42. Eteenpäin

”Kolmas päivä tammikuuta 1966 uusi kattila on muurattu paikoilleen”, kirjoittaa Toive-äiti Veikolle Eurajoelta. Öljyä ei ole vielä tuotu, mutta ihan pian, polttoaineen saamisen jälkeen, olisi todella hienoa, kun isän ei tarvitsisi enää puljata puiden kanssa. Talvi on ollut ankara, pakkanen laskee päivittäin lähemmäs -40 asteeseen. Traktorit hyytyvät. Muuten kaikki menee entistä rataansa koulujen aloittamisineen ja lehmien poikimisineen.
                      Leila, Veikon sisko, palaa opistolle Karkkuun suksineen, hän on innokas hiihtäjä. Vesa ja Laimi käyvät kouluaan Eurajoen keskustassa. Torpparin poika ja tyttö ovat nyt yhteiskoulussa. Luokkarajat alkavat kaatua rytisten 1960-luvulla. Se on ihmeellistä lasten äidille, mutta hänen pitää olla vaatimaton. Ylpeä lasten menestymisen tähden ei voi olla, ei toki.
                      Toive nauttii päivän hiljaisuudesta, jolloin voi keskittyä käsitöiden tekemiseen, kutominen on hänen mielipuuhaansa. Martti on tehnyt hänelle aikoinaan omat kangaspuut. Ja pian tulisi lämmintä vettä, jota voisi käyttää mielin määrin.
                      Veljeni Asko kirjoittaa minulle, että hän on saanut itselleen vankat hokkarit. Hän ihmettelee kovasti, miten ihmeessä hän sai luvan niiden ostoon. Tilanne nyt kuitenkin on sellainen, että Jutin koululle on tehty jäärata. Paloauto on käynyt sen ruiskuttamassa. Liikuntatunneilla aletaan pelata jääkiekkoa. ”On ennenkuulumatonta kylmyyttä”, äiti kirjoittaa Askon kirjeen sivuun.
                      Asko tekee radan myös navetan päätyyn. Vettä hän saa siihen Ketokaivosta. Luulen, että hän pumppusi sitä letkua pitkin viereiselle pellolle. Koululla on Liikenneilta, ja se saa Askon muistamaan, miten Aaltonen voitti Monte Carlon rallin. Mäkisen auton nokan eteen oli pudonnut kivenjärkäle ”ja ryskis, siihen loppui Timon loru”.
                      Olen helpottunut, kun luen Askon uutisia. Hän elää erilaista elämää kuin minä aikoinani siellä Illon Vesamäessä. Ehkä hänellä ei ole niin paljon työtä kuin minulla. Jokaisella sisaruksellani on ollut oma elämänsä kotipesässä. Simo, kymmenkunta vuotta minua vanhempi, on hiljattain kertonut, että hänen lapsuutensa oli aivan toisenlainen kuin minun.
                      Mutta nyt Asko, hän käy siis jossakin katselemassa televisiota ja luistelee. Askolla koulu menee hyvin ja kaiken lisäksi hän kerää postimerkkejäkin. Hän kertoo nämä seikat kirjeessään ja pyytää lisää merkkejä. Koivumäessä on lukuset, sinne hän aikoo mennä.
                      Lopuksi tämä pienin veljeni Asko piirtää valtavan määrän pilkkuja ja pisteitä, sillä hän ei oikein tiedä, mihin niitä pitäisi laittaa. Saisin viskellä niitä oikeisiin kohtiin oman mieleni mukaisesti. Askon kirje on poikamaisen lämmin. Sydämeni sulaa hänen uutisistaan ja huumoristaan.
                       Olen mennyt helmikuun alussa kotiin Illoon niin, että äiti herättää minut aamulla ja kysyy enkö enää rakasta Veikkoa, kun en ole lähettänyt syntymäpäiväkorttia hänelle. Olen lähettänyt kirjeen. En osaa vastata äidin kysymykseen, en itselleni, en Veikolle.
                      Syntymäpäiväkirjeeseen olen tehnyt angstisen nuoren listan ominaisuuksista, joita olen kuullut muilta tai muuten ajattelen olevan itselläni: en pidä lupauksiani, en kirjoita kirjeitä niin kuin lupasin, en lue Raamattua, en rukoile, en halua käydä kirkossa, luotan vain omaan itseeni, en Jumalaan, Jumala jää toiselle sijalle, kesällä sinä, Veikko, olit ensimmäisellä, minä toisella ja Jumala kolmannella sijalla, en muista kiittää hyvästä enkä huonosta, olen ylpeä, olen leuhka, pidän itseäni muita parempana, aivan jonain erinomaisena, olen kiivasluontoinen, loukkaannun herkästi, olen olevinani viisas, vaikka todellisuudessa asia on toisin, olen kertakaikkiaan paatunut olento, näyttelen koko elämäni, en rakasta Jumalaa yli kaiken enkä lähimmäistäni niin kuin itseäni, en paljon koskaan ajattele taivaallisia asioita, valehtelen, jos tarve vaatii, annan tulla rumia sanoja suustani, kun oikein harmittaa, unohdan hyvät ystäväni ja olen liian itsekeskeinen…
                      Kirjoitan Veikolle, että kenties hän ajattelee, että minulla oli menossa matalapaine, mutta ei ole. Todellisuudessa toivon, että Veikko tyrmäisi huonojen ominaisuuksieni listan, muuttaisi kaiken positiiviseksi. Siitä toiveesta en kuitenkaan kerro hänelle, vaan lataan: ”Jätä haaveet minusta aikanaan, jotta ei tule pettymystä.”  Ajattelen, että meidän yhteiselämästämme ei tulisi yhtään mitään. ”Anna sormus takaisin, saat sitten aikanaan oikean sormuksen, jos meidät on yhteen määrätty.” Ei tee mieli naimisiin. Oma elämä olisi sitten ohi.
                      Samalla kerron myös, miten ihanaa on tuntea, kuinka Veikko on niin turvallinen, että voin kirjoittaa hänelle tällaisia. Suurin haluni on saada painaa pääni Veikon rintaa vasten, se on autuaallista. Haluaisin olla hänen sylissään ikuisesti. Yritän nyt viisastua ja kysyn, suostuisiko Veikko siihen, että enää ei tehtäisi mitään lupauksia, sillä en ehdi ajatella päivän aikana ketään, en edes häntä. On tutkielman, esitelmien ja monien kokeiden aika. Päivät kiitävät käsistä.
                      Helmikuussa kirjeiden tulva päättyy. Jopa opiston talonmies kysyy, miksei se pitkä poika enää kirjoita. Veikko lähettää minulle sormukseni, jota hän on pitänyt kellonhihnassaan. Kirjeitä kirjoitetaan harvakseltaan, koska kummallakin on omat kiireensä. Sitten minulle tulee ”hirmuinen ikävä”. Kerron Veikolle, miten lukiessani Vuosisadat vierivät III-kirjaa hän oli tullut ajatuksiini. Oli ollut pakko lopettaa lukeminen, siitä ei ollut tullut mitään. Ja kun ensimmäisen kerran oli käynyt näin, se oli tullut tavaksi. Ennen en ollut ymmärtänyt muita, jotka tekivät vastaavaa, nyt se on kohdallani totta.
                      ”Ikäväni sinua kohtaan alkoi silloin, kun sain sormukseni takaisin. Se tuli kuin taikaiskusta, se ikävä.” Kerron, että olin toivonut, ettei Veikko lähettäisi, että hän ei taipuisi ja jatkan hänelle: ”Kun luin kirjeesi, käsitin, että olit ollut tavattoman viisas, sain sydämeeni rauhan ja ikävän.” Emme olisi liian sidoksissa toisiimme niin, että se estäisi opiskelun.
                      Saan tietää iloisen uutisen: veljeni Jukka ja hänen vaimonsa Ulla muuttaisivat Karkkuun helmikuussa 1966. Jukka tulee perustamaan verstasta Mäkipään navettaan, Ulla töihin keittiölle. Pian opistolla olisi viisi vesamäkistä: Auli opiskelemassa, minä keittiöllä, Jukka verstaalla ja Ulla, joka kulkisi kattamassa ruokasalin pöytiä lautaspino ison vatsansa päällä. Ullan ja Jukan tyttö syntyy Karkkuun. Ilo on läsnä.
                      Ihmettelen, miten kaikista menemisistäni huolimatta saan kokeista kiitettäviä numeroita. Menen omasta mielestäni kiireiden tähden ihan vaan tuurilla tentteihin.
                      Olen huolissani vanhemmistani. Pelkään heidän kuolemaansa, omaakin. Äiti on aina välillä kamalan kipeä, mutta on kärsittävä vaan, kun ei ole rahaa lääkäriin. Äiti kutoo minulle punaista villapaitaa ja saa sen nopeasti valmiiksi. Revontulikuvioinen paita kestää äidiltä tyttärelle. Outi käyttää sitä vuosituhannen vaihteen kummallakin puolella vuosikausia.
                      Ostan itselleni kauniin ja modernin mustavalkoisen, kiemurakuvioisen anorakin villapaidan päällä käytettäväksi. Vielä ei ole lämpimiä ja kevyitä toppatakkeja. Äiti alkaa kutoa vimmatusti raanuja. Hän luo oman malliston. Jospa niistä saisi vähän rahaa.
                      Maaliskuussa 1966 Veikko käväisee ”Suomen kasarmilla Hämeenlinnassa. Pari päivää on nyt täällä makoiltu, on kilpailtu”, hän kirjoittaa. Hän ei kerro missä lajissa on kilpailtu. Tiedän, että kilpailut eivät innosta Veikkoa. Ehkä on kyse ensiaputaidoista.
                      Huhtikuussa kirjoitan Veikolle, että haluaisin suudella, mutta ketä. Puhelinpylvästäkö?
                      Kaipaus on suuri. Samalla puhun uhmaiästä, olisiko minulla sellainen menossa nyt. Pyydän neuvoja ystäviltäni ja Veikolta niin kuin silloin oli tapana. ”Opeta sinä, neuvo sinä”, pyydämme usein. Nämä pyynnöt, jotka jäivät nopeasti nuorten käyttämästä sanastosta, kohtasin Tansaniassa 1900-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Minulta pyydettiin siellä neuvoja, mielipidettä, ja mikä merkillisintä, niitä kuunneltiin.
                      Opistolla lähetyskutsuni voimistuu. Toivon, että voisin lähteä joskus lähetysmaille auttamaan apua tarvitsevia. Itken toveri-illassa ihmisten nälkää ja toivon niin paljon, että joku tulisi ja kysyisi, mikä minun on. Kukaan ei tule, eikä silitä päätäni.
                      Veikko kirjoittaa, että on hänelläkin haaveet, vaikka ei niitä nyt paljastakaan. Hänellä on vaikeutensa, joiden juuria hän pohtii. Vanhemmat ovat tehneet kaiken lastensa puolesta, jolloin lapsista on kasvanut tavattoman ujoja ja arkoja. Kun Veikko on udellut vanhempiensa kasvatusmenetelmiä, äiti on sanonut, ettei ole ollut mitään sellaisia. Lapset ovat saaneet kasvaa siinä vaan, kaiken ohessa ja kristillisyyden ympäröimänä. Veikko toteaa: ”Siksi olen nahjus, vetelä kasa, joka kysyy, mitä tehtäis ja minne mentäis”.
                      Aulin opisto päättyy toukokuussa. Viisi Vesamäkeä yhtaikaa ehti olla hetken aikaa opistolla. Peräkkäin heitä on sinne riittänyt vuosikausia. Jokainen sisaruksistani on tutustunut tulevaan puolisoonsa opistolla, paitsi Aatos ja Auli, joka ei avioitunut ennen varhaista kuolemaansa.
                      Keväällä äitini kirjoittaa Turusta sisarensa luota, ettei silmissä ole mitään erikoista, ”huonot vaan ja vasen vuorostaan katsoo kieroon. Katsokoon nyt, kai hän lakkaa, kun en käytä yhtään paljaita silmiä”. Muistan äidin kertomuksen maailman avartumisesta Kytövuoren laella hänen nuoruudessaan.
                      Pieni tyttö ei ollut oikeastaan tiennyt olevansa huononäköinen, kunnes se tuli koulussa esille. Hän sai silmälasit. Vuorella hän sitten näki jotain sellaista, mitä koskaan ennen ei. Näkymä jatkui silmänkantamattomiin, tunne oli uskomaton: ”Voiko maailma olla tällaista? Onko maisema todella tällainen, näin suuri, näin kaunis?” Muistan tarkalleen, miten äiti kertoi kokemuksestaan hyvin hurmioituneena.
                      Toukokuun alussa äiti kirjoittaa minulle Turusta: ”Siitä minä taas, kun sanoit kerran, että kun joku oikein kovasti toimittaisi, niin olis hyvä. Minä nyt aattelin ja taisin isälle puhuakin, että minä äiti aina hopsotan kouluja ja työpaikkoja, en sentään naimisiinmenoja, kun sen on jokainen itsekin ymmärtänyt, kieltänyt vähän joskus olen niinkus tiedät.
                      Jos sinä sinne seminaariin aiot, ja aio nyt vaan, niin otappas äkkiä selvää siitä ja pistä hakemukset. Siihen tarvitaan paljon papereita.” Täytyy käydä hakemassa Punkalaitumen yhteiskoulun rehtorilta suositus, myös papintodistus, lääkärintodistuksen voi hankkia mistä vaan. Hän pyytää toimimaan heti, soittamaan heti Hämeenlinnaan, kirjoittamaan hakemukset heti.
                      ”Nyt ei kannata jättää koulunkäymistä kesken, kun on päässyt hyvään alkuun. Se ei ole edes raskasta ensi talvena, kun ei tarvitse olla kauha toisessa ja kirja toisessa kädessä.” Pitäisikö hakea kahteen paikkaan, äiti miettii. Saisiko niin edes tehdä? Myös isä lähettää äidin kautta terveisiä, että yrittäisin nyt johonkin kouluun, mihin vaan mieluiten itse menisin. ”Sinun parastasi ajatellen, toivotellen, rukoillen, äiti.”
                      Äiti on löytänyt Turussa käydessään Turun Sanomista kysymyksen seminaariin hakemisesta ja vastauksen siihen. Hän lähettää lehtileikkeen minulle.
                      Kai minä sitten jotenkin toimin. Siitä olen lähes varma, etten ole soittanut seminaariin. Minulla on puhelimen käyttöön niin jännittynyt suhde, että en ehkä ole pystynyt ylittämään sitä. Olimme olleet muutama vuosi aiemmin tyttökerhossa Eeva ja Pentti Heikkilän kotona Vuorivainiossa. Tarvittiin jotakin materiaalia, jota voitiin saada niin helposti kuin puhelimella soittamalla. Kerhon vetäjä Eeva sanoi, että saisimme itse soittaa, harjoitella. Kukaan ei halunnut. Kukaan ei ollut tottunut moista kapinetta käyttämään.
                      Tuote piti saada, joten pitkän estelyn jälkeen lähestyin puhelinta, tein niin kuin ohjattiin, väänsin numerot vapisevin sormin, ja sitten joku vastasi. Olin niin jännittynyt, että sanat eivät tulleet suustani. Vapisin laihan kehoni joka nurkasta. Lopulta pystyin kakaisemaan, kuka olen ja mitä tarvitsemme. Tosin jouduin tekemään tämän moneen kertaan, koska puheestani ei saanut selvää.
                      Tämä on jäänyt kauhukokemuksena elämään niin, etten vieläkään pysty soittamaan ilman suuria valmisteluja, en ainakaan omaa asiaani, no, en muidenkaan, koska eräs tärkeä puhelu, näemmä, on Kimbilion tiimoilla jäänyt soittamatta. Opetin lapsia 1970-luvulla käyttämään puhelinta, puhelinluetteloa ja käyttäytymään tietyn kaavan mukaisesti puhelimessa. Ymmärsin täydellisesti lasten jännityksen.
                      Ehkä opistolla on osattu auttaa hakemusprosessissani. Vertaistuki ainakin on toiminut, sillä olen saanut ystävältäni tarkan selostuksen itse koetuista seminaarin pääsykokeista Raahessa.
                      Raahessa oli ollut kahden tunnin ainekirjoitus, niin oli minullakin. On englannin koe, minulla myös, samoin laskennossa matka- ja aikalaskuja, algebrallisia tehtäviä, päättely- ja päässälaskutehtäviä, harpit ja mitat on otettu mukaan, kyllä, kyllä, mutta aivot ovat jäässä. Kokemus matikantunneista vaanii niskan takana.
                      Matematiikan opettaja Tapio Aalto-Setälä seisoo seinään nojaten takanani Punkalaitumen yhteiskoulussa. Minä luulen, että hän katsoo minun laskemistani, sitä hitautta, millä lähestyn tehtäviä, sulattelen aivojani, joiden on vaikea tottua matemaattiseen ajatteluun.
                      Olen niin jännittynyt hänen läsnäolostaan, että päättely kankeutuu entisestään. Katson kirjoittamiani numeroita, jotka ovat tavallisuudesta poikkeavia. Kakkosen silmukat saattavat olla yhtäkkiä valtavan suuria, ne häiritsevät, on pakko pyyhkiä pois, minun numeroitteni pitää olla kauniita.
                      Tällaista tuhertamista on lähes koko tunti siihen asti, että opettaja lähtee niskastani pari minuuttia ennen kokeen päättymistä luokan eteen. Silloin alan laskea hurjana ja saan ne vähäiset pisteet, joita kokeista saan.
                      Aalto-Setälä on muistoissani pitkä mies. Hän katsoo koko luokkaa päiden yli, mutta minä luulen, että hän katsoo minua. Osaamattomuuttani. Muutun avuttomaksi. Sama tunne iskee niskaani Hämeenlinnassa, mies ei lähde siitä takaani nojailemasta.
                      Uskonnon ja historian kokeet: uskonpuhdistajista ja kirkkoisistä, Katekismuksen käskyistä, ja uskonkappaleista, Raamatusta ja sen syntyhistoriasta, profeetoista, kysymyksiä Uudesta Testamentista, kasviopista ja sarojen ja heinäkasvien eroista kasviyhteisöissä, eläinopista kysymyksiä, maantiedosta myös.
                      On laulukoe ja minä vetäisen Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Lehtori Herbert Somerma kysyy, miksi olen valinnut juuri tuon laulun. Hämmennyn, ja hän alkaa selittää, että haluaa vain tietää, onko minulla karjalaisia juuria. Tämän päivän päätteeksi tiedän, etten pääse seminaariin.
                      Raahessa oli ollut urheilussa pituushyppy, juoksu ja pallonheitto. Ystävä käskee minun opetella permantoliikkeistä vaa’an, käsinseisonnan, kärrynpyörän sekä kuperkeikat eteen ja taakse.  En muista, oliko meillä pituushyppyä ja pallonheittoa, mutta viimeisen päivän voimistelutunnin muistan. Aluksi minun piti juosta ympyrää muiden mukana, vaikka jalat olivat niin kuivat, että luistivat lattialla, lipsuin pahasti. En ollut koskaan nähnyt pukkia ja sen edessä olevaa ponnahduslautaa. Nyt sen yli pitäisi hypätä jokin tietyn niminen hyppy. Katsoin, miten muut hyppäsivät. Onneksi olin V-alkuinen, vasta jonon lopussa.
                      Lisäksi piti kiivetä köyttä pitkin kattoon asti, joka voimistelusalissa oli huimaavan korkealla. En ollut koskaan kiivennyt kuin puissa, mutta tarkkailin, miten muut asettelivat jalkansa ja päätin, että sinne mennään, vaikka mikä olisi. Vedin itseni kattoon lähes käsivoimin, niitähän maalaistytöllä riitti, ja päästin sitten itseni nopeasti alas. En tiennyt, että kädet palavat nopeassa liikkeessä. Maire Juvonen kysyi, sattuiko. Tietenkään ei sattunut, ei, vaikka suihkussa sitten kirvelikin pahasti.
                      Oli piirustusta. Piirrän lehmiä ja yhtäkkiä en muista, miten niiden sarvet ja korvat sijaitsevat tai ovat siis suhteessa toisiinsa. Luultavasti lehmistäni tuli loppujen lopuksi nupoja.
                      Näytetunti olisi kaikista tärkein, olen saanut tietää. Paikalla olisi häliseviä oppilaita ja luokan perällä pitkä rivi lehtoreita. Tuntiin sai valmistautua kirjastossa, jota en tietenkään osannut käyttää. Ystävä on kuitenkin ohjannut: ”1. Puhu selvästi. 2. Selitä asiat niin, että lapset ymmärtävät. 3. Tee heille kysymyksiä, muutamia. 4. Käytä vertauksia, kuvainnollisia sanoja. 5. Käytä taulua hyväksi. 6. Puhu kuuluvasti. Tässä ei ole väliä niin paljon asiatieto, kunhan muuten osaat esittää asian.”
                      Tein ystäväni opastamalla tavalla, mutta sille, mitä hän sanoi jännittämisestä, en voinut mitään. ”Ei saa jännittää eikä pelätä, vaikka opettajat olisivatkin vähän ilkeitä. Ei saa hermostua, rauhallisesti kaikki. Ole ystävällinen, iloinen, vilkas. Liika koreilu pois, ei turhia koruja, käytännöllinen vaatetus, tukka kampattuna.”
                      Rehtorin puhuttelu olisi tärkeä: ”Älä häkelly, vaikka se kysyisi mitä. Vastaile niin kuin ajattelet, rehtori voi täräyttää päin kasvoja mitä vain, mutta muista, älä häkelly.” Veljeni Kalervo oli pyytänyt kertomaan terveiset rehtori Jussi Isosaarelle, joka oli ollut Heinolan seminaarin rehtorina silloin, kun hän opiskeli siellä. Epäilin kehtaamistani, mutta tein kuitenkin niin. Se tuntui hirmuisen rohkealta. Isosaari kysyi, missä Kalervo oli opettajana. Keskustelun jälkeen tuli pieni toivonkipinä mieleen. Ehkä sittenkin voisin päästä seminaariin. Kalervon siivellä.
                      Palaan junalla Vammalaan ja menen hoitamaan Salmen ja Ilkan lapsia, sillä Salme on lähtenyt Suurkisoihin Helsinkiin. Salme rakastaa voimistelua. Jatkan viikon piikomisen jälkeen kotiin, minulla on kesäloma. Menen harventamaan sokerijuurikasta, lehmiä lypsämään, siivoamaan ja ruokaa laittamaan. Joskus ajattelen, että saatan muistaa näitä asioita väärin, mutta äitini muistivihko todistaa muistoni oikeiksi, joskus jopa kellontarkasti.
                      Äiti oli odottanut minua kotiin toukokuun puolivälissä ja joutuu sitten pettymyksekseen kirjoittamaan, että Irja tuli vasta seuraavana päivänä. Luulen, että olen vain halunnut nauttia elämästä opistolla muutaman tunnin, siivota kotini ennen lähtöä ja kenties pestä pyykit, kirjoittaa kirjeen Veikolle. Voi myös olla, että emäntä on kutsunut luokseen kahville.
                      Hän on antanut minulle freesioita hyvin suoritetun kurssin vuoksi. Olen niistä hyvin onnellinen. ”Olen hulluna kukkien perään”, kirjoitan Veikolle. Kehaisen hänelle vähän itseäni kertomalla, että sain hyvän todistuksen, keskiarvo yhdeksän on ollut neljänneksi paras kansankorkeakoululaisten ryhmästä.
                      Emäntä oli kannustanut lukemaan. Mutta tietenkään en saa olla ylpeä onnistumisestani, se on selvä, syntiä sellainen. On ollut uskallettua kirjoittaa Veikolle nämä tosiasiat todistuksesta, omatunto olisi saattanut alkaa soimata. Hauskuutan itseäni ajatuksella, että opettaja Blinnikka ei syönytkään karvahattuaan – niin kuin oli luvannut – jos onnistuisin läpäisemään kurssin työni ohessa. 
                      Olen tehnyt kaiken tämän kotiinlähtövalmistelun huonolla omallatunnolla, se on varmaa. Takaraivossa on takonut, että kotiin pitäisi mennä ja äkkiä.
                      Löydän nyt tätä kirjoittaessani paperipinojeni joukosta myös pienen kalenterini vuodelta 1966 ja – toden totta – lähes kaikki on käynyt niin kuin edellä kirjoitin. Lisäksi olen mennyt Marjatta Ristevirran luo, olemme käyneet Karkussakin vielä, pyörillä varmaan, ja Vammalan rukoushuoneella juhlilla. On ollut hauskaa.
                             Veikko kertoo armeijasta, miten huonohampaisille sanotaan, ettei armeijaan tultu hampaita hoitamaan. Ne otetaan pois, ei paikata. Se on Veikon mielestä epäinhimillistä. Onneksi hän pääsee välillä hiljaiseen huoneeseen rauhoittumaan ja unelmoimaan. Hän iloitsee, että me kaksi kuulumme vielä kevään kansaan, puhutaanhan nuoruuden keväästä. Haluamme olla toistemme lähellä, halata, mutta ei sen enempää, sillä ammattiin on vielä pitkä matka.
                      Veikko toivoo, että sanoisin aina suoraan, mitä haluan, sillä hänen on helppo alistua toisten tahtoon. Hän kertoo esimerkin myöntyvyydestään, sopeutuvuudestaan. Jos hän jää jonossa ilman kakkupalaa, hän ei nosta siitä meteliä.
                      Aika ylpeänä Veikko kertoo, että on saanut korpin väkäset ja oikeuden käyttää kurssihaara-merkkiä, joka on punainen risti valkoisella pohjalla. Sitä käytetään vasemmassa hihassa.
                      Hän kertoo myös, miten armeijassa saattaa olla vaarallistakin. Eräs arestilainen oli kolpannut päivystäjän samassa paikassa, missä hän oli edellisellä viikolla ollut päivystämässä ja karannut Helsinkiin. Mies oli tappanut poliisin siellä.
                      Haluamme luottaa siihen, että Jumala suojelee ja johdattaa. Pyydämme, että Jumala johdattaa Veikon evankeliumia julistamaan, sillä sitä hän haluaa tehdä.

Karkun evankelisen opiston korkeakoulu-kurssia opiskelleet oppilaat 1965-1966. Minä olen takana ylhäällä, oikealla.
Opettajat vasemmalta: Marja Salomaa, Pentti Söder, Juhani Kurkiala, Raili Kymäläinen, Aimo Kymäläinen, Esteri Huvinen, Salli Blinnikka, Johannes Blinnikka, Annikki Hemmo.


Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.