53. Hääjuhla, maatilatalousharjoittelu ja nuorisotyö Punkalaitumella 1968

Häidemme tervetuliaismaljat juodaan laseista, joiden reuna on kaunistettu sokerihuurteella. Juomamme on simaa, sillä kummankaan kodissa ei käytetä alkoholia, emme mekään. Väkeä tulee paljon. Tervehdimme kaikkia iloisina ja onnellisina. Kirjoitan, että ”trööttäsimme heti sisään” ja saamme odottaa aika kauan muiden tuloa. Halauksia, onnitteluja ja kateuden piikki, sillä Veikon vanhemmat halaavat poikaansa, mutta eivät minua. Olemme vielä vieraita toisillemme, ymmärrän sen, mutta silti tuntuu kuin minua ei hyväksyttäisi.
                      Seminaarin tytöt rutistelevat kovasti ja tuovat omalla virkeällä olemisellaan iloa pirttiin, joka on koristeltu kauniisti koivuin ja kukin. Vesalasta on tuotu kauniita gladioluksia ruokapöytään. Kaikki on ihmeen ihastuttavaa. Olen huumaantunut ja huumaannun lisää, kun Aini tulee ja halaa. Hän tulee viimeisenä. Ei ole vielä vuottakaan Jaakon kuolemasta ja hän on jo viettämässä toisia lähellä olevan ihmisen häitä, häitä, joissa morsiamella on sama puku. Liehahdan hunnussani pirtin perälle aseteltuihin tuoleihin, Veikko astuu juhlallisena rinnallani. Kokoan huntuni tuolin taakse ja siitä alkaa ”kaamea odotus”. Kukaan ei tule juttelemaan, kukaan ei sano mitään. Tilanteen pelastaa seminaarilaisten iloinen ryhmä. He tulevat juttelemaan kanssamme. Ruokailukutsu pelastaa tilanteen.
                      Jokainen juhlaan tulija tietää, että meidän häissämme ei tanssita, mutta ohjelmaa on tiedossa ja ruokapöydässä siihen aikaan tavallisia juhlaruokia: lihapullia ja ruskeaa kastiketta, perunoita, laatikoita, rosollia, silliä jne. Varmaan oli harvinaista lihakastikettakin. Pöytä on upea. Ulla ja Auli kantavat ruokaa pöytään ja minua säälittää kauheasti heidän puolestaan, mutta en nyt voi mennä auttamaan. Helka häärii keittiön puolella. Kaikki kiittelevät, minä muiden mukana sydämeni pohjasta asti.
                      Ruokailun aikana vapaudumme, kun saamme magnetofonin nauhan pyörimään ja tuomaan kuultavaksi uusia hengellisiä lauluja. Ne paheksuttavat joitakuita, mutta me emme halua välittää siitä nyt. Me olemme moderneja nuoria ja me kuuntelemme uutuuden viehätyksestä nauttien: Aurinko painautuu meren syliin ja On kaupunki aivan hiljainen ja Kuinka kukaan, kukaan rakastaa voisi kurjaa maailmaa. Meistä on tullut Heikki Laitinen/Mikko Heikka, Pekka Kivekäs, Lasse Mårtenson -faneja. Olemme pikkuisen ylpeitä siitä, että voimme tökkäillä vanhoja kaavoja upouusilla lauluilla ja sillä, että syömisen aikana voidaan kuunnella musiikkia.
                      Olemme myös monistaneet kovalla työllä hassujen laulujen sanoja, joita Pirkon on tarkoitus laulattaa ja leikittää, mutta hän oli vähän kipeä ja niin ne laulut harmikseni jäävät. Lähdemme ulos kävelylle, jututamme ulkona olevia kumpikin omalla tahollaan. Olemme sopineet näin, sillä tällä tavalla saisimme henkilökohtaisen kosketuksen kaikkiin läsnäoleviin. Väkeä on tullut paljon, vieraskirjan mukaan 63 henkeä. No, kaikki eivät ole kirjoittaneet nimeään, joten varmaan se lukumäärä siihen isän ehdottamaan 80 henkeen nousee.
                      Päivä on aurinkoinen ja lämmin. On hienoa kulkea ihmisten joukossa pihamaalla ja ihastella kaikkea kaunista, mitä pihalle on keksitty tehdä. Jukka on hakenut hiirenkorvilla olevia koivuja ja tehnyt niistä majan, hän tai joku muu on koonnut koiranputkista valtavan kimpun lipputangon juurelle. Tuntuu uskomattoman hienolta, että minun/meidän vuoksemme on nähty niin paljon vaivaa. Yleensä olen ollut se, joka valmistelee toisille iloa ja, toden totta, olen saanut siitä itsellenikin iloa. Yritän tavoittaa Ainia, sillä en ole puhunut hänen kanssaan vielä. Muutama sana hänen kanssaan purkaa jännitystäni ja vapaudun iloitsemaan seminaarista tutuksi tulleiden opiskelijatovereiden kanssa. Kirjoitan, että ”he ovat oikein ilopillereitä. Olisi voinut olla tylsää ilman heitä”.
                      Etsiskelemme paikkaa, missä olisi rentoa ja vapaata esittää ohjelmaa ja löydämme sellaiseksi eteisen. ”Istumme kuistilla, mikä on mahdollisimman huonosti valittu paikka. Keittiöväen täytyy kulkea ikkunan kautta.” Veisaamme virsiä, veli Kalervo, pappi Pentti ja veljeni vaimo Anna-Kaarina puhuvat. Heini (5) esittää runon ja Tapio (9) laulaa. Molemmille taputetaan kovasti. Seminaarilaiset laulavat myös. ”On oikein ihanaa”, kirjoitan. Nautin sydämeni pohjasta tästä tilanteesta ja olen ylpeä veljeni lapsista.
                      Luokkatoverini keskustelevat luontevasti vieraiden ihmisten kanssa, miten upeaa! Tosin olen pyytänyt heitä tekemään niin. Kaikki tuntuvat pitävän heistä. Yritämme murtaa jotain sellaista muuria, joka nykyajasta katsottuna on vaikea ymmärtää. Opettajiksi valmistuvia pidetään jo valmiina opettajina ja heitä kunnioitetaan kovasti, pidetään parempina, nähdään kaavamaisesti oman nuoruuden karttakeppien kalisuttajina. Yritämme näyttää, että olemme tavallisia, että meillä monella on juuremme maalla ja samanlaisessa elämässä kuin vanhemmilla vieraillammekin. Mutta on siinä muutakin. Nuorten ja vanhempien välinen ero, muuri sukupolvien välillä on korkea. Me emme tajua heidän kalkkeutuneita ajatuksiaan, me hippiliikkeen liepeillä eläjät. Me olemme nuoria ja vapaita, iloisia, vanhan ajan ankarat opettajat ovat historiaa, kun me pääsemme kehiin.
                      Seminaarilaiset innostuvat heittelemään minua käsivarsillaan, joku veljistänikin tulee siihen mukaan. En ole tiennyt tällaisesta tavasta, mutta hyvältä tuntuu. Siinä rytäkässä ratkeaa hihan sauma. Auli hakee lankaa ja neulan. Minä menen Sirkkiksen kanssa aitan taakse ja siellä hän ompelee sauman piilopistoin. Kukaan ei huomaa mitään.
                      Juhla jatkuu ilonpitämisellä, kahvilla ja kakuilla, virsien veisaamisella ja Siionin Kanteleen laulujen laulamisella. Illan hämärtyessä seminaarilaiset laulavat Tää ystävyys ei raukene. Se liikuttaa kaikkia.          
                      Saattelemme kaikki lähtijät tien viereen. Se tuntuu hienolta. Se on epätavallista. Vain yksi Veikon tuttuihin kuulunut porukka lähtee hyvästelemättä. Se tuntuu kurjalta. Kymmeneen mennessä illalla kaikki on ohi. Lähdemme kävelylle maantielle. Kuljemme kumpaankin suuntaan, käsi kädessä, onneamme ihmetellen. Nyt me olemme tehneet sen, mitä niin kauan, (meidän mielestämme kauan: kolme vuotta!) on suunniteltu. Veikolle aika on ollut pitkä, koska hän on tehnyt valintansa jo seurustelun alussa, eikä hän epäröinyt niin kuin minä.
                      Juhlamme järjestelyjoukko on uuvuksissa. Tätini Aino saa kovan sappikivikohtauksen. Hänelle haetaan sahanpurukasasta jäätä pussiin, jolla hän yrittää helpottaa oloaan. Aini lähtee viimeisten joukossa. Sovimme, että menemme hänen luokseen häämatkalle Karkkuun seuraavana päivänä Kalervon pikkuruisella Fiatilla. Sitä seuraavana päivänä kummallakin alkaisivat työt.                 
