On kesä 1989. Neljä meistä on käynyt koulua kuluneen lukuvuoden, ja minä olen opettanut pieniä koululaisia, Eurajoen kristillisessä opistossakin jotakin. Olemme raivanneet ja remontoineet kotia pian pari vuotta. Sinä aikana on tehty ansiotyön lisäksi Veikon isän perunkirjoitus, etsitty omaa paikkaa Eurajoella, yritetty sopeutua ja harrastaa monenlaista.
Elämme tavallista lapsiperheen arkea, emmekä lainkaan ymmärrä, miten pian koti olisi jälleen tyhjä. Tällä hetkellä tämä kaikki lapsiperhetekeminen tuntuu ikuisesti kestävältä ja puuduttavaltakin. En millään jaksaisi enää leikkiä Timon kanssa, kun muilla on jo omat menonsa. Onneksi Timolla on kuoronsa ja partionsa ja jousiammuskelunsa ja monenmoinen erilaisten harrastusten yrittäminen.
Esa on saanut jo ensimmäisenä Kenian jälkeisenä kesänään nimipäivälahjakseen Suomessa odotelleen Volkkarin. Hänen vapaa-aikansa kuluu sen parissa. Mutta hänellä on myös paljon työtä. Hän puurtaa pienillä pelloillamme ja varmaan on jo tässä kohdin ainakin jonkin aikaa palkallisessa työssä Eurajoen seurakunnan hautausmaalla, peruskoulu sentään jo käytynä.
Aatokselle ja Ainolle syntyy Auli toukokuussa 1989. Esa hankkii veneen. Esa lähtee Tanskaan, Timo Tampereen leirille, Hannulla on rippijuhlat ja Auli kastetaan, Annukka ja Vesa vihitään. Kesäkuu on kuuma. Veikolla pitkät leirit ja retket, vaellukset Saariselälle jne.
Outi kirjoittaa, miten olemme kaikki muuttuneet ”aivan hirveästi” Keniasta paluumme jälkeen.
Hän sanoo, miten isä on muuttunut eniten. On kotona enemmän kuin ennen, häntä näkee useammin kuin Keniassa. Hän on myös alkanut huolehtia vaatetuksestaan. ”Keniassa hän piti vaikka minkälaisia vaatteita. Nykyään hän, vaikkapa vain metsään mennessään, katsoo, että vaatteet sointuvat keskenään toisiinsa. Ja toisinaan hän saattaa istua paikoillaan tekemättä mitään ja kuunnella, mitä me jutellaan. Isä ostaa jääkaapin täyteen appelsiinimehua.”
”Myös äiti on alkanut olla tarkempi vaatteistaan. Hän saattaa seisoa peilin edessä ja katsella itseään ennen kouluun lähtöä. Ja rohkeammaksi äiti on tullut. Se näkyy siinä, että hän uskaltaa tehdä sellaista, mitä ei ennen olisi uskaltanut. Parhain esimerkki siitä on, että hän ei hiihtoloman aikana käynyt ulkona tai siis, että hän päätti olla käymättä ulkona, kun ei siitä kerran tykkää. Ei pakottanut itseään tekemään sellaista, mistä ei välttämättä pidä.”
Outi tehostaa kirjoitustaan pienin piirroksin ja jopa pala kankaasta lähtee matkaan Englantiin.
Niin siis Englantiin, koska minä lähden Englantiin. Yksin, ei ole laahusta mukana. Lähden sinne a. oppiakseni kieltä ja b. miettiäkseni elämää. Osoitteeni on St Andrew’s Hall, Selly Oak Colleges, Birmingham. Tehokurssi. Kestää vain kuukauden. Englannissa olisi helppoa. Aamuisin ei tarvitsisi kuin huolehtia itsestään. Ei ruoan tekoa, ei läksyjen, päivän ja töiden ajattelua ja valmistelua.
Lentokentällä huomaan: on tullut uusi aika, katsotaan tietokoneelta, jos joku ei löydä lippuaan. Kapteenina lentokoneessa on nainen. Minä olen tavattoman ylpeä hänestä. Ajattelen sydän kivistäen Outia, joka haaveilee lentäjän ammatista, mutta ei voi hakea koulutukseen muistaakseni silmiensä vuoksi vai oliko se sittenkin pituuden.
Matka sujuu hyvin. Istun perimmäisessä penkissä ja saan jossakin vaiheessa, on turbulenssia, niskaani ruokatarjottimet ruoantähteineen, mutta ei se haittaa minua. Lentoemännät ovat vain unohtaneet sulkea kunnolla erään kaapin oven. Ja niin sinne menevät pitkin käytävää niin haarukat kuin sämpylätkin italiansalaatteineen.
Englannissa juhannusruusut kukkivat parhaillaan, hevoskastanjan upeat pystyssä töröttävät kukinnot ovat parhaimmillaan, mutta ruoho on ruskeaa. Ehkä on ollut kuivaa. Ruskeus on toisaalta samanlaista ruskeutta, mikä ruohoon tulee keskikesällä.
Tänne Birminghamiin tullessani luulen ensin, että on jo vaikka kuinka myöhäinen yö, sillä kahdeksan aikoihin alkaa olla hämärää. Tajuan hitaasti, että olen maassa, jossa pimeys tulee kesälläkin.
Muistan ikäni taksikuskin töykeyden Birminghamissa. Häntä ärsyttää suunnattomasti, kun en osaa toimia heti oikein. Hän joutuu neuvomaan minua, joutuu sanomaan, että pitää mennä takapenkille istuman ensin ja sitten kertoa matkan kohde.
Tämä taksikuski ei välitä liikennesäännöistä. Minulla ei ole tarkkaa osoitetta, mutta hän onneksi tietää Selly Oaksin. Perillä, kun en tarkalleen tiedä, minne pitäisi mennä, pyydän vain jättämään jonnekin. On hullua puhua kyydissä, kun ei kuskin ja minun välisen seinän vuoksi tiedä, kuuleeko kuljettaja vai ei. Pitää miettiä, onko sillä mikrofoni. Luultavasti on, koska pystymme vaihtamaan muutaman sanan.
Kukaan ei käytä turvavöitä, ei yksityisautoissa sen paremmin kuin takseissakaan. Kyyti on ollut niin epäkohteliasta, että en maksa tippejä. Harhailen laajalle alueelle levittäytyvän collegen pihoja ja kolkutan Guest housen ovea. Kukaan ei vastaa. Sitten näen jonkun naisen menevän ovesta sisään. Äkkiä perään ennen kuin ovi loksahtaa kiinni! Sisällä osuukin olemaan ystävällisiä ihmisiä, jotka ohjaavat minut perille asti.
Sen asuntolan ovella, mihin tähtäämme, on saksalainen poika ja sveitsiläinen tyttö, jotka johdattavat minut matroonan ovelle. Tuntuu oudolta nähdä ovessa oma nimensä. Pääsen nukkumaan minulle varattuun petiin seuraavan päivän puolella. Kaikki on sujunut tavattoman helposti. Olenhan vain minä itse ollut vahdittavana.
Tästä esimerkki lentokentältä. Oli helppoa, kun katselin kaikessa rauhassa Birminghamiin menevien bussien aikatauluja ja hykertelin siitä mielihyvästä, että pärjään. Minulla ei ollut mitään hätää, ymmärsin mitä sanottiin ja mitä niissä kylteissä oli ja mikä oli systeemi. Kysyin kuitenkin Tourist informaatioista, mikä olisi helpoin tapa matkustaa ja siellä käskettiin mennä kiireesti bussiin, joka lähtisi just siitä vierestä. Ja sitten vain sinne, toiseen kerrokseen. Oli kiva katsella kaneja pelloilla. Ajattelin tietenkin Ruohometsän kansa -kirjaa heti.
Asuntolassa aamiainen on just sellainen kuin ajattelinkin: Muroja kauhotaan kahvikupeilla korkeista säilytysastioista, kahvina pikakahvia ja yhdessä kolhiintuneessa pannussa väkevää teetä, musta mies paistaa paahtoleipää ja muna otetaan munakuppiin, pöydässä hilloa ja voita. Kukaan ei puhu juuri mitään. Pariskunta, joka istuu vastapäätä minua, on menossa Keniaan. Etiopialainen kehuskelee Nairobin reissullaan ja opiskelullaan Tšekkoslovakiassa. ”Osaan tšekkiä!” ”Oh, really.” Filippiiniläinen pappi syö hiljaa.
Voin syödä vain paahdettua leipää appelsiinimarmeladin kanssa.
Ovet avautuvat suuntaan, jota ei odottaisi ja siltä hankalalta puolelta. Jopa taksin ovi oli avautunut jotenkin oudosti väärinpäin. Jokainen ovenkahvakin on erilainen ja tietenkin ovi.
”Tuntuu kuin olisin ollut täällä aina, sillä verho roikkuu ruokasalissa just Keniasta tutulla tavalla, ruusupenkit ovat kuin Limurussa ja oleskelutilat ja tunnelma kuin CPK:ssa, samoin ruokasali. Kankaiset lautasliinat käytävällä huoneiden mukaan nimikoituina, vaatekaapissa jokainen vaateripustin erilainen häkkyrä, rapuissa tuttu pölyn tuoksu.
Istun jonkin hallin pihalla ja odottelen muita kirkkoon lähtijöitä. Saan soittaa jostakin puhelimesta Timolle. Hän on ollut Särkänniemessä ja nauttinut, kun laitteet olivat vieneet naaman viutiloksi.
Kaupungilla tuntuu kuin voisi puhua swahilia. On niin paljon mustia ihmisiä. Jouluvalot palavat kaduilla. Kesken kaiken kirjoitan, miten on lähdettävä ulos aurinkoon, sillä sisällä on niin jäätävän kylmää, että kädet menevät kohmeeseen. Päätän lämmittää niitä ensin kuumalla vedellä, jota tulee huoneessa olevaan altaaseen. Ai, mutta eihän lämmintä vettä tule kuin iltaisin. Käsiä pitää mennä lämmittämään ulos.
WC ja suihku ovat käytävällä. Huone tuoksuu kalliilta hajuvesiltä, iloitsen siitä, sillä muuten huone on kovin karu: sänky, hylly, vaatekaappi, kirjoituspöytä, tuoli ja nojatuoli, joka oikeastaan ei mahdu mihinkään. Patteri on kylmä. Verhot eri pituiset, mutta lakana on ihana, kukallinen.
Sunnuntaina ruokana on leikattua lihaa. Iltaruoalla syömme mustien miesten kanssa salaatinlehtiä ja kylmää lihaa. Miehet ovat ”jotenkin kyllästyneitä elämäänsä”. Ei ole muuta puhuttavaa kuin ”enjoy” ja sitten remakka nauru päälle. Osa miehistä on kotoisin Namibiasta. Kun sanon olleeni seitsemän vuotta Keniassa, joku sanoo ihmetellen, että se on paljon. Toinen siihen: ”Mitä se nyt on. Itse olet ollut 15 vuotta poissa Namibiasta.” Opiskelijoita on 24 maasta.
Kylteissä mainostetaan, että Birmingham on Englannin sydän. Kävelen St Mary’s kirkon hautausmaalla. Onnittelen englantilaisia, jotka osaavat elää tätä päivää jättämällä haudat hoitamatta. Toisaalta Esa saa palkkansa hautojen hoidosta. Semmoista se elämä ja kuolema on. Hautausmaan aita kasvoi valtoimenaan sitä samaa kasvia, mikä meillä kotona kituu keittiön ikkunan viereisellä oikeanpuoleisella hyllyllä.
Maitopullot odottelevat rapuilla noutajaansa ja roskia on istutukset täynnä, paitsi yksityisten kotien kukkapenkit
Minut otetaan ryhmiin ihanasti mukaan ”how beautiful you are” -meiningillä. ”Finnish ladies are.” Onneksi tiedän, että se on vain puheenpartta. Tunneilla on vaikeaa, sillä minut on laitettu ylimpään ryhmään ja se hermostuttaa minua, koska puheen ymmärtäminen on minulle hankalaa.
Testitehtäviä on satamäärin, mutta se ei ole vaikeaa, koska tehtävät ovat monivalintatehtäviä eli vastaus on jo annettu, pitää vain valita. Ja sitten harjoitellaan ääntämistä ja painotusta. Joku opettaja kutsuu meidät kotiinsakin. En muista hänen kodistaan muuta kuin silityslaudan keskellä olohuonetta. Hän ei siirrä sitä syrjään, vaikka jäämme sinne hetkeksi oleskelemaan. Kaikki ovat tavattoman ystävällisiä. Joku mies lausuu runoa ja meidän pitää vain toistaa sitä. Tykkään opiskella, en pelkää enää puhumista.
