220. Lakkaamme vähitellen palelemasta

Vappu 1988 menee Timon tahtomalla tavalla.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on PICT1146-1024x818.jpg

Kotona kunnostetaan eteisen seiniä. Veikko hakkaa uusia levyjä paikoilleen ja Esa kittaa. Kuuntelen Outin Prima vistan ja opetan Timolle jotain läksyihin liittyvää ja vastailen ruoan laiton ohessa puhelimeen. Talossa on touhu ja rauha samaan aikaan.

Keväällä Outi ajaa autoa eka kerran Suomessa. Keniassa hän on ajanut paljonkin, muun muassa auton nokan yli loikkaavan kirahvin jalkojen alta.

Outi soittaa hurjasti pianoa ja sanoo, että on hermostunut. Minäkin olen. Toivon, että kello olisi jo pian viisi ja että tutkinto olisi jo ohi. Olen soittanut Keniassa rakkaiksi ystäviksi tulleille Erelöille, jotka ovat olleet myös Kenian lähettejä ja jotka täysin tajuavat tunteeni, sen, että lapset kaikesta huolimatta ovat saavuttaneet muut vastaavan ikäiset suomalaislapset ja -nuoret. Aina sitä jonkinasteista syyllisyyttä kuitenkin kantaa siitä, että on vienyt lapsensa Afrikkaan, monien mahdollisuuksien ulottumattomiin.

Olen Rauman musiikkiopistossa Outin soiton vuoksi todella jännittyneenä. Istun jäykkänä eteisessä, koska yskin koko ajan. En halua mennä pilaamaan mitään. Beethovenin sonaatissa Outi unohtaa, alkaa soittaa keskeltä jotain ja kysyy sitten, saako aloittaa alusta. Hän saa luvan, eikä tarvitse enää kerrata. Muut menevät sitten hyvin. Prima vistassa pelästyn, kun hän keskeyttää yhtäkkiä. Ja sitten tajuan, että se onkin vain tauko. Outille sanotaan, että hän on lahjakas, että kovasti kannattaa jatkaa ja että soitossa on vähän arkuutta pianon vierauden tähden. Kaiken kaikkiaan tutkinnon vastaanottajat ovat kovasti tyytyväisiä ja innostavat Outia soittamaan.

”Olisivatpa tienneet lähtökohdat! En uskaltanut mainita mitään. Paitsi ehkä joku tietää, ehkä ei kuitenkaan olosuhteistamme Keniassa.” Näin kirjoitan vihkoon.

Kummankin, niin Esan kuin Outin, musiikkiopin teoriatentit ovat menneet hyvin. Olemme tutkinnon jälkeen niin riehakkaalla tuulella, että ostamme Supermarketista hiustenvärjäysshampoota. Outin hiuksista tulee punaiset, minun hiuksiini väri ei tartu. Meillä on hauskaa, kun laitamme itseämme.

”Kai olen kunnianhimoinen lasteni suhteen, mutta kuka äiti ei olisi. Mutta en minä heitä pakota niin kuin monet vanhemmat tekevät. Kyllä he tekevät vapaasta tahdostaan sen, minkä tekevät. Outi mm. meni soittamaan helluntaina loppusoitoksi Beethovenin Sonaatin Eurajoelle jumalanpalvelukseen. Ihmiset kehuivat vallan valtavasti. Kyllä Outi soittikin hyvin, vaikka oli kuumeessa. Minustakin sitä oli ihana kuunnella. Kirkkokansa istui hiljaa henkeään pidätellen. Se jumalanpalvelus oli juhlaa alusta loppuun, vaikka minun ensimmäinen sointuni menikin pieleen. Olin istunut siinä tuolilla vaikka kuinka monta minuuttia ja tuijotellut, että tuosta alan. Ja heti meni väärin. Mua otti päähän. Olin kuvitellut yhden alennuksen yhdeksi ylennykseksi!!! Näin tyhmä olen.”

Esa käy kontrolleissa Tyksissä. Näyttää jo paremmalta, enää ei ahdista hengittäessä. Kaikkien hammaslääkärimatkat ovat lyhentyneet huomattavasti, kun pitää mennä vain kotoa Raumalle, vähän toistakymmentä kilometriä. Ennen mentiin kotoa Nairobiin, yli 300 kilometriä. Silti kuljemme paljon. Minuuttipelillä mennään, vaikka onkin kaksi autoa.

Veikolla on työalueena läntinen Suomi ja työ painottuu luonnollisesti iltoihin sekä viikonloppuihin. Erään kerran menemme Keikyään, kun serkkuni kutsuu pitämään lähetysillan. En tiedä, saammeko hänet ja muut vakuuttuneiksi työmme merkityksestä ja kenties tärkeydestäkin. Näitä kutsuja satelee eri puolille ja me luulemme, että kaikkiin kutsuihin on vastattava, ”perheineen” pyydetään Veikolta. Miten ihmeessä lapset ja minä voisimme olla mukana aina?

