41. Kaipaan sinua, Irja

Veikko tykkää maatöistä, vaikka niitä ei tehdäkään niin kuin hän haluaisi. Omasta mielestään hän tekisi paremmin kuin isä, jos saisi päättää. Kerran hän ehdottaa jotakin muutosta laitteeseen, mutta isä ei suostu. Koneen pitää tehdä ja koneella pitää tehdä niin kuin aiemminkin. Isä ei anna periksi. Työ ei onnistu. Lopulta Veikko saa tehdä oman päänsä mukaan. Pienellä fiilailulla homma onnistuu.
                      Maataloustyöt jäävät pitkäksi aikaa, sillä Veikon asepalvelus alkaa 14.11.1965. Tähän ajankohtaan osuu lama-aika, jolloin toteutetaan lyhennettyä palvelusta, joka kestäisi vain 11 kuukautta, yleensä se on ollut 12 kuukautta.
                      Veikon alokasajan armeijakokemukset kertovat ankarasta simputuksesta. Ensimmäisellä viikolla vessaankin on menty letkassa ja jos jono ei ole marssinut tahdissa, taas on otettu jotain harjoituksia. Päivällä on puolen tunnin tauko, jolloin saattaa ehtiä käymään vessassa. On voinut käydä myös niin, että aamulla hyvin järjestetty tupa ja tiukasti viikatut petit eivät ole olleetkaan tarpeeksi hyvässä jamassa, joten tuvassa on käynyt ”tuuli”, joka on riepottanut punkat (sängyt) nurin ja kaiken sekaisin. Puolen tunnin tauolla se on pitänyt taas saada järjestykseen.
                      Voi olla, ettei vessaankaan ehdi. Veikkoa keljuttaa, kun aina joku mälli munii ja sitten tulee: ”taakse, poistu”. Kirkkoonkaan ei pääse, koska pitäisi olla saattaja, joku ryhmänjohtaja mukana, eivätkä ne ole halukkaita lähtemään. Tuntuu oudolta, kun on tottunut käymään kirkossa joka sunnuntai.
                      Kuun lopulla on ollut tilipäivä armeijassa. ”Tuli rahaa niin että kolahti, 15 mk, suuri määrä”, Veikko ironisoi. Hän on tilannut isälleen Ruotuväki-nimsen lehden, ostanut 8,35 mk maksavan kirjan ja vielä pitäisi ostaa Auk:ssa tarvittava kirja. Rahat eivät riitä alkuunkaan tätä menoa.
                      Veikko pohtii pakosta tekemisen merkitystä ja toivoo, ettei ”tälläista pirua” eli armeijaa, olisi olemassakaan. Hän tekisi mielellään annetut tehtävät, mutta ei pakosta.  Jos hän alkaisi kapinoida, hänet vietäisiin sotaoikeuteen, vankilaan, kuristushuoneeseen, hän kertoo ja toteaa sitten, että armeijalla täytyy olla jokin merkitys kasvun prosessissa. Tulee vastuuntuntoa ja kuuliaisuutta, omista tehtävistä huolehtimiseen oppimista, omien oikeuksien vaatimista. Kiire ja pikkumaisuus rasittavat Veikkoa, jolla ei ole aikaa lukea edes Raamattua. Toisaalta on aika mukavaakin, ei tarvitse ajatella liiemmälti mitä tekee, tekee vain sen mitä käsketään ja käyttää ääntä runsaasti.
                      Luen Veikolle tätä kohtaa hänen kirjeessään Livonsaaren kodissamme, ja sen seurauksena nauramme pitkät tovit Veikon äänenkäytöstä armeijassa. Häntä on pyydetty hiljentämään ääntään yhteishuudoissa, sillä vieressä seisoneet ovat säikähdelleet häntä. Myöhemmin häntä pyydetään laulukuoroon mukaan. Hän vetää satapäiselle varusmiesten joukolle lopulta yksinään Sylvian joululaulun korkeinta kohtaa ”mut’ ylhäällä orressa vielä on vain, se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain”. Muut eivät pääse niin korkealle, mutta Veikko vetää suurten keuhkojensa voimalla korkealta ja todella kovaa. Laulu nousee säkeistö toisensa jälkeen aina vaan korkeammalle, mutta Veikko ei hellitä. Laulu on saatava loppuun. Häntä kiitetään komeasta laulusta.
                      Meitä naurattavat nämä muistot läkähdyksiin asti, sillä tietenkin muistamme samalla Veikon laulunumeron muuten niin hyvässä päästötodistuksessa. Se on viitonen. Miksi?
                      On laulutunti Eurajoella Rikantilan koulussa. Veikko on noin neljäsluokkalainen. Kouluun on tullut uusi opettaja. Hän on Antti Pihlava, nuori mies vielä, vastavalmistunut. Hän osaa säestää ja istuu harmonin takana. Veikon paikka on luokassa keskellä ja riiputtaa päätään, ei halua laulaa vielä, kun opetellaan uutta laulua.
                      Opettaja keskeyttää soiton ja kysyy Veikolta, miksi tämä ei laula. Veikolla ei ole siihen vastausta. Opettaja kysyy sitten, mikä laulunumero Veikolla on laulusta. Veikko nousee reippaasti seisomaan pulpetin viereen ja vastaa opetetun mukaisesti kuuluvalla äänellä laulunumeron olevan vähän kymmenestä alaspäin. ”Minulle ei vastata noin! Mars, nurkkaan!” opettaja karjuu ja ryntää pikkuoppilasta kohti.
                      Veikko pinkaisee pakoon ja kurvaa viimeisen pulpetin jälkeen luokan takaosassa vasemmalle. Hän näkee samalla, kuinka opettajan potkuun noussut saapasjalka vilahtaa ohi. Opettaja palaa takaisin ja jatkaa sieltä huutoaan Veikon ala-arvoisesta käytöksestä. Veikko kyhjöttää muurin nurkassa.
                      Joulun alla on laulukoe samassa koulussa. Oppilaat saavat laulaa joko paikaltaan tai luokan edestä. Veikko valitsee paikaltaan laulamisen. Veikko päättää laulaa komeasti, koska opettaja on valittanut vikisevästä laulusta. Kun muiden laulu on niin hiljaista, Veikko aloittaa kunnolla Pieni nokipoika vaan. Hän ei pääse pidemmälle, kun opettaja sanoo: ”Riittää, riittää! Minä tiedän jo, mitä sinä saat laulusta!”
                      Laulu on kuulunut keittiöllekin. Sieltä tulee kehuja komeasta äänestä. Viitonen on seurannut Veikon elämää tähän päivään asti. Kouluun liittyvät laulumuistot eivät ole mukavia, mutta nyt ne naurattavat valtavasti.
                      Naurustamme ei ole tule loppua, saamme suorastaan hepulin, kun ajattelemme varuskuntaa Niinisalossa, jossa Veikko on vedellyt kohtuullisen vaikeaa Sylvian joululaulua joukkueelleen ja muillekin jouluna 1965. Muut ovat vain mörisseet.
                      Veikko kertoo, miten mitätön alokas on. Hänellä ei tunnu olevan mitään oikeuksia ja kaiken lisäksi heitä kiusoitellaan koko ajan naisista ja tyttöystävistä. Armeijan varusteet ovat kireitä ja punkka on liian lyhyt. Yksi mies on häntä pidempi. Se on Veikon onni, sillä samalla kun tälle miehelle vaihdettiin peti, hänkin sai yli 190-senttisen. Itse hän ei olisi pystynyt vaatimaan itselleen oikean kokoista petiä.
                      ”Enpä usko, että tässä mikään harmittaisi, jos vain joskus voisi tavata ihmisen, jota kaipaa”, Veikko kirjoittaa. Hänellä on polku selvänä ”sydämen asioissa”. Ensin on ihastuminen, sitä seuraa rakastuminen ja sitten rakkaus. Rakkaus-sanan hän on lisännyt, kun on ensin yliviivannut sanan rakastaminen. ”Sitten seuraa rakastaminen” olisi myös hyvä. Siinä on todellista toimintaa enemmän kuin pelkässä ”rakkaus”-sanassa. 
                      Joulun alla minä puolestani painiskelen, haluanko jatkaa Veikon kanssa vai onko hän vain ihastus minulle niin kuin monet sanovat. Pyytelen Veikolta anteeksi hitaita kirjevastauksiani ja pyydän ymmärrystä töiden ja opiskelun vuoksi, Epäilen, että omalta osaltani suhde on vain flirttailusuhde, hyvä kaverisuhde se ei ole eikä rakkaussuhdekaan. Pohdin kovasti asiaa ja yritän saada selville ”toden teolla”, mitä tunteeni merkitsevät. Pyydän, että Veikko kirjoittaisi suoraan, jos ei haluaisi jatkaa entiseen malliin. Minä puolestani en pysty enempään. ”Jos välisemme suhde on rakkautta, se kestää vaikka ilman kirjeitä, sillä todellinen rakkaus ei koskaan häviäisi”, kirjoitan. (Ei ollenkaan hullummin ajateltu, mietin tässä, vanhana.)
                      Veikko vastaa ymmärtävästi: ”Vaikka emme vuoteen kuulisi ja näkisi toisiamme, tulisin kysymään Sinulta, vieläkö haluat olla kanssani. Nyt olet koulussa, minä myös joskus. Me käymme kauan koulua, kenties koko elämämme.”
                      Näin jälkikäteen hämmästyttää Veikon profeetalliset sanat niin yhdessä elämisestä kuin myös sanat elinikäisestä oppimisesta. Silloin se ei ollut vielä lainkaan kaikkien huulilla. Koko elämänkestävä oppiminen tuli mahdolliseksi vasta 1990-luvulla aikuisopintotukien ja uudenlaisen oppimiskäsityksen myötä.
                      Tämä profeetta kirjoitta minulle: ”Olen hyvin arka, hiljainen Pikku-Veikko, joka on mieluummin hiljaa kuin pää auki.”
                      Veikko suostuu vähentämään kirjeenvaihdon määrää, koska opiskelen ja olen työssä. Nukkumaan sinun pitäisi ehtiä ainakin seitsemän tuntia, hän vaatii ja kirjoittaa: ”Sinun onnesi on minun onneni, minun onneni on Sinun onnesi. Sinun onnesi kätkeytyy opiskeluun. Sinun parastasi ja onneasi minä tahdon.”
                      Veikolla on sattunut haaveri hevosen kanssa. Hänen on pitänyt ohjastaa hevonen hyvin kapeasta ovesta sisään latoon, mutta reen jalaksessa onkin ollut naula jotenkin pystyssä ja se on pysäyttänyt arvaamatta hevosen vetämisen. Veikko on lentänyt päistikkaa hevosen takajalkoihin ja loukannut polvensa sementtilattiaan.
                      Martti-isän kortista pojalleen luen, että hän puolestaan saa sähköhoitoa. Hän käy saamassa sitä joka päivä, ”10 kertaa peräsin”. Mainiossa kirjeessään isä opastaa Veikkoa alokasajasta. Alokkaalla on hänen mukaansa aina kiire, mutta ne vähenevät vähitellen. Alokas ei tiedä millainen on ennen kuin tulee uusia alokkaita, joita katsellessa ihmettelee, että onko itse ollut joskus tuollainen. Loppuaikana aikaa on liikaakin, se ei tahdo kulua millään. ”Taivaan Isä varjelee lastaan epäuskoisen ja pilkkaavan maailman keskellä niin, että säilymme uskossa Vapahtajaan. Armon terveisin, kotiväki.”
                      Veikko kirjoittaa minulle, että täytyy lukea Raamattua, jotta edes vähän saisi halua yrittää painaa mieleen sodankäynnissä tarvittavia tietoja. Alokas tietää ja muistaa, että hänellä ei olisi isää, ellei isä olisi käyttänyt asettaan sodassa. Isän kertomassa sotakokemuksessa mitään ei maalailla tai lisätä, todetaan vain tapahtuneet asiat.
                      Isä oli kulkemassa aurattua tietä, jonka piti olla rauhallinen. Tie kulki poikki aukean, oli kova pakkanen ja lunta paljon. Yhtäkkiä hän tunsi, että jostakin läheltä ammuttiin. Luoti kulki niin läheltä hänen päätään, että hän kuuli viuhunan korvassaan. Hän kierähti nopeasti aurausvallin yli ojaan ja alkoi ladata asettaan.
                      Pian hän näki, miten läheltä, noin 10 metrin etäisyydeltä nousi mies, ase valmiina, katsomaan, miten vihollisen kävi. Isä tajusi selkeästi, että kysymys olisi nyt siitä, kumpi ehtisi ensin. Jos hän ei ampuisi, hän kuolisi itse.
                      Mies ei huomannut häntä heti, joten nyt oli Veikon isän vuoro. Kun isä meni katsomaan miestä, hän totesi, että kyseessä oli venäläinen upseeri, isot huopikkaat jalassa. Isän jalkoja paleli, niinpä hän otti ne huopikkaat ja heitti omat risat saappaansa syrjään ja häipyi.
                      Veikko kertoo, miten isä teki sodassa oikeudenmukaisuuden tähden voipaketista tasakokoiset voinapit, jokaiselle yhtä paljon. Hän muistelee myös tuohitöitä, joita sodan aikana tehtiin kotiväelle. Isä ei halunnut osallistua kiljun tekoon. Hän halusi pysyä raittiina. Veikko ymmärtää, että isä on joutunut kärsimään paljon sairautensa vuoksi, sairaana ei oikein voi olla iloinen.
                      Armeijassa Veikko hoitaa jonkun toisen kaverin kanssa 35 hevosta. Hän ei tiedä, miksi hänet pantiin hevosia hoitamaan. Minusta se on ilmiselvää: maalaispoika osaa valjastaa hevosen. Alussa heitä vastuussa olevia jymäytettiin pahasti. Sanottiin, että kaikki hevoset päästetään vapaiksi yhtaikaa silloin kun niitä juotetaan. Oli todella vaikeaa saada hevoset takaisin pilttuisiinsa. Veikko oppi, että vain kolme-neljä hevosta kerrallaan päästetään vapaaksi.
                      Hevostenhoidon lomassa Veikko pohtii, millaista elämä mahtaisi olla ilman kirkkoa ja sen sanomaa. Hän epäilee, että se ei olisi mielekästä ja miettii vainojen mahdollisuutta. Hän ei epäile, etteikö sellaisia olisi tulossa, voi olla, että piankin. Kuluvana aikana häneen kohdistuvaa pilkkaa on ollut vain vähän, vaikka hän käy niin ahkerasti kirkossa kuin vain voi ja päivittäisissä hartauksissa sekä lukee Raamattua samaan aikaan, kun toiset dekkareita.
                      Alokas on korotettu tykkimieheksi joulukuun puolivälissä. Kiire helpottaa. Joulu menee kasarmilla. Minä menen kotiin. Veikolla on uutena vuotena vapaata. Voisimmeko tavata silloin? Emme tiedä vielä.
                      Veikko kantaa Punkalaitumen Osuuspankilta saamaani ja hänelle antamaani ryhtisormusta kellon hihnassa ja kirjoittaa: ”Olen luvannut mielestäni paljon tämän sormuksen omistajalle, yleensä sen, mitä mies voi luvata.” Veikko on kirjeessään ylpeä olkapäillä olevista panneista. Niiden saamisen päivä oli ollut hieno ja sen oli kruunannut minulta tullut kirje.
                      28.12.1965 Veikko siirretään Niinisalosta Lahden Hennalaan kolmeksi kuukaudeksi. Lääkintäaliupseerikoulu eroaa paljon Niinisalon touhuista, Veikko raportoi. Nyt pääsee kirkkoonkin joka pyhä. Hänellä on ollut tehtävänä olla heti oppilasvääpeli viikon verran, aakkosten ensimmäinen kun on. Koulutuksen aikana hän esimerkiksi oppii sitomaan mihin tahansa kehonosaan tulleita ampumavammoja. Hän on salaa ylpeä osaamisestaan. Tulee hienoja sidoksia. Hän saa kehuja niistä. Hänestä tulee lääkintäaliupseeri.
                      ”Kaipaan sinua, Irja!” 


Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti