38. Kirjeseurustelun alkumetrit

Kun olen viidennellä luokalla Punkalaitumen yhteiskoulussa 1963-1964, Veikko aloittaa opiskelun Karkun kansanopistossa. Syksyllä 1963 hän kertoo kirjeessään pikkuveljelleen, että tuntee jo kaikki pojat Karkun evankelisessa opistossa. Opettajat ovat olleet hänen mielestään mukavia. Seuraavassa kortissa hän kertoo, että opiston syyslukukausi päättyy 19. päivänä. Hän tulee kotiin junalla, joka lähtee Karkusta klo 10.40. Jouluksi kotiin. Muulloin sieltä ei niin käytykään.
                      Kesäksi 1964 minä saan yllättäen työtä, sillä viidettä luokkaa lopetellessani pastori Teuvo Vähäkylä tarjoaa minulle seurakunnan leirimajan emännyyttä Vehkajärvellä. Olen haltioissani. En käsitä, miten minuun luotetaan niin paljon, että uskalletaan antaa tällainen tehtävä vastuulleni. Sanon osaavani laittaa ruokaa, mutta… Loppujen lopuksi otan tehtävän kuitenkin riemuiten vastaan. Olen luottamuksesta hyvin onnellinen.
                      Katselen tässä Teuvo Vähäkylän minulle antamaa työtodistusta, jossa pastori sanoo minun toimineen työssäni innostuneesti, huolellisesti ja vastuuntuntoisesti. Kaikkea tätä on tarvittukin, sillä olosuhteet ovat alkeelliset. Hella on ja tiskipöytä pienen pienessä keittiössä. Ruoka säilytetään kaivon renkaassa, joka on kaivettu maan sisään. Päällä on laudoista tehty kansi. Joskus makkaralenkit saavat pinnalleen limaisen töhnän, mutta pesen sen pois ja teen kastikkeen. En tiedä, että kukaan olisi sairastunut.
                      Leirille tulijat tuovat mukanaan näkkileivät ja tarvitsemansa voin. Mistä vesi? En muista, mutta maidon muistan. Se tuodaan päivittäin Runkan talosta, tonkallinen maitoa. Päivän mittaan se lämpiää siinä. Illalla loput käytetään puuroon tai velliin.
                      Leirimajalle on juuri hiljan rakennettu sauna. Siinä on pukuhuone, jossa myös yövytään. Se on hieno. Vanhassa päärakennuksessa on pieni huone leirin johtajalle keittiön vieressä. Veranta ja ruokasali vievät pääosan rakennuksesta. Saliin mahtuu kolmisenkymmentä lasta. Yläkerran lattialla yövytään. Rippikoululeirillä pojat nukkuvat toisessa ja tytöt toisessa päässä vintin lattiaa. Palopäällikkö määrää tekemään raput vintiltä ulos.
                      Kun ajattelen tätä kaikkea, uskon, mitä Vähäkylä kirjoittaa: ”Irja suoriutui tehtävissään erinomaisesti. Ruoka oli vaihtelevaa, maittavaa ja riittoisaa. Kaikilla leireillä oltiin ruokailuun erittäin tyytyväisiä.” Muistan, että yritin todella saada ruoasta vaihtelevaa. Pidin sääntönä, että päivällä oli perunaa ja kastiketta ja iltaruokana keittoja.
                      Puhelinta ei ollut, joten viestit kauppaan kulkivat leirillä kävijöiden mukana. Oli hienoa selvitä isojen leirien ruokkimisesta. Sain suunnitella ja tehdä kaiken itse. Vähäkylä kirjoittaa: ”Irja Vesamäki on osoittanut leiriemännän tehtävien hoitamisessa pystyvänsä suoriutumaan itsenäisesti vaativista taloustehtävistä ja kantamaan vastuuta seurakunnan työstä, jossa hän on löytänyt oman paikkansa.”
                      Kesäaikaisena nuoriso-ohjaajana leireillä on ollut Oili Kulonen. Me kaksi vedämme 30.6-11.8.1964 välisenä aikana kaksi tyttö- ja kaksi poikaleiriä, rippikoululeirin, jossa Vähäkylä käy pappina sekä partiotyttöjen leirin Ylistenjärvellä. Opin Oililta ”rotanmyrkyn teon”. Hän kertoo, että paistetun jauhelihan voisi sekoittaa makaronien joukkoon ja ripotella joukkoon valkopippuria oikein paljon. Sellaista on tehty hänen kotonaan. Teen sitä. Lasten mielestä olisin voinut jättää valkopippurin vähän vähemmälle. Minä itse pidän siitä. Uusi, kiehtova makuelämys. Makaronit olivat vielä tuolloin harvinaisia. Niistä tehtiin etupäässä velliä.
                      Oilin kautta opin myös, mitä viha on. En muista, mitä oli tapahtunut ja miksi Oili oli vihainen ja kenelle, mutta muistan, miten katselin hämmentyneen kiehtoutuneena hänen vihan käsittelyään. Hän kertoi avoimesti tunteestaan ja selitti, miten hän huusi äidilleen ja taisteli äitinsä kanssa tämän tästä. Minulle tämä oli uutta. Voisiko äidille sanoa vastaan? Voisiko ajatella, että oli vihainen? Voisinko minäkin tehdä sellaista ja tunnistaa sellaista? Leirimajan seinällä oli kuva lumpeista ja sen alla runo, joka kertoi, miten syvällä lumpeen juuret ovat ja miten runon kertoja näki sen kukkien kauneuden alla myös ”loskan, liejun ja liettehen”. Arvelin, että viha voisi olla sellaista.    
                       Veikko puolestaan palaa Karkun opistolta keväällä 1964 Eurajoelle maatilan töitä tekemään ja kerhoja pitämään. Hän on saanut opistolta hyvän todistuksen. Kotona mikään tehtävä ei saa olla hänelle mahdoton, sillä muita miehiä ei ole. Veikko kantaa 60 ja 80 kilon säkkejä tarpeen mukaan ja tekee lähes kaiken maataloustyön, sillä isä on luokiteltu työkyvyttömäksi.
                     
Syksyllä 1964 olemme siis molemmat opistolla, Veikko opiskelijana, minä keittiöapulaisena. Tästä lukuvuodesta olen kirjoittanut aikaisemmissa artikkeleissani. Kiiruhdan nyt kohti rakkaustarinaa.
                      Veikolla ja minulla ei ole ollut koko vuonna mitään yhteyttä toisiimme. Vasta keväällä 1965 Veikko tulee juttelemaan kanssani. Arkistoistani käsiini osuu nyt pieni kirjoitelmaharjoitus seminaariajoiltani tästä tapaamisesta. Olen laskenut sanojen määrän käsin kirjoitettuun paperiin, en tiedä miksi. Luultavasti kyseessä jokin kotiläksy.
                      Julkaisen sen tässä sellaisena kuin olen sen aikoinaan kirjoittanut, vaikka kertomus itsessään vähän nolottaa. Olen luultavasti lisännyt jännitettä tarinaan kastikeaihiollani, se on vain kerronnallinen elementti. On ihan varmaa, että pannun luota ei lähdetty minnekään. Olen luultavasti yrittänyt tehdä meistä tasavertaisen haisuparin.  
                      ”Hänen varpaansa, kenkänsä ja sukkansa haisivat. Nuoren miehen hikirauhaset toimivat kiihkeästi. Olihan aivan tavatonta, että joku tyttö seisoi hänen vieressään ja vilkaisi häntä välillä silmiin ja hymyili kuin Mona-Lisa. Tytön äidilliset tunteet heräsivät heti, kun hien haju alkoi tunkeutua hänen oudon tilanteen herkistämiin sieraimiinsa.
                      Miehen kasvoilla käväisi kärsivä ilme hänen kumartuessaan työasuista tyttöä kohti. Tyttö oli salaa pujahtanut ruokasaliin, koska tiesi miehen olevan siellä. Hän jätti jauhot ruskistumaan suureen mustaan paistinpannuun ja toi tietysti mukanaan rasvan ja käryn katkun. Se ei miehisen miehen hajunystyröihin tuntunut mitenkään mukavalta.
                      Kevätsateiden harmaannuttamasta ikkunasta näkyi valkovuokkojen puhdas kevätmatto, puutarhakeinu kuului vielä kitisevän talven reumatismivaivojaan, mustat, pienet muurahaiset tunkeutuivat harmaalle, äsken vahatulle lattialle.
                      He yrittivät keskustella, hätäisesti, katkonaisesti. Ei ollut mitään kerrottavaa ja oli kuitenkin. Tytön täytyi sanoa jotakin ratkaisevaa ennen kuin mies lähtisi. Koko talven he olivat työskennelleet samoissa suojissa. Nyt vasta he olivat ensimmäistä kertaa yhdessä.
                      Ei tiennyt, mistä alkaa. Tietysti he olisivat voineet puhua inhottavista pikimustista muurahaisista, ilmasta, opettajista, mutta he eivät voineet. Mies kysyi tytön nimeä. (Hän ei ollut koskaan kuullut, mitenkä hän, olihan heidän työnsä aivan erilaista.) Tyttöä ujostutti. Hän yritti kirjoittaa sormellaan nimeään oranssinväriseen seinään, mutta mies ei ymmärtänyt. He olivat molemmat aivan punaisia ja kiusaantuneita.
                      Lopulta tyttö kuiskasi etunimensä, mutta niin epäselvästi, että nuori mies sai vielä kerran kysyä sitä. Tyttöä harmitti toisen huonokuuloisuus ja kummankin ujous niin, että hän yhtäkkiä muisti mustan, suuren paistinpannun ja siinä käristyvät peruskastikkeen jauhot. Tytöllä tuli kiire, kiire paeta pois jännittyneestä tilanteesta. Hän – kastikkeenhajuinen tyttö – huomasi vähitellen, että nuori mies todella tarvitsee sukanpesijän.”
                      Kertomuksessa ovat perusasiat kohdillaan, oranssit seinät ja muu miljöö. Minä vain olen ollut vapaahetkenäni pianoa soittamassa, Aini-emäntä on kehottanut siihen. Muistan selvästi, miten näin Veikon tulevan hitaasti portaita alas ruokasalissa olevan pianon luo, minun luo. Tiesin, että jotakin merkittävää tapahtuu nyt. Kesti vuosikymmeniä, ennen kuin minulle selvisi oma aistiyliherkkyyteni.
                      Keväällä 1965 Veikko on ollut opistolaisten kanssa retkellä Neuvostoliitossa. Olemme tavanneet sitä ennen edellä kerrotun verran pianon ääressä, toisen kerran opiston aulassa. Odotan Veikkoa kiihkeästi takaisin, pelkkä pieni näkeminen tai käden hipaisu riittäisi. Se kertoisi, missä mennään. Veikon retkelläolon aika on ollut minulle hirvittävän pitkää. Nyt se lähtee juoksemaan, lipaisee karkuun.
                      Näen, kun linja-auto tulee pihalle illalla kello 22.30, mutta me emme tapaa toisiamme. Kanssani olevat tytöt eivät päästä minua, kun näkevät, miten haluan rynnätä Veikon luo sanomaan edes jonkin sanan. He pitelevät minusta kiinni. Opiskelijat häipyvät nopeasti paikalta, mutta vielä on toivoa. Ajattelen, että saattaisin nähdä hänet aamulla, mutta ei, hän lähtee jo aikaisin kohti kotia, sontaa levittämään.
                      Saan muutamaa päivää myöhemmin Veikolta kortin Neuvostoliitosta. Pidän sitä mukanani paitani sisällä, keittiölläkin. Ajatukset myllertävät päässä ja ovat kiinni vain hänessä. En tiedä, tulisiko hän, ottaisiko yhteyttä. Talkoopäiviin hän saattaisi tulla tai kesäjuhliin, jotka vietetään heinäkuun kolmantena sunnuntaina. Niihin olisi kiduttavan pitkä aika. Menen kotiin käymään ja sinä aikana, minulle kerrotaan myöhemmin, Veikko on käynyt traktorin ja peräkärryn kanssa hakemassa opistossa tekemiään huonekaluja. Olen valtavan pettynyt.
                      Veikko puolestaan on pettynyt omalla tahollaan. Hän on saanut tehtäväkseen hakea samalla reissulla joitakin huonekaluja Kokemäen Paistilasta äitinsä kotoa. Hän ajattelee saavansa tavarat nopeasti ja jatkavansa matkaa kotiin. Hän on harmissaan siitä, ettei nähnyt minua. Tavara-asia ei ole kuitenkaan selvä. Veikko odottaa tuntikausia ja saa kanssaan odottamaan serkkunsa Anjan. He kävelevät ja keskustelevat. Vanhemmat setvivät huonekalujupakkaa puhelimitse. Lopulta käy niin, että Veikko lähtee illalla yhdeksän maissa kohti kotia ilman Paistilan huonekaluja. Veikkoa harmittaa rajusti. 
                      Kaikki posti opistolla tuodaan opettajainhuoneen vieressä olevaan toimistoon ja jaetaan sieltä. Yksityisyyteen ei ole mitään mahdollisuutta. Tuojat virnuilevat pahasti ja nälväisevät aina jotain, jos kirje on minulle. Sydämeni hakkaa kiivaasti. Laitan kirjeen vaatteisiini piiloon ja kun saan pienen hetken vapaata, menen vessaan lukemaan sitä.
                      Luen nyt kesän ja syksyn 1965 kirjeitämme ja ihmettelen, miten olemme kirjoittaneet sivukaupalla siitä, miten Jeesus kuoli puolestamme, miten autuus on kohdannut meitä kaikkia ja miten onnellisia saamme olla siitä. Olemme myös miettineet, riittääkö pelkkä kaste vai tarvitaanko uskoakin.
                      Päätämme lukea Raamattua yhdessä. Minä ehdotan, että alkaisimme lukea Roomalaiskirjettä. Jotain muutakin viestintää on, sillä Veikko kysyy opistolle jäänyttä muistovihkoaan ja minä kerron, että en kehtaa sitä kysyä, koska olin kuullut, että se pitkä mies, se Aro-Heinilä, oli jättänyt huoneensa kovin sekaiseksi. Puhujan katse on harmistunut, mutta myös täynnä tyytyväisyyttä siitä, että saa kertoa minulle moisen asian, saa piikitellä, sillä kylässä kerrotaan, että Irja…
                      Tämä tavaroiden käsistään laskemisen piirre, josta olen maininnut elämäni toisessa hänelle kirjoittamassani kirjeessä, on säilynyt sitkeänä riippana hänen elämässään. Toive-äiti kertoi minulle samasta piirteestä isä-Martissa: ”Mikä tahansa tavara jää siihen, missä sitä on käytetty ja laskettu kädestä.” Hän oli kovasti harmissaan. Olen ollut minäkin, mutta nykyisin olen oppinut ymmärtämään kokonaisvaltaista heittäytymistä työhön. Silloin pikkuasiat unohtuvat, vaikka luonnollisesti olisi hienoa, jos seuraavalla kerralla työtä ei tarvitsisi aloittaa tavaroiden etsinnällä.
                      Ujostelen kovasti tätä yhteisöllistä seurustelua ja siihen liittyvää vihjailua ja piikittelyä. Tuntuu kuin minä olisin jättänyt huoneen sekaisin, että se olisi minun vikani. Olen saanut kaksi kirjettä tältä mieheltä ja nähnyt häntä kahden kesken yhden kerran muutaman minuutin ajan. Ja nyt jo minun pitäisi hoitaa hänen jälkiään.
                      Itse olen luonteeltani pikku asioiden nysvääjä. Haluan, että verhot laskeutuvat kauniisti ja että vaatteet roikkuvat naulakossa. Minusta on tärkeää, että pilkut ovat kohdallaan ja yhdyssanat oikein. Hyvä etten vaadi itseltäni vanhanaikaisten tyynyliinojen päissä olevia nauhoja silitettyinä ja rulliksi kierrettyinä, jolloin ne laskeutuvat kiharoina alas hyllyn reunalta, niin kuin kuulin Turun tätien ystävillä olleen. Silloin se kummastutti ja nauratti, ehkä oli pieni ylimielinen olo, että en minä sentään…
                      Kesäkuussa Veikko kertoo, että on päättänyt kirjoittaa johtajalle anteeksipyyntökirjeen sekaisin jätetystä huoneesta. Minä pyydän häntä unohtamaan koko jutun ja vain kiittämään kahdesta hienosta talvesta opistolla. Mutina sekaisesta huoneesta ”ei ole sen arvoinen”.
                      Kysyn Veikolta tässä, vuonna 2020, muistaako hän sekaiseksi jättämäänsä huonetta ja vihkoaan, joka oli kadoksissa ja sai monta sivua tilaa useassa kirjeessämme. Hän ei muista heti, mutta aivojen syövereistä tulee muisto siitä, että hän todella on kirjottanut johtajalle anteeksipyynnön. Hän on ehtinyt tehdä sen ennen kirjeeni saamista. On myös hyvin todennäköistä, että hän ei olisi noudattanut pyyntöäni unohtaa koko asia ilman minkäänlaista mainintaa.
                      Veikko kirjoittaa minulle, että hän tykkää siisteydestä, vaikka ei itse kykene siihen vielä. Hän kaipaa tomeraa muijaa, joka panisi asioihin vauhtia. ja hyvästelee muijaehdokkaan sanoin: ”Jeesuksen kuoleman tuottamaan siunaukseen jätän sut nyt kylpemään. Jälleennäkemisen toivossa Veikko.

Kuvia Neuvosstoliiton matkalta.Veikko seisoo Suomi-Finland bussin edessä
Keittiöllä. Aini antoi vastuuta. Hän viimeistelee perunoita ja minä saan kokata.
Irja ja Veikko. Irja joutui ankaran, yhteisöllisen seurustelun kasvatusryöpyn keskelle. Veikolta kukaan ei kysynyt mitään, ei veistellyt mitään Irjasta.
9.5.1966 kirjoitan vihkooni, että menin aulaan lukemaan lehtiä, ja sitten siihen tuli Veikko Aro-Heinilä. Kirjoitan koko nimen, koska luulen, että tästä alkoi uusi jakso minun elämässäni. Puhelimme siinä kaikenmoista esim. kotoasioista ja myös vaikeuksistamme uskonasioissa. Hän on semmonen vakaa persoonaa. Sitten alkoi ’luukkukeskustelut’. Vaihdoimme aina jonkin sanan luukulla.
14.5.1966 puhuin jälleen Veikon kanssa. Ei se nyt oikein tahtonut luonnistua. Hän kysyi nimeäni. Ei kai tiennyt vielä, vaikka koko talvi oli katseltu toisiamme.
Rippikoululeiri Punkalaitumella. Vasemmalla ystäväni Terttu Hännikäinen, hänen vieressään Oili Kulonen. Minä olen virsitaulun kohdalla panta päässä, olen pukeutunut kansallispukuun. Keskellä pastori Teuvo Vähäkylä. Hänen vieressään on aivan kuin Pentti Söder, Karkun opiston musiikinopettaja, ehkä tirehtööri Reima Siivonen oli lomilla.

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.