43. Suunnitelmat nytkähtävät eteenpäin

Lääkintäkoulutuksen jälkeen Veikko palaa takaisin Niinisaloon toukokuussa 1966. Työtehtäviin kuuluu sairaalapäivystystä, kantahenkilökuntaan kuuluvien avustamista ja potilaiden vastaanottamista. Työ on ympärivuorokautista, hän nukkuu sairaalassa kolme yötä viikossa. Veikko saa Niinisalossa pahan keuhkokuumeen, jonka parantumisesta hän kirjoittaa kortissa toukokuun lopulla.
                      Samassa kortissa hän kirjoittaa omalle väelle, että Irja menee toukokuun lopussa Hämeenlinnaan pääsykokeisiin. Olen myös pyytänyt Veikkoa välittämään terveiset kotiväelle. Olen siis jo aika vankasti mukana alikersantin elämässä. Kesäkuun toisena päivänä olen kirjoittanut Veikolle Hämeenlinnasta lähettämääni korttiin: ”Kokeet meni päin mäntyä!”
                      Veikon kirjeestä luen: ”Emme ole tunteneet toisiamme kuin vajaan vuoden. Näin ollen seurustelussa ei voi mennä pidemmälle kuin olemme menneet vielä pitkään aikaan. Nytkin mun täytyy pystyä saamaan sukupuolista tyydytystä kirjeistäsi – sekin on mahdollista, kun on herkkätunteinen, katsos, on olemassa ihmisiä, jotka eivät saa tyydytystä muuten kuin ruumiillisesta kosketuksesta. He ovat menettäneet jotakin suurta elämänsä tulevaisuudesta.”
                      Isä ja äiti ovat kesäkuussa hirveän väsyneitä. ”Kotona on kamala olla”, en halua sinne ja menen kuitenkin. Emäntäkin kehottaa menemään. Kirjoitan, että kotona on riitaa ja jumputusta äidin kanssa, purnaamista on vanhempien välillä ja heidän kanssaan. Meillä ei ikinä huudeta, mutta pahan olon saa puretuksi muullakin tavalla. Tunnistan, että vika on minussa, menossa on murrosvaihe, uhmaikä, sanon itse. En halua enää pitää hyvää ilmapiiriä yllä.
                      Vanhemmat miettivät eläkkeelle jäämistä. Kukaan lapsista ei halua asua vanhassa Vesamäessä, eivätkä vanhemmat jaksa enää. Tiuskaisen Veikolle kirjeessäni: ”Myisivät maat pois! Ostajia kyllä riittää.”  Kotoa en saisi opiskeluun yhtään mitään. Veikolle puolestaan luvataan, että jos hän vain haluaa opiskella, sen verran aina löytyy.   
                      Minulle äitini valittaa, että häpeämme kotiamme. Se on vanhan pirttirakennuksen puolesta tottakin. Me olemme kaikki sisarukset niin moderneja tuolloin, haaveilemme tasakattoisista, valesokkeleille rakennetuista taloista. Me sisarukset pärjäämme hyvin keskenämme, me emme riitele nimeksikään.
                      Kesäkuussa alikersantti Aro-Heinilä pyytää vakuutustensa tunnuksia ja seuraavassa kortissaan Vesalle, että isä hankkisi hänelle virkatodistuksen Luther-opistoon pyrkimistä varten. Tärkeä askel on edessä. Minä astun askeleen taaksepäin. Minut on saatu houkutelluksi jälleen Punkalaitumen seurakunnan leirimajan emännäksi.
                      Muistan miten ylipääsemättömän kamalaa oli kertoa Aini-emännälle huhtikuun puolivälissä, että olisin lähdössä opistolta kesäkuun lopussa, jos se suinkin hänelle sopisi. Aini ymmärtää ja sanoo, että olisin joka tapauksessa silloin jo lähes poissa. Hän luottaa siihen, että pääsisin seminaariin.
