48. Puhtaat valkoiset lakanat

Jännitykseni helpottaa kevään mittaan, koska kuulen muidenkin kihloihin menneiden naisten kokemuksia. Suurin kysymys kaikille tuntuu olevan, miten voi tietää, että on valinnut oikein? Kellään ei ole siihen vastausta. Meistä kihloihin menneistä näyttää siltä, että miehet hankkivat vaimot itselleen hivutustaktiikalla, eivät anna periksi, vaikka toinen sanoisi mitä tahansa. Ystäväni Terttu menee vappuna kihloihin. Terttu on kirjeen mukaan valvonut koko viikon ennen vappua ja rukoillut. Hän ei ole ollut varma asiasta, mutta kirjoittaa sitten ”päätetty mikä päätetty”.
                      On myös ollut hykerryttävää lukea Veikon vanhempien rakkauskirjeitä. Sama vakava pohdinnan teema toistuu niissäkin. Martti kertoo, että on valinnut opiston 55 naisen joukosta juuri Toiven, ja Toive puolestaan vastaa vuonna 1936: ”Aika on kulunut vain hiljalleen niin, että joulu suuri Vapahtajamme syntymäjuhla on aivan oven edessä. Kai sentään jo olet murehtinut, kun ei rakastettusi ole ennen muistanut. Aikakin varmaan pitkää on ollut, kun ei ole omansa kyljessä saanut olla. Mitäs se Sinun sitten ihmettä on, kun minunkin tahtoo välistä ikävä tulla. Miehet paremmin sellaisia ikävöittevämpiä ovatkin kuin naiset. Mutta koittaa se joulu sentään, että omansa silmät saa nähdä.”
                      On sovittu, että Martti menee Kokemäelle, mutta ”vain pimeällä aikaa, ettei muijat näe. Pimeällä ajalla pukkia katsomaankin mennään niin, ettei vaan kenkään meistä vivahdustakaan näkisi”.
                      Oi, huoh! On helpottavaa huomata, että ainakin tämä seurustelevia pareja kahlitseva kyttäämisen ketju on murtunut. Monia ketjuja on jäljellä, jotkin niistä tarpeellisia ja elämää suojelevia, jotkin eivät. Niiden pohdinnan aika on myöhemmin. Nyt katson vain, miten selviän kihlattuna morsiamena keväästä ja kesästä 1967.
                      Harjoittelen Irja Aro-Heinilä -nimen kirjoittamista, tuntuu oudolta ja kurjalta. Rakastan Vesamäki-nimeä, mutta rakastan erästä tiettyä henkilöä vielä enemmän ja siksi päätän suostua muuttamaan nimeni. Jo pienenä olin sanonut, etten voisi mennä kenenkään kanssa naimisiin, koska silloin nimeni muuttuisi.
                      Raija ja minä alamme nousta aamulla viideltä, aamut ovat hienoja, menemme aikaisin nukkumaan. Raijan pyytää minua kanssaan katsomaan yhtä työpaikkaa, koska rahaa tarvitaan. Se olisi siivousta. Meitä pidetään kuitenkin seminaarin puutarhalla niin kauan, ettemme ehdi haastatteluun. Se hanke luhistuu maatilatalouden harjoitteluun.
                      Minulla Veikon ikävä on niin valtava, että itkukaan ei ole kaukana. Tavallisesti en saa itkua hersymään niin kuin Raija, joka pystyy itkemään koti-ikäväänsäkin hereästi ilman ongelmia. ”Ihan mielettömästi olen sinua odottanut tänne, vaikka ihan hyvin tiedän, ettet voi tulla.” Laitan Veikolle kevään ensimmäisen kukan. Se rapisee käsiini, kun vedän kirjeen kuoresta kotona Livonsaarella.
                      Seminaarielämään on pakko heittäytyä mukaan, sillä velvollisuuksia on monelle taholle. Yksi minun kirjoittamani kirkkodraama esitetään Hämeenlinnan kirkossa hiljaisella viikolla. Taiteilija Liisa Majapuro ohjaa sen.
                      Hämeenlinnan seminaari on Talvipäivien järjestämisvuorossa. Päiville osallistuu 600–700 henkeä. Olen kuulunut keittiötoimikuntaan syksystä alkaen. Päivien aikana olen vapaaehtoistöissä keittiöllä. Huiskin siellä samaan aikaan, kun muut ottavat rennommin. Näen, miten miehet ovat illalla kännissä, tytöt kainaloissaan. Olen oikein tuohtunut, suututtaa tuollainen käytös. ”Olemmeko tosiaan Suomen nuorison kasvattajapolvea?” touhotan kirjeessäni Veikolle.
