Syksy 1966 on hyvin sateinen ja pimeä.
Marraskuussa kirjoitan Veikolle: ”Rakas Veikko! En tiedä, oletko sinä minulle rakas.
Miten voi tästä asiasta olla varma?” Äitini on kysynyt, aiommeko mennä
kihloihin. Hän on ollut huolestunut Veikon hiljaisuudesta ja totisuudesta.
Nauraako hän koskaan? Onko hän iloinen?
Äitini mielestä
pitäisi olla kolme vuotta koulua takana ennen kihloihin menoa. Lisäksi hän on
sanonut, että meidän pitäisi olla vuosi kihloissa ja mennä vasta sitten
naimisiin. Listaan kimpaantuneena Veikolle äidin antamaa aikataulua: neljännen
seminaarivuoden alussa voisimme kihlautua ja avioliiton voisimme solmia, kun opiskelu
on päättynyt. Näin on selvät sävelet ja hyvät ohjeet. Minulla on opiskelua
vielä kolme ja puoli vuotta jäljellä.
Valitan Veikolle
myös sitä, että tunnen häntä niin kovin vähän. Ulla ja Jukka ovat ihmetelleet,
kun emme ole koskaan lähekkäin, kirjoitan ja lisään, että ”en todellakaan tiedä
rakastanko sinua, mutta aina vaan odotan hetkeä, jolloin sinä suljet minut
syliisi”. ”Minua kiusaa oma itseni kauheasti. Olen niin huono, ettet sinä saa
ottaa minua omaksesi”, ruikutan. Isäni mielestä ei ole mitään estettä mennä vaikka
heti naimisiin, kunhan vähän tinkisimme vierasmäärästä hääjuhlassa. Olin
varmaan haaveillut sadasta hengestä. Tähän aikaan oli vielä tapana, että
morsiamen vanhemmat maksoivat hääkulut.
Emme ole nähneet toisiamme
kahteen kuukauteen. Veikko kirjoittaa: ”Pyhäinmiestenpäivä
on edessä, silloin pitää mennä kotiin, saa nähdä, jos saan kärryn eli
ralliraudan käyttööni. Toisaalta en tiedä, voiko lähteä ollenkaan, sillä esitelmän
teko painaa. Kyllä sen saa tehdyksi, jos tekee ’kahdesta päivästä yhden päivän’”.
Veikko kertoo, että on
havainnut minun äitini siksi, joka määrää missä mennään. Hän on luullut asian
olevan toisin, heillä kun isän sana on laki. Veikko ei ole huomannut, että
hänen äitinsä pahemmin määräilisi, mutta, lisää vielä, että hänen näköalansa
voi olla niin suppea, että hän ei näe kaikkea todellisena. ”Täytyyhän siinä
demokratia olla.”
Viikonvaihteessa
kaipaus on tuskallista, vaikka juuri ne päivät ovat toimintaa täynnä. ”Varsin
vähäinen ei ole se energiamäärä, joka kuluu kaipauksessa, ajattelussa ja
suunnittelussa.” Kärsi, kärsi kirkkaamman kruunun saat -lausetta tulee toistetuksi
usein.
Opiskelun alkuun
päässyt mies miettii, kärsiikö rakas-sana inflaation, jos sitä käyttää liian
usein. ”Ovatko ne tunteet rakkautta, joita minulla on? Uskallanko käyttää
niistä niin jaloa, puhdasta, vilpitöntä ja kärsivällisyyttä sisältävää sanaa? Mitä
kaikkea rakkauteen sisältyykään? Rakkauden kuulemma tietää vasta sitten, kun on
ollut kymmenen vuotta naimisissa. Näihin kätkeytyy varmaan melkoisesti elämän
viisautta. On tunnettava toinen, jotta voisi rakastaa todella syvästi. Onko
aina kärsittävä, odotettava, jotta voisi kaikessa koittaa toisen parasta?”
Ӏitisi siis on sanonut,
että kolme vuotta ja vuosi kihloissa! Vai pitää vielä kolme vuotta odottaa.