Kotiväen kanssa kirjeitä ja kortteja kirjoitetaan puolin ja toisin. Minä kirjoitan lähes joka päivä, mutta sanon myös, ettei muiden tarvitse silti kirjoittaa, jos ei jaksa ja jos tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Tietenkin kaipaan lasten luonnollista iloa. Outi kertoo mäskilimpun teosta, verhojen ostosta, leninkikankaan väristä ja sen ostosta, kissastaan, koirasta ja eläinten ruokailuista (kumpikin vahtii eli tuijottaa Outia) ja miten toista yritetään laihduttaa.
Lähetän kortin tädeille (Aino ja Saima) ja kerron paikallisesta leivästä:
1 kupillinen rikottuja ohranryynejä
1 tl suolaa
1 tl tattarijauhoja
1 kupillinen vehnäjauhoja
1 tl soodaa
kermaa tai maitoa tai maitoa, johon on lisätty vähän voita.
Sekoita kuivat aineet. Lisää liemi. Leivo jauhotetulla pöydällä palloksi, litistä littanaksi ja paista tosikuumassa paistinpannussa.
Hyvää juuston kanssa.
Kotona Eurajoella Veikko vuokraa mökin seurakunnan kesäkodin vierestä. Näin kaikki voivat olla meren äärellä. Saan sieltä kaipaavia kirjeitä kaikilta. Myös minun on ikävä kaikkia.
Olen liian arka kurssilla. Lisäksi oppitunneilla on aivan valtavasti opiskelijoita. Minulla on ruotsalainen Eva kaverina. Käymme Lontoossa ja kävelemme katselemassa kaikki tärkeät paikat. Siinä Evan kanssa tulee harjoitelluksi englantia enemmän kuin tunneilla.
Ruokapöydässä hiki valuu, kun pitää puhua englantia, mutta kun tansanialaisen kanssa saa puhua swahilia, ilo pulputtaa sanoja vaikka miten. Tunnen oloni mummoksi, sillä kaikki ovat kovin nuoria. Yhtään suomalaista ei ole vielä tullut eteen.
Keniasta palatessamme tuskailin sitä, miten ei ole mitään tavoitetta, kiinnekohtaa elämässä. Kaikki tuntui arkipäiväiseltä. Ehkä minua ei ole luotu pelkkään arkipäivään, kirjoitan ja jatkan, miten olen elänyt arkea 42 vuotta, roihu sisälläni ei ole tyytyväinen. Haluaisin tehdä enemmän, löytää tieni, jolla olisin ’rauhassa’. Ehkä sitä tietä ei ole tai ehkä en löydä sitä. Ehkä roihu roihuaa elämäni loppuun asti turhaan.
Sisälläni palaa, on aina palanut jokin voimakas ’tuli’, kirjoitan ja jatkan, miten se kutsuu minua tekemään rohkeampia tekoja, elämään uljaammin, uskaliaammin, riskejä ottaen. Luulen, että lähetystyöhönkin lähtö on ollut sen roihun aikaansaannosta. Olen halunnut kertakaikkiaan muutosta elämään ja saanutkin sen. Olen saanut seitsemän upeaa vuotta.
Jatkan pohtimalla kahleista, jotka ovat sitoneet minua lapsuuskodista lähtien ja myöhemmin itseni sekä Veikon asettamista valjaista. Olisin ollut toisenlainen, jos vain olisin uskaltanut murtautua minua sitovista ’elementeistä’. Kirjoitan, miten lapsuudessa sanottiin, että sitten kun olet kiltisti, saat tulla takaisin muiden joukkoon. Nyt toistuu sama kaava: sitten kun olen kiltisti ja palaan kotiin, sitten minut hyväksytään. Vain hyvänä, iloisena, onnistuneena minut hyväksytään. Eikö hyväksyntää löydy murheelliselle ja ahdistuneelle? Onko niin, että on olemassa vain hyväksyttyä ahdistusta, jolloin lähimmäistä voidaan tukea? Löydän jostakin lauseen: ”Äiti rakastaa lastaan, jotta siitä tulisi hyvä. Isä, jos se on hyvä.” Ja toisen: ”Isän on helpompi saada lapsia kuin lasten saada kunnon isä.” Kaikenlaisia lauseita olenkin näemmä kirjoittanut muistiin. No, se niistä.
Minulla ei ole tästä matkasta yhtään kuvaa, koska oli tärkeää, että kamara oli kotona. Puhelinkameroiden aika on vielä valovuosien päässä. Kukaan ei osaa edes unelmoida sellaisista.
Seuraavat kuvat teksteineen ovat Outin valokuvakansiosta.
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.