16. Sairauksista

Meijän kotona evankelisuuteen ei ole kuulunut ajattelu rankaisevasta Jumalasta. Olen kuullut uhkaavasta Jumalasta vasta aikuisuudessani. Se, että Jumala heittäisi kuuman kiven ihmisen päähän rangaistukseksi, tuntuu naurettavalta. Samoin se, että Jumala rankaisisi ihmistä sairaudella. Sillä lailla tervettä oppia olen saanut ja sillä opilla selviytynyt tähän asti. Pyhäkoulusta saadulla teologisella ajattelulla olen pärjännyt ja aina vain enemmän tulen tukeutumaan siihen, mitä kauemmaksi aivojeni onkaloihin yliopistosta saadut tiedot painuvat. Yliopistokoulutus on ollut upeaa, mutta vanheneminen tekee tehtävänsä. Nimet häipyvät muistista ja käsitteet, jäljelle jää arkinen elämä yksinkertaisine käytänteineen.
                      Jumala oli ja on siis rakastava Jumala, joka ei asu jossakin kaukaisuudessa kiviä pudottelemassa, vaan toimii lähellä. Ihminen tekee parhaansa, jotta sairaudet pysyisivät poissa. Meillä esimerkiksi kodin, navetan ja karjakeittiön puhtauteen suhtauduttiin tarkasti kaikkien terveenä pysymisen vuoksi. Jo asestentin säännöllinen käynti myllyineen ja pumpulitukkoineen kertoo sen. Ötököitä ei ollut. En koskaan nähnyt kotona torakkaa eli russakkaa, niin kuin isä sanoi. Ei ollut täitä tai luteita tai muitakaan ötököitä. Ainoa inhottava nakertaja oli kaalin lehdillä, mutta niihin Irja-plikka tomutteli ympyränmallisesta ruskehtavasta rasiasta DDT-nimistä tehokkaasti tappavaa myrkkyä.
                      Ai jaa, oli tietysti joskus kihomatoja, mutta ne nyt vain olivat, nostelivat päätään kesäisestä kakkaläjästä. Ja äidillä oli joskus kaukaisessa muinaishistoriassa ollut lapamato, lapsena. Äiti oli ihmetellyt, miten kakka aina vain jatkuu ja jatkuu. Tietenkin hän oli kurkannut huusin alle ja siellähän se kiemurteli. Lapamato voi olla 3-10 metriä pitkä. Suomalaiset siirtolaiset ovat netin mukaan vieneet lapamadon niin Ruotsiin kuin Yhdysvaltoihin. 1960-luvulla ankarasti vainottu lapamato luikertaa nykyisin joka 1000:nnessa suomalaisessa. On lisääntymään päin raa’an kalan syömisen lisääntyessä.
                      Olen kovin kiitollinen, että näihin sairausjuttuihin ei liitetty Jumalaa. Vaikeat sairaudet ja muut kurjat asiat jätettiin Jumalan huomaan. Synnintunnossa ei myös tarvinnut kärvistellä. Aamu-, ilta- ja ruokarukoukset riittivät. Äiti kyllä keskusteli autuuden asioista naapurin naisten kanssa, mutta ne eivät kuuluneet lapsille. Tuntui aika itsekkäältä rukoilla Jumalaa esimerkiksi silloin, kun äiti oli pitkään sairaana. Tein sen hiljaa äidin sängyn vierellä. En tiedä, mikä hänellä oli, ei silloin lapsille kerrottu, mutta sängyssä hän makasi pitkät ajat ja minä rukoilin, että äiti eläisi siihen asti, jolloin täyttäisin 15 vuottani. Sen jälkeen voisin ottaa vastuun pienemmistä ja perheen huollosta. Jumala kuuli rukoukseni.
                      Äiti eli 96-vuotiaaksi ja minäkin olen jo karanteeni-iässä tätä keväällä 2020 kirjoittaessani, jolloin meitä vanhoja suojellaan oikein kunnolla koronalta. Veljeni Simo sanoi tässä, että ”on se kummaa, miten meistä nyt kannetaan niin hyvää huolta, kun tähän asti olemme olleet eläkeläisinä vain taakkana Yhteiskunnalle (ja eläkepommi, lisään mielessäni)”. Ja sitten Simo jatkoi veikeään tyyliinsä: ”Annettas meitin kuolla, niin ei olisi sitten niin kova vaiva vanhoista ihmisistä, kun tästä päästään ohi.” Totesimme siihen kumpikin, että olemme molemmat kovasti tyytyväisiä tästä suojelusta ja oikein mielellämme kykimme kotioloissa.
                      Ihminen yrittää löytää kärsimyksen ja sairauden ongelmaan ratkaisun, niitä on tavattoman vaikea hyväksyä. Etsitään selityksiä ja vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin ei ole vastausta. Pettymys Jumalaan on toki kovasti oikeutettua. Joillekin vastaus avautuu siitä, että Jumala on ottanut kantaakseen Jeesuksen kärsimyksessä sen taakan, minkä sairaus ja kuolema tuo ihmisen elämään. On luonnollista, että tämä ei avaudu kaikille, mutta kirjoitan sen tähän, sillä joku voi löytää siitä lohdutusta.
                      Runojen kirjasta (1993) katselen, miten Mikael Agricola 1551 johdatti kärsiviä ja masentuneita toivon ja lohdutuksen lähteille Psalmien avulla. Alkupuheessaan Psaltarin Päle hän kirjoittaa: ”- – Köyhyydessä, tuskissa ja nälässä löydät tästä varman avun, kun taudit vaivaavat ruumistasi ja kaipaat terveyttäsi tai kun pilkka, kateus ja viha eivät suo sinulle hetkenkään rauhaa.” (s. 51–52) Kannattaa huomata sana ”kun”. Se ei ole ”jos”. Kärsimys ja taudit ovat luonnollinen ihmisen osa. Onneksi ja iloksemme lääketiede on kehittynyt Agricolan ajoista valtavasti ja saamme todella paljon apua. Kaiken lisäksi valtiovalta huolehtii meistä ns. ”läntisen maailman” ihmisistä todella hyvin.
                      Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana aloitettiin kouluissa lasten rokotukset ja terveystarkastukset, joissa mitattiin pituus ja punnittiin, kuunneltiin keuhkoja ja sydäntä. Oli hyvä saada esimerkiksi Calmette-rokotus, joka joillakin sai valtavaa märkimistä ja rupia aikaan, mutta se kaikki oli myös lapsen mielestä valtavan häpeällistä. Piti riisuutua paitasilleen ja housusilleen. Kaikki olivat siinä läsnä, pojat ja tytöt. Seisoimme jonossa ja odotimme vuoroamme. Jonotus kesti ja kesti. Koko sen ajan häpesin äidin ompelemia planellihousuja, joissa kaiken lisäksi oli naurettavat reiät sukkanauhoille ja erityisesti häpesin sitä sukkanauhaliiviä heiluvine reiällisine kuminauhoineen. Tästä nykyisestä iästäni katsellen housut olivat a. lämpimät, koska olivat pitkäpunttiset ja b. sukkanauhareiät olivat käytännölliset, sillä näin voitiin pitää sukat ylhäällä paikoillaan punttien päällä. Mutta kun minä olisin halunnut pumpulisukat ja pikkuhousut, vaaleanpunaiset ja lyhkäpunttiset.
                      On oikeastaan ihme, että pysyimme kansakoulussa kohtuullisen terveinä, sillä istuimme taajassa. Kun joku pärskähti, varmasti pasilleja lensi ja paljon. Paljon olen miettinyt myös koulun kylmää kuistia. Vaikka vaatteet ja jalkineet olivat märät, ne jätettiin sinne, jääkylmään eteiseen. Amerikoista saadut monot, joilla kuljettiin monta talvea, olivat märät ja pakkasella kovat laittaa tunnin jälkeen jalkaan.
                      Myös vaatteet saattoivat olla kovia koppuroita. Kaisalla oli viiden kilometrin matka kotiin, minulla oli vain kolmen. Surin Kaisan puolesta, vaikka halusinkin samanlaisia pitkiä pumpulisukkia kuin hänellä oli koko talven. Me Aulin kanssa saimme laittaa sellaiset vasta vappuna. Minun kevääni riemu oli pitkissä pumpulisukissa, vaikka olisi ollut miten kylmää. Niillä liihottelimme ja samaan lupaan kuuluvilla kummitossuilla. Oli tosi jäätävää, kun tossu osui vesilätäkköön, mutta hienoa!  