                      Pikkukamarissa Veikko irrottaa Aulin kiinnittämiä pinnejä kruunustani ja hiuksistani. Minua surettaa, en olisi halunnut juhlan loppuvan, olisin halunnut olla vielä kauniissa valkoisissa lainavaatteissani, mutta tajuan kyllä, että kukaan ei enää jaksa. Mutta silti: ”En koskaan saa kokea kaikkea tätä uudelleen.” Olemme kumpikin väsyneitä, ärtyneitäkin vähän. Tuntuu kuin emme olisikaan rakastunut, vastavihitty pari. Joku älykäs keksii tuoda jääpussin meille tunteita viilentämään. Niin me sitten valmistaudumme odotettuun hääyöhön. Meille on nostettu hetekat valmiiksi vierekkäin ja tehty peti sillä aikaa, kun olemme olleet kävelyllä. Veikko lukee Vihkiraamatustamme sen kohdan, jonka Pentti Yli-Kuivila on antanut meille muistoksi. Sen päätteeksi ”kiitämme Jumalaa kaikesta. Ja olihan, ja on yhä edelleen syytäkin”, olen kirjoittanut päiväkirjaani myöhemmin.
                      Ahtaudumme toiseen sänkyyn, mitä me kahdella, nythän on lupa olla lähellä. Sänky narisee. Käytännön miehenä Veikko nostaa patjan lattialle. Ei nitise eikä natise enää. Totean muistiinpanoissani lakonisesti, että ”hääyö ei ollut sellainen kuin olimme kuvitelleet”.
                      Olimme päättäneet kolme viikkoa aiemmin olleissa Eevan ristiäisissä, että vietetään ne häät nyt sitten vaan mahdollisimman pian. Kaikilla oli valtavasti töitä, Ullalla pieni vauvakin, mutta suostua piti hänenkin, kun toiset niin kovasti halusivat. Väänsin kutsukortit seminaarin tyttöjen kanssa ja ihmeellisesti ihmiset pääsivät mukaan juhlaan, vaikka kutsut saapuivat varmasti kovin myöhään.
                      Minä olin todella uupunut kevään töistä seminaarilla, sillä olin saanut tenttien, puutarhan töiden ja puheiden, juhlien järjestämisten ja käsitöiden lisäksi oppilaskunnan puheenjohtajan tehtävät. Lisäksi mieltäni vaivasi edelleen Jaakon kuolema, tätini Sevin ja toisen tätini Lehtiniemen Fannin kuolemat. Kaikki nämä muutaman kuukauden sisällä.
                      Äiti kirjoitti Sevistä, että ”hän oli hyvin kaunis ruumiina, ei yhtään ryppyä eikä murheellista muotoa. Ostimme oikein kauniin valkoisen arkun. Naapureita oli yli 30 henkeä, kun lähdettiin häntä viemään kirkonkylään”. Olin niin kovasti halunnut, että Sevi olisi päässyt häihini. Hän oli minulle tärkeä henkilö. Kirjoitan itse, miten ”kaiken tunteiden kuohun ja sekasorron keskellä päätimme, että menemme naimisiin”. Se on helpottanut oloa, mutta on myös tuonut mukanaan uusia huolia.
                      Jotenkin ymmärrän nyt tästä nykyisestä näkökulmasta, että olosuhteet kuvitelmien mukaiseen hääyöhön olivat minimaaliset, kun vielä muistan, että pirtti oli täynnä väkeä, ja minun vanhempani nukkuivat viereisessä huoneessa. Tosin saimme ovet reikeliin. Olin hyvin jännittynyt ja estoinen. Oli kuitenkin ihanaa nukkua Veikon vieressä, käpristyä syliin.
                      Häiden jälkeisenä päivänä lähdemme ensin hoitamaan työasioita. Matka suuntautuu Peuralan tilalle Punkalaitumen keskustassa. Sovin maatalousharjoitteluun liittyvistä asioista. Haluaisin lähteä mahdollisimman pian pois, mutta eikä mitään, ei puhettakaan, että ilman kahvia lähdetään. Niin me sitten istumme siellä ja kaipaamme Karkkuun pääsyä.
                      Ainin luona kävelemme ja kahvittelemme ulkona. On valtavan kuuma päivä. Haluan kovasti päästä Jaakon haudalle. Olimme suunnitelleet Jaakon kanssa Veikon ja minun häitämme moneen kertaan, leikkimielellä, niin kuin hänellä oli tapana. Kaipasin häntä edellisenä päivänä ja sen kaipauksen puran nyt hänen haudallaan.
                      Kirjoitan, että ”käynti haudalla oli kova järkytys, mutta samalla helpotus”. ”Huomasin, että minulla on tuki ja turva – Veikko. Häntä minun pitäisi pitää niin hyvänä kuin osaan. Aina vähän, tai oikeastaan paljon, parempana kuin omaa itseäni. Meidän kaikkien mielestä retki on paras mahdollinen. Veikko ja minä viemme kukan haudalle. Tunnemme kuuluvamme kaikki hyvin läheisesti yhteen, Jaakko siellä rajan takana ja me täällä, me kolme.”
                      Kirjoitan vielä isoin kirjaimin vihkooni, miten olen saanut viettää kaksi elämäni ihaninta, kauneinta ja herkintä päivää.
                      Veikko lähtee häämatkapäivän jälkeen töihinsä Turkuun, ja minä muutan Punkalaitumen seurakuntatalon vierashuoneeseen, joka toimii samalla myös sakaristona. Valitsen itselleni lempinimen, kirjoitan sen paksuin kirjaimin lapulle ja kiinnitän sakariston ulko-oveen. Olen nyt IITA ja lähden puhdistamaan Peuralan puutarhan käytäviä. Kun sokerijuurikas kasvaa tarpeeksi, konttaan pellolla, yksin. Iltaisin mopoilen Länsipäähän, Jutille, Koskioisille, Vehkajärven leirimajalle, Vanttilaan, Liitsolaan ja niin edelleen sekä seurakuntatalolle vetämään nuorisopiirejä. Seurakuntatalolla pidän myös poikakerhoja.
                      Kesken kerho- ja maatilataloustouhujen seurakunnan suntio Matti Nevalainen tuo minulle tiedon, että lapsuusnaapuri, Koivumäen täti eli Naimi Vesamäki on kuollut 7.6. Hautajaiset, jo neljännet vähällä aikaa, vietetään juhannuksen pyhinä. On kuuma. Kaikki on hyvin juhlallista. Surukodin muistotilaisuudessa joudun olemaan kanttorina, en ehdi ajatella edellä olleita kuolemia. Plaraan Virsikirjaa ja etsin sopivia veisattavia. Lopuksi laulan Veikon kanssa Koivumäen sedälle Kätes, Jeesus, siunaten hiljaa -laulun. Olemme siinä kolmisin. Ajattelen, että onkohan tämä nyt sopivaa, kun en ollut setää koskaan nähnyt rukoushuoneella tai kirkossa. Pian sisältä tullaan kuitenkin pyytämään, että laulaisimme saman laulun kaikille. 
                      Nyt kun katselen Naimi Vesamäen kuolinilmoitusta, tajuan selkeästi, ettei minun olisi tarvinnut arkailla laulamista. Muistosanat ilmoituksessa puhuvat puolestaan:
”Kun Herra mua johdatat taivaaseen,
Sun luoksesi iäiseen autuuteen,
Saan nähdä Sun kirkkaudessa.
Ah, siellä mä seurassa pyhien
Saan yhtyä virtehen uutehen
Sun taivaassas riemullisessa.”
                      Leirit alkavat heinäkuussa, johon mennessä olen saanut maatilatalouden harjoittelun tehdyksi. Leirejä on jatkuvalla syötöllä, ja ne ovat suuria. Kunta ja seurakunta ovat aikaisempina vuosina pitäneet erilliset leirit, mutta nyt tehdään yhdessä. Raittius- ja nuorisotyölautakunta ovat havainneet yhteistyön hyväksi, sillä se säästää menoissa. Myös ohjelma on suurinpiirtein samanlaista järjestäjistä riippumatta: retkeilyä, uintia, kenttäleikkejä, siis yleensä virkistäytymistä. Rippikoululeiri on ajoitettu niin, että juhannus menee siinä. Järjestän ison juhannusjuhlan aattona. Jonakin vierailusunnuntaina vietämme jumalanpalveluksen leirimajan viereisellä kalliolla. Pyydän, että kolehti kerättäisiin puukkojen hankkimiseen leirimajalle. Haluamme askarrella, ei sen kummempaa.
                      Kaikkien leirien varusteisin kuuluvat huopa ja lakanat (makuupusseja ei ollut vielä) sekä muut normaalit, mitä nykyisinkin, mutta vielä kampa ja peili, Raamattu tai Uusi Testamentti, Virsikirja ja muistiinpanovälineet. Ruokailuvälineitä ei tarvinnut tuoda, mutta kylläkin 250 grammaa voita, puoli kiloa sokeria ja leipäpaketti.
