Uusi-Maijalan salin korjaus on vuorossa. On tulossa meille hyvin tärkeitä vieraita. Kaikki eivät ole tuttuja, paitsi ehkä nimeltä, mutta he ovat työn vuoksi sydäntä lähellä. Olemme olleet samalla työalueella Keniassa.
Navettaan ja vintille on laitettu kaikki, mikä on tiellä. Miten ihmeessä tavaroiden joukossa on niin kirkas pärekorikin. Onhan tuo aika toivottoman näköistä, mutta moneen kertaan elämämme aikana olemme selviytyneet tällaisistakin tilanteista.
Sali on saatu puoliksi kuntoon. Tapetit ja lattiat ovat vanhat. Upouudet, meidän kotimme ensimmäiset ostetut sohvat ja nojatuolit siinä. Kaksikymmentä vuotta yhteistä elämää on takana ja nyt olemme hankkineet meille ylellisyyttä edustavat sohvat. Minusta on uskomatonta, että pystyimme ostamaan vaaleansiniset huonekalut. Olemme saaneet pankista lainan, joten sillä mennään. Nykyisin sohvat palvelevat meitä metsäsaunalla. Kerran siellä saunoessamme pieni Kehu huomasi tulipalon alun. Kipinä oli lentänyt sohvalle ja Kehu kysyi, miks toi sohva palaa. Kukaan muu ei ollut vielä huomannut mitään. Kehun pää oli palon korkeudella. Heitin nopeasti äitini omin käsin tikkaaman takin palon päälle. Reiästä tuli vain nyrkin mentävä. Huonekalut kertovat omaa kieltään, omia muistojaan, jotka häviävät aikojen saatossa, kun kertojia ei enää ole.
On ruokailun aika. Ruokavirret osataan kyllä ulkoa, mutta ehkä tässä lauletaan jokin vieraampi tervetulolaulu, kun niin monella on kirja kädessä.
Kaikki hohtaa niin kauniisti juuri korjattuna. Tapetit ovat myyjän mukaan sellaiset, että niitä voidaan pyyhkiä. Tukevat ja hyvät ovat ja minä näen itseni niitä pyyhkimässä, rättikäden seurailemassa tapetin kauniita kaarteita. Tapetin laittamisesta on kulunut tässä hetkessä 25.12.22 34 vuotta. Kertaakaan en ole pyyhkinyt. Tapetit ovat edelleen seinissä ja aivan kertakaikkisen ehjät. Pyyhkisinkö nyt? En taida viitsiä. Kerta toisensa jälkeen saamme huomata sen, että laatuun kannattaa satsata. Joissakin huoneissa halvemmat tapetit ovat repeytyneet, niistä on alkanut roikkua suikaleita, joihin pienten lasten käsi on hakeutunut vähän suikaloimaan lisää.
Minusta kuvassa on ensimmäinen työparini Kyllikki sinisessä paidassaan. Tuuli ohjailee varmaankin Maijua. Kuka seisoo meidän hienon, ison jääkaapin oven edessä. Tuula? Sekin kaappi toimi hienosti vuodesta toiseen. Nykyisin se on meidän kompostorinamme Livonsaarella autotallin takana.
Kahdenkeskiset juttuhetket, vaikka lyhyetkin, ovat suunnattoman tärkeitä. Tuuli pitelee käsissään jotain nauhaa tai korua, en muista mikä on menossa. Anja-Maija Vanhasen kanssa on keskustelu käynnissä. Mikähän viritys eteisessä on? Matto jonkin levyn päällä. Lämmintä ainakin on, koska ovi kylmään eteiseen on auki.
Näyttää kuin Valma Mononenkin istuisi siinä rapulla. Lapsista en tiedä. Isäni meille häälahjaksi ostama kello on vaaran paikassa.
Nyt Tuulin kanssa on pysähtynyt keskustelemaan Annikki Erelä.
Olen saanut kainalooni itselleni tärkeät naiset, aikoinaan tyttöset. Satu oli vastuullamme, kun hän opiskeli Outin kanssa Kijabessa. Sanna taas jo vaikka miten pitkällä opinnoissaan. Me olemme tässä aika vakavan näköisinä, mutta varmaa on, että nautimme toisistamme.
Kuvassa Arkkiloita ja Erelöitä. Ja oo, sama termari edelleen käytössä. Ja näitä kuppejakin löytyy.
Veikon minulle tekemä suuri pirttipöytä on valmistunut. Hän kävi värkkäämässä pöydän veljeni Simon omistamassa Taitopuussa Veikkolassa. Olin nähnyt Lampun Liisalla ja Viljolla huiman pitkän pöydän, halusin sellaisen. Liisan ja Viljon pöytä oli kapea ja pitkä ja kevyt. Meidän pöydästä tuli, luonnollisesti, pitkä, leveä, paksu ja painava. Hyvin on palvellut. Nyt palvelee punaisessa loisteessaan Livonsaaren kodissamme.