                      Kouluruoka oli alakouluaikoina puuroa ja velliä, kerran viikossa hernekeittoa. Ruokailuastioina meillä oli kissankupeiksi sanomamme syvät kulhot. Yläluokan puolella oli syvät lautaset. Oli kauheaa, että akanaiseen kaurapuuroon oli lisätty rusinoita. Makeanhapan vitapuuro ei maistunut edes minulle, hyvinsyöjälle. Maito ja leivät tuotiin kotoa. Maitopullo haisi kamalalta, kun sitä/niitä yritin pestä illalla. Meillä eväsleipä oli aika harmaata kakkoa, Raijalla oli niin valkoista, oi, miten maukkaan näköistä.
                      Vähitellen kaikki saivat syvät lautaset, kissankupit jäivät historiaan. Koulun keittola oli edelleen opettajan saunan pukuhuoneessa. Siellä oli hella ja tiskipöytä, ruokajärjestäjät kantoivat lautaset ja kuuman kattilan luokan perälle. Tuoksu paljasti, mitä oli tulossa. Keittäjänä oli ensin Lyyli Riihihuhta ja myöhemmin Sirkka Parri. Lauloimme hänelle: ”… ja sirkka hän soitteli viulua vain”, tunnilla opetettua laulua, kunnes sekin kiellettiin. Ruoaksi aloimme vähitellen 1950-luvun lopulla saada perunoita ja kastiketta sekä keittoja, kaurapuuro jäi historiaan. Ruispuolukkapuuro ei väistynyt. Muistan, että minulla olisi ollut maitopullo ja eväsleivät yläluokan puolellakin, mutta en ole varma, mutta sen muistan, että evästouhu jatkui yhteiskoulussakin.
                      Toisinaan jouduin kuljettamaan repussani kahta pulloa. Toinen oli aamulla lähtiessä tyhjä. Äiti oli hulluna verilättyihin ja jouduin hakemaan verta koulun lähettyvillä olevasta kaupasta. Häpesin tehtävääni valtavasti. Yritin tehdä sen niin salaa kuin ikinä pystyin. Ei aina onnistunut, miten se, kun siellä päin asuvia luokkalaisiani tuli samaa matkaa.
                      Kolmannella luokalla yhteiskoulussa sairastin keväällä 1962 jonkin aikaa, omasta mielestäni hirveän kauan, mutta todistuksestani näen, että vain 76 tuntia, kolmisen viikkoa. Kuume ei laskenut. Muistan, miten naapurin täti eli Esteri Ristimäki tuli, katseli, jutteli ja itki. Se oli outoa, mutta kaunista. Hän itki minun vuokseni, ehkä myös muiden sairaiden, silloin keuhkotuberkuloosi, sikotauti, kurkkumätä ja hinkuyskä olivat aivan yleisiä tauteja. Itku oli minun mielestäni niin erikoista, että mietin sitä pitkään. Ihmettelin, miten kukaan itkisi minun vuokseni. Lääkäri Paloheimokin kutsuttiin paikalle. Hän ei löytänyt mitään syytä, mutta huomasi, että minulla oli ollut mahallani vyöruusu. Hän sanoi: ”Kappas, vyöruusukin ollut tässä.” Uskoin häntä, vaikka en ollut sellaista itsessäni nähnyt. Puhuin näet siitä äidin kanssa jälkeenpäin. Ajattelimme, että siinä olisi pitänyt näkyä jonkinlaista ihottumaa. Siihen aikaan sairastettiin myös kaikki rokot, myös minä, kaikki olen mennyt läpi. Lisäksi matkan varrella ovat jyllänneet aasialainen, hongkongilainen, moskovalainen, lintu- ja sikainfluenssa, SARS ja parhaillaan Korona. Elämä on haurasta.
                      Näinä aikoina, vuonna 1962 kodin ilmapiiri oli raskas. Neuvostoliiton uhka oli ollut läsnä vuodesta 1958 alkaen. Nootti-sana oli tullut tutuksi. Äidillä meni maha löysäksi helposti, jos oli jotakin sotaan liittyvää uhkaa. Äiti, joka oli tällöin 55-vuotias, saattoi olla masentunut tai sairas menopaussin tähden tai hän ikävöi pois lähteneitä poikiaan tai oli jotain muuta. Sepelvaltimotauti häntä alkoi vaivata jossakin vaiheessa ja sappikivet, mutta muuta en muista. Jotain erityisen ahdistava oli.
