Tämän vuoden Osuuspankin piirustuskilpailun aiheena on Musiikki yhdistää. Olen useamman kerran nieleskellyt aiheen äärellä, viimeksi aamulla, kun kerroin Timolle kilpailusta. Hän kysyi ja kysyi siitä ja päätti voittaa. Hän odottaa voittoa myös kuoron kilpailussa. Hän miettii miettimistään sitä ja pohtii, mahtaako jokainen kuorolainen saada palkinnon.
Veikko ja Timo riitelevät, päivästä toiseen he riitelevät ja me muut olemme siihen aivan kypsiä. Tuntuu, että Veikon vastaansanomisessa ei ole mitään mieltä. Hänen koulunsa on kovin erilainen edelliseen verrattuna. Häntä kiusataan. Kotona hän pompttaa palloa sisällä päivästä toiseen.
Kerran kouluunsaattamismatkalla Veikko on ajanut Peugeotin katolleen pellolle ja lähtenyt hakemaan apua sanomatta Timolle mitään, kertomatta minne on menossa ja mitä Timon pitäisi tehdä tai pääseekö Timo yleensä pois autosta. Timo on luikerrellut jostakin kautta ulos, ottanut pyörän auton lavalta ja jatkanut siitä kouluun – peloissaan ja onnettomana niin kuin hän sitten kotona iltapäivällä selittää.
Timo kertoo minulle, miten helposti hän saa itkun tulemaan, jos ajattelee tarpeeksi surullisia asioita. Kysyn, millaisia hän nyt miettii, sillä hän on kovasti punasilmäinen ja nieleksii. Timo vastaa: ”Ei mun tartte kuin vain ajatella sellaisia lapsia, jotka ovat menettäneet isän tai äidin.” Nieleskelen minäkin, pitkään, ja ajattelen, että Veikon ja Timon riitely kuuluu ehkä asiaan, vaikka me muut emme ole kestää sitä.
Minäkin ajan Peugeotilla ojaan. Saatan Timoa kouluun, on hirveän liukasta. Sanon vaikeasta kelistä Timolle ja samalla joudun jarruttamaan, sillä oppilaita on tiellä. Eilen Volvo pysähtyi kesken matkan ja kaikesta siitä selkä tuli niin kipeäksi, ettei mitään määrää. Tuntuu, etten nyt millään onnistu tämän Peugeotin kanssa. Saan auton naapurin isännän avulla kotiin ja sen jälkeen aloitan itkun. Lopetan sen illan lähetystyöhön liittyvän kokouksen ajaksi ja kun pääsen taas autoon, alan huutaa suoraa huutoa. Itken omia ratkaisujani ja omaa kykenemättömyyttäni ratkaisujen tekemisessä. Oppilaat katsovat minua kauhuissaan: ”Minkä näköinen sä, ope, olet? Miks sulla on noin punainen naama?” ”Sä olet ihan eri näköinen kuin ennen.” ”Mitä sulla on silmät noin kummalliset? Niissä on ympärillä jotain.”
Ilman Jaanaa en ehkä pärjäisi. On ihanaa, kun saan hullutella hänen kanssaan, kun saan ideoida, tehdä työtä, laulaa, nauraa, puhua jopa uskon asioista ja puhua tyhjänpäiväisiä hänen kanssaan. Vihkooni kiitän Jumalaa. Kiitän ilosta ja onnesta, surusta ja tuskasta, odotuksesta ja jännityksestä. Ja lisään: ”Sen ainakin tiedän, että olen elänyt.”
Nuoremme suunnittelevat tulevaisuuttaan, kyselevät, haluaisimmeko heidän valmistuvan johonkin tiettyyn ammattiin. Emme me halua. Sanomme, että heidän pitäisi itse etsiä oma tiensä. He vastaavat, että ”vain harvalla on sellainen mahdollisuus”. Valinta on vaikeaa. Koulu sujuu kaikilta hyvin. Lahjakkuutta riittää monille tahoille.
Keskustelemme lasten kanssa Raumalla käydessämme heidän koulumenestyksestään, puhumme siitä, miten hienosti heillä on koulu sujunut. Ihastelemme ja ihmettelemme sitä. Pohjalla koulu savannilla, ei kenenkään maalla, siellä kaukana kaikesta osaamisesta. Siihen Esa sanoo: ”Se johtuu paljolti sinusta, äiti. Sinä olet ollut meille niin innostava opettaja. Sinä saat asiat tuntumaan mielenkiintoisilta ja sitten sinä annat itsevarmuutta oppilaille niin, että huonokin tuntee osaavansa jotain. Meillä on ollut sinun oppilainasi niin hyvä lähtökohta, että täällä Suomessa on helppo onnistua.”