Huhtikuun alussa Suomeen tulleen Vesamäen perheen kanssa pidämme juhlat Veikkolassa. Tuntuu oudolta puhua yhtään mitään ja kaikkia jännittää, miten me pärjäisimme. Onneksi on tavaroita, joiden avulla päästään siihen meille tuttuun ja muille vieraaseen maailmaan.

Anitta on saanut kenialaisen korun kaulaansa.
Veikko puhuu äitini l
Äiti-Laina, ja sisarensa Aino ja Saima. Elämää kannatteleva kolmikko.
Arpalippuja ostetaan ja nimi kirjoitetaan lappuun.
Veikko ja Simo

Monet Keniassa tutuiksi tulleista työkavereista ovat jo Suomessa, mutta matkat ovat pitkiä ja kaikilla työtä yllin kyllin. Näemme harvoin, soittelemme jonkin verran, mutta aina vain harvemmin. Tiivis yhteisö, jonka voimin olimme selviytyneet Keniassa, on olemassa, mutta ei läsnä, lähellä niin kuin siellä.

Yhä edelleen meitä tarvitaan paljon kotipuolessakin. Jopa niin, että Esan täytyy laittaa iso haka oman huoneensa oveen. Häntä pelottaa, että joku lähellä olevista, mutta lapsille vieraista henkilöistä, tunkeutuisi hänen huoneeseensa. Nyt hän saisi olla rauhassa. Ymmärrämme hänen pelkonsa. Syytä on. Laimi saadaan joksikin aikaa Siuron Siunaukselaan, mutta vain joksikin aikaa. Olemme tuskissamme, kun emme lainkaan tiedä, olisiko kunnalta tai jostakin muualta saatavissa apua. Leilan elämä huolettaa.

Käyn Jaanan luona Raumalla hänen oppilaidensa kanssa. Minä olen kuskina. Se on kahden tunnin reissu. Virkistävä. Ekaluokkalainen M. kysyy matkalla: ”Ope, kunnes sää enää kulje sillä toisella autolla?” ”No kun mä tykkään tästä autosta enemmän.” M.: ”Niin, kun tää on hienomman värinen, tämmöinen keltainen.”

Valman syntymäpäivillä

Onneksi meillä on tiedossa kokoontuminen kesäkuussa Valma Monosen syntymäpäiville Tampereelle. Sen turvin mennään eteenpäin ja toivotaan, että ikävä ja kaikki muukin helpottuisi. Työtä kuitenkin olisi minulla syksyllä tiedossa Kuivalahden ala-asteella ja Veikolla uusi työ. Hän on saanut vakiviran Eurajoen seurakunnan nuorisotyöntekijänä. Hänen matkansa talvipäiville, toveripäiville, nuorteniltoihin, kouluihin (paikkakunnalla jopa viikon kestäviin), lähetystapahtumiin, vanhustenkerhoihin, rippikouluihin, näyttelyihin, omiin koulutuksiin ja kursseille, kokouksiin, jumalanpalveluksiin (saarnoja), ristinjuhliin, lähetyspäivällisille, naistenpiireihin, konsertteihin (tietoiskuja lähetyksestä), raamattupäiville, lauluiltoihin, vappu-tapahtumiin, evankeliumijuhlille, lähetysjuhliin, lähetysseminaariin, rukoushuonetapahtumiin, juhannusjuhlille ja leireille ja rippikoululeireille päättyvät. Matkat ovat ulottuneet Jyväskylään asti.

Yritän mennä mukaan näihin Veikon juttuihin niin paljon kuin voin. Luulemme, että meitä tarvitaan, luulemme vuosikymmeniä, kunnes tulee hetki Naantalissa vuoden 2022 lopulla, jolloin vihdoin tajuamme, että meidän ei tarvitse tehdä tätä enää. Aika vanhoiksi (76 ja 75) ehdimme tulla ennen kuin huomasimme tehdä päätöksen ja antaa näin tilaa nuoremmille. Päivö Parviainen tosin kulki lähes satavuotiaaksi asti seurakuntien tapahtumissa, se hiukan huolestuttaa.

Meidät tuntevat tietävät, miten kovia saunojia olemme. Nyt sauna on valmistunut. Emme käytä lauteina enää päällekkäin aseteltuja perunalaatikoita. Kaikki järjestyy, ihan kaikki järjestyy. Kevätjuhlat ja -kirkot on saatu päätökseen ja saamme loman. Veikkokin saa. Silloin lähdemme katsomaan itäistä Suomea. Meidän ei tarvitse lomittaa enää ketään kesälomillamme navetoissa tai muualla. Aikakausi on niin muuttunut toiseksi kahdeksassa vuodessa. Ja me olemme selviytyneet ensimmäisestä vuodesta kouluissamme ja töissämme Eurajoella.

Uutuuttaan hohtavassa saunassa.

***

Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti