Uuden vuoden lupaukseni pitää vielä 29.1.2023
Ystäväni Annamari kirjoitti ”Miten monenlaista papin elämässä voi olla. Siunata ystävä viimeiselle matkalle. En tiedä yhtään, millaista se on”, kun kerroin meneväni siunaamaan pitkäaikaisen ystäväni Aini Alasen Suoniemen kirkkoon. Se hätkähdytti, sillä itse olin vain ajatellut tehtävää kiitollisesti kunnia-asiana, asiana, joka oli ollut minulle selvä jo kauan. Aini oli pyytänyt yli neljännesvuosisata sitten, että siunaisin hänet, kun sen aika tulisi ja että hänen kummityttönsä Outi soittaisi ja laulaisi siellä jotakin. ”Kyllä te hyvät laulut löydätte.” Asia kuitattiin sillä. Tietenkin tekisimme kaiken sen ystävällemme niin hyvin kuin vain osaisimme. Aini muistutti asiasta silloin tällöin, varmisti että lupaus pitää.
Viimeisellä kerralla käydessämme häntä katsomassa Sastamalakodissa kysyin, saisinko siunata hänet. ”Ai niin, että nytkö vai sitten myöhemmin?” hän kysyi. Sanoin, että nyt ja sitten myöhemmin. Aini oli vetäytynyt pitkälleen, sillä nyt väsytti. ”Kuolema voisi tulla nyt heti tai viikon päästä”, hän sanoi ja ummisti silmänsä. Siunasimme hänet. Veikkokin oli paikalla. Outi oli käynyt katsomassa pari tuntia aiemmin ja tuonut hänelle tekemänsä vuosikymmenien ystävyydestä kertovan valokuvakansion.
Miten ystävä siunataan silloin, kun kuolemaa on jo odotettu?
Ainin kuolemaa ajatellessani mieleen tulee oma kuolema. Tulee suru siitä, miten oma elämäntyö häviää, miten kaikki se, mikä on ollut minulle ja meille arvokasta, häviää. Kukaan ei enää tiedä, miksi olen säilyttänyt kärrynpyörän ratasta, kukaan ei tiedä Veikon kodin aarteista, aarteista, jotka ovat olleet hänelle ja meille arvokkaita. Myös vanhuuskodiksemme rakentamamme savihelmi häviää, kukaan ei osaa hoitaa sitä, kun Veikko kuolee. Ja kuka osaisi tai jaksaisi hoitaa sitä rakkaasti? Se saattaisi olla ehkä enemmänkin taakka jälkeenjääville. Totuus on, että kaikki häviää. Tieto tietokoneelta häviää, kun kukaan ei viitsi toisen tietokonetta sorkkia. Tieto omilta sivuiltani Artboxista häviää, kun maksut jäävät maksamatta kuolemani jälkeen. Tieto jopa taivaan turvapilvistä häviää samasta syystä. Rahaa kun siinäkin tarvitaan.
Häviämisajatus viilsi sydäntäni pahasti, kun poistin kahdeksan Ainin puhelinnumeroa kännykästäni. Siinä oli numeroita Tampereen ja Sastamalan sairaaloihin, Ellinpirttiin ja ihan oli Ainin lankapuhelimen numerokin vielä. Olisin halunnut säilyttää ainakin viimeksi mainitsemani, mutta miksi, mitä ihmettä sillä tekisin liian täydessä puhelimessani. Poistin samalla työtoverieni Hilvon Heikin, Harnen Pekan, Helmisen Erkin, Erelän Paavon, Lounelan Elvin ja monen muun vuoden 2022 seutuvilla kuolleen ystäväni puhelinnumerot. Elämän katoavuus oli siinä ja järsi mieltäni.
Outi soitti ihanasti, kun Ainin arkku kannettiin sisään Suoniemen kirkkoon. Se oli erittäin koskettavaa ja juhlallisen hienoa. Miksi sitä ei enää tehdä osana siunaustapahtumaa, sitä mietin, kun katselin, miten ihmiset saivat surra Ainia vainajan sisään tuonnin ja kauniin musiikin ja aikana.
