Edellisen luvun kuvasarjasta tuli mieleen kertoa, että saimme taideleirin jälkeen hämmästynyttä kiitosta siitä, miten olimme antaneet lasten maalata seinillekin. No, kesä oli kuuma ja sikalassa oli viileää. Mikä sen mukavampaa kuin maalata siellä. Olemme me antaneet lastemmekin seinille maalata. Esalla oli upea työ huoneessaan leveän savupiipun kyljessä. Timolla katossa. Outi maalasi ikkunalaseja.
Kaikki työt jäivät maalitelan alle, kun myöhemmin vuokralaiset halusivat tehdä oman näköistään. Minun sydäntäni kivisti pahasti silloin, mutta minkäs teit. Suulin alakerran ovien hienot – ehkä Esan maalaamat, en muista – lehmät maalattiin pois, kun ne alkoivat rapistua.
Taide on saanut elää keskuudessamme monin tavoin. Soittimia on hankittu ja soittotunneille kuljetettu. Kangaspuissa on saanut kutoa ja sorvin ääressä sorvailla, runoja kirjoittaa, piirtää ja maalata, näytellä ja laulaa. Ja paljon muuta.
Meillä on paljon katsottavaa Punkalaitumen museolla. Inspiroiva paikka surenkuappineen.
Nämä museokuvat ovat varmaankin vuodelta 1984, jolloin olimme välilomalla Suomessa. Tunnistan vuosiluvun siitä, että menin Punkalaitumella ottamaan kiharat, oikein permanentin, hiuksiini, jotka olin Matongossa kasvattanut pitkiksi. Halusin, että hiukset oikein kunnolla harottaisivat päässäni ja sitähän ne tekivät. Äiti oli kauhuissaan. Kuvassa minulla on valkoinen villatakki.
Tapaamme siis jälleen kerran Punkalaitumen museolla 13.8.1988. Näitäkin kuvia on paljon, mutta, himpskatti, missä ne nyt ovat… Meillä oli paljon tapaamisia ja juhlia näihin aikoihin nimenomaan siellä. Tapaamiset alkoivat Veikon ja minun 10-v. hääjuhlistamme 1978. Tänäkin vuonna on siis jotain juhlittu siellä Koiramäen talossa. Ainakin veljeni Simon jotkin juhlat on vietetty siellä.
Äiti haaveili aina pääsystä marjoja poimimaan. Laitoimme hänen takapuolensa alle tuolin, johan pääsi marjastamaan. Marjastuskuvan alla on kuva äidistä. En kuolemaksenikaan tiedä, mikä juhla on kyseessä. Minusta äiti oli aina saman näköinen. Leninkejä en muista. Ehkä Ulla tietää, mikä juhla. Kerropa minulle.
Veikko siunataan Eurajoen seurakunnan nuoriso-ohjaajan virkaan 28. elokuuta 1988. Rakkaan kummitätini Hiljan hautajaiset ovat syyskuun alussa. Outi yrittää saada ajokorttiaan. Kalenterit täyttyvät kokouksista, retkistä, partiosta, kerhoista, tapahtumista, kokeista, lasten roudaamisesta sinne ja tänne harrastuksiin ja kaikenlaisista muistamisista. Taukoa ei ole, koska viikonloppuisinkin on leirejä ja vähintään saarnaamista Eurajoen kirkossa.
Veikko aloittaa opiskelun Eurajoen kristillisessä opistossa. Hänellä on tähtäimessä täyttää lupaus, jonka hän antoi vanhemmilleni. Veikko lupasi silloin, kun kerroimme heille aikomuksestamme kihlautua, että hän opiskelisi vielä lisää. Niin hän tekikin, kun opiskeli diakoniksi täydennyskoulutuksessa Järvenpään seurakuntaopistolla. Siitä olen kertonut aiemmin. Nyt on lisäopiskelujen aika. Veikko on päättänyt saada peruskoulun päättötodistuksen käteensä. Siihen on mainio mahdollisuus Eurajoen opistolla, jonka rehtorina toimii Maritta Grönroos. Hänen puolisonsa Antero Virtanen on pappina Eurajoen seurakunnassa. Ehkä kipinä juuri opistolla opiskeluun on lähtenyt sieltä. Ajatus opiskeluun yleensä on jo Kenian savanneilta.
