39. Nähty kymmenen tuntia

Kun luin Veikolle näitä kirjeitämme tässä keväällä 2020, hän sanoi, että ihmettelee kyllä kovasti, jos näistä jonkinlaisen jutun saa aikaiseksi. Hän on nyt kuitenkin kuunnellut näitä ”jonkinlaisia juttujani” kyynelsilmin ja välillä hersyvästi nauraen. Olemme katselleet ja kuulostelleet meitä, ajatuksiamme ja toiveitamme.
                      Kirjeitä kirjoittaessamme emme tietenkään nähneet eteenpäin emmekä osanneet hahmottaa menneisyyttä niin kuin nyt. Pyrin kirjoittamaan kaiken niin kuin silloin koimme ja näimme. En selitä lähes mitään, vaikka mieli tekisi. Tekisi mieli kertoa, miksi olin sellainen ja tällainen, miksi ajattelin noin tai hän ajatteli, mutta en tee sitä. Se on lukijan tehtävä.
                      Vuonna 1965 lähetän Veikolle kuvani kesäkuun puolivälissä. Olen kirjoittanut hänelle sydämellisen ja hauskan, täynnä uskoa Jumalaan ja uskoa elämään olevan kirjeen. Kirje on niin paksu, että Veikko on joutunut lunastamaan sen 50 pennillä. Kirjemaksu 3,50 mk ei ole riittänyt. Saan Veikon kuvan. Aloitamme kiihkeän kirjoittamisen. Emäntä Aini Alasen mies, Jaakko, sanoo Veikon paksuja kirjeitä ”katekismuksiksi”, kun hän tuo sellaisen mukanaan syömään tullessaan.
                      Tilitämme kirjeissämme myös, millaisia olemme ja mitä olemme tehneet. Veikko on ollut Hämeenlinnassa pyhäkoulunopettajien päivillä. Osallistujat ovat olleet etupäässä vanhoja naisia, noin viisikymppisiä, mutta silti Veikosta on tuntunut, että virsiä veisatessa hän on saanut ”kuin elää muissa maailmoissa”.
                      Kasvatustyöhön tähtäävä suunta näyttää selvältä. Veikko mainitsee, että on ostanut Pyhäkoulun opetusopin jakirjan Lapsen henkinen kasvu ja kehitys. Suunnitelmissa on aloittaa pyhäkoulun pitäminen ja poikakerhot.
                      Kotona Veikko lukee Lutherin Sidottua ratkaisuvaltaa ja Pentti Tapion kirjaa Täällä on poika. Lutherin kirja on hänestä hyvin mielenkiintoinen. Veikkoa askarruttaa kysymys ihmisen uskoon tulosta. Hän kirjoittaa henkilöstä, jonka mielestä ihmisen on tehtävä ratkaisu uskonasioissa. Veikko sanoo, että ei anna milliäkään periksi omasta kannastaan. ”Käsittääkseni perkele ei koskaan luovuta ihmistä vapaaehtoisesti ja pistä harkitsemaan asioita, jotka ei kuulu sen toimintapiiriin.” Ihmisessä taistelee kaksi valtaa: Jumala ja perkele.
                      Luen aika ihmeissäni Veikon tiukkaa tekstiä ja mietin, miten ihmeessä kukaan jaksaa lukea Lutherin paksua opusta. Joka kirjeessäni yritän sanoa Veikolle, että olen huono hänelle, en osaa noin hurskaita keskusteluja. ”Sinä olet paras mahdollinen tyttö, jota voin toivoa”, Veikko vastaa. Hän puolestaan alkaa luetella huonoja ominaisuuksiaan.
                      Kehnoihin puoliin kuuluvat pelkuruus ja hidas sytytys. Hän ei saa suutaan auki sakissa. Vaatii kovasti ponnistelua sanoa jotain muiden seurassa. Vähäpuheisuus ja hiljaisuus ottaa häntä ”nuppiin raakasti”. ”Olen isokokoinen, näytän kylmältä ja kovalta roistolta, ihmiset pelkäävät ja vielä enemmän, kun en osaa puhua. En tykkää pelleilystä, tahdon kertoa vain Jeesuksesta.”
