49. Suurten muutosten aika 1967

Elokuun puolenvälin jälkeen 1967 alkaa toinen vuoteni Hämeenlinnan seminaarissa. Olemme viimeinen kurssi, jota koulutetaan meidän jälkeemme taakse jäävän oppisuunnitelman mukaisesti. Olemme opettajiemme mielestä kuritonta sukupolvea. Saan kuulla soitonopettajaltani meistä naisista juoruja, joista en voinut uskoa sanaakaan. Minä en ollut kuullut ja nähnyt mitään sellaista. Voi olla, että kuljin omassa pikkuisessa tynnyrissäni ja muu maailma hyöri ja kuohui omia aaltojaan.
                      Jotakin pientä sain kokea, kun harjoittelimme erilaisia esityksiä juhliin. Halusimme muistaakseni esitellä erilaisia naiskuvia. Minulle annettiin Maria Jotunin Hilda Husson rooli. ”- Halloo, onko se hotel Francessa? — – Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistiä?” Rooli on herkullinen, samoin kuin muidenkin roolit. Nautin harjoituksista ja heittäytymisestä muuhun kuin siihen jokapäiväiseen. Sirpa oli upea Kleopatra tummassa peruukissaan, vähissä vaatteissa ja vahvasti meikattuna. Onnistuimme hienosti, mutta jotkut opettajista arvostelivat sitä ankarasti.
                      Esitämme myös Kirsi Kunnaksen runoja. Olen innoissani. Meillä on ohjaajana radioäänenä tutuksi tullut lausuntataiteilija Liisa Majapuro. Hän on ihmeellisen ihana. Saan esittää runoa elefantista, jolla ei ollut nimeä. Se oli niiiiin ihanaa. Vaikka mieluiten olisin halunnut esittää Herra Pii Poota, mutta kaikkeahan elämässä ei saa.
                      Veikko on hakenut nuoriso-ohjaajan virkaa Hämeenlinnan seurakunnasta. Hän on saanut opinnot päätökseen. Olemme alkaneet unelmoida omasta kodista, josta käsin voisin jatkaa opiskeluja. Syyskuun alussa tulee Hämeenlinnasta viesti, joka kertoo, että nuoriso-ohjaajan virkaan on valittu paikkakunnan oma poika, ”mutta paikkojahan näyttää olevan muualla hyvin paljon”. Tämä pieni lisäys viestissä ei meitä lohduta. Romukoppaan menee unelma siitä, että vihdoin alkaisimme tutustua toisiimme. Veikon äiti on ”murheinen” siitä, että haaveemme ei toteutunut.
                      Veikko on mennyt Järvenpäähän Luther-opistolle. ”Muutama minuutti sitten mä soitin sulle. Puhelu katkesi, kun mulla ei ollut rahaa enempään. Mä tulen ensi lauantaina katsomaan kuinka epätoivoinen sä olet, kun mä en päässyt sinne Hämeenlinnan. Meillä vapaa-ajat eivät taida olla yhtaikaa. Kun toinen on työssä, toinen on vapaalla. Ota työtä, jos saat. Mun pitäisi olla Hurskaiseen nähden pikkuisen röyhkeämpi, että uskaltaisin sinutella häntä.  Hommat eivät oikein luonnista, jos ollaan oikein virallisia. Ottaa päähän, jos joku on kovin pamppu. Tämän on heikkouteni, eräs monista. Esimiehelleen tulee sanoa mitä ajattelee, en pääse vapautumaan, estoja on paljon.”
