20. Elonkorjuussa

Mieleni aitta on pölyinen, kuin lapsuuteni aitta Vesamäen pihassa Mankelinmäen kupeessa. Alakerrassa tuoksuu, mitenkään ei voi sanoa, että haisee. Vahva viljan tuoksu ja siitä nouseva väkevä pölyn haju tunkee aivastuttavasti nenään. Mylläämme, Auli ja minä, jyvien joukossa oikealla puolella aittaa. Vasempaan laariin ei saa missään tapauksessa mennä. Emme mene, laari on Koivumäen sedän omaisuutta.
                      Oikealla puolella on tiinu sianlihaa varten ja sen vieressä puolukkasaavi. Yläkertaan kiivetään huimaavia rappusia pitkin, portaat on aseteltu jotenkin hirveän lähekkäin. Isä selittää, että silloin voidaan kantaa raskaita säkkejä paremmin sinne ylös. Vintille viedään kesäksi myös talvivaatteet. Jossakin vaiheessa saan tehtäväkseni puhdistaa vaatteet, harjata ja kääntää taskut. Taskujen puhdistaminen on jännittävää, saan pitää kolikot, jos sellaisia löytyy. Ja harvoin löytyy isoveljien taskuista.   
                      Vilja on varmaan hiljattain kannettu säkeissä sisään ja kaadettu laareihin. Tila on paksuna tomusta, mutta ei niin paksuna kuin ruumenmummun tilassa tappurin vierellä. Sevi puhdistaa tappurin toron, johon ruumenet pakkautuvat ja tukkivat sen, jos hommaa ei hoideta. Kun kasvan, pyydän hommaa itselleni. Isää arveluttaa tappurin suojaamaton römmi, joka pyörii vinhasti ihan siinä lähellä, mutta vakuutan, että olen varovainen.
                      Pidän ruumenmummuna olosta, sillä työ on kevyttä ja palkitsevaa. Kun poistan ruumenet, tappuri pyörii hyvin ja mies lavalla saa syöttää tappurin ulisevaan kitaan koko ajan elokuormaa. Meteli on korvia huumaavaa.
                      Hevonen vetää kuorman sisään, mies kuorman päällä. Hän heittelee sopivia satseja syöttäjälle, ei liikaa eikä liian vähän. Työn täytyy sujua joustavasti. Kukaan ei halua että tappuri käy joutokäynnillä tai tukehtuu nielaisemaansa lyhteeseen. Todella, lyhteitäkin heitellään siihen syöttölavalle, sipaistaan side puukolla poikki ja kitaan. Toiminta riippuu siitä, mitä lajia tappuroidaan. On pakko olla myös toinen ryhmä, joka tuo kuorman sillä aikaa, kun me muut olemme pellolla. Tappuri ei voi käydä tyhjänä. Keitä he ovat? En saa mieleeni muita kuin Koivumäen Taunon. Ehkä Aatos oli hänen kanssaan ja Veeli syötti. Työn tekemisen kiireyden muistan hyvin. Lepoa ei ollut ennen kuin Veeli lopetti.
                      Ruumenmummulle ohra on pölyisintä. Illalla saunan jälkeen saa kaivella kauan ennen kuin nenän limakalvoilta loppuu musta töhnä. Saan olla ruumenmummuna monta vuotta, mutta kun koko ja voimat kasvavat, pääsen hakemaan viljaa pellolta. Isot veljet ovat selvästi jo omilla teillään, koska muistan meidät pienemmät sähertämässä työtä isän kanssa ilman voimakkaiden veljien apua. Olen ohjaimissa ja jännitän, totteleeko Jupo käskyjäni nyt, kun olen kärryillä ja pitää huolehtia, ettei pyörä osu ojaan.
                      Mielikuvassani Auli ja Jukka kiskovat hangolla seipäästä isoja tukkoja kärryille, minä asettelen niitä oikeisiin kohtiin. Jos hevonen liikahtaa vähänkin, kärryt huljahtavat pahasti. Hangosta saa sentään tukea, mutta tarkkana pitää olla. Hevosen ja peräkärryn ohjaaminen tappurin viereen suulin ovesta on tarkkaa puuhaa. Jännitän sitä.
                      Jupo kiskoo voimakkaasti, sillä kynnys pitää ylittää. Jos olen ohjastanut sen hiukankin väärin, kärryn etukulma osuu joko tappuriin tai suulin oven karmiin. Keikun korkean kuorman päällä. On varottava, ettei pää osu yläpienaan. Aatos syöttää syksyistä eloa ulisevan tappurin uumeniin. Isä huolehtii täyttyvistä säkeistä. Kuka on ruumenmummuna? Luulen, että Auli tulee kuorman mukana tähän tehtävään. Asko ei, sillä Askolla on se sydän, se, jota pitää varoa ja pienikin Asko on vielä.