Luin Ainin arkun äärellä Raamatusta kohdan, josta jokainen saattoi tunnistaa heti, että tuohan oli ihan Ainille. Se oli Jesajan kirjasta: ”Kuin paimenen teltta minun majani puretaan ja viedään pois. Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti.” (Jes. 38:12)
Ystävämme elämä
Kankaiden, ryijyjen ja muiden kutoja Aini sanoi, kun viimeksi tapasimme viikkoa ennen hänen kuolemaansa, että olisi valmis lähtemään heti, mutta viimeistään sitten viikon päästä. Niin toden totta kävi. Viimeisellä käynnillä lauloimme joululauluja, silittelimme ja siunasimme. Ainin tuli hyvä olla. Hän jäi katsomaan lähtöämme oven pieleen nojaten ja hymyili niin kuin hänellä aiemmin oli ollut tapana lähdöissä hymyillä. Kangas oli lähes kierretty loppuun kutojan kangaspuissa ja loimilankojen irrottaminen aloitettu. Me emme tienneet sitä, vain saatoimme aavistaa.
Viikon päästä sitten, tämä Karkussa syntynyt ja Karkun opistolla elämäntyönsä tehnyt emäntä sai kuolla häntä katsomaan tulleen Marjon ja hänen miehensä syliin suklaarasiaa availlessaan. Mitään hienompaa kuolemaa kukaan ihminen, saati koko elämänsä toisia passannut emäntä, ei voi ajatella.
Aini oli sisarussarjansa vanhin ja sai elää pitkän elämän, yli 90 vuotta, ja sen lähes terveenä. Sairaalakierre ja Ellinpirtissä olo oli loppujen lopuksi lyhyt. Kesällä 2021 kärräsin häntä Tampereella joltakin osastolta ulos ruusujen keskelle. Katsoimme jokaisen kukkasen erikseen, ne kaikki sadat ja menimme sitten kahville viereiseen kahvilaan. Aini antoi silloin hyvän arvosanan leivokselle samoin kuin hän antoi Ellinpirttiin tuomalleni porkkanakakulle, jota söimme viime kesänä ennen kuin lähdimme muistojen matkalle, vähän lyhyemmälle kuin edellisenä kesänä. Totta kai hän – emäntä – osasi arvostaa toisten tekemiä.
Sisarussarja: Aini, Kalle, Matti, Pekka, Toivo ja Toini, on nyt harventunut kahteen ja monet muutkin sukuun liittyneet ovat siirtyneet ajasta iäisyyteen. Monet juhlat on vietetty, kakut ja ruoat syöty, siitä Aini on pitänyt huolen. Varmasti näimme hänet siinä siunauksen aikana silmissämme häärimässä niin omissa kuin muiden juhlissa tai opistolla valkoisessa puvussaan, valkoinen esiliina edessään ja valkoiseksi tärkätty hilkka päässään. Laskeuduimme keittiöön meneviä portaita alas, käännyimme keittiön ovelle ja näimme Ainin työn touhussa. Tai näimme hänet eläkepäiviensä kodissa Sastamalassa hilloja tekemässä tai vanhuksia syöttämässä vanhainkodilla, aina tarttumassa milloin mihinkin tehtävään.
Aini oli pieni tyttönen (5), kun vanhemmat ja Kalle-veli ja hän muuttivat Sarkolaan Keson taloon 1934. Nykyajan ihmisistä tuntuu varmaankin oudolta ajatella, että Aini – meidän mielissämme aina ikinuori – on käynyt kiertokoulua ja elänyt sodan ajan teini-ikäisenä. Hän on myös opiskellut kotona niin kuin nykyajan teinit tekivät koronan aikana.
”Lapsuus oli huoletonta, kun hoiti hommansa kunnolla. Isän mielestä naimisiin olisi pitänyt mennä nuorena, mutta ei oikein kiinnostanut. Löytyihän se Jaakko lopulta – tai taisi olla toisinpäin. Sitä aikaa on monesti ollut ikävä. Olisivatpa hoidot olleet silloin kuin ovat nyt.” Näin Aini kertoo itse Anne Alakosken tallentamassa ”tarinassa ysikymppisille”. Olen käyttänyt tämän tarinan tietoja näissä Ainin elämän käännekohdissa.
Ainin nuoruudessa ja myöhemminkin käytiin monenlaisia kirjekursseja, Ainilla ne liittyivät karjanhoitoon. Lopulta hän pääsi lähtemään Poriin talouskouluun, kun sisar Toini puolestaan kasvoi teini-ikään ja pystyi ottamaan vastuuta karjasta yhdessä äidin kanssa. Ja niin Ainin elämä soljui ammattikoulun keittiön kautta Helsinkiin opettajaopistolle ja sieltä Karkun opiston keittiölle emännäksi.
Aini ja hänen puolisonsa, Jaakko, saivat elää kymmenen vuotta yhteistä elämää. Vaikka kaikki sukulaiset ja ystävät tiesivät, että Jaakon elämä voi päättyä sydänsairauden vuoksi milloin vain, oli hänen kuolinviestinsä varmasti järkytys jokaiselle. Vuonna 1967 hänet siunattiin hautaan samassa Suoniemen kirkossa, jossa Aini lepäsi arkussaan siinä edessämme. Paikalla oli useita henkilöitä, jotka olivat olleet saattamassa Jaakkoa. Nyt Aini kannettaisiin samaan hautaan miehensä kanssa. Puolison ikävöimisestä Aini sanoi, kun nuorena aviovaimona kyselin Jaakon menettämisestä, että kymmenessäkään vuodessa ikävä ei haihdu. Aini oli Jaakon kuollessa vain 38-vuotias, minun mielestäni tosin hirveän vanha. Itse olin täyttänyt 20 vuotta.
Aini osoitti suurta arjen rakkautta elämänsä aikana niin Jaakon sukulaisten kuin omiensa lapsille. Pieniä lapsia pyöri Ainin ja Jaakon kodin pihassa ja hauskaa näytti olevan.
Myös kummilapset olivat tärkeitä. Kaikki, he viisi, olivat tulleet saattamaan Ainia.
Kun Aini jäi eläkkeelle 1990, (yli 30 vuotta eläkkeellä) hän jatkoi reippaasti elämään osallistumistaan.
SPR ja Hopun vanhainkoti saivat hänestä ahkeran avustajan, vapaaehtoisen. Sukututkimus, sukkien kutominen ja ystävien tapaamiset, juhlien järjestämiset, Sarkolan puuhat ja kaikki tällainen täytti hänen elämänsä lähes loppuun asti. ”Työ on hyvä matkakaveri”, Aini sanoi itse. Nykyisin sanotaan, että työ on terapiaa suruun.
Ainilla viimeinen vuosi kului Ellinpirtissä Sastamalassa. Kun viime kesänä soitin yhtenä päivänä ja kysyin voisinko tulla, sain astua sisään hienoon tunnelmaan. Aini oli jo kovin odottanut. Hän istui ulkosalla ja hoitajat olivat siinä kahvilla. Oli helppo kysyä, voisinko saada kärryn ja lähteä Ainin kanssa ulos. Sain jonkin surkean vempulan, jossa ei ollut edes jalkalautaa, mutta onnistuimme kuitenkin jotenkin.
Ainilla oli vatsa- ja jalkalihakset hyvässä kunnossa. jaksoi kannatella, miksei olisi jaksanut, hän, reipas rappujen tallaaja. Siinä tuli sitten mieleen, kun Aini oli virkeällä päällä, että voisin kysyä pientä automatkaa. Kävimme kirkot, emme nousseet autosta, (edelliskesän matkalla nousimme) opiston rantaan asti ja lopuksi Karkkuun Harsulle. Maiju ja Upi Vuorenoja olivat riemuissaan, kun saivat yllätysvieraan, entisen työtoverin.
Ellinpirtille palatessa väsytti kumpaakin, mutta siinä vielä, kun kauniisti hymyilevä hoitaja oli jo paikalla, hyvästelimme. Olimme ulkona ja aurinko paistoi niin kuin vain elokuussa voi.
– Kiertue numero kaksi on nyt tehtynä. Viime kerralla teimme vähän pidemmän, sanoin.
– Tämä oli nyt sitten jäähyväisreissu, Aini sanoi vakuuttavasti.
– Niin, tästä tuli kiva muisto kesästä. Ensi kesänä sitten reissu numero kolme.
– Sitä ei tule, hän sanoi entistä topakammin.
– Mutta eihän kahta kolmannetta, väitin.
– Kyllä tämä nyt oli viimeinen, Aini kuittasi hänelle tyypilliseen tapaansa.
– On se mahdollista, totta kai on, sanoin.
Ja niin hyvästelimme kuin olisimme nähneet viimeisen kerran. Vakuutimme, miten paljon pidimme toisistamme ja miten tärkeitä olimme olleet toisillemme. Kaikki se hävetti sanoa hoitajan kuullen, mutta hoitaja näytti niin ystävälliseltä, että uskalsimme. Puhuimme aina kovin varoen tykkäämisestä, mutta nyt, entisten kotien ja työpaikan näkemisen vuoksi oli niin paljon tunteita pinnalla, että uskalsimme.
– Meillä on ollut pitkä yhteinen taival, sanoin.
– On hienoa, kun sain tämän reissun ja paljon muuta huolehtimista, Aini jatkoi.
– Huolehtimisen sinä saat täältä tästä kodista, ja omaiset puolestaan hoitavat asioitasi. Minun osuuteni on hyvin pieni.
– Mutta meillä on muutakin yhteistä kuin vain tämä eläminen, Aini sanoi napakasti.