                      Myös minä tunnen itseni näitä lukiessani kurjaksi. Seuraavassa kirjeessä saan Veikolta sivukapalla rohkaisevia lauseita Raamatusta. Varmaan ne ovat rohkaisseet myös häntä. En osaa kuitenkaan uskoa niin voimallisesti kuin hän. Kaiken lisäksi minulle tarjotaan Amerikoista töitä. Se kiehtoo, mutta tiedän, etten saisi kotoa lupaa lähtemiseen. Ja sitten on tämä Veikko.
                      Vanhempiemme kanssa puhuminen panee meidät mietteliäiksi. Veikko ei ole maininnut sanallakaan minusta mitään, mutta postin kulkua seurataan kummassakin päässä. Me emme käytä puhelinta. Opiston aulassa olisi rahalla toimiva puhelin ja Veikolla on kotona, mutta ne ovat täysin poissa laskuista.
                      Veikko kertoo, ettei puhu vanhempiensa kanssa muusta kuin työasioista. Hän on kysynyt sisariltaan, puhuvatko he, mutta kukaan ei. ”Ei voi kuin valittaen todeta”, Veikko kirjoittaa ja lisää, että olen ensimmäinen tyttö, jolla on edellytykset ymmärtää häntä. Luen tästä kauniista kirjeestä ”unteni apinan” lisäksi sanoja siitä, miten minä olen hyvä tyttö, paras kaikista. Ei ole kulunut yhtään päivää niin, ettei hän olisi muistanut minua. Lupamme rukoilla aina toistemme puolesta. Sovimme myös, että luemme Raamatusta Roomalaiskirjettä iltaisin klo 21.30.
                      Veikon lapsuuden pyhäkouluissa on puhuttu paljon iäisestä elämästä taivaassa ja laulettu laulua Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput, joilla he soittelevat. Veikkoa on lapsena arveluttanut ajan pituus ikuisissa häämenoissa. Hän on pelännyt nälkiintyvänsä ja niin hän on kehitellyt itselleen näkkileipävaraston. Toinen häntä huolestuttanut ajatus taivaan iäti kestävistä häistä on se, että hän ei osannut soittaa harppua. Miten hänen kävisi? Hänelle on vakuuteltu, että hän varmasti oppisi soittamaan yhdessä enkeleiden kanssa.
                      Taivaaseen pääsyn odotus on kummankin kodissa läsnä vahvasti. Mennyt elämä tekee sen ymmärrettäväksi. On ollut paljon menetyksiä, mutta meillä ei ole. Haluamme muutakin kuin taivaan ihanuuden ajattelua.
                      Olemme nähneet toisiamme 22.7.1965 mennessä 10 tuntia, kirjoitan Veikolle. Tilanne tuntuu kestämättömältä. Kun Veikolla on vapaata, minä olen töissä tai olen lähtenyt kotilomille. Lisäksi on joitakin onnettomia yhteensattumia. Veikon mukana juhlille tai opiston talkoisiin lähtee aina joku kotiväestä. Kerran kotoa lähtiessä isä on kysynyt, moneltako retkeläiset palaisivat. Veikko on arvellut, että kello 17 mennessä oltaisiin kotona. Hän ei ollut ottanut huomioon, että minä saattaisin olla vasta silloin vapaalla.
                      Kaiken lisäksi hänen äitinsä haluaa poiketa Vammalaan ystäviä tapaamaan, ihan vaan pari minuuttia. Veikko jää istumaan autoon, mutta eikös vain jo pian tulla kahville hakemaan. Äiti on luvannut vain pikaisesti poiketa, mutta niin siellä istutaan, että vasta yöllä ollaan kotona. Veikon on tehnyt mieli kysyä äidiltään, kenen luona tämä arvelisi hänen halunneen olla vammalalaisten sijasta, mutta hän ei kysy. Hän hillitsee mielensä, mutta näkee, että äiti pälyilee aika arkana hänen vieressään.
                      Veikko ihmettelee minulle sitä, että miksi välillä haluan olla häntä lähellä, välillä en. Joskus en päästäisi häntä opistolle, pitäisi tavata muualla. Hän ei ymmärrä yhteisön painostusta ja ivailua, joka on minulle kestämätöntä. Hän puolestaan saa olla rauhassa kotonaan. Kukaan ei ivaa.
                      Veikko hehkuttaa kyselystään huolimatta, että minä olen ”niin mielenkiintoinen tyyppi. On toivottava parasta, mutta varauduttava pahimpaan. Mä en menetä mielenmalttiani, vaikka tapahtuisi mitä. Sinä olet kuin joku maailman napa tai keskipiste, johon mä haluan välttämättä päästä”. Kristus on kuitenkin ensimmäisenä, vasta sitten olet sinä, hän sanoo ja kysyy, olisiko hän viekoittelemassa minua Kristuksesta. Hän tahtoisi meidät molemmat aina vain lähemmäksi Jeesusta.
                      Veikko kirjoittaa myös luokkaeroista, jotka vallitsevat kansanopiston kurssia käyvien ja kansankorkeakoululaisten välillä. Ero näiden kahden kurssin kohdalla oli suuri, varsinkin tytöillä. Opistolaisella ei ollut lupaa lähestyä korkeakoululaista. Veikko kertoo tunteneensa nämä erot selvästi erityisesti opistoaikana.  Korkeakoululaiset olivat esittäneet viisasta, ottaneet professorin ilmeen ja alkaneet selostaa kysyttyä asiaa käyttämällä kirjakieltä ja sivistyssanoja niin, että varmasti tunsi olevansa alempana. Veikko analysoi myös suhteita henkilökuntaan. Ne olivat olleet jäykät ja muodolliset.
                      Opiston poikien mielestä keittiössä työskentelevät tytöt kuuluivat kaikkein alimpaan kastiin.  He olivat Veikon analyysin mukaan eniten halveksittuja, heitä kiusoiteltiin useammin kuin muita. Heille annettiin haukkumanimiä. Ei pahoja kuitenkaan. Raijaa pojat sanoivat Plätäksi. Veikko jatkaa: ”Suoraan sanottuna en teitä liiemmälti alkuvuodesta kunnioittanut. Olin kai ylpeä siitä, että olin päässyt korkeakouluun. Keittiössä oleva henkilökunta oli meidän mielestä niin tyhmää, ettei se pystynyt muuhun kuin sapuskaa laittamaan. On ikävää muistella luokkaeroja.”
                      Aini-emäntä tunnistaa kipuni. Hän tietää, mitä keittiötytöistä ajatellaan ja sanoo: ”Kyllä se on kamalaa, se pilkka ja piikittely, mutta ei sille mitään voi. Täällä keittiölläkin kuulutaan kahteen luokkaan.” Itse en ollut ajatellut luokkaeroja, ollut vain pahoillani, mutta jätän ne lopulta omaan arvoonsa. Minulle ruoan laittaminen on kunniatehtävä. En halua lotkauttaa korviani moisille puheille. Asun opettajien asuntolassa, minulla on oma huone, minä olen opiston työntekijä, joka opiskelee. Ainin ja Jaakon tuki on hyvin merkittävää.
                      Veikon äidin puheissa luokka-ajattelu elää. He itse ovat hänen mukaansa torppareita, maalaisia, vain herrain lapset pannaan kouluun. Nyt torpparin lapsi on saanut koulutusta. Äiti on ylpeä siitä, mutta ylpeä ei saa olla. Omasta lapsestaan ja hänen menestymisestään ei saa olla ylpeä, ei missään tapauksessa. Ollaan vaan hiljaa.
                      Veikko kirjoittaa minulle surulliset sanat: ”En ole koskaan vanhemmilleni asioitani kertonut, enkä kerro. He eivät kuitenkaan ymmärrä, eivätkä ole kiinnostuneita. Sen olen havainnut tänä kesänä ja aikaisemminkin. Kansakoulussa kannoin taakkojani yksin jo alkuluokilta lähtien. Vanhemmilla ei ollut aikaa pysähtyä kuuntelemaan. Minähän olen hyvin herkkä, kaikki minuun kohdistettu pilkka, iva tai vinoilu on koskenut kovasti. Olin kookas ja vahva kansakoulussa, melkein päätä pidempi luokkatovereitani. Sain osakseni joiltakin suurisuisilta paljon pilkkaa. Koskaan en antanut heille turpiin, kiinni sain aina, kun lähtivät edellä. En kuitenkaan tehnyt heille mitään, en voinut, koska he pyysivät armoa, eihän sopinut klopata kaveria, joka melkein rukoili päästä pois käsistäni. Minä päästin. Taas hetken kuluttua ivasivat.”
                      Veikko jatkaa vielä, että on tapellut vain kerran elämässään. Se tapahtui ekaluokalla toisten yllyttämänä. Murrosikä on onneksi ohi, se oli kovaa aikaa. ”Haudoin yksinäni paljonkin asioita”, hän jatkaa arvoituksellisesti. Millaisia?
                      Minun kohdallani nuoripari Ulla ja Jukka ymmärtävät kovasti aran tilanteeni. He haluavat tutustua Veikkoon ja toivovat, että Veikko tulisi käymään heillä. Jukalla on vielä mielessä oma tilanne matkoista Ullan kotiin Koivulle. Ikävöin Veikkoa niin, että ruoka ei maita. Ihmettelen sitä Ullan kanssa. Yleensä syön paljon. Suren myös sitä, että kukaan ei kysy minulta enää neuvoa vaikeisiin ongelmiinsa niin kuin ennen. Veikko on noussut esteeksi välillemme. Koulutus ja Veikko. Pitää muistaa, että tuohon aikaan keskikoulun käynyttä pidettiin hyvin ”oppineena”.
                      Unelmoimme yhteisistä retkistä esimerkiksi eri puolilla järjestettäville opistojuhlille, joissa olisi ehtoollinenkin. Veikko tuntee itsensä kurjaksi ja saamattomaksi, hän kaipaa Jumalan armoa. Ajatukset myllertävät hitaasti, mutta varmasti. Kaikki tuntuu painavan. Hänen pitäisi saada ”juoda elävästä lähteestä elämän vettä, sanan väärentämätöntä maitoa niin kuin pieni lapsi äitinsä rinnasta”.
                      Kirjein viestitään kaikki, niin pienet maininnat töistä, kaipauksesta, suunnitelmista kuin tulevista matkoista, jotka eivät toteudu usein tai päättyvät muuten vain katastrofiin. Veikolla on nyt kuitenkin mahdollisuus käydä minua katsomassa ennen asepalvelusta, joka alkaisi myöhemmin syksyllä Kankaanpään Niinisalossa. Siihen asti hän tekee töitä kotona. Saan tietää, että hän on kaivanut karjasuojan ja päärakennuksen väliin 30 m sähköjohtoa. ”Maa on ollut hiivatin kovaa.” Veikko on tehnyt työn hartiavoimin. Sokerijuurikaspeltoja on vaivannut kuivuus ja kirvat. Myrkytyksiä on pitänyt tehdä tuon tuosta. Samaa valitellaan Vesamäessä.
                      Opistolla keittiössä tytöt yrittävät saada suhdettamme päättymään. Heidän mielestään mies, joka sanoo meidän kaikkien yhteisessä illanvietossamme kahdeksan sanaa, ei sovi minulle. Kerron kaiken tämän Veikolle. Hän on itsekin todella harmissaan tapaamisesta: ”En edes sinua halannut, istuin vain kädet ristissä kuin Pyhä Yrjänä rukouksessa. Nykyään en ymmärrä enkä ole kiinnostunut paljon muusta kuin Jumalasta.”
                      Veikko kertoo myös, miten on hyvä nyt, kun voi purkaa tunteitaan ystävälle, joka ymmärtää, joka on kaunein ja suloisin koko suuressa Suomenmaassa. ”Ulkoinen kauneus on Jumalan suuri lahja, tärkein on tietysti sydän ja se sinulla on sanoinkuvaamattoman hellä, ymmärtäväinen ja puhdas. Olet lunastettu, verellä ostettu Jumalan lapsi. Puhdistettu kaikesta synnistä ja saastasta. Kaikki rasittavat tekijät on poistettu Irjalapsen ja Jumalan väliltä. Jeesus Kristus, Israelin odotettu Messias on kaiken, kaiken kantanut kuolemansa kautta kaikille elämäksi, jotka uskovat. Jeesuksen työn tähden saamme olla vapaita kaikista perkeleen kujeista. Emme ymmärrä Jumalan ajatuksia, ne ovat paljon meidän ajatuksia korkeammat.”
                      Tämän kirjeen jälkeen pyydän Veikkoa ajattelemaan muutakin kuin uskonasioita ja jotain tytönhupakkoa. ”Tulet vielä sairaaksi”, totean lukemani perusteella ja jatkan: ”Olet ollut kummallinen. Yritä edes puhua! Ei sinun pitäisi muistaa liiaksi kelvottomuuttasi ja syntejäsi Jumalan edessä. Muista, olemme iloisia ja vapaita Jumalan lapsia.”
                      Suuren ahdistukseensa Veikko saa tukea kirjeistäni, joissa yritän ohjata häntä suorasukaisin sanoin iloiseen uskoon. Pelkään, että jos Veikko alkaisi puhua vanhemmilleni tuollaisia asioita, voisi tulla negatiivista sanomista. Vanhempani eivät ole vielä tavanneet Veikkoa.
                      Pohdimme myös kirkkorukouksen pohjalta esittämääni näkökulmaa vangeista. Minua on ärsyttänyt, että rukouksessa sanotaan ”kuule vankienkin huokaukset”. Miten niin -kin! Miksi tuollainen arvoasetelma on täytynyt laittaa? Olen oikein tuohtunut. Joudun selittämään Veikolle kin-päätteen luomaa epätasa-arvoisuuteen johdattelevaa mielikuvaa ja lopulta hän huokaa: ”Kunpa Jeesus ohjaisi meidät pian vankien luo.”
                      Suomen Lähetysseuran kirjekurssia vetäneeltä Liina Lindströmiltä Veikko saa rohkaisevia ja varsin kannustavia sanoja kurssin päätökseksi kesän lopulla. Veikko on vastannut kurssin kysymyksiin kesän mittaan ahkerasti ja huolellisesti. Ympäröivä rukoilevaiskehys ja Veikon kodin tällä hetkellä hänen mielestään olematon uskonnollinen ilmapiiri vievät miestä masennukseen.
                      Lisäksi tulevaisuus askarruttaa. Ei ole mitään tietoa opiskelupaikoista. Kilpailu paikoista on kova. Veikko kysyy ohjausta Lähetysseuran Liina Lindströmiltä, joka ilahtuu nuoren miehen kyselystä niin uskon- kuin opiskelun asioissa. Lindström mainitsee kolme tahoa, joita voisi ajatella: Seurakuntaopisto Järvenpäässä, Helsingin Raamattukoulu ja Suomen Raamattuopisto Kauniaisissa. Veikko kirjoittaa näiden laitosten johtajille ja kysyy neuvoa hakemisessa. Simo Palosuo vastaa Seurakuntaopistolta, neuvoo, miten haetaan.
                      Elokuussa Veikko kysyy mielipidettäni kihlauksesta. En ole siitä mitään mieltä, koska en ole koskaan ajatellut asiaa. Sanon seuranneeni neljän veljeni kihlausta, mutta en tiedä siltikään siitä mitään. En halua ajatella mitään sellaista, sillä tytöt painostavat lopettamaan suhteen, kirjeiden kirjoittaminen rasittaa, vanhempiemme asenne seurusteluun on epäselvä, työ väsyttää (nousen joka aamu viideltä), haluan vielä opiskella, paljonkin kenties, ja poikaystävä kysyy, mitä mieltä olen kihlauksesta.
                     

Poikaystävällä on kiva harrastus.

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.