä erityisesti kohdasta, missä isä ja veljeni veistelivät milloin mitäkin talvi-iltojen puhdetöinä.
                      Lattian raot hohkasivat kylmää ja ikävintä oli, että sukkapuikot hävisivät lautojen välisiin rakoihin, jos niitä käsitteli taitamattomasti. Puikon katoaminen tiesi selkäsaunaa. Lopulta äiti teetti pojilla minulle puiset vartaaat eli puikot. Kauhea nöyryytys. Hionta ei ollut onnistunut ihan viimeisen päälle. Silmukat tarttuivat puun syihin ja takkuilivat pahasti. En uskaltanut sanoa mitään. Kuka minulle olisi tehnyt ne vartaat? Kukaan ei vapaaehtoisesti, mutta äidin mahtikäskyllä Jukka tai Aatos. Jos minä olin vaikka seitsenvuotias, Jukka oli kymmenen ja Aatos kaksitoista. Olen epäillyt Aatosta tekijäksi, mutta voi se olla Simokin, joka olisi ollut silloin kuusitoistavuotias. Oliko Simo silloin vielä kotona? Simosta tuli puuseppä, joten miksei nyt yhdet vartaat olisi syntyneet tuossa tuokiossa.
                      Kolme pitkää mattoa kätki alleen osan röhmyisestä lattiasta, josta sai helposti tikkuja jalkapohjiin kevätpuolella vuotta, jolloin edellä olleen kesän aikana paksuiksi tallatut jalkapohjat olivat hiutuneet villasukissa ja monoissa ohuiksi. Kuljimme avojaloin varhaisesta kesästä myöhäiseen syksyyn, kouluunkin. Opettaja ei sanonut mitään paljaista varpaista ja kengättömyydestä, mutta kun Punkalaitumelta tuli luokkaamme terveydenhoitaja, hän kysyi miksi minulla ja Aulilla ei ollut kenkiä. Olisi meillä ollut, mutta halusimme paljaat varpaat, teki mieli sanoa hänelle. Tietenkään en sanonut, silloin ei sanottu, siihen ei ollut lupaa. Opettaja tyytyi vain nostiskelemaan hartioitaan ja mumisemaan jotain. Osaisin lavastaa tilanteen tarkalleen. Tiedän, missä opettaja oli, missä terveydenhoitaja, missä Auli ja minä. Minulle jäi tapauksesta epävarma olo. Tajusin luultavasti ensimmäisen kerran, että meitä luultiin köyhiksi. Olimme sitä, mutta se ei ollut aiemmin käynyt minulla mielessä.  
                      Vesamäen pirtissä matot pyöriteltiin lattialle lumessa pöyhimisen jälkeen, ja elämä oli taas hyvin, siivous tehtynä ja pirtti raikas. Seinillä oli kumpuileva ja kupruileva pahvi ja sen päällä tapetti. Mitään kankaita, ryijyjä, raanuja tai tauluja ei ollut. Sähköt oli vedetty lapsuuteni aikana niin, että valoa saatiin kahdesta lampusta. Perimmäisen lampun himmeydessä äiti ompeli polkukoneellaan, etumaisen alla miehet puuhasivat ehtoopuhteen töissään. Minä nukahdin lähes aina ompelukoneen surinaan, poljettavan Husqvarnan. En osaa nukahtaa nykyisinkään ilman ääntä. Hurina tuo turvan, jossa enää ei vaadita mitään.
                      Myöhemmin ehtootöihin tuli mukaan hampaiden pesu, mutta niin myöhään lapsuuttani kuitenkin, että hampaat olivat vaurioituneet jo pahasti. Jouduimme menemään hammaslääkäriin Säästöpankin taloon Punkalaitumen keskustassa. Matkaa sinne oli noin 10 kilometriä. Hammaslääkärillä oli suun tunnottomaksi tekevää, anikselta (vai oliko se sittenkin neilikkaa?) maistuvaa lääkettä ja jalalla poljettava pora. Hiukset tuntuivat nousevan pystyyn kivusta, kun hän suihkutti jotain (ilmaa) juuri poratun hampaan koloon. Itse hammaslääkäri oli pelottava valkoinen takki yllään. Naapurin nuorilta otettiin kaikki hampaat pois. He saivat rippilahjaksi uuden kaluston suuhunsa.