Pitkä aika. Kun tarkasti ajattelee, siinä on paljon järkeä ja elämänkokemusta
sekä totuutta. Neljän vuoden kuluttua yhteiskunnallinen asemamme olisi
suunnilleen se, mikä vaaditaan, kun aloitetaan koko elämän kestävä yhteys. Onko
äitisi niin luja ihminen, ettei hän peru antamiaan normeja?” Veikko kyselee ja
ihmettelee, miten pitkälle sitten voimme mennä, kun noin kauan seurustelemme,
haaveilemme ja ajattelemme suurta tulevaisuutta.
Useammin on
tavattava. Pitäisi asua lähempänä. Olen kysynyt Veikolta äidin kysymykset
hiljaisuudesta ja nauramattomuudesta ja hän vastaa, että ei naura, paremminkin vain
virnistelee. ”Mutta en ainakaan mikään pyknikko ole perustyypiltäni.” Näin
vuosikymmenten takaa voin todeta, että Veikon ei tarvinnut ottaa hauskuttajan
roolia Illon Vesamäessä niin kuin minä olin joutunut tekemään. Jos häntä ei
naurattanut, hän ei nauranut. Hänen ei tarvinnut ylittää oman olon ja
ulkopuolelta tulevan paineen välistä vallia. Minä tein sitä koko ajan.
Olemme laskeneet
leikkiä Vesamäessä ollessamme. Veikon olisi pitänyt yrittää ottaa minut syliin,
jolloin Ulla olisi saanut sanoa leikkimielellä ”stop”. ”Jos niin olisi sanottu,
olisin lähtenyt nostelemaan”, Veikko sanoo. ”Ei tällainen kaveri voi tehdä niin
suurta liikettä.”
Kerron kaipaavani
hellyyttä. Alussa arastelemme aina ja sitten kun olemme samalla aaltopituudella,
pitää jo lähteä. Unelmoimme yhteisestä viikonlopusta, joka alkaisi jo
lauantaina ja päättyisi vasta sunnuntaina, mutta niin ei voi tehdä.
Veikko on
kyllästynyt kurssin kovaan tahtiin, hän ei ehdi edes ulkoilla. Asiasta on
puhuttu johtajan kanssa. Muutosta on tulossa. Seuraava kurssi Partaharjulla
olisi jo kaksivuotinen.
Pyydän Veikkoa
lukemaan Walter Trobischin kirjan Rakastin tyttöä. Ajattelen, että hän
oppisi katsomaan asioita myös minun näkökulmastani tämän kirjan avulla. Veikko
ei löydä kirjaa mistään, mutta hän aikoo jatkaa etsimistä ja lähettää paljon
terveisiä ”pikkukullalleen”.
Minusta ei tunnu,
että voisin olla jonkun pikkukulta, sillä joku on seminaarissa sanonut,
kuulemma, että olen ”erikoisen näköinen”. Tämä kauhistuttaa minua, sillä vanhimman veljeni Kalervon
pilailevat kommentit ulkonäöstäni ovat viiltäneet syvät haavat itsetuntooni.
Lapsuuteni mielikuva Irjasta sikapossuna purkautuu pieneksi piirrokseksi
seminaarin oppitunnilla.
Katselen piirrosta
kädessäni nyt, tätä kirjoittaessani. Suren tuota nuorta naista, joka häpeää
itseään, ulkomuotoaan niin, ettei kykene ottamaan vastaan rakastetun ihailua. On
pakko katsoa jälleen kerran lapsuuskuvia. Näillä silmillä näen kaksi hyvin
viehättävää pikkutyttöä, joista toinen on pulleampi kuin toinen. Ajan
ihanteiden mukaisesti pulleampi on kauniimpi ja hän on Auli, puolikas minua.
Veikko on anonut
lomaa pari päivää, jotta pääsisi minua katsomaan. Lomaa on pakko anoa siksi,
että myös viikonloput ovat täynnä tapahtumia, joihin Veikon pitää osallistua,
esittää ohjelmaa ja vetää niitä. Treffit
Hämeenlinnassa menevät myttyyn. Matkustaminen on hankalaa, sillä hänen pitää
matkustaa aina yöllä ja muutenkin valvoa ja ”jos valvoo niin päivällä ei jaksa
tehdä mitään. Tänään nukuin päivällä kolme tuntia.”
Suunnittelemme
tapaamista Tampereella jossakin baarissa tai kirkossa, vaikka olisi se tylsää. ”Toisaalta”,
Veikko sanoo, ”kun sinä olet niin mikään ei ole tylsää. Myös kustannukset
lähteä täältä ovat melkoiset”. Taloudelliset esteet eivät kuitenkaan saisi olla
esteenä. Eivät ne olekaan, jos oikein tahtoo. Veikko ehdottaa tapaamista
Tampereella sunnuntaina 9:30 tulisi hän ja minä Vammalasta tulevalla, joka
olisi Tampereella klo 8.
Tampereen treffit
eivät oikein minua innosta. Veikko sanoo saavansa siitä tyydytystä, minä en.
Hän ehdottaa, että tekisimme seurustelun julkiseksi. Sen lauseen perään hän on
muotoillut suuren huutomerkin. Pitäisi alkaa miettiä, kuinka pian sen tekisimme
ja mitä pitäisi ottaa huomioon, esimerkiksi sen vaikutus opiskeluun. Kevät on
Veikon mielestä kaukana, kesästä ei puhettakaan, niin pitkään hän ei kestäisi.
Olimme sitten
kuitenkin sopineet tapaavamme Tampereen asemalla tiettynä ajankohtana, jolloin
junat sattuisivat tulemaan suurinpiirtein samaan aikaan paikalle, Veikko
pohjoisesta Partaharjulta, minä etelästä Hämeenlinnasta. Veikkoa ei ala kuulua,
mutta en oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja niin jään odottamaan aseman
penkille.
Aseman virkailija
tulee minua kohti jonkin ajan kuluttua ja minä säpsähdän heti, että eikö täällä
saa olla, mutta hänellä onkin minulle asiaa. Hän kysyy ensin nimeni ja kertoo
sitten, että sulhanen oli soittanut ja sanonut myöhästyvänsä. Pitäisi vain
odotella seuraavan junan tuloa.
Siitä alkoi hänen
odottamisensa, joka päättyi vasta, kun vastuullani ei ollut enää ketään, kun
olimme saanet kaikki lapset jaloilleen. Eräänä päivänä päätin, että en enää
odota. Kuolkoon, jos kuolee! Jos ei pysty ilmoittamaan myöhästymisistään, olkoon!
Se helpotti. En sanonut Veikolle tästä mitään. Kummallista on, että hyvin pian
tämä jälkeen hän alkoi ilmoittaa, jos myöhästyminen kotiintulosta tai
tapaamisesta uhkasi.
Veikolle
lähettämästäni kirjeestä näen, että olen kysynyt hänen mielipidettään Jeesus
on Herra -tarroista, joita on alkanut näkyä autoissa. Itse en pitänyt
niistä, mutta Veikosta idea oli hyvä. Parempi jotenkin todistaa Jeesuksesta kuin
olla tuppisuuna, ”kuin pitää päänsä täysin kiinni”. Muutama vuosi myöhemmin
käytin paljon t-paitoja, joissa oli tämä slogan. Sitä emme kuitenkaan olisi
koskaan voineet uskoa, että tarrojen ja paitojen takana ollut Riitta Aaltonen
nukkuisi joskus meidän sängyssämme ja käyttäisi meidän muitakin tavaroitamme
Tansanian Iringassa.
Kirjeessäni olen
kertonut, että olen käynyt elokuvissa, siihen Veikko sanoo: ”Vai kävitte
elokuvissa, no, sielläpähän olitte. Mä en arvosta elokuvaa kovin korkealle. Ne
ovat vain seksiä ja sotaa.” Hän kirjoittaa kappaleen verran arvostelua siitä,
että taiteelliset arvot, kuvaus, ohjaus, lavastus, äänitys ja osasuoritukset
jätetään huomiotta ja tärkeimpänä nähdään alastomat naiset ja seksi. Veikko
oikein inhoaa elokuvissa esiintyvää teeskentelyä, pinnallisuutta ja kuvan
mahdotonta nopeutta. Rakkauskohtaukset ovat hänestä ällöttäviä.
Elokuva, jonka näin,
oli elämäni kolmas. Veikko on voinut katsella elokuvia kotona televisiosta,
minä en. Minua kiinnostivat niin seksi kuin rakkaus yleensä. Elokuvan nimi oli
Käpy selän alla. Minusta se ei ollut ihan mitenkään kamala. Oikeastaan se
oli aika kiinnostava, koska siinä oli pikkuisen seksiäkin.
Tuomio ja tilinteko
ovat olleet keskeisiä aiheita kirjeissämme. Se johtuu varmaan tuomiosunnuntain
läheisyydestä. Veikko kirjoittaa: ”Mun elämässänikin olisi paljon korjattavaa.”
Hän kertoo, että on tullut kriittiseksi, että on aina purnaamassa tehdään mitä
tahansa, on haluton kaikkeen touhuun, ei huvita mikään, hänen on ikävä minua ja
hän on väsynyt. Hän haluaisi olla rauhassa töistä ja tehtävistä. Kerron
hänelle, että minulle oli sanottu evankeliumijuhlilla, etten saisi liioitella
syntejäni. Sitä Jumala ei voi antaa anteeksi. Sanon Veikolle, että Jumalalle ei
mikään ole mahdotonta, hän voisi antaa kaikki syntisi anteeksi, myös purnauksen.
Veikko on katsellut
televisiosta nuorisojumalanpalveluksen Sisälähetyskirkosta Helsingissä. Hän
kertoo, miten urkujen sijasta musiikissa oli ollut piano, rummut, trumpetti,
saksofoni ja bassokitara. Oli laulettu negrospirituaaleja. Tunnelma oli ollut
harras. Silti Veikko toteaa: ”Koskaan sen tyylin julistus ei tule kodikseni,
koska olen muuhun lapsena oppinut ja tottunut. Hengelliset iskelmät eivät
oikein istu häneen.
Minulle avautuu Hämeenlinnassa
uudenlainen maailma. On mahdollisuuksia konsertteihin niin kirkoissa kuin
muualla. Asumme viulunsoitonopettajien kodissa. Heidän lapsensa viulisti Sirpa
Lannes-Tukiainen ja hänen miehensä Seppo Tukiainen pitävät konsertteja
raatihuoneella, pianistina on Meri Louhos, joka nukkuu joskus sängyssäni
Lanneksen talon yläkerrassa. Seminaarilaisetkin esiintyvät toisinaan
raatihuoneella ja kirkossa. Kerran kirkossa esitetään minun kirjoittamani
kirkkonäytelmä.
Kotoa tuli kirjeitä
ja viestejä ruokapakettien mukana, joita laitetaan niin Raijan kotoa
naapuri-Ristimäestä kuin meiltä. Auli kirjoittaa paketin mukana tulleessa
kirjeessä: ”Kai tiät mimmoinen ilmapiiri meillä nyt on. Isä on kauheen väsynyt.
Äiti poraa ja Asko kiusaa Aatosta. Mää oon nyt rikas, kun myin possuni, sain
300 mk, voin vaikka auton ostaa.” Kotona käyntini saa seuraavan merkinnän
kalenteriini: ”Kotona oli hauskaa. Isä sairas. Sevi houri. Suoniemen Hanno
kuoli.”
Olen varmaan
pohtinut, kannattiko kymmenen kilometrin kävelymatka Punkalaitumen keskustasta,
jonne asti linja-auto meni. Loppumatkan taivalsimme rankassa syyssateessa.
Matkaan oli lähdettävä epävarmasta loppupätkästä huolimatta, koska oli ikävä
kotiin.
Luokkakaverien
kanssa on pidetty käsityökerhoja.
