47. Kihloihin 1967

Olen kirjoittanut muistiin tapahtumat kihloihin menosta. Ajatuksenani on ollut, että niitä muistoja olisi ”joskus vanhana ehkä mukava lukea”. Olemme sopineet tapaavamme Tampereella. Seminaarilla olen ollut rauhaton ja jännittynyt. Odottaminen käy voimille ja hammastakin särkee. Junassa otan kemian kirjan esille, mutta vain esille, lukemisesta ei tule mitään. Vielä olisi mahdollisuus perääntyä. Vähän ennen Tamperetta päätän, että ”sen pitää tapahtua nyt, jos koskaan”. Se tuo rauhan mieleeni.
                      Veikon juna on myöhässä, seison ja odotan, aika tuntuu pitkältä. Vihdoin Veikko, tuleva sulhanen, saapuu hymyilevänä, kuten aina. Tervehdimme toisiamme kädestä. On vaikeaa puhua. Meitä jännittää. Rukoilen Taivaan Isää, että hän siunaisi kaiken.
                      Viemme tavaramme säilytyslokeroihin. Katselen Veikon komeita jalassa olevia ponttooneita. Minua naurattaa ne. Lähdemme kaupungille. Veikko pitää minua lujasti kädestä. Tiedämme, että aseman lähellä on Aseman kello -niminen kauppa, jossa olisi sormuksia. Katselemme sen ikkunaa ja minä pyydän, että käveltäisiin vielä. Kierrämme korttelia, mutta tietenkin tajuan, etten voi loputtomasti pitkittää päätöstä. Pelkään. En halua tehdä ratkaisua.
                      Menemme sisään ja Veikko pyytää sormuksia. Meidät ohjataan pieneen sivuhuoneeseen. Ystävällinen myyjä kokeiluttaa meillä erilaisia sormuksia. ”En millään meinannut uskaltaa koittaa niitä.” Istumme takit päällä ja ”olemme kuin olisimme ostamassa aivan jokapäiväistä tavaraa”. Valitsemme sileät, mutta muodikkaan leveät sormukset. Toinen niistä varastetaan parikymmentä vuotta myöhemmin Keniassa ja toinen putoaa Ristimäessä Ullan ja Jukan kodin pihaan. Sitä ei koskaan löydetä.
                      Saamme Aseman kellosta Hääkirjan, kahvilaput baariin ja 15 markan valokuvausshekin. Menemme baariin, ja Veikko juo minunkin puolestani kahvin. Minulta ei mene alas mitään.
                      Keskustelemme valokuvaan menosta. En ollut ajatellut sellaista, minulla on tukkakin pitkin päätä ja vain villapusero päällä. Estelen siis. Päätämme kuitenkin lähteä kuvaamoon. Paikka on sekainen ja ruma, henkilökunta, ja kaiken lisäksi meidän piti ottaa minun mielestäni ihmeellisiä asentoja. Totean ykskantaan: ”Inhoan valokuvaamista.”
                      Hermostuttavan kuvaamisen jälkeen menemme hakemaan sormuksemme. Junan lähtöön oli vielä aikaa, joten kiertelimme kylmää kaupunkia. Sormusrasia sujautetaan Veikon takin taskuun. Lopulta meidän on pakko mennä baariin lämmittelemään. Tiedämme, että pitäisi ostaa jotain, mutta meillä ei ole yhtään rahaa. Joku panee uudelleen ja uudelleen soimaan kappaleen Elsa, sä kohtalon lapsi. Yhdessä baarissa ei ole lupa istua kauan, menemme toiseen ja lopulta päätämme käydä katsomassa Tampereen tuomiokirkkoa. Minä luonnollisesti estelen sisälle menoa, kiskomme toisiamme eri suuntiin, melkein riitelemme. Lopulta minä taivun. Eteisessä Veikko vetää minut lähelleen ja antaa suukon poskelle. Se tuntuu minusta hyvältä, mutta minä sanon, että sellaista ei saa tehdä kirkossa. Veikko vain nauraa. Kirkossa on meneillään kuoroharjoitus. Jäämme istumaan hetkeksi. Lämmittelemme toistemme lämmöstä.
                      Veikko on säästänyt kolikon puhelua varten. Hän soittaa aseman puhelinkopista kotiin ennen junan lähtöä, että tulossa ollaan. Kovasti toivotellaan tervetulleiksi. Junissa on vielä puupenkit. Niillä istumme toisiimme nojaten ja vaieten. On hyvä olla, kun saan istua lähellä Veikkoa. Nukun. Peipohjassa vaihdetaan lätäriin, joka vie meidät Karran pysäkille.
                      Veikon isä ja veli Vesa ovat meitä vastassa. Tuntuu hyvältä, kun on pimeää. Jännittää niin, vaikka kukaan ei usko sitä, sillä yritän olla iloinen ja pirteä. Etsin tukea Veikon kädestä. Miehet keskustelevat jokapäiväisistä asioista, itse olen jännittyneen ylentyneessä tilassa. Kaikki puhe valuu ylitseni, en ymmärrä siitä mitään. Murre on vaikeaa.
                      Ojennan ostamamme kahvipaketit ja kukat Veikon äidille heti ja vasta sitten menemme riisumaan takit. Eteisessä meille tulee hirveä ujoudenpuuska, sillä kaikki ovat keittiössä ja tunnelma on niin odottava. Voitamme ujoutemme, saamme velliä ja kahvia. Minun hammastani särkee.
                      Siirrymme salin puolelle laulamaan Siionin Kanteleen lauluja. Minut pannaan heti säestämään. Olemme yhdessä puoleen yöhön asti. Lopulta muut lähtevät. Kaikki odottavat ilmoitustamme kihlauksesta, mutta me emme kerro mitään. Vaihdamme muutaman sanan, halaamme vähän. Minä jään saliin nukkumaan. Veikko kiipeää yläkertaan omaan huoneeseensa.
                      23.3. herään varhain. Piirtelen käsityökansioni tehtäviä muita odotellessani ja yritän lukea kemiaa. Veikko tulee hetken kuluttua. Pääsemme juomaan kahvia ja kauralimaa. Lähdemme Riihikalliolle kävelemään. On hyvät hankikannot. Katselen maisemia ympärilläni ja haaveilen tulevasta kesästä. Sisällä talossa liimaamme Veikon ottamia kuvia kansioon. Ihailemme uutta pakastinta. Veikko pesee autoa ja minun on ikävä häntä.
                      Olen kirjoittanut saunomisjärjestyksen. Ensin Veikko ja Vesa, sitten minä tyttöjen kanssa ja lopulta vanhemmat, kun pääsevät navetta-askareiltaan. On kiirastorstai. Pääsen Veikon kanssa Eurajoen kirkkoon. Mielestäni kirkko on kaunis ja valoisa, mutta kaikki kansa on mustissa. Minulla on punainen hattu. Kun rukoillaan, kuuluu kummallinen kohina. Se ihmetyttää minua, samoin kuin papin puhe, jossa erotellaan voimakkaasti ”me uskovat, te syntiset”. 
                      Valvomme, istumme salin sohvalla vierekkäin ja odotamme päivän vaihtumista. Olemme päättäneet kihlautua pitkäperjantaina. Meistä se on hieno päivä, oikein Jeesuksen päivä, joka muistuttaa meitä kristinuskon perussanomasta, Jumalan tulosta ihmiseksi, joka kärsii, joka tietää tämän kärsimyksen kautta ihmisen elämän kipukohdat.
                      Kun viisarit siirtyvät pitkäperjantain puolelle, Veikko alkaa kaivella taskujaan. Hän ottaa sormuskotelon esille. ”Minä olen kuin horteessa”. Veikko ottaa sormuksen ja panee sen minun sormeeni sanoen: ”Sinulle, Irja, rakas.” Olen onnellinen. Otan Veikolle ostamani sormuksen, suljen sen ristittyjen käsieni väliin ja pyydän Taivaan Isältä siunausta. Itken. Veikko antaa minun itkeä. Pelkään, että muut heräävät, joten lopetan ja painan sormuksen Veikon sormeen, vihdoin viimein. Rukoilemme taas siunausta liitollemme.
                      Veikko sanoo sormuksia nyrkkiraudoiksi. Minua harmittaa tällainen sanonta, en oikein edes ymmärrä sen merkitystä. Jään miettimään, miten nyrkkirauta voi liittyä johonkin niin kauniiseen kuin kihlasormus ja myöhemmin myönnyn, että niinkin voi ajatella. Valvomme kahteen asti. Juttelemme kaikesta, mutta minua vaivaa, että pitäisi laittaa papiljotit.
                      Aamulla en ole kehdata nousta. Onneksi Veikko tulee huoneestaan minua herättelemään. Hän istuu sänkyni laidalle ja antaa suukon poskelleni. Katselemme toisiamme ja tunnemme kuuluvamme yhteen. Meitä ujostuttaa kovin. Veikko lähtee pois ja minä pukeudun. Pitkän odottelun jälkeen menen kahville. Toiseen huoneeseen siirtyminen ottaa lujille. Kukaan ei sano mitään. Veikon isä on lähtenyt Raumalle.
                      Olen ihmeissäni, kun kukaan ei sano mitään, ollaan vain. Minusta alkaa tuntua, että kihlautuminen on ihan kamalaa. Jännitykseni nousee niin kovaksi, että nousen kesken kahvin juonnin Veikon äidin perään, kun hän menee makuuhuoneeseen. Kysyn, hyväksyykö hän lainkaan minua Veikon morsiameksi. Hän sanoo hyväksyneensä jo ajat sitten. Halaamme. Hän sanoo huomanneensa sormukset, mutta ei halunnut sanoa siitä mitään ennen isän paluuta Raumalta. Yhdessä onnitteleminen on hauskempaa. ”Äidin kanssa keskusteleminen oli ihana hetki”, kirjoitan ja toivon, ”että aina meidän välimme olisivat niin hyvät kuin silloin”.
                      Kun palaan keittiöön kamarista, Veikon silmät ”ovat pystyssä”. Hän ihmettelee, mitä varten olen käynyt siellä kamarissa. Veikon isä tulee. Äiti onnittelee meitä ja vähitellen isäkin tointuu onnittelemaan. Hän sanoo ihmetelleensä, miksi olen niin surullisen näköinen, ajatelleensa, että minun on ikävä kotiin. Veikon sisarukset tulevat vähitellen onnittelemaan, he ovat lymyilleet pitkät tovit seinän takana.
                      Haluamme lähteä kirkkoon Raumalle, mutta siellä jumalanpalvelus on alkanut jo kello yhdeksän. Emme tienneet sitä. Lähdemme kiireesti kohti Eurajoen kirkkoa ja ehdimme palveluksen alkuun. Pastori, jonka päiväkirjassani esittelen vielä tässä vaiheessa ”Veikon hyväksi ystäväksi”, melkein itkee, kun näkee meidät ja sormuksemme ehtoollispöydässä. Veikko haluaisi jutella tämän ystävän eli Allan Sutisen kanssa, mutta emme tapaa häntä.
                      Päivä kuluu Veikon sisarusten kanssa leikkien, televisiota katsellen ja keskustelua yritellen. Joku soittelee illaksi kihlajaisvieraita. Heitä tuleekin. Kaikki ovat hyvin hämmästyneitä, lähes sanattomia. Kokemukseni on, että kun menen saliin, jossa vieraat ovat, tulee aivan hiljaista kuin huopatossutehtaassa lakon aikana ja kun lähden pois, alkaa pälätys. Minua ”ottaa aivoon, kun he eivät kysy minulta suoraan, mistä olen, kuinka vanha ja mikä ammatti onkaan.
                      Laulamme sinä iltana paljon. Vieraiden lähdön jälkeen äiti laulaa Veikolle ja minulle. Harmikseni en ole kirjoittanut, minkä Siionin Kanteleen laulun hän lauloi.
                      Seuraavana päivänä lähdemme Illon Vesamäkeen. Lapissa, kun otamme ilmaa Veikon aamulla vaihtamiin renkaisiin, saamme rahan puolikkaat. Myyjä sano, että ”toinen puolikas on vaimollesi”. Minusta tuntuu hyvältä. (Täällä Livonsaarella rahan puolikas -juttu tuntuu omituiselta. Se jää arvoitukseksi.)
                      Pääsemme puoleen päivään mennessä minun kotiini. Tapaamme isän ja äidin kuistilla. Onnittelu sujuu mutkattomasti. Veikko lupaa opiskella lisää, jotta voisi elättää tulevan vaimonsa kunnolla. Kuulen, miten Markulan Jalmari prohtaa pirtin puolella, Ulla häärää keittiössä. Seuraavana päivänä vietettäisiin äidin 60-vuotisjuhlaa. Hän saa paljon kukkasia ja lahjoja. On paljon väkeä. ”Oli hyvä olla”, sanoo äiti, ”vietettiin kihlajaisia myös, monta päivää kävi väkeä.”
                      Ihmettelen tässä, miten joitakin asioita en muista lainkaan. En olisi mitenkään saanut aivojeni poimuista kaivetuksi esille seuraavaa Veikolle kirjoittamaani pätkää: ”1.4.67. Keskiviikkoaamuna kun menin kouluun, ei sormusta kohta huomattu, vasta toisen tunnin alussa Kekin Lissu huomasi. Hän vähän tiesi odottaa, kun tuntee meidät molemmat. Opettajakin tuli siinä samassa. Eikä plikat millään meinanneet nahoissaan pysyä sillä tunnilla. Kun kello soi, alkoi kova kirkuna ja halaaminen ja onnitteleminen ja ihmetteleminen. Kukaan ei meinannut uskoa, että se on totta, kun minä en ole mitään puhunut. He ihmettelivät, miten olen voinut olla niin hiljaa. Ja sitten ne plikat menivät alas aulaan ja kirkuivat siellä koko seminaarille, että meidän luokka kunnostautuu, kun yksi on taas mennyt kihloihin.”                      
”Uskotko, että mua aamulla jännitti mennä kouluun. Kukaan opettaja ei ole sanonut mitään paitsi musiikin opettaja Irja Rautiainen, kun olin näytesoitossa. Hän onnitteli ja kysyi, missä sulhanen on. Kyllä ne opettajat kaikki sen tietää, mutta niillä on sellainen tapa varmaan, ettei ne sano mitään. Kyllä muunkin luokkalaiset ovat kovasti onnitelleet. Ja sitten Kymäläiseltä sain kirjeen ja hän käski minun välittää sinulle häneltä parhaimmat onnittelut ja Jumalan siunausta. Hän oli jostakin saanut kuulla kihlauksestamme.”
                      Kymäläinen kertoo, että Karkun opiston opettajien kanssa on ollut keskustelua Veikosta ja minusta parina. He ovat päätyneet ajatukseen, että ’vakka kantensa valitsee’. Loppuun hän oli kirjoittanut: ’Parhaita opiskeluhaluja nuorelle, onnelliselle morsiamelle’.”
                      Olen miettinyt, olenko vakka vai kansi. Vakka säilöö ja pitää sisällään, kansi kätkee ja suojaa. Vain yhdessä ne tekevät sen tehtävän, mikä niille on annettu.
                      Kirjoitan Veikolle: ”Tuntui aika kivalta. Keskiviikkona oli nämä Lanneksen väet täällä kahvilla. Raija kävi kutsumassa ja he saivat Raijalta selville, että olen mennyt kihloihin ja jo kohta paikalla lähdettiin kukkia hakemaan.  He toivatkin komean atsalean, muistatko äidin kukkia, se on samanlainen. Ja sitten kyseltiin, mikset sinä käy aina täällä viikonloppuisin ja he olivat oikein vihaisia, kun eivät ole sinua nähneet, joten koita nyt pian tulla tännepäin näytille. Tytötkin haluaisivat nähdä sinut.”
                      Seminaarilla lehtori Anja Korhonen huomaa, että olen kihloissa. Hän surkuttelee ensin, että miten opiskelun nyt käy, mutta lopulta hän onnittelee.      Kihlauksen jälkeen Veikko alkaa kirjoittaa kirjeiden loppuun Mini-Veks tai Mini-Vekx tai Mini-Veka. Hän on kihlauksesta ylpeänä omassa opinahjossaan ja toivoo, että voisin mennä sinne. Ajatuksena on, että hän saisi vähän kehuskella morsiamellaan. Veikollekin on surkuteltu varhaista kihloihin menoa, mutta hänelle se on tuottanut sellaisen olon, että mepäs näytämme.

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.