                      Hampaiden särky on ollut lapsuudessani ihan tavallista. Lähes kaikki joutuivat kouristelemaan sen kanssa. Paisunutta poskea painettiin lämpimän muurin kylkeen. Suuhun tiputeltiin Anistippoja. Muuta apua ei oikein ollut. Lääkekaappi oli keittiön oven vieressä muurin kyljessä. Se piti sisällään Hota-pulveria valkoiseen paperiin taiteltuna ja myöhemmin Aspiriinia. Oli myös lyijyvesipullo, jonka sisältöä käytettiin kipeytyneisiin jäseniin. Jos oli taittanut vaikkapa kätensä, siihen laitettiin lyijyvettä ja käärittiin jotain rättiä päälle.
                      Tohtori, ”tohteri” sanoi isä, Paloheimolla oli vastaanotto kaukana keskustassa, hänen luokseen ei menty turhaan. Jos mentiin, toimitettiin samalla muidenkin asiat. Muistan, miten noloa oli, että minun piti puhua lääkärille myös pikkusiskoni puolesta. Meillä kummallakin oli kova angiina ja niin päätettiin, että kun minä olin sairaampi, minun piti mennä saamaan apua.
                      Linja-autoja kulki kumpaankin suuntaan, joten siitä sitten tyttö linjuriin ja lääkäriin. Lääkäri ymmärsi, että kummallekin tarvitaan lääkettä ja hän kirjoitti määräyksen. Kävelin vajaan kilometrin päässä olevaan Apteekkiin. Valkoiset pläntit kurkussa kivistivät ja 40–42 asteen kuume horjutti askelta, mutta tunsin olevani tärkeässä tehtävässä. Sisareni saisi avun. Kävelin pakkasilmassa lääkkeiden saamisen jälkeen vielä puolisentoista kilometriä, linja-autoasemalle ja odottelin sitten linjuria. 
                      Siinä tienposkessa se noin kymmenvuotias tyttö sitten vielä värjötteli kauan bussista hyppäämisen jälkeen, jotta kuljettaja ei olisi nähnyt, mihin taloon hän menisi. Tällä tavoin uskottelin itselleni, ettei kukaan tiennyt, miten ikivanhassa talossa asuin. Miksei niitä valkoisia kulmalautoja voitu ikinä laittaa, uskalsin tuskailla isälle. Hän kertoi rauhalliseen tapaansa, että jos hirsien päät sahattaisiin pois, talo luhistuisi. Siihen oli tyytyminen. Ja siihen, että talo oli todellakin vanha, jo silloin yli 100 vuotias, notkollaan sen vuoksi, että rakennusta oli jatkettu jossakin vaiheessa. Enpä olisi uskonut, että vuosikymmeniä myöhemmin tulisin ihailemaan haltioituneena poikamme Timon tekemiä hirsisalvoksia Hirsitikan Ateljeessa Livonsaarella.
                      Peräkamarit, iso- ja pikku-, olivat kuitenkin kauniit. Sinne kehtasin viedä keskikoulukavereitani, jos he nyt niin kauas koskaan tulivat. Ainakin yksi tuli, Terttu, sillä muistan, miten kaameaa oli, kun minun piti tarjota hänelle kesäisistä kutun kileistä tehtyä ruokaa. Itse en pystynyt syömään muuta kuin perunoita ja pienen tilkan pelkkää kastiketta, lihaa en missään tapauksessa. Liha säilytettiin kellarissa, joka on yhä edelleen käytössä veljeni Jukan ja hänen vaimonsa Ullan kodin pihassa.
                      Kamareissa oli kauniit kukkatapetit ja veljeni Ilkan tekemät sievä pöytä ja siihen sopivat tuolit. Oli hetekat ja yksi lipasto, jossa säilytettiin juhlakuppeja ja -liinoja. Siellä laatikossa oli myös SLEY:n tekemän Jaappanin lähetyksen tukemiseksi tarkoitettu säästölipas, jota piti aina välillä katsoa, se oli niin ihana, ylöspäin kääntyvät räystäät ja paljon koristeita seinillä.
                      SLEY oli aloittanut työn Japanissa 1900-luvun alussa. Jokaisessa, ihan jokaisessa tapahtumassa Illon rukoushuoneella puhuttiin tästä työmuodosta. Se tuli rakkaaksi, tärkeäksi ja samalla tavoittamattomaksi. Eihän nyt kukaan meistä pystyisi sellaiseen, ikinä. Ja niinpä sitten, kun SLEY:ssä tarjottiin Veikolle ja minulle Japania työpaikaksi, kieltäydyimme ilman muuta.

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti