5. Kotini keittiötä sanottiin pakariksi

Pakarissa oli suuri, suorastaan valtaisa uuni ja sen kyljessä kyhjöttävä päältä ladattava puuhella. Takalevyssä oli renkaat. Ne saattoi nostaa koukulla pois, jos halusi upottaa kattilan lähemmäksi tulta. En tehnyt sitä mielelläni, sillä silloin kattila tuli nokiseksi ja sen peseminen oli vaikeaa. Noki säilyi käsissä kauan. Etummainen levy oli sileä ja kokonainen. Se kiehutti perunat nopeasti. Takalevyllä, renkaiden päällä, kuumeni tiskivesi kuin itsekseen.
                      Hellan vieressä toolilla oli peltinen vesiämpäri. Keväisin vesi haisi kammottavalta. Vesi haettiin tien vieressä olevasta vinttikaivosta, johon tulvavedet virtasivat tieltä. On uskomatonta, miten pienenä hontelon tytön annettiin vintata oksanhaarasta tehdyllä kepillä ämpärillinen vettä kaivosta, ensin alkuun vain vähän. Kerta kerralta vettä oli enemmän, lopulta ämpäri täynnä. Olin siitä hyvin ylpeä. Kukaan muu ei sitä nähnyt, mutta iloitsin kasvavista voimistani ja taidostani, sillä pelkällä kepillä nostaminen ei ole lainkaan yksinkertaista. Mitään apulaitetta ei ollut. Minä jaksoin.
                      Leipomuspäivä oli aina lauantaisin, paitsi joskus kesällä, jolloin saattoi olla liian kuivaa. Äiti pelkäsi pärekaton syttyvän palamaan, ”jos vaikka kipuna lentää”. Pelkoon oli aihetta. Pärekatto hilseili ja halkeili valmiina vastaanottamaan pienenkin tulen häivähdyksen. Se suorastaan vaani omaansa kuuman auringon alla.
                      Uunin arinan lakaistiin sutimalla pitkään keppiin sidotulla käytetyllä vihdalla (uusiokäyttöä sanottaisiin nykyään). Suti piti kastaa vähän väliä vesiämpäriin. Pidin siitä, sillä suti sähisi ihanasti painaessani sen veteen. Arinan lakaisu piti tehdä nopeasti ja vain vähällä vedellä, jotta arina ei jäähtyisi. Uunin luukku ja pelti pantiin nopeasti kiinni. Uuni jätettiin teentymään. Ulkopuolelle pudonneet tuhkat ja hiilen palaset lakaistiin hiiliämpäriin kanan siivellä. Sillä putsattiin myös hella.
                      Kesällä leivottiin yhdellä kerralla paljon siitäkin huolimatta, että kakot ja pullat homehtuivat ja häältyivät helposti. Homeinen leipä syötiin ilman muuta. Kannustimena oli, että homeisesta leivästä sai hyvän laulunäänen. Häältynyt oli vähän pahempi juttu. Se haisi. Nenään nousee vieläkin pilaantuneiden leipomusten haju, mutta en osaa kuvailla, millainen se oli. Jotain hapanta, makeaa ja käynyttä hajua siinä oli. Kun häältynyt haju havaittiin, leivän kulutus laski huomattavasti. Pakkohan sitä kuitenkin oli vähän syödä, koska muuta ei ollut, mutta pitkin hampain.
                      Uunissa paistettiin aina myös muuta ruokaa. Lapsuudessani saimme makeita naurishautikkaita, arinalle aseteltuja nauriin puolikkaita, joiden kypsymien kesti matalassa lämmössä pitkän aikaa. Aamulla saatiin yön yli hautuneita. Hautikkaat jäivät muistojen joukkoon vähitellen, sillä nauriin viljely loppui jostain syystä. En tiedä, mistä. Silakkalaatikko oli herkkuani ja varmaan muidenkin, sillä sitä tehtiin ainakin kolme isoa vuoallista joka kerta, joskus enemmänkin.
