46. Elä puhtaasti

Haluaisin jo rynnätä kertomuksessani eteenpäin, mutta en voi, sillä näen ja tunnen, että nämä nuoret, Veikko ja Irja, kamppailevat tulevaisuudestaan tosissaan. He eivät vietä mitään nuoruuden huolettomia päiviä. Tai niin, Veikko ei niin paljon kamppaile rakkauden kanssa, sillä hänelle on ollut alusta asti selvää, että ”tuon tytön hän haluaa lastensa äidiksi”. Minulla on vaikeaa. En ole lainkaan varma koko avioliittoinstituutiosta, joutuisin vaihtamaan jopa nimeni, joutuisin seuraamaan miestäni sinne, minne hän menee töihin ja ennen kaikkea en tiedä, mitä rakkaus on, en vaan tiedä.
                      Huomaan kirjeistämme, että kerron Veikolle veljestäni Aatoksesta aika paljon. Meillä on hyvä yhteys. ”Aatos löpöttää tuossa koko ajan, eikä mulla ole pahaakaan rauhaa kirjoittaa. Puhelemme ja nauramme.” Olemme vielä joululomalla Illossa. Aatos ja äiti käskevät minun pyytää Veikolta anteeksi omaa töykeää käytöstäni. Sanon ajatelleeni sitä itsekin ja pyydän anteeksi. Minua on hermostuttanut ja väsyttänyt, mutta ”koko ajan sinä väikyt mielessäni, kirjeesi on sydämeni päällä”.
                      Aatoksen kanssa on hauskaa, suunnittelemme muun muassa Lapin matkaa ja päätämme pyytää Veikkoa mukaan. Porukat ehdottavat, että menisimme Inarin järven rannalla kihloihin.
                      Veikko on kysynyt, millainen olen. Vastaan, että olen ollut hänet nähdessäni ihan vain oma itseni, puhunut asiat suoraan ja haukkunut häntä niin kuin tapani tulee olemaan. Olen itsenäinen, haluan määrätä, mutta kuitenkin sisimmässäni haluan tukea ja lohdutusta. ”Kirjeeseen voi sepustaa mitä vain itsestään, joko huonoa tai hyvää. Mielestäni EI voi mennä naimisiin. Vasta elävässä elämässä näkee parhaiten toisen hyvät ja huonot puolet.” Kaipaan Karkkuun. Kaipaan Ainia. Kaipaan Veikkoa.
                      Meillä käsityötunnit vievät ilon elämästä. Tunneilla on teoriaa ja kotona pitää tehdä käsityöt. Sen lisäksi ovat ainaiset soittoharjoitukset ja puutarhatyöt. ”Kotona käydessäni, kun mun piti ommella käsitöitäni, oli molemmat koneet menneet juhlien aikana rikki. No, nyt ne käsityöt on vieläkin tekemättä. Ja kokeet menee huonosti ja sinä olet kaukana. On siinäkin olevinaan kurjuutta kyllikseen. Pieniä nämä minun murheeni on toisten murheiden rinnalla. Mutta kyllä vaan on kauheeta, kun aina täytyy syödä mutustaa jotakin ikäväänsä. Lihoo, lihoo vaan! Toiset ne on syömättä, kun on ikävä, mutta minäpä olenkin poikkeus.”
                      Kovana pakkastalvena 1967 lapsuuskodissani käy todella paljon vieraita. Talossa asutaan vain pirtin puolella. Keittiötä lämmitetään vähän. Äiti kirjoittaa tylynpuoleisesti, että ”jos tarkenee lämmittää ruokaa, tarkenee siellä syödäkin.” Kukat hän on siirtänyt kamareista pois, sisälle on kannettu kangaspuut, ja näin pirtin puolella on krompetta yllin kyllin, liikaa. Vieraat saavat nukkua pirtin puolella, jos sellaisia tulee, äiti päättää.
                      Hän täyttää verolomakkeet, vastailee lukuisiin kirjeisiin, niitä tulee Aulilta, Aatokselta, Saimalta, Simolta ja Ruovedeltäkin joskus. Minä raportoin ahkerasti äidille. Olen merkinnyt pakkasta Hämeenlinna seuduille -38 astetta. Minulla on vanhemmilta joululahjaksi saadut huopikkaat. Olen niistä iloinen, kun tallustelen Raijan kanssa kouluun ja takaisin.