                      Jonakin vuonna isä päättää vielä kerran kokeilla rukiin kuivaamista ensin riihen parsilla. Riihen nurkassa könöttävä valtavan suuri kiuas kuumennetaan ja rukiit levitellään parsille. Niitä käydään kääntelemässä aika ajoin. Savu kirvelee silmissä. Homma on tehtävä nopeasti. Samalla reissulla voi kypsentää omenia kiukaan pesässä. Kun jyvät ovat kuivuneet, lyhteet heitellään alas ja kannetaan suulin lattialle ympyrän muotoon, tähkät sisäänpäin. Miehet ottavat kepakot käsiinsä ja alkavat hutkia, minäkin yritän. Kepakko on tehty ranteen paksusuisesta noin metrin pituisesta koivusta ja siihen on jätetty hyvä tukeva oksa kiinni. Tähän oksaan tartutaa ja isketään paksu puuosa tähkiin. Sen iskun voimalla kepakko nousee ylös ja pyörähtää kämmenissä niin, että paksu osa on jo uuteen iskuun valmiina, ei, ei valmiina, menossa jo, mennyt. Liike on jatkuvaa. Kepakko pyörii hienosti kämmenissä.
Elli, 10, joka asuu tässä vieressä, kyseli pari päivää sitten, mistä vuodenajasta pidän eniten. Vakiovastaukseni on, että alkusyksystä. Nyt ymmärrän miksi. Syksy oli runsauden aikaa, tekemisen, osaamisen, saamisen aikaa.
                      Kaikki upeus on alkanut keväällä nokkosista, joista äiti on opettanut ottamaan kiinni niin, että ne eivät polta ja pannut sitten meidät keräämään kevään ensimmäiset herkut. Tätä herkkua seuraa salaatti pellolla, tiheään kylvettyä pehmeää, vaaleanvihreää taivaallista kesän herkkua, jota seuraa herneautuus. Joskus niitä kerätään ämpärikaupalla ja keitetään muuripadassa. Ihanasti suolaiset herneet ja palon kuori vedetään hampaiden välistä suuhun. Se on hyvää, mutta syönnistä syntyvä kirskuva ääni sattuu korviini. Onneksi syömme ulkona. Ääni hajaantuu paremmin. Kesän marjat ja syksyn sienet teettävät työtä, mutta myös vaihtelua kovin yksinkertaiseksi käyneeseen kevätpuolen ruokaan. Lopuksi tulevat elopellot ja uutispuuro, puolukkasokkara. Ja ne pesän edessä syötävät paahdetut omenat.
                      Syksyinen varautuminen tulevaisuuteen on laaja-alaista. Vanhaan kotaan kerätään ja valmistetaan sienet suolasienipyttyyn, silakanmyyjältä ostetaan silakat ja suolataan omaan pyttyynsä, navetan jatkona olevaan suuliin kerätään heinät ja oljet lehmille, AIV-pönttöön sokerijuurikkaan naatit, kellariin perunat, porkkanat ja punajuuret, hilloja, mehuja, kurpitsasalaattia, aittaan viljat, sianliha ja puolukat, suuliin oljet, ruumenet, keittiöön uunin päälle sipulit, vintille verileipä ja sokeri, kuistin konttuuriin kuivatut omenat.
                      Veikolle ja minulle on käynyt niin, että emme ole päässeet irrottautumaan tästä kierrosta. Yhä edelleen varaudumme laaja-alaisesti talveen, useimmiten jopa niin, että olemme todella väsyneitä kaiken säilömisen jälkeen. Syksyisin huomaan, että sienihulluus iskee voimakkaana. Terhi-miniä sanoi samaa tässä hiljattain, kun katselimme purkkeja kellarissa, että ”sienien kerääminen pääsi vähän riistäytymään käsistä”. Vakuuttilemme toisillemme, että kesällä sitten taas hyllyt ovat tyhjät ja jos eivät ole, sienet säilyvät käyttökelpoisina kauan.
                      Kesäisin leikimme mielellämme pestyssä navetassa. Isä sanoi aina, että ”tehkää nyt taloset sinne”. Talosia ei tarvitse kerätä pois tieltä ennen syksyä, jolloin lehmät taas tulevat sisään. Lehmät lypsetään laitumella. Kun heinäkuormia puretaan suuliin, leikit levittäytyvät heinäkasaan. Möyrimme siellä kuin myyrät, pyydämme lupaa nukkua heinissä, mutta se ei irtoa. En voi käsittää syytä ennen kuin yhtenä aamuna kodasta saunaan vievällä ovella kohtaan todellisuuden. Avaan oven ja lauteilta kömpii pystyyn joku mies. Pelästyn. Mies sanoo nukkuneensa yön siellä ja lähtevänsä eteenpäin. Ymmärrän isän huolen pikkutytöistään jollakin tasolla, mutta en läheskään samalla, mitä nyt elämää nähneenä.
                      Heiniin liittyy muisto nauloista. Kannan kädessäni naulanippua. Isoja nauloja. En käsitä, miksi kuljetan niitä, ehkä ne vain ovat niin hienoja. Isä näkee kädessäni olevan nipun ja sanoo, että kyllä niillä saa leikkiä, mutta ei saa mennä heinäkasaan. Pudonnutta naulaa ei voisi millään löytää ja lehmä nielaisisi sen, jos sellainen sattuisi olemaan kuivan heinän joukossa konkilla.
                      Kuljetan sitä nippua, en halua hellittää, vaikka menen heinäkasaan. Muistan kyllä ihan hyvin isän varoituksen. Mutta enhän minä pudota. Kesken tiukan kiinnipitelyn yksi naula putoaa. Vien nopeasti muut pois ja alan etsiä sitä yhtä. Ei löydy. Auli etsii kauhuissaan kanssani, emme löydä. On pakko kertoa isälle. On kummallista, että isä ei suutu eikä anna edes kutsaa. Saan rangaistuksen toista tietä. Vaikka heiniä on pöyhitty hyvin naulan löytämiseksi ruokintapöydälle hangotessa, se ei löydy. Vellamo sairastuu. Sen maha pullottaa ja eläinlääkäri arvelee, että mahassa olisi se naula. Minun lempilehmäni pannaan seisomaan korokkeelle niin, että etujalat ovat korkeammalla kuin takajalat. Katselen sitä valtavaa syyllisyyttä tuntien. Kummallista on, että en muista Vellamosta mitään tämän jälkeen. En muista edes sitä, vietiinkö se teuraaksi vai paraniko. Kerron joskus, jos löydän äidin kirjeistä jotain tai kuulen joltakulta Vellamon tarinasta lisää.     
                      Jonakin näistä kesistä, jolloin teen Jupon kanssa kuormia, putoan heinäkuorman päältä ihan vaan tiellä. Olen istunut varmaan liian huolettomasti, ehkä käsi ei ole ollut hangossa kiinni. Muistan, miten luistan hitaasti kärryn perästä alas. Harmittelen typeryyttäni ja kiiruhdan ohjaamaan hevosta sivusta. Saan kuorman perille. Käsi tuntuu kummalliselta. Se ei ole varsinaisesti kipeä. Vanhemmat päättävät, että lähdetään näyttämään lääkärille. Minä saan siihen kipsin. Nautin siitä, sillä nyt en voi tehdä kovin paljon töitä. Tottakai jotain, mutta varoa sitä piti.
                      Se, miksi muistan tapauksen, on sivusta kuulemani lause, jonka äitini sanoi Ristimäen tädille: ”Nyt kun Irjan käsi on kipsissä, oikein huomaa, miten paljon hänestä on ollut apua.” Iso kiitos, mutta uskoakseni ei koskaan silloin minulle suoraan sanottu. Ei ollut tapana kiittää asioista, joita vain kuului tehdä. Pieni maatila on yhteisyritys, jonka parasta kaikkien tulee ajatella ilman kiitoksia. Elinehto, jota ilman ei tulla toimeen.
                      Muutoinkaan ei ollut tapana puhua lasten kanssa, ei ainakaan vaikeista asioista. Piti opetella lukemaan äänetöntä kieltä. Parhain tunnusmerkki minulle esimerkiksi äidin mielentilasta oli hänen alahuulensa. Jos se oli pahasti kääntynyt alaspäin, silloin tiesin olla varuillani. Oli riennettävä nopeasti kysymään, mitä pitäisi tehdä. ”Vie mennessäs, tuo tullessas” oli tämän kodin lempilauseita.
                      Kaikella tavalla kehitys ihmisen parempaan elämään on ollut valtaisaa. Ei se resuaminen maaseudun pelloilla ja metsissä sata vuotta sitten, ei edes viisikymmentä vuotta sitten, mitään herkkua ollut. Mutta eteenpäin mennään kohti teollistumista ja parempia olosuhteita. Musta ja suuri onkapannu Suoniemen navetan takana kertoo pienellekin ihmiselle, että jokin vaihe on jo jäänyt taakse. Sitä ei enää käytetä. Mikä se on?
                      Valtava yhteiskunnallinen kehitys on mykistävä vanhempieni elämän ja omani aikana. Isäni nuoruudessa 1917 keskivertohenkilö joutuu tekemään viikon verran työtä kunnallisverojen maksamiseen. Sata vuotta myöhemmin samaan tehtävään kuluu kaksi kuukautta. Verotulojen määrä on kasvanut 1400-kertaiseksi sadassa vuodessa.
                      Yksityishenkilön maksama kunnallisvero vuonna 2017 on saman suuruinen kuin koko kunnallisveron tuotto vuonna 1917 samalla paikkakunnalla. Tämän tiedon luen paikallislehdestä Naantalissa. Minulle ei ole jäänyt mitään jälkeä siitä, kuka laskelman on tehnyt. Haluan kuitenkin uskoa sitä. Se kuvaa niin hyvin sitä kehitystä, jossa olen ollut mukana pienenä tomuhiukkasena.

Isäni navetan jatkona olevan suulin edessä.
Sevi eli Severiina Lusiina, ruumenmummu tappuroidessa. Tässä kotinsa edustalla. Näyttää olevan juhannus, koska on koivu ovenpielessä. Pojat tuoneet. Äitin käskystä.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.