                      Silakkaa oli ostettu syksyllä ja kalat suolattu pyttyihin. Suolasilakasta saatiin maittavia ruokia. En muista, että mitään muuta olisi tehty uuniin arkena, mutta juhla-aikoina valmistettiin tietenkin lanttu- ja perunalaatikot, jouluna kinkku, pääsiäisenä mämmi. En muista, että koskaan olisi ollut mitään haudutettua lihapataa. Olin jo oppikoulussa, kun meillä leivottiin ensimmäinen kääretorttu. Äiti oli saanut ohjeet sen valmistuksesta sisareltaan Turusta. Jännitimme sen tekemistä yhdessä. Siitä on jäänyt lämmin muisto. Kumpikaan ei tiennyt, mitä tuleman piti. Seuraavat tortut tein jo yksin.
                      Uunin lisäksi suurimman osan keittiöstä vei pöytä. Sen ympärille keräännyttiin aamulla puurolle, puolilta päivin päivälliselle ja illalla ehtoolliselle. Aamupäivän ja iltapäivän katkaisi kahvitauko, jolloin saatettiin saada myös pullaviipale. Illalla oli vielä iltateetä ja leipää. Pakarin pöydän ruudullinen vakstuuki tuli tutuksi, pyyhin siitä kuusi kertaa päivässä elämän jäljet.
                      Tiskipöydälle mahtui kaksi alumiinista vatia. Ensimmäiseen pantiin pesovettä ja toiseen virutusvettä. Rasva lähti astioista, kun pesuveteen ripoteltiin pyykkipulveri Sunoa. Astianpesuaineita ei ollut. Meillä käytettiin huiskaa, juurista tehtyä pesusutia. Juuret oli sidottu narulla keskeltä nipuksi. Tiukkaan kiinni ottanut ruoka kattilan tai vuoan pohjassa käytiin kesäisin hankaamassa puhtaaksi ulkona pihan sannalla.
                      Meillä ei minun lapsuudessani ollut muita kuin syviä lautasia. Haarukoita ja veitsiä ei käytetty, koska niitäkään ei ollut. Söimme kaiken lusikalla, etu- ja jälkiruoat samalta lautaselta. Eturuokana oli perunoita ja ruskeaa kastiketta. Joskus oli valtavan hyvää suolasienistä, sipulista ja korppujauhoista tehtyä muhennosta, joskus läskikastiketta. Oliko siis jälkiruokiakin, kun puhun eturuoista? Oli, oli.
                      Kesällä syötiin jopista itse tehtyä hyvin paksua piimää, joka oikeastaan olisi pitänyt katkaista saksilla silloin, kun kaatamien piti lopettaa. Joku katkaisikin, Aatos varmaan, kokeili puheet, olihan meillä sakset, uudet ja vanhat. Uusiin oli koskeminen kielletty, mutta vanhoja pitkäkärkisiä saivat lapsetkin käyttää. Piimän joukkoon lisättiin sokeria niin paljon kuin vain uskalsi laittaa ja lisäksi talkkunajauhoja. Teimme myös piimämonkkaa. Se tehtiin piimästä, kovan leivän kappaleista ja sokerista. Teen sitä itselleni vieläkin. On hyvää. Puolukoiden kypsymisen aikaan isän herkkua oli sokkara: puolukoita, ruisjauhoja ja sokeria. Kyllä me muutkin söimme sitä, jos sai laittaa sokeria paljon.  
                      Ruisjauhoihin tehty puolukkapuuro, ohrajauhopuuro tai -velli ja ohranryynipuuro olivat tavallisia jälkiruokia talvisin. Marjoista tehty kiisseli oli juhlajälkiruokaa. Jouluna saatiin ohranryynipuuron kanssa luumukiisseliä. Mannapuuroa alettiin saada isän sairastumisen myötä. Hänellä oli jokin mahaan liittyvä sairaus. Mahahaava kenties? Lääkäri oli määrännyt hänelle ruokavalioksi mannapuuron, Me lapsetkin saimme sitä joskus. Olisimme halunneet syödä sitä aina silloin kun isäkin, mutta varmaan ryynit eli suurimot maksoivat liikaa.