                      Näen kirjeistä, että lehmät lypsävät hyvin, Jaanasta tulee yli 20 kg, on jouduttu ostamaan uusi tonka. Tuntuu komealta, kun on kaksi isoa tonkaa viedä tien viereen. Aina äiti ei jaksaisi navettaan, mutta kyllä hän siellä sitten on, kun sinne pääsee. Äitini sisko, Anna, joka asuu naapurissa, on ollut koko päivän perunanhakureissulla, vieraita käy muitakin päivän mittaan useita, ja äiti kirjoittaa: ”Minä sen kun tössötän pirtinpöydän ja keittiön väliä kahvipannun kanssa ja välillä lisään pannuun.” Isä lorottaa öljyä kamiinaan ennen kuin mennään nukkumaan. ”Uskotko, että on joskus äitillä Irjaa ja Aulia ikävä, joka paikasta kuristaa”, äiti huokaisee kirjeensä lopussa.
                      Minullakin on ikävä kotiin. En ole tutustunut seminaarilaisiin kovin hyvin. Vetäydyn kaikesta muusta syrjään paitsi kristillisistä riennoista. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä äiti saisi tietää kuitenkin mitä ikinä tekisinkään, ja sitten hän tulisi taas kipeäksi, jos olisin tehnyt jotakin sellaista, mikä ei hänen ajatuksiinsa sopinut, jos olisin mennyt vaikka tansseihin.
                      Isäntäväkemme ihmettelee, että millaisia Raijan kanssa olemme, kun emme käy missään muualla kuin kirkossa. Toden totta, joka sunnuntaiaamu kävelemme kolmen kilometrin matkan Virsikirja kourassa Hämeenlinnan kirkkoon, joka on  kustavilaisen klassismin tyylipuhtaimpia edustajia Suomessa. Tämän kirkon muodonannosta on Arto Kuorikosken hieno artikkeli vuoden 2019 kirjassa Ikkunasta näkee ulos ja sisälle Taiteen polkuja 1919–2019. Sain olla tämän Kristillisen Taideseuran upean kirjan toimittajana. Sitä on myynnissä edelleen ks. https://kristillinentaideseura.fi/aktiviteetit/tilauslomake-100v-juhlakirja/ .
                      Viestintämme on edelleen hidasta. Puhelimia löytyy sieltä täältä, mutta kun emme tiedä, missä milloinkin kuljemme ja kun kuitenkin ”olen suuressa ahdistuksessa” Veikon vuoksi, annan hänelle kevään vapaat, jotka olisivat samalla mahdolliset tapaamispäivät. Niitä on kolme plus toukokuun yleiset vapaat. Äidin syntymäpäivä on 27.3. Hän täyttää 60 vuotta. ”Tekee mieli heittää veivi ja antaa asioiden mennä omalla painollaan.”
                      Raamatun luku säilyy tärkeänä keskustelunaiheena. Luen tänä keväänä joka ilta kolme lukua. ”Kai siitä joku siunauksen sanakin jää mieleen.” Käsityöt rasittavat niin paljon, että tuntuu kuin olisi ollut parempi tulematta koko semppuun.
                      Kalenterimerkintäni, jotka liittyvät opiskeluun seminaarissa, ovat aika tylyjä. Olemme kaikki lopen kyllästyneitä ainaisten pirtanauhojen, mallitilkkujen, mollamaijojen, pannulappujen, alushousujen, yöpaitojen ja kaiken sellaisen tekemiseen. ”Niitten kanssa tulee hulluksi”, kirjoitan, ”käsityöt ottaa aivoon.” Kaikki eivät jaksa tehdä käsitöitä lainkaan. Teen jonkun kaverin näytteet. Hän saa paremman arvosanan niistä kuin minä.
                      Olen uskaltanut sanoa yhden lauseen englannin tunnilla lokakuussa 1966, keväällä väännän toisen lauseen.
                      Käy sitten niin, että luokkatoverini Sirpa menee kihloihin tammikuun loppupuolella 1967. Vietämme hänen kihlajaisiaan. Kuuntelemme magnetofoninauhalta iskelmiä. Minua ne eivät enää häiritse, menee vain ohi korvien, jää vähäksi aikaa soimaan, mutta ei sitten sen vakavampaa. Sirpan kihlaus antaa tukea ja pontta omalle haparoinnilleni
                      Kirjoitan Veikolle: ”Parempi varmaan olisi, jos tiemme eroaisivat.” Tähän tulokseen olen päätynyt serkkuni ja asuinkumppanini Raijan kanssa. Hänen ja itseni mielestä taidamme kirjoitella turhaan. Pelkään tulevaisuutta. ”Vain silloin olen varma rakkaudestamme, kun sinä olet luonani ja hyväilet minua.” Yöunet ovat menneet asian pähkäilemiseen, päivän opiskelutunnit samoin. Toisaalta tiedän, että tarvitsen lämpöä ja rakkautta paljon.
                      Yritän analysoida sitäkin, miten en ikinä olisi uskonut kaksi vuotta sitten, että minä siveellinen ja halaamista ynnä muuta jyrkästi vastustava, nyt itse kaipaisin sitä. Puhe kihlauksesta on pelottava. Sitä se on äitinikin mielestä, onneksi isän viesti on rauhoittavampi. Pelkään myös, etten tule Veikon oman väen kanssa toimeen. Veikko on löytänyt Rakastin tyttöä -kirjan ja toteaa, että se kehottaa tutustumaan omaisiin hyvin. Mutta miten voisimme, tuskin näimme toisiammekaan! Veikko kertoo kirjeessään, mitä osaa, mitä on kotona nähnyt, mutta ei hän tiedä, miksi joku on sellainen tai tällainen, koska niin on aina ollut.
                      Veikko kirjoitta, että pitäisi tosiaan tuntea toisen osapuolen omaiset paremmin.  Minä kivahdan, että miten oppii, kun ikinä ei ole aikaa. Omaan väkeen tutustumista valmistellaan moneen otteeseen. Osoittautuu, että meiltä puuttuu kaksi asiaa: aikaa ja rahaa. On tarkoitus, että mentäisiin joukolla Illosta Eurajoelle, että suvut tapaavat, mutta yhteistä aikaa ei tunnu löytyvän ja kun löytyy ja kaikki on valmiina, tulen kipeäksi. Angiina iskee jälleen. Kuume on kova. Lopulta elokuussa 1967 löydämme seuraavan tapaamisajan. Veikko on suuttunut itseensä ja kirjoittaa: ”…millainen mies semmoinen on, ettei saa järjestetyksi itselleen autoa”. Hän päättää vuokrata sellaisen. Mutta elokuuhun on vielä pitkä matka.
                      Tätini Annan sairaus värittää helmikuuta 1967. Äiti kertoo, että Anna sairastui Kiikan-Illon tiellä kyläilyreissulla. Anna-Liisa Hoipo sai lykätyksi hänet kelkalla Säteriin, johon tuli ambulanssi. Hänellä ”on aina vaan pyörinyt pää. Annan pissa tulee langan kanssa”, äiti kirjoittaa. Anna on ollut hoitamassa Ilkan ja Salmen lapsia, siksi he tarvitsevat nyt mummua eli äitiäni hätiin. Hän ei jaksanut pienten lasten kanssa kuin kaksi päivää. Auli meni auttamaan.
                      Äiti laittaa kangasta puihin. Sitä hän jaksaa.
                      Minua pyydetään Punkalaitumen leirimajalle emännäksi. Saan nähdä äidin kirjeestä ison kiitoksen tai oikeastaan kaksi, ensin rovasti Vihervaaran ja muiden seurakunnan työntekijöiden ja sitten äidin, joka välittää kiitokset minulle. Läheskään aina hän ei tehnyt niin. ”Ne kehu sun vallan vilpittömästi, vaikka minä luulin, että äitin mieliksi noin puhutaan.” Vihervaara oli sanonut, että Irja olisi ollut parempi, raapinut päätänsä ja sanonut, että voisivat perua sen, joka oli valittu. En suostu. Olisi ollut ihan kauheaa työntää joku pois jo sovitusta tehtävästä.
                      Puhumme silloin tällöin kihloihin menosta. Veikolla on lupa, minulla ei, sillä äiti pitää päättäväisesti kiinni sanelemastaan järjestyksestä. Veikon joka ainoasta kirjeestä luen sanan ”ikävä”. Hänen on kova ikävä minua. Toinen toistuva sana on ”kiire”.
                      Jonkin pikatapaamisen jälkeen kirjoitan: ”Veikkoni! Kiitos kaikesta. En osaa sanoin kuvata mitä tunnen. On vain vieläkin kovin hyvä olo. Joskus riipaisee. kun ajattelee, ettemme taas pitkään aikaan näe toisiamme Ja sitten riipaisee se, että kun ajattelen, mahdoinko loukata sinua siinä aivan lopussa. Tuntui niin pahalta, kun itkit. Minäkin olisin halunnut tehdä niin, mutta en osaa. Haluaisin itkeä nyt täällä yksinäisyydessäni, se helpottaisi, mutta ei auta, kun se ei tule. Rukoile sinä puolestani Taivaan Isää, että myös minun sydämessäni Hän olisi ensimmäisellä sijalla ja sinä toisella. Nyt on päinvastoin, luulisin ainakin.”
                      Veikko oli esitellyt minulle ajatuksen siitä, että Jumalan pitää olla ensimmäisellä sijalla ja vasta sitten rakkain. Olen siitä loukkaantunut. Tuo ei ole rakastuneen ihmisen puhetta. Niinpä sitten kirjoitan, minkä kirjoitan. Lisäksi valitan kiireitäni ja luettelen, mitä olen päivien mittaan tehnyt.
                      Ruoskin itseäni: ”Masentaa, olen vaan semmoinen keskitason oppilas. Haluaisin olla parempi ja vielä joskus olenkin. Mun täytyy olla. Haluan saada paikan sieltä, missä sinä olet joskus sitten, ja siinä täytyy olla hyvät paperit. Ajattelen sua joka hetki, että mitähän Veikko pitäisi tuosta ja tuosta. Kai me kuulumme toisillemme.” Kirjoitan hänelle rakkausrunoja.
                      Sitten isältäni tulee kirje. Tiedän, että äiti on pakottanut hänet siihen, mutta silti iloitsen kirjeestä.
                      ”Kirjoitit siitä Veikon ja sinun välisistä suhteista ja olit epätietoinen siitä, miten minä ja Äiti suhtaudumme siihen. Niin olet kai huomannut, ettemme ole mitenkään olleet esteenä toistenne tapaamiseen, tosissamme, vaikka Äiti varoittaen onkin siihen paneutunut, se onkin Äidin huolenpidon ilmaisumuoto, vai onko sinusta niin? Kihloihin meno on oikein tärkeä asia, kun kerran olette niin keskenänne sopineet ja luvanneet olla toistenne omat, niin sitä ei tarvitse keneltäkään salata, vaan julkaisee sen vain julkisesti. Näin estää monta pahaa juttua ja juorua.”
                      Isä kertoo olleensa Koivumäessä, jossa ”kirkkoherra niin kauniisti ja mieliinpainuvasti puhui nuorten rakkaudesta ja siitä, kuinka he rakastuvat ja puhuvat siitä keskenään ja kyselevät toisiltaan, oletko sinä minun ja taas olenko minä sinun. Yhdyn tähän omakohtaisesti. Tämä myöntymys ja lupaus on elämän varrella monesti kannustamassa keskinäiseen ymmärrykseen, kestävyyteen elämän eri kohtaloissa.”
                      Isä toivoo, että julkaisisimme kihlauksen äidin 60-vuotispäivillä ennen kirkkoon menoa, ettei tarvitsisi sitä sitten enää jännittää. Voitaisiin juhlia kaksi tapahtumaa yhdessä. Hän on kirjoittanut sulkeisiin: ”…minun mielestäni ei tarvitse olla sormuksia, jos se tuottaa teitille, nuoret, vaikeuksia näin vähällä aikaa saada.”
                      Kerron Veikolle 8.3., miten isältä on tullut tärkeä kirje. Samalla kerron, miten kummalliselta tuntuu, että pitäisi ostaa sormukset.
                      Äidin muistivihosta luen, että ”12.3. Irja ja Veikko päätti suuria asioita, kävivät toveripäivillä”.               
                      Minulla on edelleen vaikeuksia rakkauden tunnistamisen kanssa. ”Jos sä haluat ymmärtää, miksi naispuoliset haluavat kuulla, ei yksin tuntea, että meitä rakastetaan, lue kirjasta Rakastin tyttöä sivuja 110–111.”
                      Kirjoitan runon:

                      Sinä tulit,
                      mutta
                      et sanonut sitä.

                      Jään odottamaan,
                      joskus vielä
                      ehkä kuulen sen.
                                            13.2.1967

”Niin kuin jo sulle kerroin, on mun sydämessäni arvojärjestys väärä sun ja Taivaan Isän kanssa. Olen siinä suhteessa paatunut syntinen. Sinä olet minulle ensimmäisellä sijalla”, paasaan Veikolle, etsin ymmärrystä ja janoan sitä, että olisin ensimmäinen. Että Veikko sanoisi rakastavansa minua. Haluaisin myös, että häntä innostaisivat samat asiat kuin minua, esimerkiksi elokuvat tai teatteri, jossa olen saanut käydä katsomassa Viktorian husaaria. Olen ihastunut valtavasti teatterin ilmaisuvoimaan. ”Olen käynyt katsomassa Qvo Vadista. Vien vaikka väkisin sinut katsomaan sitä kuin myös Sound of Musicia.”
                      Veikko joutuu pyytämään lupaa lähteä kotiin Partaharjun opistolta. Rehtori Antti Pukkila on hyvin nihkeä, ja Veikko joutuu kertomaan lomapyyntönsä syyn. Kun Veikko kertoo menevänsä kihloihin, Pukkila varoittelee ja kysyy: ”Osaatko olla kunnolla?”
                      Menemme sitten 24.3.1967 kihloihin, mutta emme ihan kokonaan isän ja äidin ehdottamalla tavalla. Kerron siitä seuraavassa kirjoituksessani.
Saan äidiltä onnittelukirjeen: ”Elä puhtaasti, ettei jää koko elämän ajaksi karvasta makua kaiken kauniin taustaksi. En sinua epäile, mutta sanonut olen, ettet pääse syyttämään.”

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.