                      Olen hiljaa mielessäni ylpeä siitä, että olen rouva. Minulla on merkkinä siitä kaksi paksua sormusta sormessa. Ou boi, olen rouva Rouva Irja Aro-Heinilä, kirjoitetaan lehdessä. Tämä rouva pitää leirejä, joissa kaikki tuntuvat viihtyvän ja olevan intoa täynnä. Teltat ovat uusia, kylmyydestä ei siis ole haittaa. Ne kestävät kyllä vettä. Ohjelmassa on runsaasti maastotoimintaa, kilpailuja, palloilua, uintia, saunomista… Leiriläiset toimivat myös yövahteina pareittain kaksi tuntia kerrallaan.
                      Hämmästelen sitä, että olen leirien johtaja. Minä? Johtaja? Niin minulle vakuutetaan. Varsinkin rippikoululeirillä, jonne tulee opettamaan niin lehtori Sirkka Lauhamo kuin  pastori Pentti Yli-Kuivilakin, tarvitsen vakuuttelua siitä. Miten minä muka voisin olla johtaja, kun paikalla oli tuollaisia korkea-arvoisia henkilöitä. Isosina toimivat Irma Ekilä, Heikki Kaukinen, Aatos Vesamäki ja Torsti Lehtimäki, joka on myös leiri-isäntä.
                      Johtajuutta olin saanut opetella Karkussa, sillä minua oli tarvittu siellä Ainin sijaisena, koska hän puolestaan vastasi Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen 95. vuosijuhlista Vammalassa. Saimme olla Karkussa tuoreena avioparina viikon verran yhdessä jossakin välissä kesää. Niin no, onhan se tässä vihkoon liimaamassani juhlamerkissä: 27.-30.6.1968.
                      Aatos on katsellut kateellisena, kun saimme häät aikaiseksi. Elokuun 11. päivänä vietetään hänen ja Aino Oravan häitä. Menemme Jyväskylään junalla. Tapaamme Tampereella. Junassa istuvat tutut Aino ja Saima, Auli, Veikko ja minä. Pelleilen Aulin kanssa. Olo on kevyt. Olemme yötä leirintäalueella.
                      Aino ja Aatos kävelevät Jyväskylän kaupungin kirkkoon käsi kädessä kello 14:30. He ovat herttainen pari. Katselen samaista kirkkoa vuosikymmeniä myöhemmin Suomen Lähetysseuran lähetysjuhlakoordinaattorina. Järjestelen Suomen Lähetysseuran valtakunnallisia lähetysjuhlia Jyväskylään 2006. Näen Aatoksen ja Ainon kirkon ovella. Valtava kaipaus riipii sydäntä. Aatosta ei enää ole.
                      Vietämme Aatoksen ja Ainon hääjuhlaa seurakuntatalolla. Juhla on lyhyt. Käymme vielä Ainon äidin kotona. Hämmästyn kovasti, sillä morsiuspari on vaihtanut juhlavaatteet nopeasti tavallisiin. Muistan oman haluni liidellä valkoisissa huntu liehuen, siksi hämmästelen. Seisoskelemme hetken Oravien pihalla ja lähdemme siitä Ilkan Trapantilla kotia kohti. Sataa ja ukkostaa. On nälkä. Poikkeamme ostamaan kärtsärit. Veikko lähtee seuraavana päivänä Turkuun.
                      Äiti kirjoittaa vihossaan, että mielessä myllertää monenlaiset ajatukset. Hän tuntee olevansa ”vaivainen mato matkamies maan”, mutta häntä lohduttavat eteen tulleet sanat Raamatusta: ”Niin kuin päiväsi, niin on voimasi.” Sekä sanat: ”Turvanasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.”
                      Lapsuuskodissani tapahtuu muutoksia kaiken aikaa. Suurimpiin äidin ilonaiheisiin kuuluu se, että Asko on päässyt ammattikouluun. Äidin rukoukset seuraavat häntä. Äidin rukoukset seuraavat myös minua. Elokuun 18. päivänä lähden luokkatovereideni kanssa opintomatkalle Tsekkoslovakiaan.    

Olemme Jyväskylässä leirintäalueella odottamassa Aatoksen ja Ainon hääjuhlia. Äidin kutomat villapaidat auttavat elokuun yön kylmyydessä. Ilman papiljottien hiuksiin antamaa kuohkeutta ei juhliin voi mennä, vaikka piikit pistävät päänahkaa.

 
                     
 Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kommentoida.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti