140. Pääsemme kotiin

Kun palaamme, Outi ja minä, kotiin Moniankuun (lähtö Suomesta 18.7.1985), uusi opettaja Marja-Liisa Autio on mukana. Olen odottanut häntä kiihkeästi ja matkallakin pelkään vielä, että hän peruu ja palaa takaisin. Kieltämättä hänestä on tuntunut matkan aikana siltä, kuulen myöhemmin, mutta hän on päättänyt urhoollisesti jatkaa.
                      Timo, joka on käynyt taikurikoulua Mikon luona ja saanut diplomin Taikurikoulun ensimmäisen asteen suorittamisesta, tulee saamaan tuliaislahjaksi taikurilaatikon. Olen ihan itse ostanut sen hänelle ja nautin etukäteen siitä valtavasta ilosta, joka sen myötä tulee. Se saattaa minut kuitenkin Kenian tullissa kiperään tilanteeseen, sillä se on tosiaan hienon näköinen, musta, kovalaitainen ja kauniisti tarroilla kirjottu kiinnostavalta ja vähän pelottavalta näyttävä boxi. Saan selittää tullissa kauan, mikä se on. Kun onneton kerron vielä, että se on tarkoitettu taikuuteen, olen vielä epäilyttävämpi. Pitäisi muistaa selostuksissaan, mihin maailmaan olen menossa, miten taikuus siinä maailmassa on totta ja ihmisten arkipäivää siinä, missä se on meille leikkiä.
                      Meidän matkalla olleiden vastaanotto ei olisi voinut sujua upeammin. Timo oli suunnitellut meille vastaanottojuhlan.  

Esan kanoille kävi kehnosti. Niihin tuli jokin rutto. Timo sai lahjaksi yhden. Sen pitäisi olla rotukana, joka munii munan päivässä.