Ja nyt siitä rakennemuutoksesta, jota olimme katselleet hämmästyneinä vuoden verran. Todelliseen rakennemuutokseen törmäsimme tullessamme Eurajoelle 1987. Olin ensin vuoden Kuivalahden koululla opettajana kolmos-nelosilla. Siellä muutos ei niin näkynyt, mutta kun sain opettajan paikan Eurajoen Keskustan koulusta, johan alkoi näkyä. Minulla oli tapana tutustua myös oppilaiden vanhempiin. Kävin mieluusti heidän kodeissaan. Olin todella hämmentynyt siitä, miten upeissa kodeissa lapset saivat asua. Kaariportteja, tiiliverhouksia, avaria huoneita, televisioita ja valtavia kaiutinkaappeja nurkat täynnä. Miten näillä ihmisillä on varaa kaikkeen tähän, sitä mietin usein. Tietokoneita ei vielä ollut.
Meillä ei tietenkään ollut näistä mitään. Lähes jokaisella oppilaallani oli oma huone. Oli hyvin tarpeellista tutustua näihin koteihin, sillä ilman sitä olisin ollut kuin jokin jälkeenjäänyt ufo avaruudesta, meillä itsellämme kun ei ollut mitään. Veikko remontoi kotia. Asuimme tosi yksinkertaisesti. Suurin huoli kohdistui siihen, että lapset saivat tarpeelliset varusteet. Eivät saaneet. Esa joutui tekemään esim. lumilaudan, kun sai matkan kaverinsa perheeltä Lappiin. Oi voi, kyllä se raastoi äidin sydäntä. Esa tiesi sen ja siksi sanoi, että hänen tekemänsä lauta kelpasi hyvin, oli melkein parempi kuin ostinlauta.
Rakennemuutos tarkoitti koulumaailmassa sitä, että oli rahaa moneen sellaiseen toimintoon, josta aiemmin ei osattu edes unelmoida. Yksi niistä oli bussi, jonka saattoi tilata milloin vain käyttönsä, kuinka usein vain. Ja minähän käytin, sillä minua väsytti luokassa opettaminen. Ehkä bussin käytön mahdollisuus tuli myös Eurajoella sijaitsevasta Olkiluodon ydinvoimalaitoksesta, joka luonnollisesti toi varallisuutta kunnalle.
Varakkuus näkyi aina vain selkeämmin, mitä lähemmäksi 1980-luvun loppua päästiin. Luokkaani tuli tietokone. En tiennyt, mitä sillä tehtäisiin, mutta Otto tiesi. Hänen isänsä, seurakunnan liidokkikerhon vapaaehtoisvetäjä, oli ohjelmoija. Otto sai tehdä koneella mitä halusi, minä en osannut auttaa häntä. Kollega Reijo J. yritti opettaa meille muille tietokoneen käyttöä, mutta minä vain valitin, että se ikkuna siinä väipöttää ilkeästi, sattuu silmiin. Sitten luin, aivan vuosikymmenen 1980/1990 vaihteessa artikkelin, jossa sanottiin, että kuka tahansa sellainen, joka osaa kutoa sukan kantapään, osaa käyttää tietokonetta. Minulle sukan kantapää oli piece of cake, joten päätin syventyä edes vähän tietokoneen käyttöön.
Olimme olleet tietoisia tietokoneen tulosta yksityisten ihmisten ulottuville, sillä seurasimme jonkin verran alaa Veikon veljen Vesan opiskelun ja työn mukana. Hän opiskeli Otaniemessä tietokoneinsinööriksi. Olimme katselleet Kaukisen Heikin kanssa Turussa pyykkikoneen kokoisia tietokoneita kauppojen ikkunoissa 1970-luvulla ja naureskelleet niitä ihastellen. Hessu oli kuullut, että sellaisia olisi tulossa kauppoihin, ja niitä hän nyt sitten siinä näki. Paitsi että ne olivat pyykkikoneita. Nyt tietokoneisiin kuitenkin olisi mahdollisuus kodeissakin, tosin hyvin paljon pienempinä versioina kuin pyykkikoneet kaupan ikkunassa.
Ostimme ensimmäisen tietokoneen kotiin 1990. Sen jälkeen rakennemuutos alkoi näkyä meilläkin. Vuotta, kahta myöhemmin olimme aloittaneet opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, ja niihin aikoihin saatiin toimistojen käyttöön ihmeellinen faksi. Eurajoen opistolla oli sellainen. Sain lähettää kerran sen välityksellä jonkin tehtävän kirkkohistorian laitokselle, muutoin se ei olisi ehtinyt ajoissa. Tosin sain heti kuulla, että niin ei saa tehdä. Tehtäviä ei saanut lähettää näin. Se ei haitannut hämmästelyäni siitä, millainen maailmasta olikaan tullut sillä aikaa kun olimme Afrikassa. Silti on line -aika oli vielä kaukana. Kukaan tavallinen ihminen ei osannut sellaisesta vielä unelmoida.
Leirikoulu Esalla Neuvostoliiton Sotsissa 8.-15. syyskuuta 1988 on sekin uutta. Outi oli päässyt muiden mukana Intian valtameren rannoille leirikouluun, mutta sinne meni koko koulu. Esan pääsyä mietittiin kovasti opettajien kanssa, koska hän ei ollut ollut keräämässä varoja alusta asti. Maksoimmeko omastamme, en muista, mutta sinne hän lähti muiden mukana, myös Veikko.
Suurin uutinen syksyllä 1988 oli, että ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi. Heidän joukossaan oli Veikon sukulainen Sisko Raitis, joka aina kannusti Kenia-aikana meitä olemaan omia itsejämme, vaikka kuinka lähetystyössä olimme. Lähetin Siskolle kimpun tulppaaneja. Halusin, että niitä on paljon. Niitä oli huomattavan paljon, kymmeniä.
Veikko tekee siis kahta vuoroa. Hänellä on seurakunnan nuorisotyö vastuullaan ja opiskelu opistossa. Veikkoa kiitetään jatkoriparilla. ”VEIKKO on mukava, mukava, symppis tyyppi, kiitti jatkoriparista, hyvin puhuva ja tulee toimeen nuorten kanssa, kiitos jatkoleiristä, mahtava äijä, tulee toimeen nuorten kanssa ja ymmärtää nuoria, Veikkoa ei mikään voita, Veikko on mahtava, kova kehittelijä, osaa järkätä tosi ihanan viikonlopun, mahtava nuoriso-ohjaaja, miten sä kestät tällaista porukkaa, oot uskomaton, on ihana ihminen, kiva ihminen, kovin kiva ja ymmärtäväinen, paras ripariohjaaja, tosi symppis, best ohjaaja, ymmärtäväinen.”
Minulla oli hutera olo, sillä olin luvannut mennä Kuivalahdelle, mutta jätin sen, kun kuulin, ettei Jaana mene enää ja kun tätä Keskustan koulun paikkaa tarjottiin. Matka lyheni puoleen ja muutenkin tuntui kivalta päästä samantyyppiseen kouluun kuin Kuloinen oli ollut aikoinaan Raisiossa.
Nyt minulla sitten riittää opettelemista, kun opetan elämäni ensimmäisellä ekaluokalla. Keniassa on ollut muutama ekaluokkalainen 1.-6. luokassani, mutta tämä on eri. Saan parikseni kokeneen konkarin, joten kyllä se siitä, sanoo rehtori Reijo. Miesopettajat eivät siihen aikaan suostuneet ekaluokan opettajiksi, koska se oli heidän mielestään liian vaikeaa. Niin se onkin.
Heitin mielessäni roskiin kaiken seminaarissa opetetun ja tein omalla tavallani. Kiehtouduin vähitellen mukaan, kun oppilaat oppivat sangen nopeasti tarvittavat taidot. Hämmästelin nykylapsia, miten taitavia he ovatkaan jo kouluun tullessaan. Oli yksi oppilas, joka ei millään meinannut käsittää lukemisen ideaa. Hän yritti ja yritti, sitkeästi yritti. Luokka kannusti antamalla hänelle rauhan eli hiljaisuutta yrittää. Kerran sitten, kun luokasta alkoi tuntua, että nyt se alkaa, se lukemisen ymmärtäminen, luokka meni täysin hiljaiseksi. Hengitimme yhteistä hiljaisuutta, ja niin lapsi löysi lukemisen.
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.