Astun itkien raumalaisen maalikaupan ovesta sisään. ”MINULLA on tällainen POIKA, murrosikäinen poika, joka sanoo MINULLE näin.” Itkien astun samaisesta kaupasta uloskin, sillä Timolle ja Veikolle tulee riita kaupassa. Veikko syyttää Timoa jostakin, joka ei ole Timon syy. Pakenemme paikalta käsi kädessä ja jätämme Veikon yksin kauppaan.
Ja jälleen tulee riitaa, nyt jumalanpalveluksessa. Timo ei kehdannut tulla kirkossa ehtoolliselle, kun kukaan muu kuorosta ei tullut. Hän oli luullut, että kaikki kuorolaiset menevät yhdessä. Timo on siitä hirveän pettynyt ja purkaa pettymystään meille kiukutellen. Veikko kantaa hänet auton takaosaan. Minä kirjoitan tunnoistani: ”Olihan hauska lähteä lähetysjuhlaan pappilaan. Kaikki olivat vihaisia ja huusivat toisilleen. Outi istui vielä pitkään autossa. Omat ajatukseni myllersivät.”
”Äiti, sinä olet ilkeä”, Esa sanoo yhtenä päivänä. Hän on oikeassa. Omatuntoni soimaa. Päätän tarkistaa käyttäytymistäni. Olin nauranut, kun Veikko ei ollut tiennyt kansainvälisen sormimerkin merkitystä ja kun olen sitten nauraen selittänyt hänelle sen juurta jaksain. Esan lauseen jälkeen tuntui pahalta. ”Varmaan olen ilkeä Veikolle. Apua!”
Elämämme keväällä 1988 näyttää olleen melkoista viuhketta. Hiihtoloma, joka seuraa kolmenkymmenen lähetin meillä vierailua ja joidenkin lähettivieraiden jopa kaksi yötä kestänyttä oleskelua ja illan lauluhetken 40 henkilöä kerännyttä laulajaa, on vieraita täynnä. Ensin tulee Asko perheineen. Matti on tyrmäävän ihana pitkine hiuksineen. Siinä hän ponnistaa päätään muiden katsottavaksi Veikon Kylmälän Taitopuussa hiljattain tekemällä pöydällä.
Valtteri kirjoittaa Matista isotädeilleen Ainolle ja Saimalle Turkuun kirjeen.
Hiihtolomalle tulevat myös Katariina-kummityttö ja Esan kaveriksi Hannu-serkku Illosta. Vieraiden passaamisen keskeltä käyn vanhainkodissa näyttämässä diakuvia Keniasta. Hiihtoloman päätteeksi saan olla säestämässä vanhainkodin jumalanpalveluksessa. ”Rakastan sitä hommaa”, kirjoitan.
Elämääni on astunut uudenlainen tehtävä. Kuljetan nuorisoamme Raumalle musiikkiopistoon, kuoroihin, jousiammuntaan jne. Odotan autossa. Jotenkin hämärästi saan mieleeni vieläkin vuonna 2023 ne odotustunnit, lukuisat tunnit vuosien mittaan. Jos vertaan nykyiseen lasten kuskaamiseen, äsh, ei kannata verrata, tulee vain paha mieli. Toisenlaista se oli, kun ei ollut puhelimiakaan.
Menemme soitto- ja teoriatuntien jälkeen uimaan. En ole erityisen innostunut, mutta menettelee. Ajattelen ystävämme, Raision kirkon suntio, maanviljelijä Antti Juvan hautajaisia. Ne ovat seuraavana päivänä. Päätän, että kerrankin en pidätä itkua, vaan ”annan tulla niin paljon kuin ikinä on tullakseen”. Antti Juvasta olen kertonut jo aiemmin. Hän oli se iso karhu, se joka huomasi ja tunsi Esan sielunkumppanikseen. Iso- ja pikkukarhu. Isokarhun traktori on edelleen meillä. Saimme ostaa sen, kun Raisio kasvoi ja Antin piti luopua pelloistaan.