Iänikuista käsityötä kaiket illat. Teen käsityötehtävät jollekulle muullekin
kuin itselleni. Veikko pääsee käymään kaiken tämän puurtamisen keskelle. Olen
varma, että hänellä on ollut tylsää, sillä olemme tehneet Raijan kanssa
nukkekotia, jonka tekeminen on tietenkin jäänyt viime tippaan. Veikon mielestä
pitäisi jokin kohta tehdä toisin ja meitä hermostuttaa neuvominen. Itse
tekemisessä on jo tarpeeksi kestämistä.
Karkun opiston
keittiöltä Marja-Leena kirjoittaa keittiön
tapahtumista, siitä, miten kaikki on ennallaan, emäntä tekee pitkää päivää ja
se harmittaa muita. Aini käyttää myös karvat pystyyn nostavaa lausetta: ”Älkää
aina sohlakko.” Jaakko, emännän mies, käyttää samaa raidallista pipoa ja kertoo
samoja vitsejä, jotka ärsyttävät työntekijöitä. Marja-Leena kirjoittaa:
”Irjalla avioliiton satamaan purjehtiminen näyttää olevan vakavaa, jos on
ihmisten puheisiin uskominen, ilmoittakaa sitten, tuun kukkapuskan kanssa.”
Olemme sitten kuitenkin tavanneet Tampereella.
Se jälkeen ajatuksia ei ole liiemmälti vaihdettu, sillä töitä on ollut liian
paljon. Veikko on pohtinut edessä olevaa elämää. Hän valittaa, että näkemys on yksipuolinen,
koska ei ole puhunut asiasta kenellekään. Aika on kuitenkin kulunut nopeasti,
vaikka se on joskus tuntunut mahdottoman pitkältä. ”Tehtävien paljous, heikot
saavutukset ja mönkään menneet puheenvuorot ovat kismittäneet mieltä.” Veikko
luettelee painavimpia tehtäviä: englantia kannattaisi selailla, tutkielmaa
tehdä ja tenttiin lukea.
Suuresta
tehtävämäärästä huolimatta Veikko on lukenut seurustelusta kertovia kirjoja ja
kirjoittaa minulle: ”Kirjat puhuvat sitoumuksia tehdessä lääkärintodistuksista,
mutta niillä kai tarkoitetaan sitä, että varmistetaan, ettei ole mitään
tarttuvaa sukupuolitautia. Taloudellinen tilanne mulla on heikko. Vielä ei ole
velkaa, koska vanhemmat maksavat koulutuksen. Yhteiskunnallinen asemakaan ei
ole kehuttava, kai se siitä nousee kun aikansa koulua käy, silti olemme
paremmassa asemassa kuin monet muut. Me käymme koulua, joka johtaa ammattiin.”
Veikko on varma,
että vanhemmat suostuisivat antamaan luvan kihloihin menoon. Hänellä on
kuitenkin kovat aikeet jatkaa diakoniksi. Valmistuisimme sitten yhtaikaa. Vuosi
kihloissa, kaksi vuotta koulua sen jälkeen, lapset myöhempään ajankohtaan,
Veikko pohdiskelee ja kirjoittaa minulle: ”Säilytä malttisi.” Näihin
samoihin aikoihin Veikko kirjoittaa asiasta, jonka olen jo havainnut, mutta
siitä ei ole koskaan puhuttu. Hän on mennyt silmälääkärille sen vuoksi, että
näkee lukea huonosti. Silmälääkäri on ollut suorapuheinen ja sanonut, että vika
ei ole silmissä, vaan aivoissa. ”Mun on jossakin vika. Joko silmissä tai
muualla. Se ilmenee lukemisessa. On ehkä hahmotteluvirhe. Tästä syystä
lukuhommat käyvät vähän hitaan puoleisesti, etenkin ääneen luku. Toisin sanoen
en osaa vielä lukea sisältä kunnolla.”
Nämä lauseet
raastavat sisintäni. Raastavat pitkään, sillä vasta Keniassa 1980-luvulla Opettaja-lehteä
lukiessani ymmärrän, mistä on kyse. Siinä kerrotaan lukihäiriöstä ja
menetelmistä, joilla lukihäiriöisiä voidaan opettaa. Tiedän heti, mikä Veikon
”silmissä” on. Tuolloin en tiedä vielä, että lukemisen erityisvaikeus
eli dysleksia on todennäköisesti neurologinen tai neurobiologinen häiriö. Opettajanvalmistuslaitoksessa opiskelevana
kirjoitan Veikolle: ”Et usko miten
syvästi minuun vaikutti se, kun kirjoitit, ettet oikein osaa lukea.”
Keniassa opettajana
olin
valtavan helpottunut saamastani tiedosta, mutta en voinut puhua siitä Veikolle,
koska asia oli liian arka. Muistan täydellisesti, missä istuin kotonani
Moniankussa, kaukana kaikesta sivistyksestä, kirjoituspöydän ääressä ja pyysin
Jumalaa ohjaamaan tätä asiaa niin, että kaikki menisi hyvin. Ei mennyt.
Hämeenlinnassa on
pidetty myös joululahjavalvojaisia Lanneksen vintillä. On ollut kivaa. Olen
odotellut mukaan 191 senttistä joulupukkia. Tiedän, ettei hän tule, kunhan
odotan.
Joululomalla
kotona Eurajoella, kirjeen mukaan, Veikon ajatus harhailee luokseni,
vaikka kotonakin on vapaana mukava olla. Veikko ei tiedä, missä minä olen, mitä
puuhailen, ajattelen. Joulujuhla opistolla ei ole ollut kehuttava, kohokohta
ohjelmassa on ollut ruokailu ja kahvitus, koska hänellä on ollut nälkä.
Ohjelmassa tarvittu tonttulakki ja puheenjohtajan nuija ovat jääneet Veikon
taskuun, koska opistolta lähtö on tapahtunut nopeasti. Matkalla hän on lukenut
kirkkohistoriaa, joka on nukuttanut hänet nopeasti sikeään uneen, konnari vain on
häirinnyt. Veikko on nukkunut myös seuraavan päivän.
Todistus on ollut
hyvä: käytös, käyttäytyminen, huolellisuus ja harrastus kymppejä,
lisähuomautuksena on: ”Suunta on hyvä!” Myös minä saan todistuksen, jolla voin
jatkaa koeoppilasjaksoni jälkeen. Veikko kehuu todistustani hyväksi. Minusta se
ei ole sitä.
Tapaamme toisena
joulupäivänä Illon Vesamäessä, jossa vietän jouluni. Kuulemme myöhemmin, että
Koivumäen täti oli tutkinut kävelyjälkemme lumesta auratulla tiellä oikein
taskulampulla. Hän oli etsinyt pysähtyneitä kohtia, sotkettuja jälkiä, että
kuinka kiivasta halailua ja suutelua oli harjoitettu. Minua tämä loukkasi ja
suututti. Veikko ei ollut kyläläisten puheista ja heidän seuraamisispuuhistaan millänsäkään,
mutta pian hän sen jo ymmärtäisi.
Veikko tulee
uudelleen Vesamäkeen
uuden vuoden aattona. Valvomme Hymyilevään
Apolloon asti. Siitä alkaa vuosi 1967. Otan sen
vastaan sairaana. Minulla oli ollut koko lapsuuteni ja nuoruuteni aina pitkälle
aikuisuuteen asti pahoja angiinoita, joissa kurkku tuli täyteen valkoisia
täpliä. Sellainen on nytkin kyseessä, myös Auli sairastaa. Veikko tulee silti
minua katsomaan Illon Vesamäkeen. Yritän olla vähän jalkeilla, mutta kuume vie
petiin. Veikon olo on luonnollisesti ankea. Hänen kovasti odottamansa vierailu
jää lyhyeksi ja kurjaksi. Kirjoitan kalenteriini: ”En pitänyt lainkaan nyt
hänestä. Oikea tallukka ja köntys. Kai se menee ohi.”
Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.