Ihan on kuin Vuorisen Timo istuisi pöydän päässä. Joskus olen tuntenut valkopuseroisenkin, mutta nyt en muista nimeä. Oikealla istuu Paavo Erelä, esimiehemme ja ystävämme Keniassa. On ollut kauheaa kohdata hänen kuolinsanomansa, joka kiitos Facebookin, tuli meidänkin korviimme 8.12.22. Annikki kirjoittaa: ”Hän kaatui ulkona ja näytti, ettei käynyt pahasti. Kuitenkin tuli kipuja eikä heikko sydän enää kestänyt. Kaikilla Annikin Face-sivuilla käyneillä on paljon hienoa muistoja Paavosta, paljon yhteisisä tapaamisia.
Olemme näemmä saaneet tapaamiseemme myös aktiivisia lähetystyötä tekeviä henkilöitä Eurajoen seurakunnasta. Minusta sinisessä mekossaan istuu itse Kuusiston Mirja ja hänen takanaan puoliso Olavi, jonka jälkeen aloitin lähetyssihteerin tehtävät vuoden alussa.
Siionin Kanteleet ovat ahkerassa käytössä. Älä luulekaan, että ylemmässä kuvassa Mirjalla olisi puhelin kädessä, ei ei, siinä odotellaan, että saisi avata kirjan ja saisi alkaa laulaa.
Tässä alla olevassa kuvassa aikuisten suosima Siikkarin lauluhetki on alkanut ja kaikki kilpailevat siitä, että saavat ehdottaa oman laulunsa. Minulla on ollut hirmuisen kova ikävä Tuulia. Ja hänen minua. Siksi olemme tuppautuneet kovin lähelle toisiamme. Tuula Sääksi ja Paavo Toikka siinä myös.
Seuraavasta kuvasta näkee, että lunta ei ole nimeksikään, vaikka olimme sen panneet tilaukseen jo syksyllä, kun suunnittelimme tapaamistamme. Olin sanonut, ikkunan edessä nyt istuvalle Reijo Arkkilalle, että jos meillä helmikuussa ei ole lunta, ei ole sitten muulloinkaan ja muuallakaan. Muistaakseni vuoden 1988 kevätpuoli meni ilman nietoksia. Meidän huima mäkemme suoraan suolle ei saanut laskettelijoita. Huhtalan Topi, josta olen edellä kertonut, laulaa siinä tyttärensä lastenlastensa kanssa.
Pieniä lapsia oli ihmeen paljon. Heidän leikittämistään riitti. Onneksi oli leikittäjiä.
Toikan Hilkka siinä niin nuorena ja Anja-Maija juttelemassa hänen kanssaan. Mari on lähdössä muualle. Hän on jo iso tyttö, ei mitään pehmustettuja kirjoja enää.
Junnu ja Timo yhdessä pitkän tauon jälkeen.
Halusin olla lähettien kanssa, en pelkästään keittiössä tai lapsia leikittämässä. Niinpä keittiön puolelle sain apulaisekseni Eilan, kun kyselin tutuiksi tulleilta Kuusistoilta, kuka voisi tulla. Sisälle astui punaisen, valtavan pitkän tukan alla kulkeva sorja, heiluva heinä, joka tarttui rivakasti tehtäviin. Tiskauksesta hän oli sitä mieltä, että olisi tiskaissut lautaset ja kaikki muutkin tuossa tuokiossa tiskikoneen sijasta. Hän puhui tosiasiaa. Kone jyrräsi ja melskasi vaikka kuinka monta tuntia, vanha kun oli, monessa kodissamme jo ollut, aikoinaan Jyrkkälään ostettu. Vai oliko se uusi? Saattoi ollakin, mutta kauan pesi ja meteliä piti. En tuolloin olisi pystynyt edes kuvittelemaan, mitä elämä toi meille kahdelle tullessaan ja miten tiemme jälleen liittyivät yhteen, kun sen aika oli. Väliin mahtui vuosia yli kaksikymmentä.
Tapahtuma kesti yli yön, siis kaksi päivää. Muistan, miten valtavasti jännitin, minne kaikki mahtuisivat yöpymään. Arkkilan Reijo ja Marjatta levittivät varusteensa keittiön lattialle. Minulle se oli kova paikka, sillä tuntui, ettei nyt mitenkään johtajaa lattialle. Reijo joutui vakuuttelemaan, että se on aivan mainio paikka.
Tapaaminen lähti liikkeelle kaipauksesta. Kaipasin niin valtavan paljon niitä ihmisiä, jotka olivat toimineet yhteisönä kanssamme Keniassa. Tiedän ja tiesin jo silloin, että kaipaus kertoo minulle selkeällä kielellä, mitä olen saanut. Se kertoo elämän rikkaudesta.
Olemme varmaan saaneet tervehdyksen Keniasta. Kyllikki lukee sitä ja Tuuli katselee tarkasti. Kaikkien ajatukset seilaavat menneessä. Jotkut ”vanhat” jatkavat vielä siellä tutuissa maisemissa ja uudet ovat jo menneet tai valmistautuvat menemään. Saamme viestejä ja niin sanottuja kiertokirjeitä, joista liitän tämän katkelmia Väinö Uusitalon pitkän pitkistä kirjeistä. Kiinnostavaa luettavaa joka tapauksessa.
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.