Kun luin Veikolle näitä kirjeitämme
tässä keväällä 2020, hän sanoi, että ihmettelee kyllä kovasti, jos näistä
jonkinlaisen jutun saa aikaiseksi. Hän on nyt kuitenkin kuunnellut näitä ”jonkinlaisia
juttujani” kyynelsilmin ja välillä hersyvästi nauraen. Olemme katselleet ja
kuulostelleet meitä, ajatuksiamme ja toiveitamme.
Kirjeitä
kirjoittaessamme emme tietenkään nähneet eteenpäin emmekä osanneet hahmottaa
menneisyyttä niin kuin nyt. Pyrin kirjoittamaan kaiken niin kuin silloin koimme
ja näimme. En selitä lähes mitään, vaikka mieli tekisi. Tekisi mieli kertoa,
miksi olin sellainen ja tällainen, miksi ajattelin noin tai hän ajatteli, mutta
en tee sitä. Se on lukijan tehtävä.
Vuonna 1965 lähetän
Veikolle kuvani kesäkuun puolivälissä. Olen kirjoittanut hänelle sydämellisen
ja hauskan, täynnä uskoa Jumalaan ja uskoa elämään olevan kirjeen. Kirje on
niin paksu, että Veikko on joutunut lunastamaan sen 50 pennillä. Kirjemaksu
3,50 mk ei ole riittänyt. Saan Veikon kuvan. Aloitamme kiihkeän kirjoittamisen.
Emäntä Aini Alasen mies, Jaakko, sanoo Veikon paksuja kirjeitä
”katekismuksiksi”, kun hän tuo sellaisen mukanaan syömään tullessaan.
Tilitämme
kirjeissämme myös, millaisia olemme ja mitä olemme tehneet. Veikko on ollut
Hämeenlinnassa pyhäkoulunopettajien päivillä. Osallistujat ovat olleet etupäässä vanhoja naisia,
noin viisikymppisiä, mutta silti Veikosta on tuntunut, että
virsiä veisatessa hän on saanut ”kuin elää muissa maailmoissa”.
Kasvatustyöhön tähtäävä suunta näyttää selvältä. Veikko mainitsee,
että on ostanut Pyhäkoulun opetusopin jakirjan Lapsen
henkinen kasvu ja kehitys.
Suunnitelmissa on aloittaa pyhäkoulun pitäminen ja poikakerhot.
Kotona Veikko lukee Lutherin
Sidottua ratkaisuvaltaa ja Pentti Tapion kirjaa Täällä on poika.
Lutherin kirja on hänestä hyvin mielenkiintoinen. Veikkoa askarruttaa kysymys ihmisen uskoon tulosta. Hän
kirjoittaa henkilöstä, jonka mielestä ihmisen on tehtävä ratkaisu
uskonasioissa. Veikko sanoo, että ei anna milliäkään periksi omasta kannastaan.
”Käsittääkseni perkele ei koskaan luovuta ihmistä vapaaehtoisesti ja pistä
harkitsemaan asioita, jotka ei kuulu sen toimintapiiriin.” Ihmisessä taistelee
kaksi valtaa: Jumala ja perkele.
Luen aika ihmeissäni
Veikon tiukkaa tekstiä ja mietin, miten ihmeessä
kukaan jaksaa lukea Lutherin paksua opusta. Joka
kirjeessäni yritän sanoa
Veikolle, että olen huono hänelle, en osaa noin hurskaita keskusteluja. ”Sinä
olet paras mahdollinen tyttö, jota voin toivoa”, Veikko vastaa. Hän puolestaan
alkaa luetella huonoja ominaisuuksiaan.
Kehnoihin puoliin kuuluvat pelkuruus ja hidas
sytytys. Hän ei saa suutaan auki sakissa. Vaatii kovasti ponnistelua sanoa
jotain muiden seurassa. Vähäpuheisuus ja hiljaisuus ottaa häntä ”nuppiin
raakasti”. ”Olen isokokoinen, näytän kylmältä ja kovalta roistolta, ihmiset
pelkäävät ja vielä enemmän, kun en osaa puhua. En tykkää pelleilystä, tahdon
kertoa vain Jeesuksesta.”
Myös minä tunnen
itseni näitä lukiessani kurjaksi. Seuraavassa kirjeessä saan Veikolta
sivukapalla rohkaisevia lauseita Raamatusta. Varmaan ne ovat rohkaisseet myös
häntä. En osaa kuitenkaan uskoa niin
voimallisesti kuin hän. Kaiken lisäksi minulle tarjotaan Amerikoista töitä. Se
kiehtoo, mutta tiedän, etten saisi kotoa lupaa lähtemiseen. Ja sitten on tämä
Veikko.
Vanhempiemme kanssa
puhuminen panee meidät mietteliäiksi. Veikko ei ole maininnut sanallakaan
minusta mitään, mutta postin kulkua
seurataan kummassakin päässä. Me emme käytä puhelinta. Opiston aulassa olisi
rahalla toimiva puhelin ja Veikolla on kotona, mutta ne ovat täysin poissa
laskuista.
Veikko kertoo, ettei
puhu vanhempiensa kanssa muusta kuin työasioista. Hän on kysynyt sisariltaan,
puhuvatko he, mutta kukaan ei. ”Ei voi kuin valittaen todeta”, Veikko
kirjoittaa ja lisää, että olen ensimmäinen tyttö,
jolla on edellytykset ymmärtää häntä. Luen tästä kauniista kirjeestä ”unteni
apinan” lisäksi sanoja siitä, miten minä olen hyvä tyttö, paras kaikista. Ei
ole kulunut yhtään päivää niin, ettei hän olisi muistanut minua. Lupamme rukoilla aina toistemme puolesta.
Sovimme myös, että luemme Raamatusta Roomalaiskirjettä iltaisin klo
21.30.
Veikon lapsuuden
pyhäkouluissa on puhuttu paljon iäisestä elämästä taivaassa ja laulettu laulua Onpa
taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat kultakruunut ja
valkeat vaattehetkin, harput, joilla he soittelevat. Veikkoa on lapsena
arveluttanut ajan pituus ikuisissa häämenoissa. Hän on pelännyt nälkiintyvänsä
ja niin hän on kehitellyt itselleen näkkileipävaraston. Toinen häntä
huolestuttanut ajatus taivaan iäti kestävistä häistä on se, että
hän ei osannut soittaa harppua. Miten
hänen kävisi? Hänelle on
vakuuteltu, että hän varmasti oppisi soittamaan yhdessä enkeleiden kanssa.
Taivaaseen pääsyn
odotus on kummankin kodissa läsnä vahvasti. Mennyt elämä tekee sen ymmärrettäväksi.
On ollut paljon menetyksiä, mutta meillä ei ole. Haluamme muutakin kuin taivaan
ihanuuden ajattelua.
Olemme nähneet toisiamme 22.7.1965 mennessä 10
tuntia, kirjoitan Veikolle. Tilanne tuntuu kestämättömältä. Kun Veikolla on
vapaata, minä olen töissä tai olen lähtenyt kotilomille. Lisäksi on joitakin
onnettomia yhteensattumia. Veikon mukana juhlille tai opiston talkoisiin lähtee
aina joku kotiväestä. Kerran kotoa lähtiessä isä on kysynyt, moneltako
retkeläiset palaisivat. Veikko on arvellut, että kello 17 mennessä oltaisiin
kotona. Hän ei ollut ottanut huomioon, että minä saattaisin olla vasta silloin
vapaalla.
Kaiken lisäksi hänen
äitinsä haluaa poiketa Vammalaan ystäviä tapaamaan, ihan vaan pari minuuttia.
Veikko jää istumaan autoon, mutta eikös vain jo pian tulla kahville hakemaan.
Äiti on luvannut vain pikaisesti poiketa, mutta niin siellä istutaan, että
vasta yöllä ollaan kotona. Veikon on tehnyt mieli kysyä äidiltään, kenen luona
tämä arvelisi hänen halunneen olla vammalalaisten sijasta, mutta hän ei kysy.
Hän hillitsee mielensä, mutta näkee, että äiti pälyilee aika arkana hänen
vieressään.
Veikko ihmettelee minulle
sitä, että miksi välillä haluan olla häntä
lähellä, välillä en. Joskus en
päästäisi häntä opistolle, pitäisi tavata muualla.
Hän ei ymmärrä yhteisön painostusta ja ivailua, joka on minulle kestämätöntä.
Hän puolestaan saa olla rauhassa kotonaan. Kukaan ei ivaa.
Veikko hehkuttaa
kyselystään huolimatta, että minä olen ”niin mielenkiintoinen tyyppi. On toivottava parasta,
mutta varauduttava pahimpaan. Mä en menetä mielenmalttiani, vaikka tapahtuisi
mitä. Sinä olet kuin joku maailman napa tai keskipiste, johon mä haluan
välttämättä päästä”. Kristus on kuitenkin
ensimmäisenä, vasta sitten olet sinä, hän sanoo ja kysyy, olisiko hän
viekoittelemassa minua Kristuksesta. Hän tahtoisi meidät molemmat aina vain lähemmäksi Jeesusta.
Veikko kirjoittaa
myös luokkaeroista, jotka vallitsevat kansanopiston kurssia käyvien ja
kansankorkeakoululaisten välillä. Ero näiden kahden kurssin kohdalla oli suuri,
varsinkin tytöillä. Opistolaisella ei ollut lupaa lähestyä korkeakoululaista.
Veikko kertoo tunteneensa nämä erot selvästi erityisesti opistoaikana. Korkeakoululaiset olivat esittäneet viisasta,
ottaneet professorin ilmeen ja alkaneet selostaa kysyttyä asiaa käyttämällä
kirjakieltä ja sivistyssanoja niin, että varmasti tunsi olevansa alempana.
Veikko analysoi myös suhteita henkilökuntaan. Ne olivat olleet jäykät ja
muodolliset.
Opiston poikien
mielestä keittiössä työskentelevät tytöt kuuluivat kaikkein alimpaan
kastiin. He olivat Veikon analyysin
mukaan eniten halveksittuja, heitä kiusoiteltiin useammin kuin muita. Heille
annettiin haukkumanimiä. Ei pahoja kuitenkaan. Raijaa pojat sanoivat Plätäksi.
Veikko jatkaa: ”Suoraan sanottuna en teitä liiemmälti alkuvuodesta
kunnioittanut. Olin kai ylpeä siitä, että olin päässyt korkeakouluun.
Keittiössä oleva henkilökunta oli meidän mielestä niin tyhmää, ettei se
pystynyt muuhun kuin sapuskaa laittamaan. On ikävää muistella luokkaeroja.”
Aini-emäntä tunnistaa
kipuni. Hän tietää, mitä keittiötytöistä ajatellaan ja sanoo: ”Kyllä se on kamalaa, se pilkka ja piikittely, mutta
ei sille mitään voi. Täällä keittiölläkin kuulutaan kahteen luokkaan.” Itse en
ollut ajatellut luokkaeroja, ollut vain pahoillani, mutta jätän ne lopulta omaan arvoonsa.
Minulle ruoan laittaminen on kunniatehtävä. En halua lotkauttaa korviani
moisille puheille. Asun opettajien asuntolassa, minulla on oma huone, minä olen
opiston työntekijä, joka opiskelee. Ainin ja Jaakon tuki on hyvin merkittävää.
Veikon äidin
puheissa luokka-ajattelu elää. He itse ovat hänen mukaansa torppareita,
maalaisia, vain herrain lapset pannaan kouluun. Nyt torpparin lapsi on saanut
koulutusta. Äiti on ylpeä siitä, mutta ylpeä ei saa olla. Omasta lapsestaan ja
hänen menestymisestään ei saa olla ylpeä, ei missään tapauksessa. Ollaan vaan
hiljaa.
Veikko kirjoittaa minulle
surulliset sanat: ”En ole koskaan vanhemmilleni asioitani kertonut, enkä
kerro. He eivät kuitenkaan ymmärrä, eivätkä ole kiinnostuneita. Sen olen
havainnut tänä kesänä ja aikaisemminkin. Kansakoulussa kannoin taakkojani yksin
jo alkuluokilta lähtien. Vanhemmilla ei ollut aikaa pysähtyä kuuntelemaan. Minähän
olen hyvin herkkä, kaikki minuun kohdistettu pilkka, iva tai vinoilu on
koskenut kovasti. Olin kookas ja vahva kansakoulussa, melkein päätä pidempi
luokkatovereitani. Sain osakseni joiltakin suurisuisilta paljon pilkkaa.
Koskaan en antanut heille turpiin, kiinni sain aina, kun lähtivät edellä. En
kuitenkaan tehnyt heille mitään, en voinut, koska he pyysivät armoa, eihän
sopinut klopata kaveria, joka melkein rukoili päästä pois käsistäni. Minä
päästin. Taas hetken kuluttua ivasivat.”
Veikko jatkaa vielä,
että on tapellut vain kerran elämässään. Se tapahtui ekaluokalla toisten
yllyttämänä. Murrosikä on onneksi ohi, se oli kovaa aikaa. ”Haudoin yksinäni
paljonkin asioita”, hän jatkaa arvoituksellisesti. Millaisia?
Minun kohdallani nuoripari
Ulla ja Jukka ymmärtävät kovasti aran
tilanteeni. He haluavat tutustua Veikkoon ja toivovat, että Veikko tulisi
käymään heillä. Jukalla on vielä mielessä oma tilanne matkoista Ullan kotiin
Koivulle. Ikävöin Veikkoa niin, että ruoka ei maita. Ihmettelen sitä Ullan
kanssa. Yleensä syön paljon. Suren myös sitä, että kukaan ei kysy minulta enää
neuvoa vaikeisiin ongelmiinsa niin kuin ennen. Veikko on noussut esteeksi
välillemme. Koulutus ja Veikko. Pitää muistaa, että tuohon aikaan keskikoulun
käynyttä pidettiin hyvin ”oppineena”.
Unelmoimme yhteisistä
retkistä esimerkiksi eri puolilla järjestettäville opistojuhlille, joissa olisi
ehtoollinenkin. Veikko tuntee itsensä kurjaksi ja saamattomaksi, hän kaipaa Jumalan
armoa. Ajatukset myllertävät hitaasti, mutta varmasti. Kaikki tuntuu painavan.
Hänen pitäisi saada ”juoda elävästä lähteestä elämän vettä, sanan
väärentämätöntä maitoa niin kuin pieni lapsi äitinsä rinnasta”.
Kirjein viestitään
kaikki, niin pienet maininnat töistä, kaipauksesta, suunnitelmista kuin
tulevista matkoista, jotka eivät toteudu usein tai päättyvät muuten vain
katastrofiin. Veikolla on nyt
kuitenkin mahdollisuus käydä minua katsomassa ennen asepalvelusta, joka alkaisi
myöhemmin syksyllä Kankaanpään Niinisalossa. Siihen asti hän tekee töitä
kotona. Saan tietää, että hän on kaivanut karjasuojan ja päärakennuksen väliin 30 m
sähköjohtoa. ”Maa on ollut hiivatin kovaa.” Veikko on tehnyt työn hartiavoimin.
Sokerijuurikaspeltoja on vaivannut kuivuus ja kirvat. Myrkytyksiä on pitänyt
tehdä tuon tuosta. Samaa valitellaan Vesamäessä.
Opistolla keittiössä
tytöt yrittävät saada suhdettamme päättymään. Heidän mielestään mies, joka
sanoo meidän kaikkien yhteisessä illanvietossamme kahdeksan sanaa, ei sovi
minulle. Kerron kaiken tämän Veikolle. Hän on itsekin todella harmissaan
tapaamisesta: ”En edes sinua halannut, istuin vain kädet ristissä kuin Pyhä
Yrjänä rukouksessa. Nykyään en ymmärrä enkä ole kiinnostunut paljon muusta kuin
Jumalasta.”
Veikko kertoo myös,
miten on hyvä nyt, kun voi purkaa tunteitaan ystävälle, joka ymmärtää, joka on
kaunein ja suloisin koko suuressa Suomenmaassa. ”Ulkoinen kauneus on Jumalan
suuri lahja, tärkein on tietysti sydän ja se sinulla on sanoinkuvaamattoman
hellä, ymmärtäväinen ja puhdas. Olet lunastettu, verellä ostettu Jumalan lapsi.
Puhdistettu kaikesta synnistä ja saastasta. Kaikki rasittavat tekijät on
poistettu Irjalapsen ja Jumalan väliltä. Jeesus Kristus, Israelin odotettu
Messias on kaiken, kaiken kantanut kuolemansa kautta kaikille elämäksi, jotka
uskovat. Jeesuksen työn tähden saamme olla vapaita kaikista perkeleen kujeista.
Emme ymmärrä Jumalan ajatuksia, ne ovat paljon meidän ajatuksia korkeammat.”
Tämän kirjeen jälkeen pyydän Veikkoa
ajattelemaan muutakin kuin uskonasioita ja jotain tytönhupakkoa. ”Tulet vielä
sairaaksi”, totean lukemani perusteella ja jatkan: ”Olet ollut kummallinen.
Yritä edes puhua! Ei sinun pitäisi muistaa liiaksi kelvottomuuttasi ja
syntejäsi Jumalan edessä. Muista, olemme iloisia ja vapaita Jumalan lapsia.”
Suuren ahdistukseensa
Veikko saa tukea kirjeistäni, joissa yritän ohjata häntä suorasukaisin sanoin
iloiseen uskoon. Pelkään, että jos Veikko alkaisi puhua vanhemmilleni
tuollaisia asioita, voisi tulla negatiivista sanomista. Vanhempani eivät ole vielä
tavanneet Veikkoa.
Pohdimme myös kirkkorukouksen
pohjalta esittämääni näkökulmaa vangeista. Minua on ärsyttänyt, että
rukouksessa sanotaan ”kuule vankienkin huokaukset”. Miten niin -kin! Miksi
tuollainen arvoasetelma on täytynyt laittaa? Olen oikein tuohtunut. Joudun
selittämään Veikolle kin-päätteen luomaa epätasa-arvoisuuteen johdattelevaa mielikuvaa
ja lopulta hän huokaa: ”Kunpa Jeesus ohjaisi meidät pian vankien luo.”
Suomen Lähetysseuran
kirjekurssia vetäneeltä Liina Lindströmiltä Veikko saa rohkaisevia ja varsin
kannustavia sanoja kurssin päätökseksi kesän lopulla. Veikko on vastannut
kurssin kysymyksiin kesän mittaan ahkerasti ja huolellisesti. Ympäröivä
rukoilevaiskehys ja Veikon kodin tällä hetkellä hänen mielestään olematon
uskonnollinen ilmapiiri vievät miestä masennukseen.
Lisäksi tulevaisuus askarruttaa.
Ei ole mitään tietoa opiskelupaikoista. Kilpailu paikoista on kova. Veikko kysyy
ohjausta Lähetysseuran Liina Lindströmiltä, joka ilahtuu nuoren miehen
kyselystä niin uskon- kuin opiskelun asioissa. Lindström mainitsee kolme tahoa,
joita voisi ajatella: Seurakuntaopisto Järvenpäässä, Helsingin Raamattukoulu ja
Suomen Raamattuopisto Kauniaisissa. Veikko kirjoittaa näiden laitosten
johtajille ja kysyy neuvoa hakemisessa. Simo Palosuo vastaa Seurakuntaopistolta,
neuvoo, miten haetaan.
Elokuussa Veikko
kysyy mielipidettäni kihlauksesta. En ole siitä mitään mieltä, koska en ole
koskaan ajatellut asiaa. Sanon seuranneeni neljän veljeni kihlausta, mutta en
tiedä siltikään siitä mitään. En halua ajatella mitään sellaista, sillä tytöt
painostavat lopettamaan suhteen, kirjeiden kirjoittaminen rasittaa, vanhempiemme
asenne seurusteluun on epäselvä, työ väsyttää (nousen joka aamu viideltä),
haluan vielä opiskella, paljonkin kenties, ja poikaystävä kysyy, mitä mieltä
olen kihlauksesta.
Edelliset
kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit
tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.