44. Kaksi aloittelevaa opiskelijaa

Marraskuun neljäntenä päivänä 1966 saan todistuksen, joka oikeuttaa minut jatkamaan täysivaltaisena opiskelijana Hämeenlinnan naisseminaarissa. Minusta tulisi ”kansankynttilä” ja Veikosta sen kynttilän ”vihtori”, jos joskus naimisiin menisimme. Seminaarissa tulisin oppimaan, miten maitopullon saa pidetyksi kylmänä matkalla. Ei tarvitsisi kuin kastella ”vihtorin” sukka märäksi, sujauttaa pullo sukkaan ja sitoa hyvin auton ulkopuolelle peilin kahvaan. Tätä esimerkkiä seurasi opetus, jonka olen unohtanut. Vain käytännön sovellus on jäänyt mieleen.
                      Käsiini osuu ensimmäisen luokan lukujärjestys Hämeenlinnan naisseminaarissa. Se näyttää hengästyttävältä. Tunnit alkavat aina klo 8, sitä ennen on aamuhartaus, jonotamme juhlasalin aulassa parijonossa ja marssimme sisään, kun saamme luvan. Lehtori Anja Korhonen, liian pienillä kengillä opettajainhuoneesta kopsutellessaan, huutaa meille kolealla äänellä: ”Hiljaisuus, hiljaisuus!”
                      Jonot vaimenevat vähitellen. Neljäsluokkalaiset menevät ensin. Katson kaihoten heidän peräänsä, olisinko minäkin joskus siellä, kauimmaisena, juhlasalin ikkunaseinustalla. En ole. Maailma muuttuu nopeasti. Aamuhartauksien jonossa seisominen jää historiaan. Hartaudet muuttuvat vapaaehtoisiksi, ja jossakin vaiheessa saliin tuodaan tuolit.
                      Olin nähnyt uskonnon lehtori Anja Korhosen ja rehtori Jussi Isosaaren Karkun opistolla viimeisenä päivänäni ja tunnistanut heidät, koska he valvoivat pääsykokeita. Nyt he osallistuivat uskontopedagogisiin kursseihin. En mennyt heitä tapaamaan, vaikka tietenkin olisi pitänyt, en vain rohjennut. Raja koeoppilaan ja opettajien välillä oli liian suuri. Anja Korhonen yrittää myöhemmin luoda yhteyksiä Raijaan ja minuun, kutsuu kotiinsakin, mutta jännitämme häntä kovin.
                      Olen nyt elämäni yhdellä rajapaalulla. Punkalaitumen seurakunnan todella hauskojen leirien muistot haihtuvat nopeasti mielestä, sillä työtahti on kova. Tyttöleiriläisten kanssa leipomiset (puuhellassa oli uuni) ja uudenlaisten ruokien kokeilut vaihtuvat maanantaiaamun ensimmäisen tunnin historiaan ja sitä seuraaviin kemiaan, hyppytuntiin, äidinkieleen, kahteen tuntiin laborointia, uskontoon ja yhteislauluun. Päivä päättyy kello 17.
                      Tiistaina on kaksi tuntia käsityötä, suullista esitystä, englantia, uskontoa, historiaa, voimistelua ja lopuksi kaksi tuntia piirustusta. Päivä päättyy klo 18.
                      Keskiviikkona opiskelemme kemiaa, maantietoa, äidinkieltä, englantia ja käsityötä, kaikkea tätä kello 16 asti.
                      Torstai: musiikki, terveysoppi, näytesoitto, käsityö ja historia. Mitä ihmettä, päivä päättyy jo kahdelta iltapäivällä! Sen jälkeen voisi mennä seminaarin puutarhalle tekemään puutarhatyön tunteja tai harjoittelemaan pianon soittoa soittokoppiin.
                      Perjantai: maantieto, kemia, piirustus, voimistelu, kristillinen kuoro.
                      Lauantai on huimaavan lyhyt: maantieto, psykologia, musiikki, psykologia ja englanti.
                      Olen merkinnyt kalenteriini lakonisesti: ”Ensimmäinen päivä meni ja ankeeta oli.” Opiskelu vie kaiken ajan, muu täytyy unohtaa. Saamme käsitöistä lehtori Pirholalta aivan valtavasti kotona tehtävää käsityötä. Oma ompelukone tuntuu aivan välttämättömältä. Onneksi olen jo hankkinut sellaisen. Kannan sen pimeänä syysyönä Lanneksen yläkertaan täysin uupuneena. Olin jäänyt bussista väärällä pysäkillä unenhorteeseen uinahtamisen vuoksi, jolloin matka kotikämppään oli tavallista pidempi. Vanhempani jatkavat osamaksulla ostamani koneen maksamista. Ompelukone on Aulille ja minulle vastine autokoulusta, jollaisen vanhemmat kustansivat jokaiselle kuudelle pojalleen.
                      Teen Raijan kanssa käsitöitä kaiket illat sen jälkeen, kun olemme keittäneet päivän perunat primuskeittimellä. Toisinaan meillä ei ole perunoiden kanssa muuta kuin ketsuppia. Jos on käyty kotona, mukaan on saatu kaalikääryleitä tai joskus lihapulliakin, aina kakkoa ja pullaa. Ruoat säilytämme vintillä oven takana. Seminaarilla on ruokala, mutta meille sen ruoka on liian kallista.
                      Koti säilyy läsnä melkein vain ruokapankkina. Äidin kirjeet tuntuvat avaruudesta tulleiden ufojen tiedotuksilta, vaikka tietysti hetken aikaa niitä lukiessa käy mielessä, miten on kurjaa ja mitä kaikkea, ja että äiti on kaatunut, silmälasit ja hampaat ovat rikkuneet, miten on jouduttu keräämään porkkanoita, punajuuria ja sokerijuurikasta lumisohjon joukosta, miten äiti on käynyt katsomassa sokeata Jylhän Emmaa ja rampaa Niilo Hakasta, ollut oikein opintomatkalla heidän kanssaan keskustellessaan, miten on käännetty mansikkamaa ja miten Auli kutoo verhokangasta ja isä tekee luutia ja miten olen saanut lapsilisän ensimmäisen erän, 42 markkaa.
                      Kolmas rajallaolo koskee Veikkoa, joka on saanut tiedon 20.8.1966, että hänet on hyväksytty nuoriso- ja sosiaalityön linjan valintakokeisiin Järvenpään Luther-opistolla. Hakijoita on ilmoittautunut 82, joista kokeisiin on kutsuttu 55. Kurssille valitaan parisenkymmentä opiskelijaa. Valintakokeissa tarkistetaan hakijain kypsyyttä ja soveltuvuutta nuoriso- ja sosiaalityöhön.
                      Syyskuun alussa alikersantille tulee tieto, että hänet on hyväksytty Luther-opistoon Järvenpäässä ja osoitettu opiskelupaikaksi Partaharjun opisto Pieksämäellä. Partaharjulta tulee 3.9. postitettu kutsukirje. Sen on allekirjoittanut Mauno Lyijynen. Opiskelijaksi kutsutun pitäisi saapua mahdollisimman nopeasti paikalle. Kurssi kestäisi Partaharjulla toukokuun loppupuolelle. Tämän jakson jälkeen olisi kolmen kuukauden kesäharjoittelu ja vielä kuukauden kurssi Luther-opistolla. Sitten opiskelemaan kutsuttu olisi valmis nuoriso-ohjaaja.
                      Nuorisotyö oli seurakuntien työmuotona vielä kovin uutta. Työpaikan saaminen olisi epävarmaa, mutta Veikko on valmis yrittämään. Armeijan päättymisen jälkeen hänen junansa suunta on Eurajoelle. Matka kestää 25 tuntia ja 30 minuuttia. Veikko kertoo, miten juna oli lähtenyt kuuden maissa aamulla. Kaikki meni Peipohjaan asti hyvin. Siellä konnari oli sanonut, että junia ei menisi enää. Veikko oli kysynyt asemanhoitajalta, voisiko asemalla olla yön, ja tämä oli sanonut, että pihalla olevassa vaunussa voisi nukkua.
                      Oli ollut kylmä, alle 10 asteen. Aamuyöstä lämmittäjä oli kytkeytynyt automaattisesti päälle, joten jo oli helpottanut. Kotona hän oli saanut kokea äidin hellyyttä ja rakkautta, luen saamastani kirjeestä. Äiti oli ehtinyt katsoa ja kunnostaa Veikon vaatteita. Veikko oli suonut sen hänelle. Aiemmin hän oli aina sanonut, ettei tarvitse mitään apua.
                      Veikko pääsee opistolle 13.9.1966 vain päivän myöhässä. Alkuun luetaan sosiologiaa, kasvatusopin tunnit lähestyvät, pian saadaan kirjoituskoneet, ei ole mitään valittamista.
                      Rajalla olon vuoksi ehdotan, että ei kirjoiteltaisi enää. ”Millä sitten pitäisimme yhteyttä toisiimme”, Veikko pohtii. Häntä ottaa ”raakasti aivoon”, ettei voi nähdä minua, käsin kosketella ja puhua päivän tapahtumista. Partaharjun opisto on miesten laitos, minulla naisten seminaari. Partaharjulla puhutaan sukupuolitarpeen tyydyttämisestä, mukana on naimisissa olevia miehiä. ”Miten hitossa sekin tapahtuu?” Veikko kysyy ja vastaa, että ”erittäin herkkätunteinen kaveri voi pystyä tyydyttämään sitä vaikka kirjeen välityksellä”.