                      Veikko tuntee sympatiaa hautausmaan työntekijöitä kohtaan: ”Se johtuu siitä, että olin itse kesällä yksi muumio, joka hoiti hautoja. Väitän, että vaikka kuinka ihmistä sivistettäisiin, hän ei hallitse koskaan ydinaseita. Sulhaseni kirjoittaa minulle myös iankaikkisesta elämästä, koko sivullisen, kaksikin: se ”on se päämäärä, johon kerran toivomme pääsevämme. Mikään ilmestys tai tunnekuohu älköön olko meitä johdattamassa, vaan yksinkertainen Jumalan sana”. Hän kysyy, olenko muistanut lukea Raamattua. ”On siitä mänttiä ettei meillä ole muuta ilmoitusta Jumalasta kuin se, mitä Raamattu kertoo.” Myöhemmin hän on lisännyt vielä: ”Olipa tuo ihme kirje.” Ja lupaa tulla viikonvaihteessa katsomaan. Junan vihellys kuuluu ikkunasta. ”Se kuljettaa minut luoksesi.”
                      Kotoa Auli kirjoittaa mieltäni kutkuttavan kirjeen. ”Asko lorvii joka paikassa. Aatoksen on jalassa veripahka. Siinä oli ensin finnin tapainen, sitten se alkoi märkiä. Naimareissulla Aatos sen sai. Ei tiä, vaikka Aino olisi kenkänsä korolla lyöny kumauttanu päälle.” Aulin tyyli on verraton. Asiat suoraan ja pam! vitsiä päälle. Auli kirjoittaa vielä: ”Hyvää yötä.” Siihen äidin on tarvinnut lisätä: ”Jeesus myötä.” Aatos menee Ainonsa kanssa kihloihin marraskuussa.
                      Olen kirjoittanut äidille jotain, mitä hän ei luettanut muilla. Toiset ovat uteliaita. Äiti: ”Jätetään koko asia nyt äläkä sure äläkä missään tapauksessa ole vihainen, kun en tarkoittanut sinua loukata enkä solvata enkä kai sitä tehnytkään. Uskon sinua ja luotan ja edelleen puhun Taivaan Isälle mutta en anna epäilyksen häiritä untani enkä päivän rauhaa. Olet rehellinen tyttö kun et kiemurrellut.” ’Antakaa toinen toisellenne anteeksi niin kuin Jumalakin on teille anteeksi antanut.’ Ole taas iloinen ja terve.”
                      Olen varmaan kirjoittanut periaatteestamme, että avioliittoon asti odotetaan ja vasta sitten yhdytään. Veikko kirjoittaa: ”Meidän isojen ihmisten on osattava, jos haluamme saavuttaa elämässämme jotain, elää niin, että emme aloita sitä lasten saamisella.”
                       Veikko saa työpaikan Turusta. Hän aloittaa Mikaelin seurakunnan poikatyön ohjaajana ensimmäisenä päivänä lokakuuta 1967. Kirkkoherra Hurskaisen arvelu Veikon taidollisuudesta suuressa kaupunkiseurakunnassa saa kyytiä. Työn kuva laajenee nopeasti poliisin kanssa tehtäväksi yhteistyöksi.
                      Veikko kalustaa ensimmäistä omaa kotiaan, pikkuruista yksiötä seurakunnan talossa. Osoitteeksi tulee Puistokatu 13 A 6, Turku 8. Hänellä on siellä puhelinkin, jonka numero on 921-334654. Puhelin vapauttaa elämäämme paljon, sillä vain toisen täytyy nyt löytää maksullinen puhelinkoppi. Minulla sellainen on seminaarilla.
                      Veikko vie uuteen kotiinsa opistolla tekemänsä sängyn ja kaksi tuolia. Sängyn leveys on 90 cm. Hän tuntee olevansa siinä kuin suuri pohatta. ”Mahtuu hyvin kaksi nukkumaan”, hän vihjaisee. Hän on myös ostanut ruusun, haistelee sitä ja laulaa Yksi ruusu on kasvanut laaksossa.
                      Yhteydet täteihini Ainoon ja Saimaan tiivistyvät, sillä Aino asuu Turussa. Saimalla on työpaikka Liedossa. Veikko rohkenee mennä Ainon luokse ihan yksinkin. Hän saa siellä aina ruokaa.
