35. Ei maata eikä istuta

Kartoitan vielä hetken sitä Vesamäen maailmaa, josta olen lähtöisin ja rinnastan sitä Veikon elämään 1960-luvun taitteesta lähtien. Minusta on kiinnostavaa katsoa, miten kahden ihmisen tiet kulkevat yhteen. Vaikka olemme lähtöisin samankaltaisista oloista, ehkä erojakin löytyy. Molemmille kodeille joka tapauksessa sopii äitini kirjoittama merkintä Kesältä 1957: ”Me pesimme navetan ja kodan lauantaina ja tänäänkin taas jotain tehdään, ei maata eikä istuta.”
                      Maatilataloutta harjoittavissa kodeissa ei maata eikä istuta. Äitini muistivihko vuodelta 1959 alkaa huhtikuun 29. päivänä, jolloin kylvettiin sokerijuurikas. Kevät näyttää olleen aikainen. Tämän jälkeen on joka päivä jotain kylvöä, kunnes toukokuun lopulla tulee muutakin. On tehty rukoushuoneen kivijalkaa. Varmaan sitä on vain korjattu, en tiedä, mutta sen tiedän, että rukoushuoneen ylläpito nielee paljon vanhempieni ja veljieni vapaa-ajasta. On ikkunankorjausta ja sirkkelitalkoita, siivousta ja äidillä tarjoilujen järjestämistä. Lisäksi käymme lähes kaikissa tilaisuuksissa, joita on tavattoman usein.         
                      Seuraava merkintä muistivihossa saa minut pienelle tutkimusmatkalle. Äiti nimittäin mainitsee, että Moisiossa on hautajaiset 24.5.1959. Moisio. Tuntematon ja kiehtova, kahden kilometrin päässä oleva Moisio, jossa tätini Selma on ollut emäntänä, tämä Selma, johon minua aina lapsuudessa verrattiin. ”Irja on niin kuin Selma.” Millainen Selma sitten oli? En saanut selville muuta kuin reipas ja iloinen, touhukas. Nämä ominaisuudet eivät riittäneet minulle. Olisin halunnut tietää, millainen Selma todellisuudessa oli. Olen ajatellut Selmaa koko ikäni. Nyt hän tupsahtaa jälleen eteeni.
                      Minulla on pitkään ollut sellainen tuntu, että olen ollut lapsena katsomassa ruumista jonkun kodin pihalla. Äiti ei mainitse, kenestä on kysymys, koska se on ollut silloin niin ilmiselvää. Alan etsiä tietoa ja löydän Googlen avulla Punkalaitumen hautausmaalta kuvatut hautakivet. Löydän sieltä tiedon, että kyseessä on ollut Nestori Moisio (1884-1959), joka on liittynyt sukuumme isäni Selma-siskon (1892-1935) kautta. Hän on tätini puoliso, elänyt leskenä lähes neljännesvuosisadan. Velipoika Kalle Moisio on asunut hänen kanssaan. Googlen lisäksi sain tietoja Martti Lehtelältä tämän suvun historiassa.
                      Olen ollut hautajaisten aikaan jo toisella kymmenellä ja silti en muista muuta kuin vanhan miehen ruumiin lepäämässä mustassa arkussa ja kuuset. Kuusien vuoksi tunnelma on oudon juhlallinen. 
                      Oman mummuni, äitini äiti Aina Amanda Ristimäen (8.2.1875-4.3.1956), kuolemasta muistan, että saimme valtavan kauniit mustat samettiliivihameet ja valkoisen puseron sekä mustat samettikengät, joissa oli kultainen koru. Yritimme itkeä, Auli ja minä, kotona muurin kolossa, mutta aitoa itkua ei tullut, pelkkiä pyrskähdyksiä vain ja sitten nauratti. Olimme silloin kymmenen kummankin puolen. Mummun ruumiinsiunauksesta ei ole mitään muistikuvaa, hautajaisista Ristimäessä on jotain hämäriä häivähdyksiä laulusta ja hyvän ruoan syömisestä, ihmisten juhlallisista asuista.
                      Kuolema on kuulunut luonnollisena osana lapsuuteeni. Koulukaveri, Leena, kuoli pienenä tyttönä. Kuljimme hänen kanssaan koulumatkan loppuosan, odotimme häntä tienhaarassa, vaikka pelkäsimme suunnattomasti pihassa haukkuvaa koiraa. Hänen arkkunsa tuotiin koulu pihaan ja vietiin siitä kirkkomaalle. Auli sai hänen ihanat, kukalliset kumitossunsa hautajaisten jälkeen.
                      Nämä muistot panevat miettimään, miten nopeasti häivymmekään ihmisten mielistä, miten tomua ja tuhkaa olemme. Miten nopeasti haluammekaan unohtaa kuolemaan liittyvät asiat ja hautaan siunaamisen jylhän tunnelman. Vain tummat kuuset arkun ympärillä, tai niin kuin mummun saattomatkalla tienhaaran kuuset, jäävät mieleen, piirtävät kuvaa kuolemasta. Itse ihminen jää elämään muistoissa sen ikäisenä kuin hän kuoli. Minulle sisareni Auli on aina 37-vuotias. En mitenkään osaa kuvitella häntä vanhana mummuna.                    
                       Veljeni Simo, hei! Vinttikamari on tehty kuudentena päivänä kesäkuuta vuonna 1959. Olemme miettineet Simon kanssa tätä rakentamisajankohtaa. Kummallekaan ei ole jäänyt siitä mitään mieleen. Muistivihot ovat kultaa, jos haluaa tietää vanhoja asioita. Me Simon kanssa emme muista päivämääriä, emme numeroita, mutta me tunnemme yhden henkilön, joka muistaa.
                      Hän on serkkumme kenkäkauppias Heikki Moision vaimo Irja Moisio Punkalaitumelta. Olen ihaillut hänen muistiaan nuoruudessani (ja aina) vallan valtavasti. En ole käsittänyt lainkaan, miten joku voi muistaa esimerkiksi syntymäpäivät niin kuin hän. Minä olen saanut tankata historian vuosilukuja tankkaamasta päästyäni ja lopulta en muista kuin Pähkinäsaaren rauhan 1323 ja Pariisin… niin minkä? Ja mikä vuosi se nyt olikaan…
                      Äiti on kirjannut vihkoon valoisia asioita. Hän on kuullut käen kukkuvan ensimmäisen kerran kolme päivää hautajaisten jälkeen, ja siitä pari päivää, niin on jo saatu kesän ensimmäinen salaatti. Kalervon opintolaina pannaan maksuun, koululla katkotaan puita, 69 mottia on valmiina, maita harvennetaan, ja harataankin jo neljännen kerran, pestään navetta, hautausmaan kukat hoidetaan ja taas möyhennetään, myrkytetään sekä ajellaan perunan vaot jo toiseen kertaan.
                      Heinäkuussa Jukka lähtee leirille, äiti säilöö raparperit, kaadetaan heinää ja 11. päivänä heinäkuuta syödään ensimmäiset uudet perunat. Tytöt (Auli ja Irja) lähtevät leirille 13. heinäkuuta, ja taas myrkytetään sokerijuurikas, nyt jo viidennen kerran. Isä ja tytöt, leiriltä palattuaan, korjaavat heinää, Aatos tekee koululla muuria ja Jukka on Suoniemessä. Sitten Irja-parka loukkaa kätensä. Tästä olen kertonut aiemmin. Luulen, että ikäni osui siinä muistossa melko oikeaan.
                      Käteni lastoitetaan Vammalan sairaalassa 24.7.59. Olen pudonnut heinäkuorman päältä. Parin viikon kuluttua menen äidin kanssa näyttämään sitä uudelleen. Leikot alkavat, Saima ja Aino ovat onneksi mukana. He kipaisevat kanssamme myös mustikoita poimimaan. Suolaamme kurkkuja. Äiti säilöö 13 kiloisen kurpitsan, yksi jötikkä lähtee Helsinkiin ja sitten 20. päivänä tulee vastaan upea uutinen: Aatos ja äiti ovat saaneet uudet polkupyörät. Kuun lopulla äiti kirjoittaa mieltä lämmittävän ja huimaavan lauseen: ”Koko kesä ollut ihana.” 
                      Kun tiivistän äidin muistikirjaa muutamaksi virkkeeksi, huomaan, että vuoden 1959 kesässä on ollut tekemisen meininkiä. Jukka-veljeni on saanut päästötodistuksensa keväällä 1959. Kodan lattia valmistuu, saadaan avomaan kurkkuja omasta maasta ja lopulta käydään poistamassa lasta kädestäni Vammalassa elokuun lopussa. Saima ja Aino palaavat töihinsä.
                      Koulut alkavat syyskuun alussa. 15-vuotias Jukka on nyt töissä Kytövuoressa Suoniemessä, Koivumäessä, Häihälässä, Markulassa, Ristimäessä ja niin edelleen. Väistämättä tulee mieleeni toinen mies, mies Eurajoella kodin ja naapureiden töitä tekemässä. Olen saanut sen käsityksen, että Veikko on tullut hyvin toimeen tätinsä miehen kanssa. Toivo ja Martta Aro asuvat naapurissa Huhtala-nimisellä pienviljelystilalla. Kaikki naapurit ovat pienviljelijöitä. Kansakoulun päättymisen jälkeen nuoria miehiä koulutetaan talon töihin. He puskevat töitä ahkerasti, voimaa riittää. Veikko on pari vuotta Jukka nuorempi. Kumpikin riskejä miehiä.
                      Äidin vihon mukaan tulee 4.9. syyshalla. Kurpitsa kuolee, ”mutta tulipa niitä tähän asti paljon”, hän huokaisee. Rivakka puuhaaminen jatkuu, sillä kesän mittaan rakennettu kanala sisustetaan, Klupun myllyssä käydään, Toivo-eno tekee saunan lattiaa ja perunat nostetaan joukolla syyskuun puolivälissä. Mukana ovat oman väen lisäksi Kalle, Saimi ja Kerttu, Sevi ja Anja.
                      Kotoa Helsinkiin muuttaneelta Simolta tulee pyykkipaketti. Jukka on aloittanut rippikoulun kuluvan vuoden syksyllä. Se kestää kaksi viikkoa. Rippikoulua käydään vielä kevätpuolella toiset kaksi viikkoa. Tytöt ja pojat opiskelevat eri aikaan, mutta konfirmaatio oli yhteinen 6.6.1960.
                      Väkeä kulkee edestakaisin Vesamäen pirttiin ja pakariin, pelloille ja metsiin. Töitä tehdään myös naapureissa, milloin kenenkin pelloilla tai kodeissa. Vesamäen nuoret miehet ovat haluttua työväkeä. Jupo-hevonenkin tekee taksvärkkiä. Ja taas tulee mieltä sykähdyttävä ja iloinen uutinen: Aatos saa tiedon vapaaoppilaspaikasta Vammalan lukiossa.
                      Isä menee koululle lääkärintarkastukseen Askon kanssa, paketteja tulee ja lähtee, mansikoita istutetaan. Tulleet kirjeet ja kortit saavat aina maininnan. Nyt Asko saa kortin Simolta. Syyskuun puolivälin jälkeen äidillä on ilon päivä, sillä koululaisilla on lomaa. Pojat teurastavat kolme kanaa sen kunniaksi. Minä nypin ja laitan ne. En muista, että Auli olisi siinä mukana, mutta niin on täytynyt olla. Aatos kyntää koko päivän. Isä, joka on mennyt Helsinkiin kolmeksi päiväksi, jatkaa paluun jälkeisenä päivänä heti kyntämistä.
                      Äiti saa apua naapurin Eiralta ja Orvokilta. He pesevät tuplat ja laittavat ne paikoilleen. Siinä on paljon työtä, ensin vintiltä kantamisessa, pesussa ja vielä paikoilleen laittamisen jälkeisessä työssä, jossa valkoiset liimapaperit kostutetaan vedellä ja liimataan rakojen päälle. Eira pesee ikkunat ulkoa. Ristimäen tyttäret ehtivät saada urakan valmiiksi ennen pakkasia. Miten hyvältä tuntuukaan lukea näitä merkintöjä, sillä näen nyt, että myös kotitöihin on saatu naapuriapua, ainakin joskus.                 
                      Maaseudulla kulki vielä näihin aikoihin sällejä, jotka pilkkoivat puita tai tekivät muita maatalouden töitä ruokapalkalla. Opin äidin vihkoa lukiessani, että heidän ruokkimisensa oli saatettu jakaa kyläläisten kesken, sillä 27.9.59 äiti kirjoittaa, että Pihlajamäen Vihtori on ollut meillä päivällisellä syyskuun vuoron. Pihlajamäki oli ankara nuuskaaja. Tirskuimme hänen suustaan valuvia ruskeita vanoja, mutta hän ei välittänyt, hän piti lapsista. Me kiepuimme ympärillä, kun hän istui pirtin keinutuolissa. Pihlajamäki tökkäsi sormellaan meitä kohti, kun menimme lähelle ja me puolestamme peräydyimme kauemmaksi nauraa kihertäen. Tiesimme, että siinä leikissä ei ollut mitään järkeä, mutta silti se oli hauskaa.
                      Mistä raha tähän kaikkeen kesän aikana tehtyyn tekemiseen, jyllää mielessäni. Mitä on mahtanut tapahtua, kun voidaan tehdä näin paljon? Velkaa on otettu, se on varmaa. Vinttikamari, kanala ja sauna, jota Osva parhaillaan muuraa, on tehty. Sadonojalle on saatu maksuun kaikki lehdet.
                      Kahvipannu on ollut kovassa käytössä, se on kulunut puhki, joten äiti vie sen tinaukselle. Juurikkaat nostetaan ja myös Markulan Martti ehtii pellolle auttamaan, vanhat kanat muutetaan uuteen kanalaan. Kyläillään todella paljon, on seuroja eri taloissa ja niihin osallistutaan.
                      On mieltä kiehtovaa ja samalla surullista, että minä tunnen kaikki edellä mainitut henkilöt ja näen heidät silmissäni työtä tekemässä ja juttelemassa lapsillekin, mutta minun jälkeeni tulevasta sukuhaarasta kukaan ei enää tunne heitä. Haikeus tunkeutuu sisimpään enemmän kuin ennen, kun luen tätä äidin muistiinpanovihkoa vuodelta 1959. Tätä kaikkea ei enää ole. Muistellessani muistan kyllä, että se ei ollut idylliä. Idylli on nyt.
                      Mitä eroa Veikolla ja minulla oli lapsuudessamme. Samankaltaisuutta on paljon, mutta myös eroja. Maatalouteen tiukasti sitoutunut arki kulkee vakiintuneena kummankin kodissa. Eläinten hoito, lypsyt ja karjan rehun hankinta sekä sokerijuurikkaat, perunat ja juurekset pelloilla ja pelloilta vaativat oman vakiintuneen aikansa ja tekemisensä.
                      Töiden tekijöissä ja tekijöiden määrässä on eroa. Veikon vanhemmat ovat kymmenisen vuotta nuorempia, he jaksavat vielä paremmin kuin omat vanhempani. Heillä on lisäksi tekniikkaa apuna. Martti on esimerkiksi asentanut talon alakertaan omatekoisen pyykkikoneen. Traktori on ostettu ja Veikko hankkinut traktorikortin heti kun on ikänsä puolesta voinut. Veikko tekee töitä pitkälti yksin.
                      Meillä Vesamäessä käytetään naapureiden traktoreita, ja niistä maksetaan äidin muistivihon mukaan säntillisesti. Tekniikan sijaan kotonani on ihmisiä, jotka tekevät käsivoimin. Kolme Vesamäen kuudesta pojasta on jo maailmalla, mutta kaikki he, sekä tädit Aino ja Saima, pyrkivät tulemaan lomillaan meille ja tekemään sen, minkä voivat.
                      Muutenkin Vesamäessä väkeä käy paljon, vieraita toisensa jälkeen. Pullaa pitää leipoa joka lauantai, pitkiä lonkia, jotta riittää vieraille ja jokapäiväisille ehtoopäiväkahveille. Kakkoa tehdään myös, että saadaan kakkopytkyjä pelloille ja metsiin. Meikäläiset käyvät kylässä naapureissa ja vähän kauempanakin. Omaa väkeä käydään katsomassa Helsingissä ja Vammalassa. Veikon kotona väenpaljoutta on vähemmän. Uuden-Maijalan lapset ovat nuorempia, Vesa ja Laimi tässä vaiheessa vielä alle kouluikäisiä. Heillä on viisi lasta ja meillä kahdeksan.
                      Me Punkalaitumen Illossa asumme 1850-luvulla rakennetussa talossa, Aro-Heinilöillä on uusi, valoisa 1956 rakennettu koti, jota Veikkokin on saanut pikkupoikana rakentaa. Talossa on sali, jota käytetään vain pyhäisin tai seuroissa tai vieraiden tullessa. Heillä on auto, traktori, työkoneita, kuten itsesitoja. Sisällä kotona on juokseva vesi ja viemäri, kaasuhella, jolla saa nopsasti kahvit kiehautettua, keskuslämmitys, puhelin, televisio, ja myöhemmin kaupasta ostettu pyykkikone sekä sen vieressä linko. En voinut kuin hengästyneenä katsella kaikkea sitä. Meillä ei ole mitään näistä.
                      Maatalouden töiden lisäksi kotejamme yhdistää evankelinen, jokaiseen päivään vaikuttava kristillisyys. Veikolla siihen liittyy rukoilevaisuudesta tulleita tummia sävyjä. Hän on käynyt nuoruudessaan Eurajoen kristillisen opiston tilaisuuksissa ja muuallakin rukoilevaisten seuroissa. Ristiriita kodin iloisen hengellisen perinnön ja rukoilevan kansan vaatimusten välillä on painanut häntä ja painaa vieläkin, saa peräti suutuksiin. Hän kärsi kovin siitä, että itsestä piti löytää vikoja, joita sanottiin synneiksi, joita hyvän itsetunnon saaneella ihmisellä ei niin vain ollut.

Isäni kaurapellolla. Ei maata eikä istuta.



Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Facee-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.



Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.