”Pikkurouva”, sanoo esimieheni, pastori Pentti Yli-Kuivilan vaimo Aili-Maija, kun tapaamme pappilassa hetimiten häiden jälkeen. Sitä todella olen, vasta 20-vuotias ja jo rouva. En ole mitään, mutta olen rouva. Olen siitä iloinen ja salaa ylpeä. Esittelen itseni yhden kerran puhelimessa: ”Tässä rouva Irja Aro-Heinilä.” Hieno, minulle tuntematon rouva puhelimen toisessa päässä ei kuule, mitä söpötän ja kysyy, kuka soittaa. Korotan ääntäni ja sanon pelkän nimeni.
Pikkurouva on ottanut tosissaan kesän tehtävät ja on nyt, ihan pian, matkalla kohti uusia elämyksiä, matkalla Tšekkoslovakiaan ja Unkariin 18.8.-1.9.1968 väliseksi ajaksi. Kaksi viikkoa poissa seminaarilta ja muusta suomalaisesta elämästä. Upeaa!
Meidät, koko vuosikurssi, on rokotettu isorokkoa vastaan kevätpuolella. Nyt on vain hankittava virkatodistus Punkalaitumen seurakunnan kirkkoherran pappilasta kaavakkeelle numero 267 ja esteettömyyslausunto poliisilaitoksen kansliasta tai nimismieheltä. Lausunto kirjoitetaan virkatodistuksen toiselle puolelle. Jännittävää. Tarvitsen myös holhoojan suostumuksen, koska olen vielä alaikäinen. Täyttäisin vasta matkan aikana kaivatut 21 vuottani. Päänvaivaa aiheuttaa, kumpi olisi holhoojani, isä vai Veikko.
Isä sen suostumuksen sitten kirjoittaa, olenhan vasta pikkurouva, isän lapsi. Isän nimikirjoitus on myös todistettava. Kaikella tällä liityn seuruepassiin, johon minun on itse omakätisesti kirjoitettava vaaditut tiedot. Matkasta huolehtii AK:n matkatoimisto oy. Koko matka maksaa 545 markkaa. Maksan maksun Punkalaitumen Osuuskassassa jo heinäkuun alkupuolella. Olo tuntuu turvalliselta, kun asiat ovat järjestyksessä. Olen liittynyt tähän kaikkeen mukaan nimellä Irja Vesamäki, nyt olen muuta. Opiskelijakortissanikin on Vesamäki nimenäni. Minua huolestuttaa kovin, miten hoitaisin asian. Kyllä se huolestuttaa luokanvalvoja Maire Juvostakin, jonka passilla me passittomat matkustamme.
Viisumia varten tarvitaan kaksi valokuvaa, mutta myöhemmin tulee kirje, jossa kerrotaan, että matkalle pitää ottaa vielä toiset kaksi kuvaa, sillä Tšekkoslovakiaan tarvitaan kaksinkertainen viisumi. Se saataisiin rajalla. Valokuvien ja henkilöllisyystodistuksen täytyy olla kunnossa. Minulla ei ole muuta kuin oppilaskunnan antama todistus. Sillä mennään. Vesamäki viivataan yli ja tilalle kirjoitetaan Aro-Heinilä. Kyllä tulisi pelottamaan rajalla, jossa kaksoisviisumia anottaisiin.
Paljon isoja tapahtumia ja työtä sisältänyt kesäloma 1968 jää taakse, kun lähden aloittamaan kolmatta vuottani Hämeenlinnan seminaarissa. Saan mukaani Pentti Yli-Kuivilan kirjoittaman työtodistuksen, joka ilahduttaa. Hän kertoo, mitä tehtäviini on kuulunut kesän ajan (nuortenkerhojen ja yhden kuukauden aikana leirien johto ja muun muassa rippikoulun käyneiden nuorten viikonloppuleiri). ”Irja on suoriutunut tehtävistään pätevästi, itsenäisesti ja vastuuntuntoisesti.” Haluan uskoa, että hän on kirjoittanut totta. Ainakin olen ollut innostunut.
Kesän mittaan valmistaudun opintomatkaan, jolla kolmas vuosikurssi aloittaa lukuvuotensa opetussuunnitelman mukaisesti. Ostan ihanan, juurista tehdyn tukevan korin. Tunnen olevani se käsivarrellani todellinen lady, sellainen, joka kulkee Rivieralla huivi leuan päähän solmittuna. En ole koskaan ollut lentokoneessa, mutta se ei huoleta. Meillä on matkan johtajana tarmokas voimistelun ja liikunnan opettaja Maire Juvonen. Hän hoitaa kaiken jännittävän homman, minä sen kun vain seuraan muiden mukana ja kipuan koneeseen Interflug Turboprop AN-24.
Olen solminut avioliiton ”maailman hulluna vuotena 1968”, jolloin eri puolilla maailmaa on protestoitu sotilasdiktatuureja, hallituksia ja rasismia vastaan, poliisi on ottanut kiinni mielenosoituksiin osallistuneita, ikäisiämme. Se, mikä meitä opiskelijoita koskettaa eniten tässä hullussa vuodessa, on Prahan kevään kansannousu, jossa on ollut suunnitelmia muun muassa kulutustavaroiden tuotannon lisäämisestä ja kenties monipuoluejärjestelmästäkin, vapaudesta Neuvostoliiton valvonnasta. Keväällä Tšekkoslovakiassa ja Unkarissa on alettu hellittää kommunistijärjestelmän kovaa kuria. Sensuuri on lopetettu. Uudistusten keulakuvana Tšekkoslovakiassa on kommunistipuolueen uusi johtaja Alexander Dubček.
Tilanne on näyttänyt koko kevään uhkaavalta, mutta matkan alkuun 18.8.1968 jännittynyt tilanne Neuvostoliiton ja sen ympärysvaltojen kohdalla tuntuu hieman lientyneen. Maire Juvonen päättää toteuttaa matkan. Minä en seuraa enää mitään maailmanpolitiikkaa, ei ole edes radiota, mistä seurata, sanomalehdistä puhumattakaan. Minua huolestuttaa enemmän oma kehoni, joka ei suostu yhteistyöhön rakastavan mieheni käsissä silloin harvoin, kun tapaamme.
Mietin kovasti, miten ratkaisisin lääkärille menon pulman, sillä sinne minun on nyt päästävä. Punkalaitumelle en voisi mitenkään mennä, mutta sitten keksin, että menen Hämeenlinnaan seminaarin lääkärin vastaanotolle. Meillä on lääkärinä Ensio Kurki-Suonio, jonka puoleen voi kääntyä, jos sairastuu. Soitan vapisevin käsin ja ääni sameana puhelun hänelle. Hän pyytää ystävällisesti tulemaan vastaanotolle. Saan vapaata maatilatalousharjoittelustani. Emäntäni on kovasti ymmärtäväinen, vaikka en kerrokaan hänelle koko totuutta.
Kesäinen Hämeenlinna on eri tuoksuinen kuin talvella. Kävelen linja-autoasemalta vastaanotolle, jossa olen käynyt vatsakipujen vuoksi kerran aikaisemmin. Tie on tuttu, ei ole kiirekään, mutta sydän hakkaa hulluna. Kurki-Suonio kutsuu minut aikanaan sisään ja kerron hänelle huoleni. Hän lohduttelee ja pyytää virtsanäytettä. Missään ei ole ollut vessaa ja niin häpeäkseni pissaan valkoisen, suuren emalipotan lähes täyteen. Tiedän sen verran, että näytteeseen ei tarvittaisi kuin tilkka.
Lääkäri pyytää riisumaan vaatteet. En ole ollut koskaan aikaisemmin tutkimuspöydällä. Katselen sitä kauhuissani. Ajattelen ihan järkevästi, että alaosan riisuminen riittäisi, mutta minun täytyy ottaa kaikki pois. Olen hyvin kiusaantunut, mutta en voi mitään, kun auktoriteetti ystävällisesti pyytää. Tajuan siinä, että rouvana oloon näyttää kuuluvan hyvin nöyryyttäviä piirteitä. Selviän hengissä. Kurki-Suonio onnittelee lämpimästi avioitumisestamme ja kertoo, miten kahden ihmisen liitossa voi olla taukoja yhteiselämässä. Tauot ovat yhtä tärkeitä kuin tekeminen. Hän ottaa esimerkiksi musiikin tauot. Niiden aikana tapahtuu paljon. Kokonaisuus on tärkeintä. Siitä muodostuu kaunis kaari.
Seutulan lentokentällä, koneessa, joudun häpeälliseen tilanteeseen hienon korini vuoksi. Se ei mahdu mihinkään, ei lokeroihin, ei jalkatilaan. Laitan sen vierelleni penkille. Kukaan ei siis voisi istua siihen, en tiedä tulisikokaan, mutta toivon matkaseuraa. Lentoemäntä tulee ja sanoo, ettei kori saa olla siinä. Mihin laitan sen, se ei mahdu kertakaikkiaan mihinkään! Manaan rivierakoriani ja tuppaan sitä väkivalloin penkkien väliin. Onneksi kone ei ole täynnä matkustajia. Minä ja kori käytämme hulppeasti kaksi paikkaa koko matkan ajan.
Kesä on ollut ihastuttava. Olen valvonut lasten ja nuorten kanssa yökaudet ja nauttinut siitä. Nyt matkalla nukuttaa, väsyttää rajusti, mutta yritän pysyä hereillä, olemmehan jo ulkomailla, Itä-Berliinissä. Saamme kiertoajelun kaupungilla. Kaikki näyttää paremmalta kuin olemme kuvitelleet. Tosin rauniotalojakin on. Puoliltaöin jatketaan junalla Prahaan.
Perillä meitä odottaa ihana ohjelma. Kävelemme silloilla ja tutustumme kaupunkiin, jollaista en uskonut olevan olemassakaan. Katselemme katupiirroksia ja ne, jotka uskaltavat enemmän, juttelevat nuorten, Tšekkoslovakian vapautta etsivien piirtäjien kanssa.
Olimme lähteneet matkaan sunnuntaina. Tiistaina katselemme kaupunkia oppaan kanssa ja ilman. Saamme myös kuulla rehtorimme terveiset. Matkalla siitettyjä lapsia ei saa saada, ei neidit eikä rouva. Joutuisi heti erotetuksi koulusta. Mielialat ovat sekavia, kun kuulemme tämän. Yksi joukostamme odottaa jo. Miten hänen käy?
Keskiviikkoaamuna 21.8.1968 on edessä matka Karlovy Varyyn. Olen pakannut illalla koriini valmiiksi bikinit ja pyyheliinan. Pääsisimme kupliviin lähteisiin. Olen intohimoinen vedessä liikkuja. Päivät olisivat täynnä uutta ja huumaavaa tekemistä. Sunnuntaina jatkaisimme sitten Unkariin, joka on unelmieni maa. Se taas johtuu siitä, että veljeni Aatos asuu ja opiskelee erään unkarilaisen kanssa. Ja muutenkin sydämeni on sykkinyt kauan Unkarille, veljeskansalle. Unkarissa olisimme toisen viikon.
Hyppelen portaat alas kokoontumispaikalle hotellin aulaan, jossa Maire Juvonen ei ole lainkaan innostunut Karlovy Varysta, kun kysyn, miksi odottelemme. Hän ei tiedä tai ei saa muuten sanotuksi, että Neuvostoliitto on hyökännyt Tšekkoslovakiaan. Kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä on tapahtunut. Opas tulee aulaan hyvin järkyttyneenä. Meidät lähetetään takaisin huoneisiimme, jossa alamme katsella ikkunoista kadun tapahtumia. Saamme kuulla, että yön aikana neuvostoliittolaisia koneita on laskeutunut Prahan kentälle parin minuutin välein panssarivaunut sisuksissaan. Presidenttinä Neuvostoliitossa on Leonid Brežnev.
Neuvostojoukot ovat eristäneet nopeasti Prahan. Hallintokeskukset on vallattu, samoin radio ja televisio. Myöhemmin kuulemme, että Neuvostoliiton, Puolan ja unelmieni Unkarin divisioonat olivat miehittäneet muun Tšekkoslovakian samana yönä. Elokuun alun poliittinen rauhallisuus, joka antoi meille mahdollisuuden lähteä matkaan, onkin ollut vain valmisteluun käytettyä hiljaisuutta, salausta. Uudistusmielinen Ludvík Svoboda on presidenttinä ja kommunistisen puolueen pääsihteerinä toimii ”ihmiskasvoista sosialismia” ajava Alexander Dubček.
Me näemme nyt väkijoukot kaduilla, lipun, jonka päälle eräs nuori kuoli, näemme radiotalon savuavan, näemme panssarivaunut, näemme valtavat mielenosoitukset, näemme savuavan maastoauton sotilaita sisuksissaan. Puikkelehdimme panssarivaunujen piippujen alta syrjäiselle kadulle, josta opas on hankkinut meille ruokapaikan. Saamme juomaksi olutta. Maistan sitä elämäni ensimmäisen kerran. Pahaa! Pyydän Raijan kanssa seuraavalla kerralla mehua. Saamme sitä ja olemme tyytyväisiä. Meitä palvellaan hyvin, vaikka maa on täysin sekasortoisessa tilassa. Suremme Tšekkoslovakiaa. Suurlähetystö on varoittanut lähtemästä minnekään. Nyt vain tapetaan aikaa. Alan kirjoittaa Veikolle jäähyväiskirjettä.
En tiedä, missä kirjeen alkuosa on, mutta kirjoitan tähän nyt sen, mitä olen löytänyt: ”Tykit jylisevät. Savu nousee taivaalle. Me kaikki pelkäämme vähän. Sadan metrin päässä meistä surmattiin äsken 50 ihmistä. Tykkien jylinä on kauheaa. Konekivääri rätisi juuri ikkunan alla. Tytöt syöksyivät maahan, mutta nyt he ovat taas ikkunassa. Saimme tiedon, että pitää lähteä takaisin Helsinkiin. Yritämme nauraa. Ei onnistu. Käteni tärisee. Ihmiset kokoontuvat kaduille suuriin ryhmiin. He puristelevat nyrkkejään ja viheltävät. Melu on korviahuumaava. Ajattelemme Suomea ja tiedämme, että meillä on asiat hyvin. Oppaamme Frank itkee ja sanoo: ’I hate them.’
Taistelun keskus tuolta sadan metrin päästä taitaa siirtyä tänne, meidän ikkunamme alle. Telaketjut kitisevät, sydämeni hakkaa, silti haluan katsella ikkunasta ympärilleni. Mitähän muut ajattelevat? Tekisi mieli pyytää heitä rukoilemaan tämän kansan ja itsemmekin puolesta. Panssarivaunuja tulee aina vaan lisää. Yksi pysähtyi taas ovemme eteen. Muistelemme Hämeenlinnan itsenäisyyspäivän paraatia. Jumala, tämä on kauheaa. Yritän rukoilla. Se ei onnistu. Pelkään liiaksi. Tämä on aivan liian ironista. Olemme keskellä sotaa.”
Maire Juvonen on kertonut Helsingin Sanomille (23.8.1968), miten koko ajan ammutaan ja miten tuhannet nuoret osoittavat mieltään tuossa ovemme edessä ja miten tunnelma muuttuu koko ajan vain pelottavammaksi. ”Lukuunottamatta pelkoamme ja synkkiä ajatuksiamme voimme hyvin ja olemme turvassa hotellissamme, joka valitettavasti on aivan Prahan ja tapahtumien keskellä ja jonka edessä ammutaan.” Sekasorto kasvaa koko ajan. Lentoliikennettä ei ole, rautatieliikenne on katkaistu, maantietä pitkin saattaisi päästä Itävaltaan, mutta se on liian epävarmaa. ”Yritämme pitää mielialaa väkisin korkealla, ettei mitään paniikkia pääsisi syntymään”, Maire Juvonen sanoo.
Nuorisoryhmät valtavissa kulkueissa huutavat: Dubček, Svoboda, Dubček, Svoboda! Huudot rytmittävät elämäämme. Huhuja on liikkeellä paljon, underground-lehtiä tulee hotelliinkin, mutta emme ymmärrä niistä, emme ymmärrä huhujakaan, näin pysymme rauhallisina. Suurlähetystö on luvannut olla tukenamme, pitää meistä huolta. Lisäksi on suomalaissyntyinen Lieko Zachovalová, joka vaatii yhteyksiä Suomeen ja saa lisäminuutteja tiedotuksiinsa. Dubček, Svoboda, Dubček, Svoboda!
Torstaina meidät siirretään yliopiston asuntoloihin pois kaiken keskuksesta. Emme oikeastaan tiedä, minne olemme menossa, onko matka viimeisemme vai mitä. Linja-auton, jossa kökötämme, täytyy käyttää Moldaun yli menevää siltaa. On mahtavan komeaa ja samalla karmaisevaa nähdä, miten panssarivaunut kääntyvät sillalla antamaan tietä. Tankkien sojottavat putket väistyvät syrjään kuin viikatemiehen leikkaama vilja, kun suojalauseilla verhoiltu automme matelee tankkien välistä. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että bussimatka onnistuu. Olemme kuulleet, että jossakin muualla kaupungissa miehittäjät olivat riehaantuneet ammuskelemaan silmittömästi ikkunoita ja niiden takana olevia ihmisiä.
Mietin asioiden suhteettomuutta. Mietin, miten paljon on varoiteltu yhdynnästä ennen avioliittoa ja teroitettu, miten se tuhoaisi elämän, jos sellainen lipsahdus pääsisi tapahtumaan, ja tajuan, miten siinä keskellä Moldaun siltaa voisi kuolla noin vain herkkäsormisen sotilaan luotiin. Mietin elämän haurautta, mutta en kuitenkaan osaa varautua kuolemaan mitenkään erityisemmin. Ajattelen Veikkoa. Pelkään nyt enemmän kuin missään muualla koko miehityksen aikana. Samalla sillalla olimme ihailleet katumaalauksia edellisiltana ja toivoneet Tšekkoslovakian vapautta.
Perjantaina saamme kuulla, että ulkomaalaisia kuljettava viimeinen juna lähtee kello 10 ja että pääsemme siihen. Matkalla, joka kestää paljon yli vuorokauden, minulle tulee niin kova jano, että suostun maistamaan suomalaisen miehen tarjoamasta viinapullosta. Pääsemme Länsi-Berliiniin täysin väsyneinä, mutta huojentuneina. Saamme hyvää ruokaa hienossa hotellissa ja virkistymme nopeasti. Meidät viedään eläintarhaan ja näytetään vähän kaupunkiakin. Lähtö Itä-Berliinin kautta on varhain seuraavana aamuna eli sunnuntaina. Berliinin muuri järkyttää, vaikka pääsemmekin siitä hyvin läpi.
Simo, veljeni, on minua vastassa Seutulassa 25.8. Veikon sisaren, Leenan, häitä on vietetty edellisenä päivänä. Veikko on ehtinyt leireiltään sinne viime tipassa. Hän ei ole ollut minusta huolestunut, koska ei ole tiennyt tilanteesta ennen kuin olemme jo pakomatkalla junassa. Muiden poikaystävät ja kaverit ovat soitelleet suurlähetystöön ja muihin mahdollisiin paikkoihin, mistä tietoa voisi tihkua ja ovat olleet kovasti huolissaan. Tunnen oloni vähän hylätyksi, vaikka järki sanoo toista. Veikko pääsee Helsinkiin vasta sunnuntaiyönä. Hän tulee Vuokon ja Simon luo veljensä Vesan kanssa. Hän ei ole edelleenkään huolestunut, koska olen jo siinä. Voih, pikkuista rouvaa, joka olisi tarvinnut rankan kokemuksen jälkeen huolestunutta ja huolehtivaa rakkautta, vastausta kysymykseen olenko sinulle tärkeä.
Katselemme sitten Helsingin nähtävyyksiä maanantaipäivän, joka on annettu meille vapaapäiväksi. Soitan äidille tuoreet uutiset. Hän kirjoittaa vihkoonsa: ”Helpotuksen huokaus. Kiitos Kaikkivaltiaalle!” Äiti on ollut huolissaan. Varmasti isäkin. Tiistaina istun pulpetissa Hämeenlinnan seminaarissa. Väsyttää.
Entä debriefing / sressinpurku / henkisten paineiden jälkipuinti? En muista mitään. Ehkä ei ollut mitään. Nuokumme pulpeteissa ja teemme psykologian esitelmiä. Käymme Saaren kansanpuistossa Eerikkilässä. Sää on upea. Lämmintä piisaa. Sitten vuoden 1952 sellaista ei ole ollut. Veikko puolestaan ostaa elämänsä ensimmäisen auton. Olen siitä innoissani, kunnes näen sen. Minua suututtaa. Auto on kamalan ruma, mutta totun pian. Pääsemme sillä Ahvenistolle uimaan ja sieltä Illoon. Ristimäen väki ja kotiporukat saavat nähdä ja kuulla matkasta tarkan selostuksen diakuvineen. Elämä jatkuu entiseellään, tutuissa kuvioissa.
Veikko palaa leireille. Minä siivoan Veikon kämppää meille kodiksi. Puhisen vihkooni jotain paikkojen likaisuudesta. Muutan tavarani Punkalaitumelta Turkuun. Kirjoittaudun Mikaelin seurakunnan jäseneksi. Veikon sisko, Leena, on juuri vihitty, mutta hänellä ei mene hyvin. Kymmenentenä päivänä hänen häistään kirjoitan kalenteriini sanat. ”Leenan surkeus.”
***
Suomen puolustusvoimain entinen tiedustelupäällikkö Raimo Heiskanen kertoo kirjassa Armeijan silmänä ja korvana, että pääesikunnan tiedusteluosaston raportti asiasta alkaa seuraavasti: Miehitys alkoi 20.8. klo 23.00 yhdistetyllä maa- ja ilmaoperaatiolla. Yllätystä on pidetty täydellisenä. Yhden näkökulman Tšekkoslovakian miehitykseen saat https://yle.fi/uutiset/3-10236727.
***
Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.