Meidän omassa perheessämme ”tapahtuu suuri muutos. Vauvastamme tulee koululainen. Ei enää mitään nättiä leikkimistä äitin kanssa, vaan nättiä könöttämistä etupulpetissa Aapiskukko kourassa. Niin kaunis kirja, olen saanut sen Raisiosta lahjaksi, kun pyysin ekaluokkalaiselle. En lakkaa ihmettelemästä sitä muutosta, minkä pari kuukautta kesälomaa ja koulun alku toivat Timon olemukseen”.
                      Ihan suomalaisen äidin tuntemukset tulvahtavat sisimpääni, kun katselen Timon siirtymistä viereisestä talosta toiseen – kodista kouluun  – reppu selässä, pyhäkamppeet yllä, juhlallisin askelin ja totisin kasvoin. Ikävä ja ilo kuplivat minussa, mutta eniten kiitollisuus. Kiitän siitä, että koulu alkaa, että kaikki lapset taas tulivat terveinä tänne, kiitän heidän elinvoimastaan ja elämisen rohkeudestaan ja tietenkin valuttelen silmävesiä ahkeraan.
                      Nyt Outi käy viimeistä peruskouluvuottaan, Esa taas viimeistä ala-asteen vuottaan ja Timo ensimmäistään. Koululaisia on kaikkiaan kymmenen, neljä heistä yläasteella. Pitkää ja reipasta porukkaa. Kyllä kelpaa tehdä työtä.
                      Esa opettelee soittamaan kitaraa. Annukka opettaa. Esalla ei tule, kuulemma, sormenpäät enää kipeiksi. On kiva kuunnella, kun hän soittaa ja laulaa talon toisessa päässä.
                      Tosiaan: talon toisessa päässä. Olemme vihdoinkin, elokuun alussa, päässeet muuttamaan meille tarkoitettuun kotiin. Talosta ovat muuttaneet Pirkko perheineen ja Marjatta toisiin asumuksiin ja meidän perhettä varten on yhdistetty kaksi pienempää asuntoa. Lapset saavat kodistamme toisen pään taloa ja Veikko ja minä toisen. Välissä on olohuone ja iso eteinen. Talossa on neljä ulko-ovea. Kolme niistä leuhkottaa päivät pitkät ihmisten ja kärpästen tulla ja mennä. Vilskettä on riittänyt. Tykkäämme siitä. En tätä lukiessani ihmettele enää yhtään, miksi joskus näen unta, miten olen unohtanut sulkea jonkin oven uneni talosta. Saan äidiltäni kirjeen, jossa hän kertoo ilahtuneensa, kun luki kirjettäni, että pidän ovia auki. Hänellä itsellään oli ollut tapana kevään tullen avata ovet ja ikkunat ja antaa kevään, kesän ja syksynkin pitkälle tulla ja asua myös sisällä.
                      Moniankun kotimme tuoksuu ihanasti maalilta, sillä keittiön lattiaa maalataan vielä, mutta emme jaksa enää odottaa, vaan muutamme, kun koulun alkukin painaa päälle. Sähköjenkin tasaus on saatu tehdyksi, nyt asuntolan ja sen seudun puoli ei kuormitu enää. Olen jättänyt iloiten hyvästit minun mielestäni kauhealle aasialaistyyppiselle vessalle, jonka kanssa minulla on ollut melkoisia ongelmia. Ruumiinrakenteeni ei vai suostu kyykkimiseen. Outi muistaa, että minut jouduttiin kiskomaan sieltä toisinaan ylös. No, antaa nyt näiden vessaselostusten olla. Tosiasia on kuitenkin, että nilkkani jänteet estävät kyykkyyn menemisen.
                      Nyt olemme uudessa kodissa, hyvällä pytyllä, johon joskus saadaan vettäkin. Ilomme on täydellistä. Veikko on teettänyt aseman kaikkiin taloihin ikkunakalterit, uusia pesupöytiä ja sänkyjä sekä hyttysverkot kaikkiin ikkunoihin.
                      Neljännessä kiertokirjeessä 15.8.1985 kerron, että ”olemme vihdoinkin muuttaneet kotiin. Tuossa välissä olimmekin seitsemän kuukautta kuin majatalossa matkalaukkuinemme”. Piano saadaan kotiin. Emme kukaan täällä muista, missä se on ollut väliajan, mutta se muistetaan, että Picupin lavalla se tuotiin kotiin. Omistamme nyt kolme pianoa. Ööröpööröllä on Hämeenlinnan opiskeluaikoina velaksi ostamani, Nousiaisissa ostettiin Outille oma, se odottaa Eurajoella ja Keniassa on tämä Nairobista hankittu, joka jo palveli ahkerasti Matongossa. Pitäisi saada virittäjä paikalle. Ehdotan veljelleni Ilkalle, että hän tulisi, pianonvirityksen kun osaa, entinen Musiiki-Fazerin mies. Lupaan harkitsemattomasti maksaa matkan. Näen unta valkoisesta flyygelistä.
                      Oman vartalon notkeuttamiseksi Marja-Liisa eli Maru alkaa pitää meille aerobiciä. Voi, miten kankeita olemme, mutta emme anna periksi. Nauramme ja väännämme paikkojamme notkeiksi. Marja-Liisa on tehnyt ohjelmia, joiden avulla ja hänen vetämänään hikoilemme kankeita vartaloitamme ja veltoiksi menneitä lihaksiamme taivaan tuuliin. Vajaa parikymmentä suomalaislähettiä kontallaan, lähekkäin, nostamassa koipea eri suuntiin, venyttämässä, kiskomassa ja taivuttamassa on erinomaisen hullunkurisen näköistä.  
                      Outilla on menossa kinuskien tekemisen kausi. Kinuskit häviävät yllättävän nopeasti, ei niinkään tekijän suuhun, vaan… no joo, ohikulkijoiden. Tarvitsemme todella Marua höykyttämään meitä.
                      Tapahtuu ihme, notkistumme. Liikkeet alkavat sujua ja Antin plus Marun musiikki antaa potkua liikkeille. Vieläkin, kun kuulee tietyn Marun tekemän sarjan musiikkia, vartalo muistaa, mitä pitäisi tehdä. Vartalo muistaa minulla muutenkin. Kerran jossakin aerobicin liikkeessä olkalumpioni luiskahti pois paikoiltaan. Kun en tiennyt, mitä sen kanssa pitäisi tehdä, lumpsautin sen paikoilleen. Sinne se hulahti ja liikesarja jatkui. Nykyisin olkapää muistuttaa minua toisinaan aerobicistä Kenian Moniankussa. Kiitän sitä silloin, kun se muistuttaa: Hyvin olet toiminut. Matka lääkäriin olisi ollut 160 kilometriä, jos olisi pitänyt lähteä Kisumuun asti.  

Marja-Liisa Autio, sen lisäksi, että olit kiva työtoveri ja hyvä opettaja, sait meidät innostumaan voimistelusta. Se kantoi pitkälle. Vuosikausia teimme kissanpissaliikettä ja muita.

Kirkon johto on ollut sangen kiitollinen ja huojentunut, kun ovat saaneet kuulla Marja-Liisan hyvästä englannin kielen taitosta. Kirjoitan Sleyhyn, että enää ei pitäisi lähettää työhön huonosti englantia osaavia, koska tällaisia terveisiä on tullut. Toista virallista kieltä täytyisi osata hyvin, mieluummin molempia, ennen kuin työ sujuu mallikkaasti. Marja-Liisa joutuu, osaamisensa vuoksi, tekemään heti käännöstöitä. Simo Kivisaaren raportti tammikuisesta matkasta on tullut meille asti. Se pitäisi kääntää englanniksi. Raportti ei ole lyhyt. Siinä on paljon työtä ja runsaasti outoja lyhenteitä ja nimiä, nimityksiä. Näin me kaikki (kai kaikki?) joudumme tekemään varsinaisen työmme lisäksi monenlaista työtä niin lähettävälle järjestölle kuin paikalliselle tasolle.
                      Minä oikein hämmästelen itseäni tässä nyt, kun kirjoitan tätä, miten sitkeästi olen pyrkinyt ajamaan asioitamme järjestömme suuntaan. Kirjoitan Sleylle: ”- – mieltä karvastelee, että palkkoja ei ole vieläkään nostettu, vaikka sopimuksessa nimenomaan niin luvattiin vuoden 1985 alusta, siis indeksikorotus. Tämä on mielestäni surkea asia. Ihmiset tekevät työnsä täällä kunnolla, eikä luvattuja palkkoja makseta.”
                      Kevään mittaan olen tehnyt selvittelyä matkasta 10.1. Olemme yöpyneet Veikkolassa Askon ja Mirjan luona ja siirtyneet Veikkolasta bussilla Helsinkiin ostamaan koululle tarvittavia tavaroita ja matkanneet siitä bussilla lentokentälle. Tästä pienestä matkasta, joka on tehty koko perheen voimin mahdollisimman halvalla, on tarvinnut kysyä Keniasta asti, jotta se on voitu maksaa meille.
                      Pyydän myös, että lehdissä julkaistuista kuvista pitäisi saada korvaus, jotta mieli säilyisi hyvänä. Nurjalla mielellä ei ole halua tehdä. Saan aivan valtavasti kiitosta Sanansaattajaan kirjoittamastani juttusarjastani Akaasiapuun alla. Kiitosta virtaa Sleyhyn ja minullekin asti, mutta minulle ei makseta siitä, koska juttusarjasta ei ole tehty sopimusta kanssani, siis sitä, että siitä maksettaisiin. On kyllä pyydetty kirjoittamaan. Kun olen pyytänyt maksua, edes pientä korvausta valokuvista ja jutuista, joita olen tehnyt vapaa-ajallani, minulle kerrotaan, että juttusarjan tekeminen kuuluu työhöni. Niistä ei makseta. Kissa kiitoksella elää. Niin totta. On makeaa saada kiitosta työstä, johon ei ole mitään koulutusta.
                      Kirjoitan myös, että meidät, iso joukko, on lähetetty liian keskeneräiseen ympäristöön. Oikeastaan kaikki tammikuussa tulleet joutuvat elämään remontin keskellä. Jaakko on pahoitellut sitä ja pyytänyt anteeksi muun muassa sitä, etteivät he kyenneet siirtämään kouluja, vaikka miehiä oli paikalla. Tehtävä jäi Veikolle, Marjatalle ja minulle.  
                      Kirjoitan myös siitä, miten ”Veikkoa riivaa se, että häneen ei luoteta. Tilanne on ollut mielestäni monta kertaa kestämätön. On tarvinnut tehdä sitä ja tätä asuntolaan, koululle, pappilaan, asemalle, kirkkoon, evankelistan asuntoon jne, mutta rahaa ei ole ollut mihinkään. Hän on saanut alkuun 5000 shillinkiä kerrallaan. Se ei riitä mihinkään. Hän on yrittänyt saada enemmän rahaa käyttöönsä, mutta ei ole saanut. Veikko on siis käyttänyt meidän rahojamme. Hän on uhannut monet monituiset kerrat lähteä työstä, ja minä olen tukenut häntä siinä, mutta sitten hän on kuitenkin jatkanut, että ’vastuullisuutta pitää olla ihmisten töissä ja tekemisissä, että ei sitä niin vain lähdetä’. Tässäkin olen yrittänyt olla samaa mieltä. Olemme siis vielä täällä, mutta Veikko on erittäin väsynyt. Hänen kasvonsa ovat vanhan miehen ja hän itkee. Moniankun kannalta olisi suuri vahinko, jos joutuisimme lähtemään. Veikosta pidetään tavattomasti ja hän on todella hyvä lähetystyöntekijä näiden ihmisten parissa. Me muut emme yllä läheskään samalle tasolle.” Näin kirjoitan 9.9.1985
