Kaipailen aika ajoin Matongon-kouluani Keniassa ja sen oppilaiden intoa opiskella, kaipaan heidän luovuuttaan ja iloaan. Suunnittelen omaa koulua. Mitäpä, jos perustaisin oman kristillisen koulun. Jospa sellaisessa saisin vielä kokea samanlaista yhdessä tekemisen iloa kuin Keniassa. Puhun siitä ääneenkin. Opettajien huoneen toisella puolella on rehtori Reijo, hän seisoo siellä, minä istun vastatulleiden nurkassa, minulla ei ole paikkaa pitkässä pöydässä. Kerron unelmastani. Varmaan voivottelen samalla ekaluokkalaisten opettamisen vaikeutta. Tuntuu, etten saa siihen sellaista otetta kuin haluaisin. Jospa sitten omassa koulussani saisin.
Silloin Reijo kysyy: ”Mitä sitten tekisit siellä koulussasi sellaista, mitä täällä ei voi tehdä?” Menen hiljaiseksi, sillä toden totta, mitä enemmän tekisin siellä ja mistä tietäisin, millaisia oppilaita ja millaisia vanhempia sinne tulisi. Olen hetken hiljaa ja vastaan sitten rehellisesti, että en voisi tehdä todellakaan mitään enemmän, sillä nykyisessä koulussani on vapaus tehdä niin paljon kuin haluan ja mitä vain oppilaiden hyväksi ja oppimiseksi haluan. Reijo hymyilee sieltä toiselta laidalta. Ei sano mitään enempää. Ei tarvitse sanoa, koska oppi on mennyt perille.
Olen hyvin kiitollinen saamastani opista ja kannan sitä mielessäni valaisevana lyhtynä opettajan polullani. Olen ollut 18 vuotta opettajana. Yhä edelleen tarvitsen konkareiden ohjeita. Kerran valitan Reijolle, että en osaa opettaa ympäristöoppia vai oliko se kansalaistaitoa silloin. Siinä on niin tyhmiä aiheita, kuten esimerkiksi polkupyörä. Mitä nyt polkupyörästä mitään opettaa? Se on pyörä, jolla poljetaan varovaisesti tien laitaa. Se on minun oppini. Reijo sanoo, että hän voi tulla pitämään oppitunnin pyörästä. Ja niin hän, suureksi hämmästyksekseni, saa kulumaan tunnin verran polkupyörään. Hän käy läpi pyörän osat, piirtää, kertoo huoltotoimista, opettaa, mitä pakollista pitää pyörässä olla ja miten sillä pitää liikkua. Oppilaat istuvat mallikkaasti paikoillaan ja seuraavat. Näin minä opettelen pitämään oppitunteja minulle tylsistä aiheista.
Olen aloittanut kouluhallinnon keskimmäistä arvosanaatutkintoa ja tehnyt harjoittelun kesällä 1988. Saan tehdyksi arvosanan, mutta minkähän vuoksi teen sen? En koskaan uskaltanut sanoa, että voisin olla pätevä rehtoriksi. Enkä kyllä olisi ollutkaan, en silloin. Kehityin organisaattoriksi paljon myöhemmin.
Kuolinpesän siivous jatkuu. Navetan tyhjennys jatkuu. Vintin tyhjennys jatkuu, se on täynnä mummun ja papan kymmenien vuosien aikana kertynyttä tavaraa. Sisälle taloon jää kaikesta raivauksesta huolimatta valtavasti kaikenlaista tarviketta, mutta mahdumme nyt kuitenkin asumaan siinä vähän paremmin. Nyt kuluneina muutamana vuotena 2000-luvulla olen jatkanut kesken jäänyttä puuhaa. On valtavan hankalaa laittaa Veikon isän ja äidin käyttökelvottomaksi käyneitä kapineita pois.
Pitkän pitkissä muistiinpanoissani analysoin, pohdin ja katselen varsin aikuismaisesti elämämme menoa ja kiitän kiittämästä päästyäni lapsiamme, järkeviä lapsiamme Outia ja Esaa, jotka ovat hujahtaneet muodoltaan ja ajatuksiltaan aikuisiksi ja sanavalmista vielä pientä Timoa. Olemme hämmentyneitä lastemme menestyksestä, kun emme itse ole mitään ruudinkeksijöitä kuitenkaan. Itseeni olen hirveän pettynyt, mutta nyt, kymmenien vuosien päästä katsellen olisin voinut olla silloin vähemmän pettynyt, sillä yritin kuitenkin tosissani elää ihmisiksi.
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.