                      Veikko puolestaan on mukana Varkauden poikapäivillä, joissa 800 osallistujaa. Veikon tehtävänä on pitää yllä järjestystä. Hän ei olisi uskonut, miten paljon hommaa siitä koituisi. Kummallakin riittää kiirettä. ”Meillä on aivan liikaa töitä, aivan kuin teilläkin. Mun on ollut mieleni ihan masennuksissa”, hän kertoo. Partaharjulla voi Veikon mukaan nauttia kahdesta asiasta ylenmäärin: ”tuloihin nähden suurista menoista ja äärettömästä Jumalan armosta”. Hänellä oli pistänyt vihaksi, kun Siionin Kanteleen esittelyhetkessä oli laulettu Kanteleen lauluja, mutta eri sanoin kuin alkuperäisessä. Hän oli pystynyt sanomaan siitä opettajalle.
                      Raha huolettaa. Kaikki käytettävissä ollut raha on kulunut ajoksen hoitamiseen, ihottumaan, joka kuitenkaan lääkärin mukaan ei ole vaaraksi morsiamelle, lääkkeisiin ja Eurajoelta tulleeseen määräykseen, että on sakkojen uhalla mentävä röntgenkuvaukseen. Hänen pitää löytää jokin paikka, missä kuvan voi ottaa kiireisesti. Röntgenkuvaus tuottaa harmia, se maksaa niin paljon, että Veikolla rahat loppuvat. Hän ei voinut soittaa minulle sovittuna päivänä, koska rahaa ei ollut.
                      Tavoitteet ovat korkealla, mutta koska työtä on paljon, Veikko ei omasta mielestään onnistu. Hän päättelee, että ”on laskettava tavoitteita, jos ei kerran onnistu pääsemään niihin, mitä tavoittelee, vaikka on parhaansa yrittänyt”. ”Mä saattaisin pärjätä paljon paremmin käytännön hommissa kuin henkisellä alueella. Englanti ottaa lujille.” Koulutuksessa on tullut yllätyksenä, että suntion tehtäviä hoitaessa ”joutuu nuohoamaan rätti kädessä kirkon penkkejä”.
                      Lukuajan puute ja purnaaminen siitä, johtaa siihen, että Veikko otetaan puhutteluun opettajainhuoneeseen. Häneltä kysytään, onko hänellä jotain kuulustelevaa opettajaa vastaan. Hän kertoo jälleen kerran, että ei ehdi paneutua hommiin kunnolla. Hän tunnistaa, että tarvitsee opiskeluunsa aikaa enemmän kuin jotkut toiset.
                      Veikko unelmoi tulevasta. Hän haluaisi nähdä minut alastomana. Minä kiemurtelen tämän ajatuksen edessä ja Veikko kysyy, miksi olen ujo hänen kanssaan. Hänelle on ihan mahdoton ajatus, että minä jäisin vanhaksi piiaksi. Hän on jo pari vuotta ajatellut minua lastensa äitinä. Hänen mielestään minusta tulisi mitä parhain äiti lapsille. Veikko ei löydä minusta virheellisyyksiä, koska hän ei etsi ja ronki niitä.
                      Keväällä Veikko anoo muutaman päivän lomaa, jotta voisi mennä kotiinsa tekemään kylvötyöt. Kotona tulee kova nälkä päivän mittaan. Kukaan ei ehdi tehdä ruokaa, syödään vain kerran päivässä, illalla lypsyn jälkeen.
                      Olen saanut kevään 1967 mittaan kolmesta paikasta työtä. Yksi Punkalaitumelle, Karkusta saan Aimo Kymäläisen kirjeen, jossa hän kysyy, olisinko tulossa opistolle kesätöihin, ja Teuvo Vähäkylä kutsuu Kansan Raamattuseuran kurssikeskus Vivamoon Lohjalle emännän apulaiseksi. Myös leirikartanon puolella olisi vastaavanlainen, vain yksinkertaisempi, mutta emännän tehtävä. Mitä minä päätän?  Vivamossa saisin hyvän palkan ja kenties kohtuulliset työajat. Siellä voisi olla enemmän vapaata kuin muualla. Punkalaidun on jo käsitelty ja Karkkuun tekee kovin mieleni.
                      Päätän mennä kotiin. Miksi?
                      Kotoa on kantautunut huolestuttavia uutisia. Äiti on ollut koko kevään todella väsynyt ja isä on Aulin mielestä ”ihan loppu”. Olisin heidän tukenaan niin käytännön töissä kuin henkisessäkin huollossa. Olemme puhuneet, että pellot annettaisiin vuokralle, myytäisiin karja, mutta se tuntuu äidistä niin kuolleelta. Vanhempani luopuvat ajatuksesta suurinpiirtein heti.
                      Äiti syyllistää minua aika rajusti: ”Kun joka taholta päivästä päivään odotamme eikä mistään yhtään sanaa tule niin jo tulee mieleen, että me unohdettuna elämme vanhuuttamme täällä vanhassa Vesamäessä. Ei edes Ruovedeltä tule, vaikka luulisi, ettei siellä ole kiireitä.” Hän on kuullut vihjauksena naapurilta, että sulhaseni Veikko on käynyt viikonloppuna luonani. Äiti on valvonut sen vuoksi yökausia ja taistellut asiasta Jumalan edessä. ”Olen niin paljon rukoillut, pyytänyt ja vaatinut, että rakas Jumala, sinua Irja, suojelisi ja varjelisi. Et voi käsittää kuinka paljon minua on painettu alas näinä aikoina.”
                      Jutin Liljaa on pyydetty ompelemaan minulle kapioita, valkoisia lakanoita, joiden päihin ommellaan laaka- ja varsipistoin upeat koruompeleet valkoisella langalla. ”Hän lupasi, jos ei ole kiire, ei ainakaan pitäisi kiirehtiä.” Äiti tarkoittaa minua. Minun ei pitäisi kiirehtiä hetkeen, jolloin lakanoita tarvittaisiin. Hän anoo minulta, että olisin puhdas kuin valkoiset lakanat.
                      Äidillä on paljon ommeltavaa ostetun lakanapakan lisäksi, mutta ”paljon hauskempaa on leikata matonkudetta, kun siinä ei tartte lainata työhön aivojansa, saa ajatella muita asioita, vaikkapa sitä, että sinä nyt oot kihloissa ja aiot naimisiin, mutta koita olla pää kylmänä, sydän lämpimänä ja järki tallella, ettei jää ’suuhun paha maku’ koko elämän ajaksi. Ja ikävöitte nyt vaan kiltisti ja teette koulutehtäviä. Kyllä Veikko siellä uskollisena on tallella”.
                      Veikolle kirjoitan, että päätin kesäisen työpaikkani niin kuin päätin, koska ajattelin, että olen vapaampi sieltä lähtemään hänen luokseen harjoittelupaikkaan. Ajattelen myös, että voisin tehdä lyhyitä keikkoja esimerkiksi Karkun opistolle, jos pyydetään.
                      En tykkää Veikon ottamista valokuvista, koska olen niissä silmät kuopalla, kun on ollut paljon työtä ja olen väsynyt, ja kun muutenkin olen ruma.
                      Veikon pitää aloittaa harjoittelujakso heti toukokuun lopussa. Hän käväisee vielä nopeasti kotona ja kertoo, että isä on nukkunut hyvin, koska on saanut uutta lääkettä, Vesalla menee koulussa hienosti, Laimilla käy raskaaksi, kokeita arkailee ja Leena menestyy Helsingissä, Perhon oppilaitoksessa, vallan mallikkaasti.
                       Toukokuun lopussa 1967 minun äitini kirjoittaa: ”Askon koulu loppui ja koko kansakoulu meijän osalta. Jo sitä kestikin 28 vuotta, joskus kerralla neljäkin kävi yhtäaikaa. Meni se vaan hyvin näin jälkeenpäin ajatellen!” Tänä kesänä, kuusikymmentä vuotiaana, äiti saa elämänsä ensimmäisen pankkikirjan omalla nimellään. Minulle hän on hankkinut sellaisen jo silloin, kun kävin yhteiskoulua. Hän antoi toisinaan pienen summan, jonka kävin itse tallentamassa tililleni. Hämmästelin sitä mielessäni, mutta tein niin kuin käskettiin. En ollut tottunut saamaan lainkaan rahaa ilman tarvetta. Vasta nyt huomaan, että se saattoi olla pieni palkkio tekemästäni työstä kotona. 
                      Kesäloma on alkanut. Olen Illossa. Laulan paljon töitä tehdessäni, mutta ”eilen oli äidin kanssa yhteenotto”. Selitän Veikolle yhteenoton juuret: ”Sanoimme sen, mitä oli pidemmän aikaa haudottu mielessä. Isä oli valittanut sunnuntaiaamuna äidille, että äiti, muka, oli teettänyt minulla lauantaina liiaksi töitä. Ei äiti käskenyt, minä vain halukseni tein ja luettelin sitten illalla isälle, mitä olimme tehneet, äiti ja minä, etteivät miehet luulleet, että olimme laiskoja olleet. Isän sanominen loukkasi äitiä. Hän oli paljon enemmän uuvuksiin itsensä tehnyt kuin minä, eikä kukaan säälinyt häntä eikä pyytänyt olla tekemättä liiaksi. Sunnuntai-iltapäivänä oli jotain ilmassa, en kysynyt mitä. Äiti käski mun levätä ja sanoi menevänsä maanantaina kylään, ettei olisi minua teetättämässä.  Maanantaiaamuna satoi. Aloimme pyykille, kun uskalsi tehdä padan alle valkean.  Siellä äiti sanoi, etten nyt vain saisi tehdä liiaksi. Minä siitä kimmastun ja kysyn, miksi ei nyt. Siitä alkoi kummankin sanailu ja itku. Ilma puhdistui.”
                      Rukoushuoneen juhlassa tyttökerholaiset tulevat pyytämään voisinko taas pitää kerhoa. Heidän silmänsä loistavat ja säkenöivät innostuksesta. Minusta tuntuu, että jälleen kerran saan ottaa suuren tehtävän vastaan. Teen kerholaisten kanssa retken Punkalaitumen leirimajalle. Lapset ovat hyvin innostuneita. Kasvatuksestani johtuu, että en saa iloita retkestä, johon saan ilokseni Veikonkin mukaan. Kirjoitan päiväkirjaani, että tällainen, siis se, että saan tytöt innostumaan ja viihtymään, pitää häveten painaa pois mielestä. Sitä ei saa edes itselleen tunnustaa, eikä varsinkaan kertoa kellekään. Sitä en voi estää, että tytöt kertovat kotonaan. Olen havainnut olevani hyvä kerhon vetäjä, johtaja, innostaja ja organisoija. En halua uskoa itsestäni niin pahaa ja alhaista, kirjoitan.
                      Siis mitä? Ei mitään muuta kuin että olen huomannut itsessäni tarpeellisia taitoja, mutta kyseisen ajan ajattelun mukaan se oli itserakasta kehuskelua. Siksi minun pitää kirjoittaa Veikolle: ”Huonon vaimon saat, vaikka Annikki Hemmo kehui sinulle minua.” Lisään vielä: ”Musta tuntuu, että oon oppinut rakastamaan sinua enemmän nyt kihlausaikana. Onneksi en pysähtynyt siellä kihlakaupan ovella, vaikka mieli teki.” Tämä kaikki on ilmiselvää, koska jännitys ja pelko ovat poissa tai ainakin lieventyneet.
                      Veikko tekee harjoitteluaan Luopioisten seurakunnassa. Osoite on nyt Seurakuntatalo, Luopioinen. Hän kiertelee kylillä pitämässä kerhoja, joiden formaattina on lentopallon peluuta ja hartaus. Lisäksi on kyläseuroja, suntion tehtävät, hautausmaan ja kirkkoherran puutarhan hoito.
                      Kirjoitan hänelle juhannuksen alla olevista siivouksista ja leipomisista. Äidin tekee mieli mennä äitileirille, mutta hän ei oikein kehtaa, koska silloin kylä ajattelisi häntä laiskaksi. Minä voisin ihan hyvin tehdä juhannuksen valmistelutyöt yksin, mutta äiti epäröi niiden puheiden vuoksi. ”Kai sä sitten olisit vähän ylpeä minusta, kun olisin tehnyt nuo kaikki valmistelut. Äiti ainakin on.” Ja sitten perään kirjoitan nykyistä minua ärsyttävät lauseet: ”Oma kehu haisee. Nyt se taisi oikein lemahtaa.” Näin pienestä ja turhasta silloin omatunto varoitteli, sillä osaamisestaan ei saanut olla iloinen eikä varsinkaan ylpeä.