Koulussa sekasotku jatkuu, mutta yritämme parhaamme. On hienoja hetkiä ja ystävyyttä oppilaiden kanssa. Eräs oppilas, tyttö, sanoo ruokapöydässä: ”Ope, sää oot kuuluisa.” ”No miten niin?” ”Sä olet ollut lähetystyössä ja kaikkee.” ”Tykkäisiks sinä olla kuuluisa?” kysyn. ”En, mutta minusta on hienoa, että mulla on kuuluisa opettaja. Muut on hirveen kateellisia meidän luokkalaisille. Sun pitäis mennä televisioon esiintymään”, pärpättelee tämä tyttönen ja jatkaa mukavaa höpötystään. Niin, tämä tyttö on juuri hän, joka valitsi kaikkein kaukaisimman paikan opettajanpöydästä silloin, kun syksyllä aloitimme koulun ja kun oppilaat saivat siirtää pulpettinsa minne halusivat. Luokka oli todella iso ja lapsia vain muutama 3.-4.-luokalla. Hän oli siellä kuin yksinäisellä saarella samaan aikaan, kun muut työnsivät pulpettinsa kiinni opettajanpöytään.
Koulutoimenjohtaja käy tavan takaa tarkistamassa tilannetta. Kerran hän seuraa musiikin tuntiani ja sanoo sitten: Sä voitit, Irja!” Ihmettelen tietenkin ja niin hän jatkaa: ”Jos mun lapsuudessani olis tullut työkone ikkunan alle tai nykyäänkin jossakin muualla, olisi varmasti koko luokka ollut sitä katselemassa. Sun tunnilla ei kukaan sitä edes huomannut.”
Tämä kuuluu ehdottomasti parhaimpiin palautteisiin, mitä olen opettajaurani aikana saanut. Plus aiemmin kertomani Esan palaute. Muistan, miten olin valmistellut kyseisen tunnin vähän hatarasti ja niin siinä hätäpäissäni, kun seuraaja tuli yllättäen, keksin pyytää oppilaita soittamaan omia sävellyksiä pianolla. Kukin sai tulla vuorollaan ja soittaa mitä ikinä halusivat. Innostus ja rämpytys oli valtava. Tietenkin harjoittelimme myös nuoteista lukua, laulua ja sitä iki-ihanaa nokkahuilua.
Alussa kertomani Osuuspankin piirustuskilpailu Musiikki yhdistää toi ainakin yhden voiton kotiin. Esa on piirtänyt minun mielestäni itsensä ja Mikon laulamaan ja soittamaan. Pian Mikko jo tulisikin Suomeen.
Esa on kasvaa hujahtanut pitkäksi nuoreksi mieheksi. Hän on täyttänyt alkuvuodesta 15 v. ja nyt on aika miettiä rippikouluun menoa. Päätämme, että hän menee Mikon kanssa yhdessä Kansan Raamattuseuran leirille Lohjan Vivamoon. Saavat olla kaverukset keskenään.
Timo täyttää kymmenen vuottaan. Miten paljon hänen elämänsä aikana onkaan tapahtunut elämässämme. Timon syntymä ja melkein heti perään isäni Kasperin kuolema, Ööröpöörön muutto pois kotoa, yllättävän mahdollisuuden avautuminen eli kutsu Keniaan, työ siellä, lasten kasvu, välissä Nousiaisten keikka ja taas Keniaan. Nyt ollaan Eurajoella Saaren kylässä ja Timo haluaa saada lahjoja. Timon tuntevat tietävät, miten tärkeää ja tarpeellista hän pyytää. Kalastus on seurannut häntä koko elämän ajan, vaikka täällä saaliit olivat pieniä ja vaikka me tuskastuimme hänen jatkuvaan pyyntöönsä kalastamiseen lähtemisestä.
Yöpaidan erilaisuudesta päätellen tässä on kaksi kuvasarjaa Timon syntymäpäivistä. Toisaalta ympäristö on kovin keskeneräinen kummassakin, että voisi olla samoihin aikoihin.
Vesamäet ovat Keniassa lähtökuopissa. Leena kirjoittaa:
Aino ja Aatos ovat ennen lähtöä hirveässä malariassa. Aino on toipunut, mutta Aatos joutunut Nairobi Hospitaliin. Ankarasta sairastelusta ja kiireestä kertoo, että hän kiittelee jouluposteista huhtikuun alussa.
Lähdön kynnyksellä 15-vuotias Mikko: ”Hyvästejä tässä jätetään. Tein juuri äsken viimeisen kierroksen läheisille kukkuloille. Lähtösaunatkin saunottiin. Lähtöä tämä on kotoa – ja on myös hauskaa palata kotiin.”
Antti kirjoittaa: ”Lähtö on kohta edessä. Mielestäni tavaramme on jo pakattu, mutta äiti vielä hieman hermoilee pakkausten kanssa. Eipä ole paljon haikumieltä, päinvastoin, päinvastoin.”
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.