                      Syksystä asti vuottamme seminaarissa leimaa ahkera rahan keräys, sillä seuraava lukuvuosi aloitetaan aina ulkomaille tehtävällä matkalla. Äitini kutoo raanuja ja lähettää niitä Hämeenlinnaan myyjäisiin. Keräämme rahaa tulevan syksyn ulkomaanmatkaan. Myyjäisissä on laaja valikoima tavaraa hämäläisestä sahdista vessapaperirullista tehtyihin koristeisiin.
                      Iloitsen, että äidillä on mieluisaa tekemistä. Hän nauttii uusista värimaailmoista ja alkaa rohkeasti yhdistellä värejä oman mielensä mukaan. Värit viehättävät hämeenlinnalaisia. Raanut ovat halpoja, voimme lisätä niihin reippaasti lisää hintaa. Äiti saa aina oman osuutensa. Ne menevät hienosti kaupaksi. Myyn niitä useita kymmeniä. Veljeni Simo ihmettelee Helsingissä, miten se on mahdollista. Hän saa myydyksi vain kaksi.
                      Äiti kirjoittaa, että hänen olonsa on kuin piiskattu joka paikasta. Olo tulee siitä, kun ”toiset tekee häthätää naimiskauppoja ja toiset hieroo talonkauppoja”. Kaiken lisäksi Auli ja Asko ovat poissa. Auli on saanut kutsun apuhoitajakouluun. Se ei ole ollut äidille yllätys, Aulille itselleen oli. Äiti tulee aina sairaaksi, kun hän jää kotiin yksin ilman yhtäkään lasta. Jokin paikka kehossa pettää niin, että on pakko levätä muutama päivä. Samalla hän pelkää luopua kaikista vastuista, muttei kuitenkaan jaksa tehdä töitä eikä isä senkään vertaa. Ilkka hellii vähän äitiä. Hän vie isälle ja äidille jotakin aivan uskomatonta, uutta. Ilkka on ostanut kaupasta hedelmäsalaattipurkit.
                      Yhtenä päivänä saan kirjeen, jossa äiti kirjoittaa, miten ”ei ole osannut olla varma, että Jumalan lupaus rukouksen kuulemisesta voisi olla totta. Olen niin paljon rukoillut, olen pyytänyt ja vaatinut, että rakas Jumala sinua, Irja, suojelisi ja varjelisi. Et voi käsittää kuinka minua on painettu alas näinä aikoina. Irja, onko semmoinen juoru totta, että sinä tupakoit?” Hän muistuttaa minua siitä, kuinka ”sanat ovat jalkavia”. ”En olisi uskonut sinusta, sentähden olen viettänyt tuskaisia öitä ja raskaita päiviä. Ehkä sinäkin kerran saat samat tuskat, samat huolet, mutta koita sinä painua lähemmäksi Jumalaa, lähemmäksi Jeesusta kuin minä olen osannut.”
                      Minua säälittää äitini, joka on viettänyt tuskaisia öitä turhan tähden. En muista muuta tupakan kokeilua kuin kerran Vesamäen vintillä Aulin kanssa. Auli ei kokeillut, mutta minä halusin tietää, miltä se maistuisi. Kokemus oli kiehtova. Ymmärsin hyvin, mistä halu tupakoimiseen syntyy. Minusta tuntui kuin olisin ollut joku toinen, joku hieno lady, joku jostakin paremmasta maailmasta, sellaisesta, missä nainen saa olla kuin mies.
                      Lokakuussa joudun sitten todellisiin syövereihin, sellaisiin, joista äiti olisi saanut olla huolissaan, jos olisi tiennyt tai vaistonnut. Veljeni vaimo, Ulla, soittaa minulle ja kertoo, että Karkun opiston emäntä Ainin puoliso on kuollut. Ajattelen Jaakon kanssa tekemiäni vadelmareissuja, tutkielmani tekoa hänen kanssaan, yhteisiä juttutuokioita, pelleilyjä, vakavia keskusteluja ja paljon muuta. En muista, että hän olisi sanonut minulle koskaan pahaa sanaa. Ajattelen Ainia, joka on nyt yksin. Olen onneton. Onneksi Auli itkee kanssani. Muut eivät ymmärrä.
                      Ulla välittää minulle Ainin pyynnön tulla hautajaisiin Suoniemelle. Saamme Ullan veljen auton Vammalasta. Myöhästymme vähän. Näen Ainin istuvan kirkon etupenkissä pää pystyssä, musta huntu kasvojen edessä. Minä istun takapenkkiin ja tuijotan tyhjyyteen. En kuule enkä näe, hoen vain itselleni, ettei saa itkeä. Vien Signen kanssa yhteisen kukkavihon arkulle. Luen kuulemma kuuluvasti ja selkeästi: ”Kätes, Jeesus, siunaten hiljaa yli hautani laskeutuu. Sinun tarhasi kalleinta viljaa ikikesähän valmistuu.” Kukkien laskun jälkeen katson Ainia. Hänen huulensa vapisevat. Hän on syvästi järkyttynyt. Myöhemmin hän kertoo, että oli iloisesti hämmästynyt tulostani. Ei ollut osannut odottaa.
                      Kuvailen päiväkirjassani Jaakon siunaustilaisuuden hetki hetkeltä. Summaan lopuksi, miten luulen pakahtuvani siihen paikkaan. Muut ihmiset eivät itke, mutta minun on mahdoton olla itkemättä. Hortoilen pitkin hautausmaan käytäviä ja itken.
                      Muistotilaisuus on Ainin lapsuuskodissa. Siellä meidät otetaan hyvin vastaan. Aini tulee ja me vain puristamme kättä. Menemme pirtin puolelle, jossa istuu väkeä pitkin seiniä ja pöydissäkin. Minä jään aivan ovensuuhun. Tunnelma on sanoinkuvaamaton, jotenkin juhlallinen. Kahvi ei tunnu menevän kurkusta alas.
                      Eteisessä, jonne olen mennyt ahdistuksissani, Aini tulee ja sanoo, että ”kyllä me, Irja, jaksamme”. Saan toisenkin tilaisuuden jutella hetken hänen kanssaan, kun ylitän pirtin pitkän lattian ja menen sängyn laidalle Ainin viereen istumaan. Minusta tuntuu, että kaikki muljottavat meitä, mutta en anna sen häiritä. Kyselen, miten Aini on jaksanut. Hän kertoo saaneensa rauhan Aimo Kymäläisen kanssa keskusteltuaan. Hän pyytää minua uskomaan, että näin on parempi. Saan jutella Ainin kanssa ohikiitävän hetken, muut vievät hänet minulta. Menen ulos. On kylmä, viiltävä lokakuinen sää.
                      Palaan sisälle ja juuri silloin aloitetaan laulu ja puheet. En ymmärrä mitään. Humisee, kaikki pyörii päässäni. Katson Ainia, ja hän kertoo myöhemmin, että silmäni olivat olleet niin lohduttomat, ettei hän ollut koskaan kellään nähnyt. Hän pyytää minua käymään luonaan. Tunteeni heilahtavat toiseen laitaan. Olisi ihanaa päästä Ainin luo siitä huolimatta, että se olisi vaikeaa äidille.
                      Kirjoitan: ”Olisinpa joskus sellainen, että voisin edes näin auttaa kuin hän silloin teki.” Kun lähdimme muistotilaisuudesta, ojensin käteni Ainille, mutta hänpä vetikin minut kainaloonsa. Se oli suuri hetki minulle. Tuohon aikaan ei vielä halailtu eikä varsinkaan ketään alaista. Luokkaraja emännän ja keittiöpiian välillä on suuri, minun ylitettäväkseni lähes mahdoton.
                      Koulupäivät Hämeenlinnassa ovat helvettiä. Rohkaisen mieleni ja menen pyytämään rehtori Jussi Isosaarelta lupaa pieneen surulomaan. Teen parin päivän matkan, johon mahtuu yksi kokonainen valvottu yö Ainin kanssa. Olemme lähellä toisiamme, voimistumme. Aini nousee aamulla töihin ja minä menen hänen perässään pullaa leipomaan. Tässä toteutuu meidän kummankin näkemys elämästä. Työ jatkuu suuresta ahdistuksesta huolimatta. Työ saa toimia terapiana.
                      Tosin Aini on puhunut johtaja Kymäläiselle, että tarvitsisin apua surussani. Saan kutsun mennä hänen puheilleen. Keskustelu käydään asiallisesti ja hymyillen. Olen jo saanut avun Ainilta itseltään, vaikka hän epäili kykyään auttaa minua. Keskustelu Kymäläisen kanssa ei ole kuitenkaan turha, sillä Jaakon kuoleman lisäksi hän ottaa esille epäilyni suhteessa Veikkoon. Olen kertonut peloistani ja epäilyksistäni Ainille ja hän Kymäläiselle. Olen kuvannut, miten toisinaan tuntuu, etten ole onnellinen kihloissa olemisestani. Pelkään, ettei liitostamme tule onnellista. Rukoilen, että siitä tulisi.
                      En ole valitettavasti kirjoittanut muistiin, miten Kymäläinen häivytti pelkoni, mutta kirjoitan, että Kymäläinen osui oikeaan. Olen myöntänyt sen myös hänelle. Opiston opettajien keskuudessa on puhuttu meistä ja löydetty vanha viisaus, jossa ”vakka kantensa hakee”. Veikko kun on hiljainen ja rauhallinen ja minä puolestani ”joskus vähän liiankin pursuileva, maan alhoista kirkastusvuorelle kiipeilevä”.
                      Kun lähdemme opiston keittiöltä iltapäivällä, Aini sanoo, että olisi ollut ihan masentunut, jos minä en olisi tullut yhtään iloisemmin silmin johtajan luota. Illalla lähden takaisin Hämeenlinnaan. Aini saattaa minut Karkun asemalle. Kävelemme ja Aini sanoo, että hänellä on ollut hauskin päivä pitkiin, pitkiin aikoihin. Hämeenlinnaan palaa lohdutettu, sureva ihminen.
                      Pohdin Veikon kanssa suruani ja kiintymystäni. Kyselen, saavatko jotkut ihmiset olla minulle hyvin rakkaita. Saanko surra Ainin miestä, johon olen ollut nuoren sydämeni pohjasta syvästi kiintynyt. Saanko rakastaa Ainia, joka oli sentään minun esimieheni ja nyt leski? Veikon mielestä on luonnollista, että joistakin ihmisistä pitää enemmän kuin toisista. Hän ei näe mitään kummempia raja-aitoja Ainin ja minun välillämme. Jaakko oli ensimmäinen ihminen, jonka menetin kuolemalle, ihminen, joka ymmärsi ja auttoi. Häntä pitää saada surra.
                      Veikko on Kymäläisen kanssa samaa mieltä minusta: ”Humpsahdat äärimmäisyydestä toiseen. Tämä luonteenpiirre on yksi painava syy meidän väliseen yhteyteen.” Jollain miesten tunnilla opettaja Johannes Blinnikka oli sanonut opistoaikana, että eri luonteiset sopivat hyvin yhteen. Veikko oli siihen asti ajatellut, että pitää olla saman luonteiset niin luonteeltaan kuin harrastuksiltaan.
                      Veikkokaan ei kihlausaikana ole aina onnellinen, mutta hän tietää syyn, miksi ei ole, ja se on välimatka. ”Mitä järkeä tällaisella touhulla, mutta sitten kun saa sut vierelleen, tuntuu niin ihanalta. – – Musta se on niin järkyttävää, että emme uskalla olla yötä yhdessä, kun pelkää haikaraa. Pelkää vaikka olemme yhtä mieltä siitä, että se ei saa tapahtua ennen avioliittoa. Kyllä meidän pitää tavata useammin ja saada olla yötä yhdessä, olemme vastuullisia, tiedämme, mitä teemme.”
                      Minä puolestani olen ikävissäni ja en ole. On tyhjä olo, tyhjä sydän ja kuitenkin niin täysi. Sydän on kiitollinen ja onneton.  Päiväkirjassani jatkan, että välini Veikon kanssa alkoivat parantua ja nyt on niin älyttömän hauskaa aina hänen kanssaan. Mikä se mielen lukon aukaisija on ollut, en siis tiedä eikä muistini ole ainakaan vielä haravoinut sitä minulle. Se liittyy jotenkin siihen, miten miehiä pitää kohdella. Joku lukijoista voi muistaa tämän. Kiitos, jos kerrot minulle sähköpostissa tai WhatsApissa. On ilman muuta selvää, että olen puhunut tästä jonkun kanssa silloin aikoinaan.
                      Veikko kirjoittaa Jaakon kuoleman jälkeen aivan oikeat sanat, tilanteemme on kriittinen. Emme näe toisiamme niin kuin pitäisi tällaisessa tilanteessa. Mitkään raamatunlauseet eivät nyt lohduta. Jos suree, on surtava vaan, jos itkee, on itkettävä.
                      12.12.1967 on suuri päivä. Talonkirjat kirjoitetaan. Lapsuuskotini myydään veljelleni Jukalle ja hänen vaimolleen Ullalle. Äiti kirjoittaa, että ei koskaan ajatellut joutuvansa yhteiseen huusholliin muiden kanssa, mutta toiset olivat toivoneet tällaista. Äiti ei tiedä, mitä uudessa tilanteessa elämästä tulee, hän pelkää eniten itseään ja toivoo, että ”jaksaisi olla Jumalalle ja ihmisille mieliksi tai edes vähän sinnepäin”. Vuoden loppuun mennessä saadaan isäni sisar Sevin kanssa velat selviksi. Taloa on maksettu pitkään. Askosta kuulen aina muutaman sanan. Hän on huoleton teini-ikäinen. Tekee kyllä töitä, mutta ei lue. Isällä on verenkiertohäiriöitä. Lehmistä on ollut paljon onnettomuutta.
                      Veikon lapsuuskodin suunnalla tapahtuu myös isoja muutoksia. Leena solmii avioliiton Matti Viljasen kanssa syksyllä ja Leila viettää häitään jouluaaton aattona Pentti Granqvistin kanssa. Näissä juhlissa vieraille tarjotaan velliä ruoaksi. Olen siitä hämmentynyt, mutta ymmärrän, että niillä seuduin sellainen saattaa olla tapana. Kolmas naimisiin aikovista lapsista kulkee Turussa kaupungilla ja tsiikaa näyteikkunoita, katselee huonekaluja ja haaveilee. ”Loppujen lopuksi varmaan vielä joskus pääsemme yhdessä kävelemään ja katselemaan näyteikkunoita. Mulla pitää olla niin paljon varaa, että voin ottaa sut vastaan jääkaappi täynnä ruokaa ja astiat tiskattuina, ruoka tehtynä.”
                      Minä kuljen Hämeenlinnassa ja kerään rahaa sotainvalideille. ”Kyllä oli kurjaa hommaa, ihmiset eivät päästäneet sisään eivätkä antaneet rahaa. Satoi. Oli kylmä”, raportoin Veikolle. Hänelläkään ei suju aivan kuvitelmien mukaan.
                      Pojat ovat villejä. Kerhoissa huudetaan. Johonkin kerhoon on ”rynnännyt sisälle talonmies ja lastenseimen joku naishenkilö. Olivat alkaneet kirkua kovasti, kuka on johtaja”. Veikko ilmoittautui. Kaikki käskettiin ulos, paitsi Veikko, ja sitten alkoi hirveä huuto pataluhaksi ja kysyttiin, kuka on valinnut hänet tähän tehtävään. Lupasivat ilmoittaa ylemmäksi. Veikko pyysi ilmoittamaan heti. Hän pyysi myös saada keskustella heidän kanssaan, mutta mitään puhuttavaa ei ollut heidän mielestään. Lupasivat hommata Veikon pois virasta.
                      Veikko lohduttaa minua, että minun ei tarvitse olla näistä jutuista maassa eikä kirkastusvuorella. Hän on saanut tukea esimiehiltään.

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.