Siinä kirkkauden hetkessä olin hyvin onnellinen. Auringon hehku ympärillämme muuttui valkoiseksi ja harsoontui reunoiltaan. Tämä ihminen, joka oli viitoittanut elämäni polkua yli kuudenkymmenen vuoden ajan, tämä ihminen sanoi nämä sanat.
Toistin hänen sanansa. Ihanasti hymyilevä hoitaja nyökytteli ja antoi meidän halata rauhassa, moneen kertaan halata, sillä meillä oli sillä hetkellä muutakin kuin vain itse eläminen, ruoka ja se kaikki sellainen huoli.
Ystävän siunaus
Outi soitti kannelta ja urkuja ja pianoa. Hän soitti ja lauloi sydämiemme surua ja sydämiimme lohtua. Kukkia laskettiin paljon, siihenkin kohtaan, mihin yleensä tehdään hiekasta risti. Veikko kuiski minulle, että voisin ottaa kukkakimpun siitä käteeni. ”Kyllähän sinä pystyt niin tekemään.” Rohkaistuneena hänen sanoistaan otin kukkavihon vasempaan käteeni ja oikealla valutin arkulle, Ainin otsan kohdalle, ison ja selkeän ristin. ”Aini Maria, maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tulla. Vapahtajamme Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä.”
Se, että kukin vuorollaan saatetaan läheltä pois, on järkyttävän totta, kun ystävän arkkua kannetaan hautaan ja lasketaan sinne. Yleensä kirkon kellot soivat siinä samalla ja jollakin erityisellä tavalla juhlistavat saaton matkaa. Suoniemellä ne eivät soineet, en tiedä miksi eivät. Kaipasin niitä. Maa ottaa omansa syliinsä. Saisivat siinä kellot soida. Onneksi Outi improvisoi pitkään Ainin lempilaulua Maa on niin kaunis. … taivasta kohti matka vie…
Vaikeampaa on usko Jeesukseen, kuoleman voittajaan. Se on enemmän kuin me täällä näemme ja tajuamme. Ylösnousemuksen toivo avaa kuitenkin näköalan siihen kirkkauteen, jossa ei ole sairautta, kärsimystä eikä kuolemaa. Tätä ylösnousemusta Kristuksen seurakunta odottaa. Joskus sitten, uskomme mukaan, toteutuu se toivo, joka ilmaistaan Jobin kirjassa näin: »Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.» (Job 19:25.) Tai niin kuin aiemmassa Raamatun käännöksessä: Viimeisenä hän on seisova multien päällä.
Me seisoimme siinä kura- ja lumisohjossa Ainin haudan vierellä multien päällä ja kaivaten ihmettelimme, onko Ainin kuolema tottakaan. Minun oli vaikea kuvitella hänen ruumistaan arkkuun. Kun yritin sitä, Aini vain tepsutteli aivoissani, puhui minulle kaiken aikaa omalla tavallaan ja oli läsnä. Ei suostunut ruumiiksi hautaan.
Maiju Vuorenoja, työkaveri Karkun opistolta, kiitti myöhemmin siunaustilaisuudesta ja sanoi, että se oli lämmin ja samalla juhlallinen, siunattu tilaisuus. Hän sanoi myös, että muisti Ainin keräämässä kieloja ja lemmikkejä tarjoilupöytään niin pitkään kuin niitä vain oli saatavilla. Muistoja pulpahteli, kenellä mitäkin. Niistä puhuimme laulujen, musiikin ja muistojen juhlassa, jossa kauniisti katettu pöytä notkui herkkuja niin kuin pitokokin ja emännän hautajaisissa sopi.
Outi lauloi muistotilaisuudessa ihanan dramaattisella äänellään laulun Mun sydämeni tänne jää. Sen on sanoittanut Juha ”Watt” Vainio ja säveltänyt Veikko Samuli. Syvä hiljaisuus levisi Tottijärven seurakuntakotiin. ”… jos herkistyt ees hetken verran…” ”…mun sydämeni tänne jää, se lähelläsi aina on, sen tavoitat, jos haluat…”.
Ystäväni Annamari, näin siunasimme ja hautasimme yhdessä omaisten ja ystävien kanssa pitkäaikaisen ystävämme. Oli itkua ja iloa. Oli surua ja helpotusta. Oli kiitollisuutta Ainista, ystävästämme. Hyvät laulut löydettiin ja musiikki kosketti. Muistotilaisuudessa lauloimme paljon virsiä, viimeisenä Outin ehdotuksesta Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Ikävöin Ainia, vaikka en osaa sitä näyttää. Paitsi näin, kirjoittamalla ja valokuvia tallentamalla.
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.