                      Hämeenlinnassa me seminaarin ekaluokkalaiset puolestamme kauhistelemme
maailman menoa. Joku on lukenut, että vessoihin on tulossa ehkäisyvälineautomaatit. Keksimme puhua siitä liikunnanlehtori Maire Juvosellekin. Saamme voimistelutunnin kulumaan siinä. Helpotus kaikille, sillä Juvonen rummuttaa tamburiiniaan äkäiseen tahtiin.
                      Siveetön maailmanmeno huolestuttaa Veikkoa ja minua. Mitä on itsensä toteuttaminen niin, ettei synny patoutumia? Oman parhaan etsiminen huolestuttaa. Armeijan aikaan Veikko oli Rovajärvellä nähnyt, miten naimisissa olevat miehet kävivät yöjuoksulla tyydyttämässä viettejään ja kertoivat niistä sitten leuhkien muille. Omatunto ei syyttänyt heitä.
                      Veikko harmittelee kirjeessään sitä, ettei pystynyt kysymään heiltä, hyväksyivätkö he vaimoiltaan saman. Kukaan ei tietenkään, mutta itselleen sallivat. Pitivät luonnollisena, normaalina. Näiden miesten mielestä seksuaalinen kontakti on naisten oma vika, koska ovat leikkiin suostuneet, ei koske näitä kapiaisia itseään tippaakaan, Veikko päättelee. Kohde on heille aina alempiarvoinen kuin he itse. ”Siveettömyyttä, jumalattomuutta”, Veikko julistaa ja jatkaa siitä, miten ”alkoholi vapauttaa estoja. Tulee esiin elämän tyhjyys, tarkoituksettomuus. Meidän tehtävä on auttaa näitä ihmisiä”.
                      Veikko valittaa, että asumme liian kaukana toisistamme. Rautateitse välillämme yli 600 kilometriä. Kun näemme, olemme enemmän tai vähemmän sairaita, jollakin lailla pois tolaltamme. Hän kirjoittaa toden sanat: ”Pällistelemme kumpikin hullun näköisinä, silmät jonnekin kiinni iskeytyneinä ajatukset jurnuttaen menneissä muistoissa ja tulevissa haaveissa. Mielikuvituksemme muovaa kummastakin oman kuvansa, kummankin oman mielipiteen mukaisen, ja sen ei tarvitse olla lähellekään sitä, mitä me olemme todellisuudessa.”
                      Meillä on kuitenkin yhteinen usko. Olemme käyneet saman kansankorkeakoulun, vierailleet toistemme kodeissa. Sitooko tämä meitä? Veikko ajattelee asiaa vielä läheisen armeijan avulla. Varusmiehelle seuraavan asian voisi sanoa alatyyliin ihan vaan suoraan, mutta koska se olisi rivoa, minä, Irja, voisin antaa sille aivan toisenlaisen merkityksen.
                      Veikko haluaa saada selville millainen minä olen todellisuudessa, elävässä elämässä. ”Minusta olisi mahdottoman suuri lovi elämässäni, jos joutuisin olemaan ilman uskollista ystävää. Pitää olla jokin ihminen, jolle voi puhua, vanhemmat on suljettu pois. Tulee sellaisia taakkoja, jotka olisi heti saatava pois.” Veikko haaveilee, että saisin nukkua hänen vierellään, sellaista tilannetta ei ole ollut. koskaan.
                      Onko Jumalan sana meille voimana? ”Mä olen huono, mutta ei sillä niin väliä”, kirjoittaa Veikko 16-sivuista kirjettä, jossa hän etsii vastausta suhteeseemme. Veikko ei halua lopettaa, minä en jaksa pohtia enää. No, millaista Partaharjulla on?
                      Työtä on paljon, kurssin vetäjä Antti Pukkila harjoittaa ankaraa kritiikkiä, ei säästä sanoja, sanoo aivan varmasti, mitä ajattelee, Veikko raportoi. Nuorisoillassa on pitänyt pitää puhe. ”On surkeaa, kun ei muista, mitä piti sanoa ja sitten tulee, mitä sylki suuhun tuo.”
                      Varhaisnuorisokerhossa on niin villiä porukkaa, ettei Veikko ollut sellaista ennen nähnyt. Kerhoja pidetään kaupungilla. Joukossa on niin vaikeita lapsia, että tulee kysyneeksi kannattaako ollenkaan tällaisille pitää kerhoja, koska järjestystä ei saa aikaiseksi, pelkkää huutoa ja kiroamista koko kerho. ”Olisi pikku juttu painaa ne nyrkillä kanveesiin, mutta on käytettävä muita keinoja”, sanoo tuleva nuoriso-ohjaaja.
                      Päivät kuluvat siivillä, on aina kiire, onneksi voi käydä uimassa. Talkkarikurssi on päättynyt. Keskuslämmitysperiaatteet on opetettu. Tosin Veikko on tiennyt ne ennenkin, koska on kotona laittanut isän kanssa keskuslämmitysjärjestelmän. Opistolla ollaan vuorotellen talkkareina, tehdään suntion hommia, pyyhitään kirkon penkeistä pölyjä, lykätään kärryillä halkoja sisälle. Koulutuksessa etsitään yhdistettyä muotoa suntio/nuoriso-ohjaaja-tyyppiselle työlle.
                      Veikko kertoo, miten Helsingistä oli tullut porukkaa opistolle. ”Nuorilla miehillä oli ollut pitkät hiukset kuin tytöillä. Niistä on kova hoitaminen, mä en millään viitsisi sellaisen kanssa touhuta. Mulla on niin itsepäiset hiukset”, kirjoittaa nykyisin puolen metrin pituista poninhäntää pitävä Veikko ja jatkaa, että kotoa on tullut paketti. ”Erikoista, että muistavat. Nyt on hyvät suhteet kotiin, on paljon enemmän asiaa kuin aiemmin.” 
                      ”On tullut hyvä sato”, Veikon isä kirjoittaa. ”Kyllä tässä toimeen tullaan.” Matka Hämeenlinnaan maksaa vain 15 mk, se ei ole paljon. Veikko tuskastuu vielä: ”Onko tämä kohtalo, johon pitää tyytyä, tämä näkemättömyys! Kapinoin vastaan ja silloin tulee suuhuni joukko rumia sanoja ja iso tukko pahoja ajatuksia. Runsasta siunausta pikkuopettajalle.”
                      Olen päässyt lähtemään lokakuussa 1966 opettajanvalmistuslaitosten Hiljaisille päiville Joensuuhun. En olisi voinut koskaan uskoa, että järjestäisin samassa kaupungissa, samoihin tiloin Suomen Lähetysseuran suuria valtakunnallisia vuosijuhlia muutama vuosikymmen myöhemmin työurani loppuvuosina.
                      Hiljaisten päivien ohjelma on arvokas. Tunnen olevani hyvin onnekas ja onnellinen, kun saan olla mukana. Saan käydä luokkatoverini, Pirkko Pihkalan, vanhempien kodissa. Oloni tuntuu hyvin orvolta, sillä vasta siellä tajuan, miten monenlaisista lähtökohdista olemme kotoisin, Arvokkaista ja sivistyneistä, kuten Pirkko, ja minä taas lehmänlannan keskellä kasvanut.
                      Matkalla mukana ollut seminaarilainen oli uuvahtanut kesken kaiken. Ihmettelin mielessäni sitäkin. Sain kuulla, että hän oli vain kännissä. Kännissä kristillisillä päivillä? Se oli minulle aivan uutta. Kodissamme ei juotu viinaa eikä muitakaan alkoholijuomia. Itse en ollut koskaan edes maistanut juomaa, jossa oli alkoholia. Veikolla oli samoin niin kodissa kuin henkilökohtaisesti.
                      Partaharjulta tulee lokakuussa kirje: ”Hei Muru! Ei ole aikaa laskea aamuja. Viikonvaihteet huomaa ja ne päivät, jolloin on englantia tai poikakerho, niihin pitää keskittyä niin mahdottomasti. Päivät eivät matele, ne vaihtuvat aina hetkenä, jolloin on simahtanut vuoteeseen. On kiire, paljon työtä ja tehtäviä.”
                      Veikko jatkaa: ”Sunnuntaina oli jumalanpalvelus, raamattutunti, pyhäkoulu ja illalla seurat. Olin suntiona opiston kappelissa. Pyhäkoulun näytetunnin olen pitänyt, siinä se meni, ei pahemmin kehuttu eikä moitittu. Tentti on joka maanantai, kevääseen asti esitelmiä, kerhonjohtajakurssin järjestäminen paikallisseurakunnassa. En ole edes aloittanut, vaikka se on jo seuraavalla viikolla. Kirkolle on aika pitkä matka, noin kymmenen kilometriä, mutta jotenkin se menee. On niin paljon hommaa, että tunteet ovat kokonaan hävinneet, ei huolestuta maailman tapahtumat, ei lähimmäisten kohtalot. Ei ota enää niin aivoon, olen sopeutunut. Jos tulee liikaa tehtäviä kerralla, helposti purnaan.”
                      Sitten rasittunut opiskelija lohkaisee: ”Joskus tekee mieli mennä kysymään johtajalta, eikö olisi vielä jotain tehtävää, pikku puuhaa.”
                       

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.