                      Kotiinpaluumatka koulusta nosti klöntin kurkkuuni. Yritin hallita tunnetta niin, että aloin laskea lukuja ykkösestä johonkin tiettyyn lukuun asti Koivumäen kohdalta alkaen ja jos ehdin laskea siihen, ennen kuin täytyi piipata, äiti oli hyvällä tuulella. Jos en ehtinyt, tiesin, että iltapäivä olisi raskas ja kauhea kestää. Tunne tulee helposti mieleeni nytkin. Avaan pirtin oven, kamiinan tuoma lemu tunkee vastaan ja äiti hyökkää vihaisena luettelemaan iltapäivän töitä. On myös päiviä, jolloin hän ei ole jostain minulle tuntemattomasta syystä vihainen. Jumalaisia päiviä ovat ne, jos kotona on tai on ollut vieraita ja suorastaan taivaallisia ne, jolloin äidin sisaret tai sisar ovat paikalla.  
                      Palasin sairastelun jälkeen kouluun ja yritin saada englannin numeroni nousemaan. Se oli joulutodistuksen mukaan neljä. Olen lähes varma, että mystinen tautini oli psykosomaattista. Olin niin kauhuissani nelosesta ja uusista ehdoista, että en halunnut mennä kouluun. Sain kuumeen nousemaan. Kevättodistuksessa englanti oli kutonen. Hyvin nostettu, Irja! 
                      Katselen todistuksiani. Kaikki numerot esiintyvät niissä. Kielet kieppuvat nelosen ja seiskan välissä. Aritmetiikka ja algebra, geometria ja trigonometria vitosen ja kasin välissä, kaikki muut oppiaineet ysiä ja kymppiä. Olen lähes varma, että jos olisin saanut tukisopetusta kielissä, olisin saattanut ymmärtää kielen idean tai jopa matematiikan. Jos olisi ollut joku, joka olisi auttanut ja opettanut ymmärtämään, että hulluja ulkomaankielen sanoja voi sanoa ja kirjoittaa ilman häpeää, elämäni suunta olisi ollut toinen. Yhteiskoulun viimeisen eli viidennen luokan huonot matematiikan numerot ohjasivat minut työelämään. En halunnut sitä häpeää, mikä tulisi, jos en pärjäisi ylioppilaskokeissa.
                      Kaikki olisivat sanoneet, että no ni, sanoinhan minä, ei plikkoja kannata panna kouluun, siinä sitä ollaan, mikä se oikein on olevinaan. Kotiin tuodut huonot numerot kokeista olivat piinaa. Viivyttelin niiden näyttämistä viime hetkille asti ennen turkulaisen (bussi) tuloa ja juoksin sitten henkihieverissä tien viereen odottamaan. Allekirjoitus oli parasta ottaa isältä, mutta jos siihen ei saanut tilaisuutta, tilanne meni kriittiseksi aamulla, minuuttipeliksi.
                      Kouluaikanani oltiin aina aika tarkkana siitä, mitä muut sanoivat. Nykyisin sellaista ei enää olekaan, sillä jokainen saa olla sitä mitä on ja jokainen saa ajatella omalla tavallaan. Tämä tuo helpotusta elämään. Paljon. Minäkin saan olla Jumalaan uskova ihminen, positiivinen uskonnonvapaus antaa siihen täydet oikeudet. Oikeastaan minua ei siitä lain laajan tulkinnan mukaan saisi edes halveksia. Enkä minä muita.
                      Asko-pikkuveljestä olimme kaikki huolissamme. Hänellä oli jokin sydänvika. Häntä ei saanut rasittaa liiaksi. Taustalla oli pelko, että hänelle käy kuin Astalle. Kukaan ei halunnut Askon kuolemaa. Hän oli söpö, lellittykin vähän.
Muuten porukkamme oli tervettä. Jumala oli siunannut vanhempiamme kovasti, monet sanoivat.

Aulista tuli apuhoitaja, Vuokosta sairaanhoitaja.

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.