                      Tiskipöydän yläpuolella oli tiskikaappi, puiset ritilät. Olin ylpeä siitä, muilla kyläläisillä ei vielä tuolloin ollut. Miksi meillä oli? Oliko Kalervo tehnyt ne vai Ilkka, isä? Vesi valui kainaloihin, kun tuolilla seisten yritimme, Auli ja minä, asetella astioita kaappiin. Joskus koloihin huolellisesti asetellut lautaset saattoivat romahtaa toinen toisensa niskaan. Ei auttanut muu kuin laittaa ne huolellisemmin paikoilleen. Jos äiti olisi nähnyt, tiedossa olisi ollut ankarat nuhteet tai vitsaa. Säälitti kovin, jos Auli pudotti kupin ja se meni rikki. Oman selkäsaunan kesti paremmin kuin toisen.
                      Muistan erityisen hyvin, miten äiti ripsoi vitsalla kintuille vielä vaippaikäistä Askoa, joka oli kakannut housuihinsa. Minusta se oli niin epäoikeudenmukaista, että pakenin paikalta. Menin vintille itkemään. En voinut käsittää, miten kukaan pystyy piiskaamaan pientä lasta, joka ei vaan vielä osannut. Raivosin äidille, mutta vain mielessäni. Tunteita ei saanut näyttää, paitsi äiti. ”Lakkaakkos, lakkaakkos itkemästä!” Niin kauan ripsottiin paljaalle pyllylle, että lakkasi. Ihmettelin aina, miten voi lakata itkemästä, kun aina vain jatkettiin kutsaamista.
                      Tiskipöydän alapuoli oli erotettu puiselle laskiämpärille, joka tuli esille, kun avasi oven. Ämpärille oli ovessa oma hyllynsä. Ämpäri tuoksui ruoalta. Sen sisältö vietiin sioille. Jos avasi oikeanpuoleisen oven, varovasti! hyvänen aika nyt varovasti! sieltä tuli esille pahalle haiseva peltinen jätevesiämpäri. Ämpäriin oli pissattu yön aikana, mutta sitä ei viety pois ennen kuin se oli täynnä. Sen sanka piti muistaa kiinnittää ovessa olevaan koukkuun, silloin vahinkoja ei päässyt syntymään.
                      Tiskivadit piti vielä pestä ennen kuin kaikki vesi oli kaadettu likaämpäriin. Rasvavana vadin seinästä lähti hyvin, kun kastoin lähes tiensä päähän päätyneistä alushousuista tehdyn kluutin suoraan pulveriin ja hassasin sillä. Tiskivedessä pehmenneet kädet kirvelivät sen homman päätteeksi. Tiskin päätteeksi veimme ämpärit ulos. Ensimmäinen vietiin kotaan odottamaan, että äiti antaa sen sioille ja toinen kaadettiin tunkiolle.
                      Tiskipöydällä oli astia myös kahvinporoille. Kahvin juonnin jälkeen pannuun laitettiin vettä, huljuteltiin ja kaadettiin poroastiaan. Siitä otettiin seuraavan kerran kahvivesi. Siinä oli hiven kahvin makua ja ainakin väriä. Aika ajoin astia tyhjennettiin kompostiin. Tällainen poroastia oli muissakin taloissa. Säästäminen oli huipussaan, sillä sokeri ja kahvi vapautuivat säännöstelystä vasta 1954, vuonna jolloin aloitin koulunkäyntini.
                      Keittiössä oli vielä pieni konttuuri astioille, suolalle ja sokerille. Joskus sen nurkassa oli myös pari pakettia margariinia. Muistan edelleen ja hyvin tarkasti, mikä kattila kuului mihinkin paikkaan ja minne pantiin kauhat, lasta, vispilä ja oma pahvinen pankkini. Alaosaan vasemmalle pantiin isot, pellistä tehdyt mustat pullapellit. Niitä ei saanut laittaa sinne ilman huolellista rasvausta. Olisivat alkaneet ruostua, vaikka joka viikko käytettiin. Opin rasvaamaan pellit heti, sillä kun ne olivat vielä kuumia, homma sujui. Sujuttelin silavanpalaa pitkin pelliä ja nautin näkymästä, mustaksi muuttumisesta.  
                      Pirttiin menevän oven vieressä oli pieni sähköinen paikasta toiseen liikuteltava levy. Myöhemmin, kun tavarat alkoivat lisääntyä, keittiöön rakennettiin nurkkakaappi. Pienenä ihmettelin, miksi äiti toisinaan kätkeytyi sinne. Joskus, kun näin hänen tulevan pois komerosta ja suu kävi, ymmärsin, että hän söi maissihiutaleita kuin korppua. Maissihiutaleet olivat uutuuksia, joita hän oli saanut sisareltaan Turusta. Ymmärrän niin äitiä. Yhdestä paketista ei olisi riittänyt kaikille ja ilman muuta paketti olisi loppunut kerralla. Voi lisäksi olla, että kaikki eivät olisi edes pitäneet niistä. Kallisarvoista herkkua olisi saattanut mennä jopa haaskuun.

Kuisti yhdisti pitkän talon huoneet toisiinsa. Mietin aina, miten vieras osasi kuistilla valita kolmesta ovesta sen oikean. Lisäksi siellä oli kolme muuta ovea, komeron, vintin, ja vintin aluskomeron. Kuusi ovea ja vielä ovet ulos, niitä oli kaksi, toinen lähes aina haassa, toisesta kuljettiin. Vieraan kuului astua tästä ovipaljoudesta pirtin puolelle. Lähinaapurit saivat tulla keittiöön, se oli luontevaa, mutta polkupyöränsä takatelineelle matkalaukkunsa sitovan kulkukauppias Paalmannin tuli osata astua oikeasta ovesta sisään, samoin sällien ja muiden kulkijoiden. Äiti antoi sitten luvan tulla keittiön puolelle, jos katsoi sen hyväksi.
                      Muistan, miten Paalmanni nosteli näkyviin vaaleanpunaisia puntillisia alushousuja keittiön uunin edessä ja sanoi, että ”tässä olisi housua, housua hyvää, emännällekin sopivaa”. Hänellä oli kädessään valtaisan kokoiset alkkarit. Kulkukauppiaan matkalaukussa oli paljon myös pienille tytöille sopivia aarteita. Harvoin niihin oli varaa, mutta joskus sain Aulin kanssa rusettinauhat. Värin sai valita itse. Rusettinauhan päät poltettiin purkautumattomiksi kynttilän liekissä. Se oli huiman jännittävää. Sain tehdä sen itse. 
                      Kuistin komerossa säilytettiin ruokia, astioita, kakot ja pullapitkot. Talvella paikka oli oivallinen, mutta miten ihmeessä ruoat säilyivät kesäisin? Kulutus piti suunnitella hyvin. Perunoiden kanssa ei tarvinnut olla niin tarkkana, koska aina keitettiin iso kattilallinen ja jos niitä jäi, siat ja kanat saivat loput. Kastiketta tehtiin sen verran, että se syötiin aina kaikki. Piimä säilyi, mutta luultavasti sekin käytettiin päivän mittaan kaikki. Uusi piimä muhi karjakeittiössä. Ainoastaan voi täytyi säilöä jotenkin. Tehtiin hyvin suolainen liemi ja voi sotkettiin siihen. Tällainen voi oli hyvää, siinä oli minun makuuni tarpeeksi suolaa. Olimme tottuneet suolaiseen: suolasilakat, joskus harvoin suolasilli, suolasienet, suolattu kinkku ja suolakurkut myöhemmin, kun kurkkuja alettiin saada.

   

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.