31. Syksy 1965 Opistolla työssä ja opiskelijana

Kalervo, Ilkka, Simo ja Jukka ovat solmineet avioliiton syksyyn 1965 mennessä, Jukka viimeisenä tästä naimisiin menneiden veljesjoukosta. Hän saa vaimokseen Koivun Ullan Houhajärven rannalta. Häät ovat Ullan kotona. Heidät vihitään Koivun kotopihalla, ja kaikki on niin kaunista ja ihanaa. Mietin, missä minut vihittäisiin.
                      Ulla ja Jukkaa suuntaavat ensimmäiseen yhteiseen työpaikkaansa Siuron Siunaukselaan, joka on Evankeliumiyhdistyksen orpokoti. Siunaukselan hyväksi on pidetty monen monet seurat meillä kotona, naapureissa ja rukoushuoneella. Opin tietämään, että Siunauksela on perustettu 1912 ja tarvitsee yhä edelleen tukeamme. Puhujina ovat orpokodin matkapuhuja Martti Lepola, Pentti Heikkilä, Lauri Vappula ja monet, monet muut.
                      Käyn Veikon kanssa katsomassa Ullaa ja Jukkaa heidän uudessa kodissaan. Matkalta jää mieleen Ullan suru lapsista, joita ei kohdella niin kuin hän haluaisi lapsia kohdeltavan. Kummastakin tuntuu vähän raskaalta olla siellä. Pian Jukka saa työtä Karkun ev. opistolta. He muuttavat Vammalasta Karkkuun menevän tien varteen, mäen päälle Ranta-Peren taloon ja sieltä jonkin ajan kuluttua poliisin ja palokunnan taloon Karkkuun. Jukka käy lasikuituveneentekokurssin ja niin hänestä tulee veneenrakentaja opiston tiloihin, joita hän on ollut yhdessä muiden kanssa rakentamassa. On todella hauskaa, että saan tuttuja ihmisiä lähipiiriin. Ulla tulee jossakin vaiheessa opiston keittiölle töihin. Hän kantaa lautaspinoa päivä päivältä isommaksi muuttuvan vatsansa päällä.
                      Minulla on paljon ikäeroa vanhempiin veljiini. En ole oikein koskaan oppinut tuntemaan heitä, Aatos ja Jukka ovat läheisempiä. Kalervo oli 15-vuotias, kun minä synnyin, jolloin hänellä oli jo toinen jalka valmiina ovenraossa maailmalle lähtöä varten: kansaopistoon ja -korkeakouluun, armeijaan, seminaariin, naimisiin Anna-Kaarinan kanssa ja töihin.
                      Ilkka on kaksi vuotta Kalervoa nuorempi. Kun minä alan hahmottaa maailmaa ja muistaa jotain, Ilkka on jo mennyt opistoon, armeijaan ja kotiteollisuuskouluun ja sitä tietä Helsinkiin ensin vanginvartijaksi ja pianonvirittäjäksi ja pianojen koneistojen tekijäksi. Hän nikkaroi myös itselleen pianon. Ihailen Ilkkaa suunnattomasti. Hän saa vaimokseen kauniin Salmen, joka harjoittelee uusia lauluja pianon ääressä. Ilkka myhäilee. Ilkka on perheestä, äidin kertoman mukaan se, joka jo lapsena huomaa tahrat pöydällä ja ovipielissä. Eikä vain huomaa, vaan ottaa kuluneista alushousuista tehdyn kluutin ja pyyhkii ovet ja pielet. Ilkka on hymyilevä ja hiljainen, hyvin elegantti. Samoin Salme. Saan olla heidän kotonaan lapsia paimentamassa. 
                      Simo on vuonna 1965 lähellä kolmeakymmentä jo. Meillä on yhdeksän vuoden ero. Se on paljon aikaan, jolloin yhteydenpitoväline on vain kirje. Puhelimet ovat haaveilun asteella. Me sisarukset huomaamme jäävämme vähän vieraiksi toisillemme. Kaikki kyllä käyvät kotona isää ja äitiä katsomassa, mutta emme läheskään aina ole kaikki yhtaikaa siellä. Emme vieraile toisissamme, paitsi muistan käyneeni Vuokon ja Simon yksiössä Helsingissä. Muistan sen siitä, että maksoin limsasta lähes matkarahanikin heidän kotinsa lähellä olevassa ravintolassa.
                      Halusin kokeilla, millaista ravintolassa istuminen olisi. Olin kulkenut ravintolan ohi useita kertoja ja lopulta rohkaistuin menemään sisään. Tiskin takana oleva mies katsoi minua hämmentyneenä, mutta kun tilasin limonaatini, hän sitten vain löi tilauksen ratisevaan koneeseensa ja antoi pullon ja lasin käteeni, sanoi summan. Se oli paljon! Join juomani yksin. Se maistui katkeralta. Keitään muita ei tullut ravintolaan. Jouduin pyytämään Vuokolta ja Simolta kotiinpaluurahaa ja kertomaan, miksi minulle ei sitä ollut. Nolotti, mutta kyllä Simo ja Vuokko sen jollain tapaa ymmärsivät. Plikan teki mieli kokeilla uutta.
                      Sitten Ilkka ostaa auton, samoin Kalervo ja Simo. Kotona käydään usein. Työvoimaa pellolla ja metsässä tarvitaan vielä. Ja aina vain enemmän, sillä kotoa ovat poissa jo lähes kaikki ja vanhemmat vanhenevat. Aatos on armeijassa Oulussa. Hän alkaa käydä jostakin syystä Raahessa. Asko on 12-vuotias. Häntä ei saa rasittaa. Äiti pelkää hänen sydämensä puolesta. Isä on jo 66-vuotias ja äiti kahdeksan vuotta nuorempi. Minä olen alkukesästä 1965 vielä 17-vuotias, mutta täytän syksymmällä 18. Täysi-ikäisyyteen (21 v.) on vielä noin kolme vuotta.
                      Tänä vuonna Auli tulee opistoon oppilaaksi. Iloitsen. Hän saa paljon ystäviä ja hänen avullaan minäkin tutustun joihinkin. Tarjoan heille asuntoni anteja, joihin tärkeimpänä kuuluu suihkun lämmin vesi. Jotkut muut opiskelijat tulevat kateellisiksi ja kertovat talonmiehelle. Tuomenlarva porhaltaa minun asuntooni, tulta ja tulikiveä sataa ylleni. Ymmärrän kyllä, mutta vapisen.
                      Myös minä saan aloittaa syksyllä 1965 opiskelun kansankorkeakoulussa työni ohella niin kuin on jo aiemmin sovittu. Nousen keittiölle puuron keittoon kello kuudeksi ja teen työtä aamupäivän ja loput päivittäisen sopimuksen mukaan. Joskus saan luvan mennä tunnillekin. Kokeisiin pääsen aina, oli ne milloin tahansa. Oloni on outo, jännittynyt, sillä en ole luokassa sen paremmin opiskelija kuin työntekijäkään.
                      Minut otetaan mukaan kirkkonäytelmiä harjoittelevaan kerhoon. Kirkollisen kentän on vallannut kirkkonäytelmähuuma. Meillä on menossa joko Berliinistä huhtikuussa 1954 tullut näytelmä Toivoton tapaus Sakkeuksesta tai näytelmä Ja elämä ilmestyi… Vuorosanoja on isohkolle ryhmälle, näyttelijöiden paikat on merkitty tarkasti ja Jeesusta ei saa esittää koskaan. Hänen läsnäolonsa kuvataan näyttelijöiden hillityillä liikkeillä ja katseilla. Kaikki on hyvin kaavamaista, mutta uutta kuitenkin.
                      Tykkään harjoituksista, mutta sitten minulle käy niin, että kun saan vapaapäivät keittiöltä, menen käymään kotona. Sinä aikana on pidetty näytelmän kenraaliharjoitukset. On tulossa jokin suuri juhla, jossa väkeä olisi paljon. Kenties Toveripäivät? Kun palaan opistolle, Ristevirran Marjatta tulee kertomaan, että Kymäläisen Raili on ollut vihainen ja että vaikeuksia tulisi. ”Olet jättänyt tulematta harjoituksiin!”
                      Vaikeuksia tulee. Niiden nuhteiden jälkeen jännitän esityksessä niin, että kurkku kuroutuu umpeen, äänestä tulee vapisevaa vikinää ja minun kohdaltani kaikki menee pieleen. Kaiken lisäksi en näe tekstiä, koska silmät ovat sumeat. Tärisen. Olen sen näytelmän kertoja, tärkeä rooli on pilalla. Julkisen häpeän lisäksi näen kevään todistuksessa 1966 huolellisuuteni olevan yhdeksän. Koskaan ennen sellaista ei ole tapahtunut minulle. Raili Kymäläisen antama rangaistus koskettaa kovasti. Sillä todistuksella pitäisi pyrkiä eteenpäin! Huolellisuus yhdeksän! Ei auta mitään, että varsinaisissa tutkintoaineissa keskiarvoni on yhdeksän.
                      Kun aloitin opiskelun, käsityönopettaja Johannes Blinnikka sanoi, että hän söisi karvahattunsa, jos saisin sellaisen urakan tehtyä. Vuoden mittaan hän oli varmaan tottunut ajatukseen onnistumisestani, koska mitään karvalakin syömisnäytöstä ei tule. Kudonnan opettaja Salli Blinnikka sen sijaan onnittelee minua valoisaan tapaansa. Kaikkein tärkein opettaja minulle on kuitenkin maisteri Juhani Kurkiala. Teen hänen opastamanaan mieluisia tehtäviä kirjallisuuden parissa.
                      Luin tänään 28.4.2020 kansankorkeakoulussa kirjoittamani tutkielman Äiti-aihe Viljo Kajavan runoudessa. Ei ole hullumpi kirjoitelma, vaan on koko vihon pituinen kiinnostava analyysi Kajavan runoista. Kirjoitan, miten Kajava ”on ojentanut luettavaksemme uuden ja samalla vanhan ’helmi-ihmeen’ – äidin”. Olen näimmä laittanut viitteet alalaitaan ja loppuun lähdeluettelon. Ihan kelvollista työtä, jonka olemassaolosta ei mieleeni ole jäänyt muistin hitustakaan. Lukiessani muistan, että olen tutkielmaa kirjoittaessani ihmetellyt, miten helppoa ja hauskaa opiskelu voikaan olla. Voisiko opiskelu olla myös kiinnostavaa, ei pelkkää pänttäystä.
                      Olen innostunut Kurkialan tavasta opettaa. Hän on lämmin ja kannustava. Teen jonkin vielä isomman työn, jonka otsikon muistan vieläkin: ”Kaikkeudentunnetta tavoitteleva rakkauden elämys Saima Harmajan runoudessa”. Uskoisin, että jonakin päivänä tämäkin kirjoitelma osuu käsiini. Kurkialan avulla kirjallisuus alkaa kiehtoa uudella tavalla ja kaiken lisäksi se on arvostettua ja sallittua, no, ei tietenkään kirjallisuuden historia, missä pitää muistaa kaikkia vuosilukuja, mutta kaikki se uuden löytäminen toisten kirjoituksista, se on uskomattoman voimaannuttavaa. Muutos kielletystä sallittuun ja jopa arvostettuun on kohdallani pitkä loikka.
                      Opiskelu antaa paljon. Helpottaa, kun ei ole matematiikkaa viemässä mieltä syvyyksiin. Saan kokea uskomattomia elämyksiä muiden kanssa. Nauramme housut märiksi, lätisemme turhaa ja tarpeetonta, itsenäistymme. Itsenäisyyspäiväjuhlassa 1965 olen tosiaan pakahtua kaikkeudentunnetta tavoittelevaan rakkauden tunteeseen, kun opiston kaiuttimista alkaa kuulua Sibeliuksen Finlandia. Suomen lippu tuodaan sisään, seisomme ja hetki painuu unohtumattoman kokonaisena, pakahduttavana, kipeänä ja kauniina mieleeni. En ole milloinkaan kuullut niin ihanaa musiikkia. Kyselen muilta, mikä se oli. Joku tietää.
                      Joku tietää myös, että markkinoille on tullut uutuus: sukkahaousut. Voisimme pian heittää liivit ja sukkanauhat nurkkiin. Käyn kuitenkin vielä ostamassa Jokiselta kalliit, mutta hyvät ja tiukat liivit tukiluineen. Myyjä katselee minua, että mitä sinä tällaisia enää. Sanon, että ne tukevat selkääni, joka on usein kipeä. Saan elämäni viimeiset liivit sukkanauhoilla.
                      Nailoneitten aika alkaa olla ohi. Suomessa avataan 1965 Tornioon Norlyn, joka tekee sukkahousuja. Olen taistellut sukkien kanssa, tosiaan taistellut, sillä ikinä ei ollut rahaa niiden ostoon. Käytin Ainon ja Saiman vanhoja, sellaisia, missä oli silmäpakoja jo valmiina. Ompelin ne umpeen, sillä ajattelin, että parsittu on sentään enemmän kuin juokseva silmäpako. Langan väristä en niin välittänyt, saattoi olla useamman väristä lankaa yhdessä sukassa. Kerran Aatos, jonka kanssa kävin yhteiskoulua Punkalaitumella, kysyi Sepän jyrkkää ahdetta pyöriä taluttaessamme, mitä kamalia juomuja minun sukissani oli. Häpesin siinä kylliksi, mutta vielä enemmän, kun tajusin, että koulussa muut näkevät ne niin kuin Aatos siinä mäessä.  
                      Opistolla tytöt tietävät, että pian sukkahousuja saa kaupoista. Vuonna 1966 niitä alkaa saada. Naisten vapauden aika on koittanut, meillekin. Riemuitsemme sukkahousuista. Maailmalla eletään hippikulttuuria. Hipit eivät välittäisi sukkien parsituista juomuista, mutta me emme tiedä siitä kulttuurista paljon mitään, sillä televisio ei hallitse meitä, kellään ei ole sellaista. Olemme Karkun evankelisen opiston opistokodin turvallisessa sylissä. Laulamme tuntien alussa opettajaa odotellessamme Siionin Kanteleen lauluja.

Aloin saada vieraita kotiini. Kuvassa vasemmalta Irja, Terhikki, takana sisareni Auli, Aila ja Marja-Leena.
Auli ja minun rivitaloni pääty
Tässä on menossa joki sketsi
Serkukset siinä. Raija oikealla, Auli takana ja minä. Istumme kotini rapuilla.
Marjatta Ristevirta hoiti Kymäläisen lapsia.
Minäkin sai Kymäläisen Heikistä ystävän.
Tästä puuttuu vielä itse kuva.

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.