                      Pohdin paperille, miten täällä Moniankussa käy toteen laajenevien ympyröiden teoria. ”Mitä kauempana kaupungista asut, sitä heikommat ulkonaiset olosuhteet ovat. Oikeudenmukaisuus ei pääse toteutumaan meidän kohdallamme. Kaupungeissa on hyvät autot, sähköt, puhelimet, postit, kaupat – ja me, jotka joudumme täällä ei missään huonojen teiden takana käyttämään nelivetoista autoa, joudumme maksamaan siitä Sleylle enemmän kuin tavallisen auton käyttäjät.”
                      Keskeneräisten töiden paineessa alamme riidellä, Veikko ja minä. Tutkiskelen itseäni ja totean, etten osaa tukea Veikkoa. Hän on sanonut minulle, etten pysty auttamaan ja tukemaan silloin, kun hän tarvitsisi tukea eniten. Ahdistun itse hänen ahdistuksestaan niin, etten osaa kuin vastustaa häntä ja kertoa oman mielipiteeni. Se tuntuu kamalan kurjalta, sillä meillä ei ole ollut tapana riidellä, lapsetkaan eivät tee sitä. Kerran, kun on riitaa, Timo (7) sanoo: ”Eiköhän tuo kinastelu riitä tällä kerralla.”
                      Reijo A. pyytää, että tukisin Veikkoa hänen työssään. Enhän minä muuta teekään, mutta se ei auta. Miesten uho perheen päänä ja samanaikainen vaatimus tällaisen pään tukemisesta käy voimilleni. Mutta ymmärrän tietenkin, että Veikko on liian haavoittunut hänelle asetetuista tavoitteista ja rahaliikenteen kirjaamisesta. Kirjanpito ei ole hänen osaamisaluettaan ja silti sitäkin vaaditaan. Luottamuspula on murtaa Veikon. ”Tässä alkaa tuntua, ettei isä ole enää isä, vaan joku tyhmä pöhkö vaan”, Outi sanoo isästään.
                      Veikko on sellainen, pohdin, että hän haluaa tehdä kaikille hyvää, toteuttaa kaikki pyynnöt, kaikki korjaamiset, vaikka ovi olisi remppunut jo vuosikausia tai ilman kaltereita on pärjätty. Minun mielestäni ei haittaa, vaikka ovi remppuisi vielä muutaman kuukauden lisää, mutta ei, Veikon täytyy korjata se heti, vaikka rahaa ja aikaa sen korjaamiseen ei ole. Lisäksi tarvikkeiden hankkimismatkat ovat suhteettoman kalliita verrattuna siihen, mitä kerralla käyttöön annetun liian vähäisen rahamäärän vuoksi pystyi ostamaan. Kyllä se syö miestä. Yhteiset illat uudella patjalla, lasten nukkumaanmenon jälkeen, helpottavat painetta.  
                      Elämme myös lapsiperheen murrosaikaa. Outi on rippikoulunsa käynyt ja muut seuraavat perässä. Kun minulla on ollut Timon kanssa erimielisyyksiä, Timo (7) sanoo: ”Sää oot, äiti, nyt ihan varmaan murtoiässä.” Olemme kaikki murtoiässä.
                      On myös hauskoja asioita. Aino on leikannut Antille irokeesin, pään sivut aivan kaljuksi ja keskelle komean töyhdön. Kaikki ihailevat häntä ja hänen rohkeuttaan. Outi ompelee itselleen haalareita. Leirikoulu lähtö on hänellä mielessä, matkavarusteita siis. Esa ompelee ikkunaverhot huoneeseensa ja pyöräilee. Timo on kirjoittamishetkellä Marun luona, siellä saa kuulemma parempaa ruokaa kuin täällä kotona. Outi saa nopeasti omat haalarinsa valmiiksi. Minä poimin omasta pläntistäni kurkut, tomaatit ja juurekset. ”Tuntuu mukavalta, kun ruokapöydässä on kaikki oman maan antia.”
                      Kuulemme, että entiseen asuinpaikkaamme Matongoon on tulossa sähköt tänä kuluvana vuonna. Olemme iloisia siitä, mutta samalla meitä kaikkia harmittaa, että meillä generaattori prätkyttää vain kello 21.30 asti. Pyydämme puoli tuntia lisää iltaan ja saammekin sitä joskus. Saamme myös silloin, kun on teknisen työn tunti, koska teknisessä on pari sähkölaitetta. Silloin kaikki muutkin tekevät hanakasti töitä, joissa tarvitaan sähköä. Meillä esim. pulsaattorikone pyörii silloin ja saamme puhdasta vaatetta taas ylle. Ja lopulta käy niin, että sähkön saamista asemalla lisätään 30 minuutilla. Tuntuu ruhtinaalliselta. Veikko tosin on jo asentanut meille yövalot, jotka saavat voimansa akusta.