                      Äiti purkaa minulle huoliaan isästä. ”Isä on tullut kummalliseksi.” Hänelle pitäisi puhua asiat moneen kertaan, ja kuitenkin isä luulee, että juonimme hänen selkänsä takana. Meillä ei ole muuta tietoa isän ”kummallisuudesta” kuin että ”vanhuus ei tule yksinään”. Puhumme vanhuuden vaivoista. Ja hyvänen aika, minkä ikäinen isä on tällä puhutulla hetkellä! Hän on vain pari vuotta alle 70. Äitiä surettaa kaikkein eniten se, että isä ei muista, että heillä olisi ollut yhdessä hauskaa, rauhallista ja kaunista. Nuoruus heillä on kuulemma ollut hauskaa. Vasta nyt vanhoina on alkanut ilmetä epäsopua. Kerron Veikolle, että ”äiti itkee näitä minulle ja tulee sitten kipeeksi”.
                      Olen suuttunut siitä, että Veikolla ei ole juhannuksena vapaata. Vaahtoan siitä Simolle ja Vuokolle, jotka poikkeavat Illossa, kuin myös siitä, että en ikinä näe Veikkoa, emme nytkään ole moneen kuukauteen nähneet. ”Äiti palautti mun puheeni järjestykseen, kun hän sanoi sinun käynnistäsi olevan vasta kaksi viikkoa”, jatkan Veikolle vielä vähän tuohtuneena. 
                      Äiti käy sanomassa siinä kirjeen kirjoittamisen aikana, etten vain saa kirjoittaa Veikolle vihaisesti. Mutta minun sulhaseni on sanonut minulle, että minun pitää kirjoittaa totuudenmukaisesti. Minulla on myös yllätys, jota en voi pidätellä enää kauempaa. Olen ommellut hänelle kauniin sinisen paidan ja sortsit. En malta olla kirjoittamatta hänelle niistä. Ja Veikolta tulee kirje, jossa hän kertoo hymyilevänsä minulle, kun en jaksanut pitää salaisuuttani.
                      Kun luen näitä kirjeitä, täytyy sanoa, että aika rivakka tyttö sieltä löytyy. Työ kuin työ tulee tehdyksi ja muitakin houkutelluksi mukaan. Äidin kuuntelu on ollut ehkä kaikkein vaikeinta. Olen ollut koko elämäni parisuhdeanturi, tuntuu, etten nyt enää jaksaisi. On kuitenkin hienoa havaita itsessäni uusia puolia. Olen tullut rohkeammaksi, sanon vastaan. Olen tunnistanut taitojani, vaikka niistä pitääkin olla hiljaa.
                      Nuoriso-ohjaajaharjoittelija Veikko tekee Luopioisissa pitkiä pyörälenkkejä päivän mittaan, sillä muuta kulkuvälinettä ei ole. Kerran hän on polkenut yli 50 km Kukkia-järven ympäri. Väsyttää. Veikko sanoo kirjeessään, että haudankaivajan homma olisi siitä hyvä homma, ettei työ loppuisi ja kertoo, miten oli menossa sammuttamaan kellarin koneiston, mutta oli tullutkin kaksi arkkua lisää loman aikana. Hautakin on tullut kaivetuksi. Käsivoimin silloin.
                      Veikko saa kaikenlaisia tehtäviä tehdäkseen, kun on havaittu, että hän osaa ja on altis tekemään. Hautausmaata kastellessaan hän havaitsee, että pitäisi kaivaa hautausmaalle tuova putki ylös järvestä. Muut ovat juottaneet sitä, mutta Veikko ei kestä sellaista touhua.  ”Mua ei huvita tehdä mitään, jos sen saa helpomminkin tehtyä ja se on mahdollisuuksien rajoissa niin ehdottomasti pyrin tekemän sen niin kuin on helpoin tapa.” Niinpä hän tekee suuren työn, kaivaa ja laittaa kaiken toimimaan. Putkea ei tarvitse enää juottaa!
                      Veikko kuvailee myös asumistaan. ”Luopioisten huoneessa ei ole oikein mitään, yksi petikin vain.” Hän löytää pienen vihjeen perusteella toisen hetekan ja siihen patjan. Hän käy hakemassa ne valmiiksi, laittaa lakanatkin, ettei vain käyttäisi niitä itse. Naru on valmiina, jotta hetekat voi sitoa yhteen sitten, kun tulen.
                      Juhannuksena menen Luopioisiin, vaikka tiedän, että äidillä juhlapyhät menisivät itkuksi sen vuoksi. Kun menen, järkytyn aika tavalla. Huone on sekaisin, kaikki tavarat levällään. Aurinko kuumentaa huoneen pätsiksi. Vietämme juhannuksen Veikon työn merkeissä. Kuljen hänen mukanaan ja tunnen oloni tukalaksi vieraiden ihmisten parissa. Yritän näytellä rohkeaa ja reipasta. Saamme yhden ruoan Hurskaisella. Saksaa puhuva rouva saa minut hämilleni.
                      Olemme yrittäneet löytää kirjoja, jotka kertoisivat ihmisen seksuaalisuudesta. Veikko on saanut käsiinsä kirjan, joka kertoo pettingistä. Luemme sitä ja tulemme vakuuttuneiksi, että me kihlaparina voisimme tehdä sitä, ainakin vähän. Hyväilyseksi on meille todella iso askel ja teemme sitä arastellen, etupäässä se on toisiimme tutustumista. Veikko on jo aiemmin kirjoittanut, että hän haluaisi nähdä minut alastomana. Katselemme toisiamme vaiteliaina, hämmentyneinä, mutta emme häpeillen. Yö toisen kainalossa on ihanaa. Olin tottunut suuressa lapsijoukossa toisiin ihmisiin ja heidän tuomaansa läheisyyteen, turvaan.
                     
Kesäisessä kirjeessään Veikko kuvittelee tilannetta, jossa joku muu nappaisi minut. ”Ei, ei, näin ei saa tapahtua. Olisin ehkä mielisairaalan tavaraa, jos näin kävisi, mutta näinhän ei käy, eihän. Mahdollista tämäkin olisi sillä olethan Sinä, Pikku Irjani, niin suloinen ja kaunis, että kuka tahansa voisi – .” Ja sitten hän taas tuntee itsensä huonoksi, saamattomaksi, mihinkään pystymättömäksi, ”liian huonoksi Sinunlaisellesi tytölle”.
                      Kirkkoherra Aaro Hurskainen on opettanut rippikoululaisille kuudetta käskyä niin hienosti, Veikko kertoo, että kukaan ei ole pyrskähdellyt ja kikattanut. Hurskainen selittää asiat reilusti. Veikko saa tuntia kuunnellessaan parhaimman opetuksen sukupuoliasioista kuin koskaan aiemmin. Pappi puhuu itsetyydytyksestäkin luonnollisena asiana, jota pojista 95 prosenttia harrastaa. Minä en tietenkään ymmärrä, mitä sellainen voisi olla, mutta kiinnostun asiasta. Arvelen kuitenkin, että se voi olla enemmän poikien juttu. Kirjallisuudesta luen vanhaa ohjetta, jossa sanotaan, että kädet pitäisi pitää peiton päällä. Miksi? Mitä, jos käsiä palelee?
                      Kun harjoittelu päättyy, Veikko kirjoittaa minulle Hurskaisen summanneen hänestä kurssin johtajalle lähetettyyn arvosteluun: ”On oikein sopiva pieneen maalaispitäjään, yhdistettyyn nuoriso-ohjaajan ja suntion toimeen, ei tule menestymään kaupungeissa, omaa ilmeisesti jotain kuuntelemisen lahjoja, onnistuu pienten ryhmien hallinnassa, ei pysty hallitsemaan suurta ihmismassaa, hänen ei kannata kaupungista mitään havitella.”
                      Hurskainen tarjoaa Veikolle nuoriso-ohjaajan paikkaa Luopioisissa, mutta Veikko ei halua sitä kirkon lämmittämisen vuoksi. Se olisi sitonut häntä liiaksi. Ja muutenkin tehtävä, johon oli yhdistetty erilaisia osasia, oli mahdotonta ajatella. Ei olisi koskaan vapaata. Olisi aina lähdettävä, kun kutsu kävisi. Luopioisissa oli myös erilliset rippikoulut tytöille ja pojille vielä 1967. Se ei häntä houkuttanut. Veikko kannatti voimakkaasti yhteistyötä tyttötyön kanssa.
                      Elokuun lopulla Veikolla on ensimmäinen päivä Järvenpään seurakuntaopistolla. Edessä on kuukauden tehokurssi, joka osoittautuu todella paljon leppoisemmaksi kuin Partaharjun opiston koulutus. Muuten on kaikki hyvin, mutta Veikon mielestä ”lisäsapuska ei tekisi pahaa”.
                      Minä pääsen muutamaksi viikoksi Karkun opistolle töihin ja näin kesäni on upea. Saan olla rakkaiden ihmisteni parissa.

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.