                       Saan kirjeen Hämeenlinnan seminaarista kesäkuussa 1966. En tohdi avata elämäni suuntaa määrittävää viestiä heti, mutta kun kaikki vaativat, avaan ja olen varma, etten pääse seminaariin. Rehtori Jussi Isosaaren allekirjoittama pieni lappunen on numeroltaan 682. ”Irja Vesamäki, Karkku. Teidät on valittu…” Luen kirjettä koko keho vapisevana, tiskipöytään nojaten Karkun opiston keittiöllä. Työkaverini katsovat, myös kirjeen tuonut Jaakko Alanen, johon olen kahden vuoden mittaan kiintynyt kovasti. Minut on valittu koeoppilaaksi niin kuin ne 25 muutakin naista, jotka ovat saaneet samanlaisen kutsun 700 hakijan joukosta. Seminaari alkaisi 20.8.1966 kello 19 alkajaistilaisuudella.
                      Karkusta lähtö kesäkuun lopussa käy voimille. En voi käsittää, miten olin tehnyt niin hullun ratkaisun, että muuttaisin sieltä kesken kesän pois jonnekin pahaiselle leirimajalle. Kun pääsen kotiin ja jään hetkeksi aikaa yksin, itken lohduttomasti, enemmän kuin koskaan ennen, niin pitkään kuin mahdollista. Itkun lopettaa vasta Jukan tulo sisälle. Jukka näkee, miten olen pakahtua ikävästä. Sanoo jotain lohduttavaa. Silti tuntuu kuin kaikki paikat halkeaisivat. Menen vielä vintille nyyhkyttämään loput ikävät.
                      Palaan muistoissani usein tuohon itkukokemukseen. Tiedän, että olen menettänyt jotain hyvin rakasta. Tiedän, että tulisin kaipaamaan Karkun henkeä ja kaikkia niitä ihmisiä, joita siellä kohtasin, kaipaisin yhteyttä. Kaipaisin kovasti. Kaipaisin emäntää, Kymäläistä, keittiötä, jännittynyttä touhua ennen vieraiden tuloa, onnistumisen tunnetta, kaipaisin niitä mahdollisuuksia, jotka olivat vielä edessä, kaipaisin sitä itsenäisyyttä, joka huimasi minua, omaa kotia ja luottamusta, jota emäntä osoitti minulle antaessaan opiskelijan herätä teen ja puuron keittoon aamuisin kello viisi.
                      Saan opiston johtaja Aimo Kymäläiseltä työtodistuksen, jossa hän kertoo ensin tehtävistäni ja sitten opiston ruokailijoiden väkimäärät. Talvisaikaan opiskelijoita on ollut noin 110 ja kesäisin määrä saattaa nousta 100-200 henkeen. Kymäläinen kertoo, että neiti Vesamäki ”on osoittautunut reippaaksi, pirteäksi, iloiseksi, tehtävistään hyvin huolehtivaksi, tunnolliseksi ja taitavaksi työntekijäksi”.
                      Tämä pirteä ja iloinen henkilö näkee Veikkoa vain harvoin, kahden kuukauden väli tapaamisessa ei ole lainkaan tavatonta. Sitten äidin vihossa on maininta, että ”Veikko toi ja vei”. Näihin päiviin asti ei ole tarvinnut mainita, kuka Veikko, sillä Veikko on ollut aina Suoniemen Veikko, joka on käynyt tekemässä monenlaisia auttamispuuhia. Nyt äiti on kirjoittanut alikersantti Veikon lainausmerkkien sisään. Kun Veikko Suoniemi on sittemmin tehnyt jotain muuta palvelusta, hän on Veikko S. Veikko Aro-Heinilästä tulee Veikko ilman lainausmerkkejä.
                      29.7.1966 Veikko lähtee Niinisalosta. Edessä on matka mullivaunuissa kohti Rovajärveä, hän kirjoittaa, mutta kertoo myöhemmin, että joutui upseerien kanssa samaan vaunuun. Hän ei pitänyt siitä. Veikon käsitykset armeijakunnan upseereista olivat murskautuneet koulutuksen aikana. Hän ei pitänyt heidän jutuistaan, kiroilustaan, elämäntavoistaan, juopotteluistaan ja yleensä siitä remuamisesta ja uhosta, mitä heidän keskuudessaan esiintyi. Kortinpeluu ei viehättänyt, ei myös matkalla Kemijärvelle.
                      Rovajärvellä asutaan kuukausi teltoissa. Veikko huolehtii kahden lääkintämiehen kanssa joukkosidontapaikasta. Ammuntojen aikana hän on ambulanssissa tulenjohtopaikalla.
                      Minä menen Vehkajärven leirimajalle. Nuorisopappina on Pentti Yli-Kuivila. Aatos-veljeni, joka opiskelee teologiaa vetää leirejä Ritva Heinosen ja Sirkka Lauhamon kanssa vuorotellen ja yhdessäkin. Aika on muuttunut parissa vuodessa, johtajia on useita, ja minullakin on keittiössä apuna Sisko Setälä.
                      Yhä edelleen muita rakennuksia ei ole, vain sauna ja itse päärakennus. Nukumme vintin lattialla, teltoissa ja saunakamarissa. Lentopallokenttä on keskellä pihaa, muuta siihen ei juuri mahdukaan. Vietämme unohtumattomia leiripäiviä. Lapset ja nuoret ovat innoissaan. Pojat juoksevat kintereilläni, eivät tiedä, että olen varattu, kerron Veikolle. Kun hän sitten tulee, minua ujostuttaa vallan valtavasti, kätkeydyn keittiöön. Töihin muka.
                      Johtajanaiset olivat olleet portailla vastassa, kun palasin leirimajalle Veikko mukanani. Kerron Veikolle, että he olivat olleet ilahtuneita hänestä. Tähän mennessä ketkään muut eivät olleet osoittaneet sellaista myönteistä iloa kuin he. Nämä naiset olivat toivottaneet kovasti onnea suhteellemme. Kirjoitan riemuissani, että ”ymmärsivät, vaikka hipovat jo kumpikin kolmeakymmentä ikävuotta”.
                      Suuri onni värisyttää sydäntäni ja se johtuu siitä, että Veikko on voimakas ja turvallinen. Olen etsinyt turvallisuutta ja rauhaa koko elämäni, en alituista jännitystä ja pelkoa. Yksi asia minua ärsyttää Veikossa, ja sanon sen hyvin suoraan hänelle. Mielestäni hän on liian myöntyväinen ja alistuu kaikkeen. Olen luullut, että miehet päättävät asioista ja antavat suukon, jos niin tahtovat. Kirjoitan, että ”me naiset alistuisimme siihen ihan mielellämme”. Pyydän, että Veikko kertoisi minun ärsyttävät puoleni, jotta voisin korjata vikojani, ainakin yrittää korjata niitä.
                      Saan kuunnella radiota, sillä seurakuntasisar Ellen Kalliovaara on tuonut minulle sellaisen. En ole kahteen vuoteen kuunnellut radiota lainkaan. Sinfoniaa illan hämäryydessä. Kerron Veikolle, että pidän orkesterimusiikista, mutta urut ovat hienointa, mitä tiedän.
                      Leiriläiset tytöt olivat pitäneet Veikkoa herttaisena. Kerron iloisena Veikolle siitä, että ”he näkivät sydämeesi. Ylensä kaikki huomaavat vain sinun kokosi”.
                      Särkän tanssilavalta kuuluu musiikki yksinäisenä lauantai-iltana, jolloin on ollut leirin vaihdos. Ajattele, minä yksin täällä, Särkästä kuuluu kovat musiikit ja laulut, Ruotsista asti sinne on kuuemme tullut laulajia. Takassa on tuli, ilta on mitä hienoin, kynttilät loistavat, olen käynyt saunassa ja on puhdas olo. ”Mitään ei puutu paitsi sinua. Kyllä siinä sydän täyttyy sekä ilosta että ikävästä. Olen niin hassu, että aina odotan sua, vaikka tiedän, ettet voi tulla, mutta ajattelen, että jos kumminkin…”
                      Vanhusten leiri olisi edessä. Kirjoitan Veikolle: ”Ymmärräthän, ei vanhojen kanssa oikein voi olla oma itsensä. Heille pitää olla joka asiassa samaa mieltä. Hyvin on kuitenkin tultu toimeen.” Ajattelen Veikkoa, hänen silmiään, jotka katsovat rauhoittavasti, kun nyt vähän kuitenkin pelottaa olla leirimajalla yksin, ”koska ympäristössä hiippailee hämäräperäisiä tyyppejä Särkän jortsujen tähden, mutta mitään pahaa ei tapahdu”. Juttelen heidän kanssaan.
                      Menen vielä Ylistenjärven partioleirille leiriemännäksi muutamaksi päiväksi. Kunnostamme kotona, Aatos ja minä, keittiön kattoa ja tapetoimme seinät vielä ennen seminaariin lähtöä. Minä saan kunnian tapiseerata sillä aikaa, kun Aatos naputtelee pinkopahvia kattoon. Auli saa ompelukoneen, isä mopon. Puolivälissä elokuuta äiti on suunnattoman väsynyt. Vieraita on käynyt ihan todella paljon, omaa väkeä ja muita.
                      Säilöntäpuuhat niin karjalle kuin ihmisille ovat olleet kiivaimmillaan. Kurkkuja on haettu Turusta, Seville keitetty marjoista mehua. Aatoksen keräämänä on taas saatu vuoden sienet. Hahtuvakopallisia on kerätty. Hahtuvakopassa säilytetään Punkalaitumen karstaamossa karstatut villat siihen asti, että äiti ehtii kehrätä ne langoiksi. Syksyisin kopat ovat tyhjät, paitsi nyt täyttyneet sienillä.
                      Äiti kirjoittaa, että 20.8. lähetetiin Irja maailmalle. Aatos saattoi serkkuni Raijan, joka opiskeli Raahen seminaarissa kaksi ensimmäistä vuotta kuusivuotisesta kurssistaan ja minut Ylijoen Iston autolla Hämeenlinnaan. Otin pienen palan elämääni mukaan rattaan kapan muodossa. Minusta oli mainiota, miten aiemmin kärryjen tärkeä osa oli käytön päätyttyä muuttunut huimaavan kauniiksi maljakoksi. Karkussa sitä ei tarvittu, mutta arvelin sen olevan hyvä kaukana suuressa kaupungissa. Raahasin sen omakotitalon vintille vuokrakämppääni, joka oli valmiiksi sisustettu tauluja myöden. Omistajapari ihmetteli, mitä oikein kanniskelen mukanani. Selitin heille, että halusin muistaa, mistä tulen ja kuka olen.  
                      ”Ohhoh, kun kesä meni, äsken vasta kylvettiin, nyt on kaikki leikattuna”, äiti ihmettelee elokuun lopussa. Hän on hankkinut minulle Punkalaitumen kunnalta seminaariin pääsyn vuoksi erityislapsilisää. Sen lisäksi, äiti muistuttaa, että pitää anoa valtion lainaa. Puoli miljoonaa markkaa tarvitaan. Maksut puristavat sisintä. Äiti pitää niistä huolen, mutta silti puristaa.
                      Veikko kertoo omasta äidistään, joka hymyilee leveästi ja hykertelee käsillään. Hän ei huolehdi rahoista. Isä juttelee rauhallisesti ja pitää maksuista huolen. Veikolle löytyisi rahaa kotoa, kunhan vain löytyisi opiskelupaikka.
                      Aulilta tulee kirje Hämeenlinnaan. Hän on iloinen ja täynnä itseluottamusta, sillä hän on pärjännyt yllättäen eteen tulleen tappuripäivän ihan yksin. Auli on 17-vuotias. Äiti on ollut Helsingissä, kun Veeli ja isä ovat päättäneet lauantai-iltapäivällä, että nyt tappuroidaan.
                      ”Meinas troppu palaa”, Auli kirjoittaa, ”piti leipoakin ja sienet keittää, molemmat sellaisia, joita en ole ennen tehnyt, plus siivoukset ja kaikki askareet, kun miehet ei ehtinyt yhtään tehdä, kaikki työt niin outoja, kun en ole edes kahvia laittanut tappurikuntoon, nimittäin tehnyt voileipiä ja pistänyt maitoo. Ruoan tekemistä pelkäsin, mutta kyllä se vallan hyvin kävi.  Tuli niin uljaita lihapulliakin, että voi! Ehdinpä siinä välissä elukatkin ruokkia. Kuudelta miehet syömään ja minä lypsylle. En päästänyt isää, kun hän oli niin väsynyt. Kahdeksalta sain kaikki tiskattua, sitten en enää jaksanut kahta muuta työtä tehdä. Isä sanoi, että oli ollut oikein Putkinotkon päivä.”
                      Minulla on syyllinen olo siitä, että Auli joutuu nyt tekemään kaikkea tuota, mutta samalla ymmärrän, että päivän onnistuminen on ollut hänelle hyvin palkitsevaa. Äitikin kiittää häntä muistivihossaan, on kuullut isältä kehuja Aulin osuudesta tappuripäivässä.
                      Kaipaan kovasti mennyttä kesää ja ystäviä leirimajalta. Saan terveisiä Punkalaitumella vietetystä pyhäkoulujuhlasta. Maisteri Lauhamo lähettää ”sata ja tuhannen terveistä” ja leiririppikoululaisten joukko muistaa minua sunnuntaiehtoopäiväleiriltään, josta poiketaan vielä kappalaisen pappilaan jatkoille. ”Siellä vasta hauskaa olikin”, Auli kirjoittaa. Hän oli ollut sijaisenani muutaman päivän kesän aikana, joten hän tunsi leiriläiset. Olen onnellinen terveisistä.
                      Auli etsii vielä paikkaansa. Me molemmat olemme käyneet hoitamassa Salmen ja Ilkan lapsia Vammalassa. Nyt Auli hoitaa Miikkaa. Linja-autoja kulkee vielä molempiin suuntiin päivän mittaan useita, joten hän pääsee yöksi kotiin ja näkee isän valtaisan väsymyksen. Jokin ratkaisu pitäisi saada aikaan, hänelle koulupaikka ja isälle lepoa. ”Ei hyvältä näytä”, Auli kirjoittaa ja jatkaa, että ihmeitä kuitenkin tapahtuu: ”Sevi on ostanut itselleen uuden sängyn.”
                      Auli käy myöhemmin pyrkimässä apuhoitajakouluun. ”Mää kävin siellä Turussa. En tiedä kuinka kävi. Oli kamalaa, ja helppoo ja vaikeeta. Toivottavasti sinä jaksat lukee ahkerasti ja olla silti Raijan kanssa sovussa.” Asun Raijan parina omakotitalon vintillä. Kummallakin on oma huone. Vessa on yhteinen isäntäväen kanssa. Keittiönä on tehokas kaasulla toimiva retkikeitin. Vesi tulee ylös. On hana ja pienen pieni allas pienen tason keskellä.
                      Syyskuun alussa Veikko kirjoittaa minulle: ”Hei Pikkuinen! Armoa ja rauhaa Jumalalta meidän isältämme ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta.” Ja jatkaa, miten hän oli saanut käsiinsä ruskean kuoren Järvenpäästä. Häntä oli jännittänyt avata se. Hakemuskaavakkeessa oli kysytty, mitä hakija haluaisi: kolmivuotisen, kaksivuotisen vai Partaharjun opiston yksivuotisen kurssin.
                      Veikko oli pitänyt tärkeänä päästä edes jonnekin, siksi hän oli rastinut kaikki vaihtoehdot. ”Palosuo osoitti opiskelupaikaksi Partaharjun opiston.” Sanoma helpottaa ”hermopaineita” ja ratkaisee yhdellä iskulla syksyn tehtävät. Partaharjun kurssista voisi jatkaa toisen vuoden kurssille Järvenpäähän Luther-opiston diakonintutkintoon, tämä sitten joskus, pikapuoliin kuitenkin, hän unelmoi, mutta samalla epäilee pääsyään eteenpäin, sillä hakijoita on paljon.
                      Pyydän Veikolta: ”Opeta minulle, mistä saisin sitä sielun hätää, mikä sinulla on. Opeta sinä minua. Pääsisimmepä rukoilevaisseuroihin yhdessä. Ehkä siellä ollessamme yhdessä Jumalan sanan puhuteltavana, ymmärtäisin jotain.” Kun saan kirjeen Veikolta, on kuin jokin onnellisuuden huntu hulmahtaisi ylleni. Silti kyselen, onko meillä mitään yhteistä nyt, kun opisto ei enää yhdistä ja minä en tiedä armeijasta mitään, Veikko ei seminaarista.
                      Veikon leiriltä lähdetään Kajaaniin, jonne tykistön patteri siirtyy Niinisalosta uusiin tiloihin. Kajaanissa paikat ovat ”mitä parhaimmat”, hienot pesuhuoneet, suihkut, uimahalli, jossa voi käydä vaikka joka päivä. Palvelusta on jäljellä kuukausi. Aika tulee pitkäksi. On vain varusteiden putsausta, etupäässä, mutta ensi talvena ollaan sitten Partaharjun opistossa, jos Jumala suo. Aamuja on jäljellä viisi.
                      Seuraavassa kirjeessä aamuja on jäljellä enää yksi. Kajaanin Hoikankankaalle on tullut syyskuun alussa 1966 kirje, jonka sisältämää ilmoitusta Veikko hätkähtää. Partaharjun opiston kurssi alkaisi nopeasti siviiliin pääsyn jälkeen, ei voisi pitää edes pientä lomaa, ei olisi aikaa keskittyä siviilielämän rytmiin.
                      Partaharju tuntuu Veikosta kaukaiselta paikalta, Järvenpäästä hän olisi voinut poiketa minua katsomaan tuossa tuokiossa. Hänen tekee mieli olla menemättä koko opistoon. Selvästikin Veikkoa harmittaa kauas meno, välimatkaa tulee olemaan noin 600 kilometriä. Häntä jurppii se, että näemme kovin vähän toisiamme. Pitäisi saada koskettaa ja keskustella. Viimeisten inttipäivien aikana tunteet heittelevät harmituksesta hyvään oloon: ”Kaikki järjestyy aikanaan”.
                      Oulun profetia puhuttaa. Jotkut ihmiset odottavat Jeesuksen toista tulemista. ”Mulla on valitettavasti jäänyt kanssakäyminen hänen kanssaan vähäiseksi, sen sijaan olen oppinut intissä huutamaan avuksi saatanaa ja perkelettä.” Mutta ihan pian Konsta lähtee pois. ”En aio olla täällä yhtään sekuntia kauempaa kuin on tarvis.” Onneksi kotopuolesta on lähetetty siviilivaatepaketti, joka olisi lähtöpäivänä perillä. Se olisi tosi suuri päivä.                       Veikko kertoo vielä, miten armeijassa oli ollut joku hypnotisoija ryhmänjohtajana. He olivat innostuneet kokeilemaan hänen taitojaan. Hypnotisoija ei pystynyt estämään Veikkoa kirjoittamasta, Veikko vakuuttaa, vaikka totta puhuen, jotain hämärää siinä kohdassa kirjettä oli, minä en saanut joistakin sanoista selvää. Joku toinen ei ollut pystynyt laittamaan tupakkaa suuhunsa, koska hypnotisoija oli kieltänyt sen häneltä hypnoosin aikana.
                     


Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.


Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.