                      Vietämme ”piikitysjuhlat”. Joudumme näet ottamaan puolivuosittain gammaglobuliinirokotteen keltatautia vastaan. Me olemme saaneet mittavan rokotussuojan erilaisia tauteja vastaan jo Suomessa, mutta nyt rokottamisesta tehdään juhla. Ei edes Timo itkenyt. Täällä pitää yrittää keksiä juhlimisen aihe vaikka mistä. Se pitää mielet virkeinä. Luonnollisesti vietämme kaikkien syntymä- ja nimipäivät erilaisin menoin. Lahjat ovat pienen pieniä, itse tehtyjä muistamisia, monesti sanomalehtipaperiin käärittyinä. Timon juhlissa on naamioitunutta väkeä tupa täynnä. On sheikkejä ja haaremin naisia, keijukaisia ja prinsessoja.
                      Kokoonnumme suomalaisporukkana, me moniankulaiset, viikonloppuisin jonkinlaiseen hartauteen. Voisi sitä varmaan seuroiksikin sanoa. Lauletaan Siionin Kannelta, luetaan Raamattua, keskustellaan, rukoillaan. Nämä tuokiot ovat meille aikuisille varsin tarpeellisia, mutta lapset eivät niistä pidä. Tarjoilu on tietenkin kiva ja se, että ollaan jotenkin yhdessä. Muistan lapsuuteni seurat. Ne olivat minusta jännittäviä, koska päästiin eri koteihin ja saatiin eri makuista pullaa kussakin talossa. Minun kotonani Illon Vesamäessä haettiin aina laudat ja pukit istuimiksi talon vintiltä. Vasemmalle puolelle kuistin ovesta istuivat miehet ja oikealle naiset. Sain Aulin kanssa aina esittää ohjelmaa, laulua ja runoja ja joskus myös tietokilpailukysymyksiä.
                      Seurapuhujina oli useimmiten evankeliumiyhdistyksen kiertäviä piirisihteereitä ja muita julistajia, kuten opettaja Halonen, jonka luona kävin lapsuudessani muutaman kerran saamassa harmoninsoiton opetusta Illon koululla. Puheet olivat pitkästyttäviä, ellei puhujilla sitten ollut joitakin maneereita, joita vakoilimme ja joille nauroimme, Auli ja minä. Pitkän puheen aikana kuumassa pirtissä silmät lupsahtivat kiinni, ja juuri kun olit putoamassa kapealta laudalta, säpsähdit hereille ja yritit näytellä reipasta ja keskittynyttä kuulijaa.
                      Kahvin tuoksu, joka leijaili seuraväen keskuuteen väliajalla, oli taivaallinen, vaikka emme me lapset tietenkään mitään kahvia saaneet, mutta saimme pullaa, jossakin talossa oli lapsille myös mehua. Ehkä lapsemme Moniankussa saivat joskus pullaa tai jotain muuta hyvää hartauksissa istumisen vastapainoksi. Mutta ymmärrän, että lapsia pitkästytti sekä silloin lapsuudessani että nyt Moniankussa. Mutta lapsilla saa olla joskus pitkäveteistä, ei se haittaa, sanoo ystäväni Terttu Aarras, opettaja Kuloisten koulusta.

Leena, Antti, Mikko, Outi, Esa, Timo. Olette saaneet kolmivuotiaalta Annalta kirjeen. Varokaa sisiliskoja, niiden häntä voi olla terävä.


                     

No nyt löytyi kuva myyränpyydyksestä. Järeä peli.
Timo oli innostunut keräämään hyönteisiä. Saimme kuljetetuksi kotiin Eurajoelle hienon laatikollisen perhosia. Niitä ihailtiin pitkään, mutta sitten ne jäivät unohduksiin piirongin laatikkoon. Kun kerran etsin jotain laatikosta, päätin katsoa perhosia. Oli vaikea kertoa Timolle, että kaikki olivat murentuneet lähes olemattomiin. Vain neulat törröttivät pystyssä laatikossa.

Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                      Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.
                      Olen myös perustanut WhatsApp -ryhmän Artboxirja esittää. Sinnekin voi kommentoida ja kertoa omia muistojaan tai havaintojaan.
                       Jos et ole saanut näitä viestejä ja haluat olla mukana, anna minulle se puhelinnumerosi, jolla olet wapissa. Voit lähettää sen minulle tekstiviestinä tai WhatsApissa, jos sinulla on puhelinnumeroni. Sähköpostiosoitteeni onkin jo tässä.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti