Kun kirjoitan tätä, katselen kortteja, joita olemme saaneet häälahjojen mukana. Korteissa vilahtaa nimiä ihmisistä, jotka olen jo täysin unohtanut, mutta kun näen nimen, kasvot ja ihminen itse palaa mieleeni. Tosin eivät kaikki. On lähes tuntemattomia henkilöitä Karkun opiston keittiöltä tai Veikon työympyröistä. Lapsuuskodin ympäristön ihmiset muistan kaikki ja tietenkin sukulaiset. Kaikkein ihanin on oma ryhmäni: Hämeenlinnan seminaarin silloinen toinen vuosikurssi.
Häistä on kulunut vähän yli puoli vuotta tammikuun alussa 1969. Asumme edelleen erillään, mutta meillä on lupa olla toistemme kanssa niinä harvoina kertoina, jolloin siihen on mahdollisuus, jolloin vapaapäivät sattuvat yhteen. Vaikka minulla on ikävä Veikkoa, olen toisaalta sitä mieltä, että erillään asuminen on hyväkin. Minulla on niin paljon tekemistä, että en mitenkään ehtisi olemaan se rouva, mitä Veikko odottaa, jos asuisimme yhdessä. Toisaalta on myös niin, että Veikko on paljon poissa kotoa. Nuorisotyö vie mukanaan. Kummallakin on nyt vapaus tehdä sitä, mitä täytyy tai ehkä myös sitä, mitä haluaa.
Veikko kirjoittaa poikaleiriltään: ”Tänään oli taas iltanuotio. Kaverit kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun kerroin heille elämäni seikkailua poikana ollessani. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kerroin jotain pitempää itse sepittämääni. Tunnen jotenkin olevani roolissani. Paljon eivät estot paina, ujous ei haittaa. On kivaa, kun alkaa siitäkin päästä. Olen kärsinyt siitä aina, koko elämäni.” Veikko on kirjoittanut koulutuksensa aikana Pieksämäellä 9- saamassaan Nuoriso-ohjaajan kasvatusoppi -tentissään, että nuorisotyössä ilo on tärkeässä osassa. Lasten ja nuorten vapaa-aikana heitä ei pidä kuormittaa murheellisilla asioilla. Aito hymy on tärkeä.
Todellisuus voi olla kuitenkin toinen. Viime kesänä Veikolla oli leirillä hyvin villejä poikia. Hän oli huutanut ja karjunut heille niin, että koko niemi raikui. Muutkin leirit olivat kuulleet sen. Kertomuksensa lopuksi Veikko toteaa, että ”on se ihme, kun mäkin huudan. On mulla ainakin keuhkoissa varaa.” Minä puolestani kerron hänelle: ”On sitten kuule hienoa tuntea, että omistaa sellaisen miehen kuin sinä olet. On syytä olla onnellinen.” Omistaa? Huh!
Uusi vuoteni 1969 alkaa hammassäryllä. Koko lapsuuteni hampaitani on särkenyt silloin tällöin, melko usein. Koulussa alettiin opettaa hampaiden harjausta jossakin vaiheessa, mutta minua ajatellen liian myöhään. Reikiä oli ehtinyt tulla. Painan turpoavaa poskeani lapsuuskotini muurin kylkeen. Lämpö auttaa, samoin Kamferintipat.
Aloitan vuoden alussa opetusharjoitteluni samassa koulussa, jossa olen saanut terveystarkastuksessa häpeillä planellisia sukkanauhaliivejäni, ja jossa olen käynyt Aulin kiusaajien (poikien) kimppuun isonsiskon raivolla.
Veikko on tullut Illoon Turusta. Nuutinpäivänä teemme ikimuistoisen kierroksen nuuttipukkeina. On hauskaa ja jännittävääkin, sillä kukaan ei tunnista minua ja minä puolestani tunnen kaikki. Olen pukeutunut Lihavaksi Ladyksi ja tulen suoraan Amerikoista. Käymme kaukanakin, Punkalaitumen toisella reunalla, kaikkiaan 13 talossa. Meillä menee lujaa. Jukka ja Ulla ovat mukana, ei pelota vieraskaan paikka. Jukalla on auto, pääsemme sillä hienosti. Kun käyn toisena päivänä tervehdyskäynnillä Jutin koulun opettajien luona, isä valjastaa hevosen, istumme rekeen.
Opetan Jutin koulussa kaksi viikkoa. Olen saanut tähän luvan kansakouluntarkastaja P. Yli-Paavolalta sillä ehdolla, että koulussa noudatetaan sitä ohjetta, mikä opetusharjoittelusta on säädetty kansakouluasetuksen 114 §:n 2. momentissa.
Kerron raportissani Punkalaitumen kouluista ja siitä, miten Jutin koulua uhkaa sulkeminen. Lähin koulu on 10 kilometrin päässä, joten sulkeminen ei tunnu minusta oikeutetulta. Oppilaita on 24, alaluokassa ykkös-kakkosella yhdeksän ja yläluokassa 15. Koulu on uusittu kolme vuotta aiemmin sekä sisältä että ulkoa. On myös rakennettu kokonaan uusi osa, joka sisältää monenlaisia tiloja. Luettelen ne tarkasti.
On saatu voimistelu/veistosali, alaluokka, keittola, vahtimestarin asunto ja kirjasto. Kirjastossa on parisen tuhatta kirjaa. Rakentamisen aikana lapset on kuljetettu Pärnänmaan kouluun. Myös opettajan asunto on uusittu kokonaan yläluokan kunnostamisen yhteydessä. Yläluokka on nyt suuri. Siihen on saatu tilaa entisestä alaluokasta. Olen innoissani. Koulu on hieno. En ole käynyt siellä sen jälkeen, kun lähdin yhteiskouluun.
Jutin koulupiiriin kuuluu 78 taloa, joista vain kahdestakymmenestä tulee lapsia kouluun. Pisin matka on 12 kilometriä ja tavallisin matka kolme kilometriä. Oppilaita kuljetetaan Pärnänmaasta Jutille, sama auto vie kansalaiskoululaiset Punkalaitumen keskustaan. Tavallisin matka Jutin koulupiirissä on noin kolme kilometriä. Yläluokassa opiskellaan kolmannesta kuudenteen. Kansalaiskoulu, joka on vuonna 1968 muuttunut kaksivuotiseksi, toimii edelleen Punkalaitumen keskustassa.
Uudistuksista ovat huolehtineet opettajat Anna-Liisa ja Martti Keski-Luopa, jotka sitten loppujen lopuksi tekivät koko elämänuransa Jutin koulussa. Martti Keski-Luopa oli se opettajani, joka kävi puhumassa vanhemmilleni, että ”toi Irja pitäisi panna yhteiskouluun”.
Yläluokan puolella on vanhat pulpetit. Olen istunut niissä. Hyvänen aika, olen kuluttanut samoja penkkejä kuin nyt nämä, tutut ihmisenalut! Muistot mylläävät mielessä. On sama vanha harmoni, opettajan pöytä ja kaappi – ja nyt olen opettajan pöydän takana. Sydän sykkii enemmän muistoista kuin jännityksestä uudessa tehtävässä.
Piha on luonnonvarainen. Minun lapsuuteni rekkitanko on edelleen käytössä, mutta miksi ei olisi, omista kouluajoistani tässä koulussa on vasta kahdeksan vuotta. Aika tuntuu kuitenkin paljon pidemmältä, sillä omassa elämässäni on ehtinyt tapahtua paljon. Myös koulu on muuttunut. Esimerkiksi ruokaa ei valmisteta enää saunan pukuhuoneessa. Opetusvälinenvarastosta löytyy Punkalaitumen ainoa ratastelluurio, josta ollaan ylpeitä. Sen lisäksi on muutama uusi kartta, jokunen täytetty eläin, kuvatauluja ja toimintakykyinen rainaheitin ja uudenuutukainen magnetofoni, jota käytetään ahkerasti esimerkiksi englannin tunneilla. Englantia on alettu opettaa kansakoulussakin. Sen opettaminen on minulle uutta ja jännittävää.
Höyläpenkit vievät voimistelusalista tilaa, mutta puukäsityö on edelleen voimissaan. Tytöille on ompelukoneita. Muistan käsityötunnit, joissa äitini sai olla etäopettajana. Opettaja ei osannut tehdä sukan kantapäätä. Minä vakuutin osaavani. Kudoin vimmatusti kantapäähän kapean kaistaleen ja yritin sitten tehdä kavennuksen. Oli karvasta purkaa ja tajuta, että siihen tarvitaankin kaksi vartaallista silmukoita. Mutta luullakseni Anna-Liisa-opettajakin sitten oppi äidin avustuksella.
Koulua käydään vielä lauantaisin. Alaluokan puolella keskiviikko on vapaa. Minulle uutta opetettavaa englannin lisäksi ovat kansalaistaito ja ympäristöoppi. En saa niihin oikein mitään otetta tuolloin enkä koko opettajaurani aikana, sillä niissä opetetaan mielestäni asioita, jotka opitaan elämässä muutenkin – luonnostaan.
Olen saanut tehtäväkseni tarkkailla niin oppilaita kuin opettajia. Koulun ja kodin välinen yhteistyö on luontevaa ja joustavaa. Opettajat tuntevat hyvin oppilaansa ja näiden olosuhteet kodeissa. Oppilaat ovat reippaita ja iloisia. Vapautuneita. Huomaan, että he uskaltavat paljon enemmän kuin minä aikoinani. Uusi aika on murtautunut Jutinkin kouluun. Minulla on etulyöntiasema opetusharjoittelussani, sillä tunnen lähes kaikki oppilaat. He ovat osallistuneet pitämiini kerhoihin ja leireihin edellisenä kesänä. Kurinpidollisia vaikeuksia ei ole. Pidän kulloisenkin oppiaineen käsittelyn niin kiinnostavana, että muuta ei ehdi tehdä. Kirjoitan raporttiini: ”Pienestäkin rohkaisusta sai palkaksi innostusta ja iloa uhkuvan katseen.”
Tällainen palaute on minulle merkityksellistä, sillä niinä vuosina, kun olen ollut oppilaana koulussa, kiitos on ollut niukkaa. Itsensä tunteminen ei oikein ole päässyt alkuun, enhän ole saanut kotona edes katsoa itseäni peilistä. Peilaileminen on ollut turhuutta, joka veisi aikaa ja mitä kaikkea siitä seuraisikaan. Kotona oli peili kuistin seinällä. Joskus näin, miten pojat uskalsivat katsella naamaansa siitä ”silivikriiniä” hiuksiinsa platikoidessaan. Siitä ei tullut huomautuksia tai moitteita.
Opetan kahden viikon aikana kaikkia oppiaineita kummassakin luokassa. Oppilaat eivät olleet tottuneet tekemään ryhmätyötä, joten vetelin opettajajohtoisesti, kun ensin olin yrittänyt muuta. Uudenlaisten mallien opettaminen olisi saattanut olla turhaa, sillä oppilaat ”kuin jähmettyivät”, kun opetin heitä uusilla tavoilla. Heille tutut tehtävät he tekivät erittäin omatoimisesti.
Päätän raporttini seuraaviin sanoihin: ”Opetusharjoitteluaika oli hauskaa aikaa, kun täysin voimin sai paneutua vain opetustyöhön. Silloin jopa tunsi opettajan työn omaksi työkseen, innostui asiaan ja nautti siitä, että sai opettaa ja että lapset oppivat. Opetusmenetelmien valinta ei aina ollut läheskään onnistunutta, mutta oppilaat lukivat läksynsä hyvin kotona ja oppivat joka tapauksessa.”
Hongkongilainen jyllää. Joku oppilas on ollut sairaana koko opetusharjoitteluni ajan. Saan kuulla, että hän on ollut hyvin pahoillaan siitä. Asun harjoittelun ajan lapsuuskodissani, jonka omistajina ovat nyt veljeni Jukka ja hänen vaimonsa Ulla. Heillä on kaksi tyttöä, Elina ja Eeva. Äitini ja isäni asuvat saman talon peräkamarissa. Kaikki ovat kipeitä, väsyneitä ja ärtyisiä, mutta hommat täytyy tehdä, jääkuutiot hankkia kesän varalle maitoa jäähdyttämään, ja – kaikesta huolimatta – äidin täytyy tikata täkkiä kiireisesti. Ristimäen ostosta hierotaan kauppoja. Sen tiimoilla on matkoja ja menemistä. Saan olla jonakin iltana pienen Eevan kanssa kahdestaan. Haaveilen omasta pienestä perheestä.
Helmikuun 13. päivä Jukka ja Ulla tekevät talonkaupat rajanaapuristaan. Kaksi pientä tilaa yhdistetään. Äiti kirjoittaa lakonisesti: ”Kauppahinta tuntematon.” Häntä odottaa paluu lapsuuskotiin.
1960-luvun lopulla ajateltiin vielä, että yhdistämällä pientiloja voitaisiin pärjätä. Näin jälkeenpäin ajatellen on aivan uskomatonta, miten 5-6 hehtaarin tiloilla yleensä elettiin ja jopa ponnisteltiin koulutuksen kautta omaan ammattiin. Myös se on hämmästyttävää, että Jukka ja Ulla pystyivät kaksi pienviljelystilaa yhdistämällä elättämään, kasvattamaan ja kouluttamaan vuosien mittaan kasvavan perheensä. On tarvittu uskoa tulevaisuuteen, sitkeyttä, taitoa ja osaamista.
Sisareni Auli valmistuu 28.2.1969 apuhoitajaksi. Suuri juhla vietetään Turun tuomiokirkossa. Kaikki kynnelle kykenevät lähtevät sinne. Huhtikuun 25. Auli saa kutsun Siikaisten kunnalliskotiin. Hänet on hyväksytty myös Seinäjoen ja Nurmijärven sairaaloihin, Koskelan sairaskodista tulee kutsu, mutta hän on jo ehtinyt lupautua Siikaisiin. Huhtikuun lopussa kaikki kotona olevat menevät Ristimäkeen, joka on viimeistä päivää Yrjön ja Esterin omistuksessa. He ovat kulkeneet talossa pitkän polun, on uuden aloittamisen aika Vammalassa. Auli muuttaa Siikaisiin toukokuun alussa ja äidillä on sanomaton ikävä häntä.
Lasten ikävöiminen on äidille tuttua. Pääsiäisen aikaan hän pohtii ikäväänsä ja suomii itseään: ”Odotimme vielä aamupäivällä Kalervon ja Aatoksen perheitä. Tulikin vaan tieto, etteivät tule. Ei tiedetty Irjan ja Veikon tulostakaan. Elämä oli kurjaa! Sitten kun me viimeiset rippeet olimme saunassa, Irja ja Veikko tuli. Hetken päästä tuli Salme ja Ilkka. Ei enää ollut kurjaa. Minä tyhmä, olihan meillä kolme lasta kotona, miksi vartosin enempää. Kaikki ei saa koskaan niinkään paljon elämältä.”
Maalaiselämä pyörii vuodesta toiseen samoissa raameissa. Lehmät ja kutut siemennetään ja aikanaan ne poikivat, niitä lypsetään ja ruokitaan, pannaan ulos ja sisälle, jotkut teurastetaan kotona, joitakin pannaan lahtiautoon. Peltoja kynnetään, lannoitetaan ja muokataan, kylvetään ja ihan pian ollaan jo leikolla, ja sitten jo nostetaan juurikkaat. Vuodet eivät ole samanlaisia, mutta sama työ toistuu vuodesta toiseen, kiertää ympyrää. Lauloin lapsena laulua On maista kaikista sittenkin. Siinä on sanat ”teen työtä siellä mä intomiellä ja riemuiten”. Tiskasin ja hoilasin. Äiti sanoi ärtyneenä: ”Kunpa tekisitkin niin!” Suljin suuni. En laulanut enää sitä laulua ennen kuin seminaarissa, jossa harjoiteltiin ”riemuiten”-kohtaa. Tarpeeksi pitkään piti vetää jokaista tavua.
Maaseudulla tehtävät työt eivät suju läheskään aina intomiellä puhumattakaan siitä, että riemuiten tehtäisiin. Ei niitä kaupungissakaan niin iloiten tehty. Kirjoitan Veikolle kevään aikana: ”Tänään oli kamala päivä. Onneksi se on jo melkein ohi. Aamulla oli ensimmäiseksi matikkaa, joka on aivan tylsää. Oli englannin kokeet, oli mulla henkilaulu eli piti hoilata yksin 15 min. meidän mus. opelle. Oli voimistelutunnin pitäminen. Onneksi se meni melko hyvin. Muuten olisinkin aivan masentunut ja maassa. Oli jos jonkinlaista yksittäisohjausta ja kirjastossa käyntiä ja kuvien hakemista ja huomisen tunnin valmistelua ja laulamista ja soittamista, tietenkin. Meinasin vallan tukehtua noihin hommiin ja kun vielä välillä oli oppituntejakin. Huominen päivä kauhistaa taas niin kuin eilen kauhisti tämä päivä. Täytyisi osata ottaa vähän lunkimmin tää elämä, mutta kun aina vaan pyörii päivän tehtävät mielessä. Niin kai se on kaikkien kohdalla.” Alan tämän jälkeen soimata itseäni ja arvelen, että tällainen ruinaus on vain laiskuutta.
Omat kirjeeni harmittavat minua nyt. Kirjoitan usein kiinnostavista aiheista ja kerron Veikolle, että saat kuulla sitten, en jaksa nyt kirjoittaa. Olen kuluttanut aikaani vihjailuihin, ”pitäisi kertoa sulle yhdestä jutusta” ja varmasti olen kertonut Veikolle sen jutun, mutta nyt tänä päivänä en tiedä mikä se on ollut. Kerron esimerkiksi, että tohtori Ensio Kurki-Suonio on esitelmöinyt meille aiheesta Luomiskertomus lääkärin näkökulmasta katsottuna.
Esitelmän jälkeen meidän opiskelijoiden piti keskustella aiheesta, mutta emme osanneet. Kerron, että ”tuntui hassulta puhua aiheesta, josta kaikki olivat samaa mieltä”. No hyvä ihme, mitä mieltä me olimme silloin? Olimmeko samaa mieltä tohtorin kanssa vai oliko meillä keskenämme jokin yhteinen mielipide aiheesta, josta mielipiteitä on laidasta laitaan?
Kirjeessä pitää puhua aina ikävöinnistä. Olen kuin äiti, ikävöin, vaikka kaikki on hyvin. Kaikki on niin hyvin, ettei tarvitse ruveta tunnelmoimaan, kirjoitan. Se, mitä joskus olen kertonut puolisolleni, pätee edelleen. Ahveniston pulkkamäessä on ollut hauskaa, mutta hauskempaa olisi ollut, jos Veikko olisi ollut mukana.
Olen pettynyt tätiini Ainoon, jolle minä onneton olin mennyt kertomaan haaveistamme. Olimme unelmoineet kesälapsesta, niin kuin kotinaapurissa Ristimäessä lapsuudessani. Tai jopa omasta, adoptoidusta. Aino oli nauranut hulluille haaveille ja minä en kestänyt sitä. Itken kotona haaveiden murskaantumista kuin Mauno Koivisto Tšekkoslovakian miehitystä. Olen lukenut jostakin lehdestä aivan hiljattain, että Koivisto otti miehityksen niin raskaasti, että purskahti itkuun. Unelmien jyrääminen saa aikaan tunnepitoisia reaktioita.
Olen nauhuri mukanani Turun kauppatorilla 16.3.1969. Haluan ymmärtää kaupunkinuorten elämää ja kirjoittaa siitä aineen. Onnistun kohtaamaan, omasta mielestäni, torin nuoret huonosti. Oma reippaus häviää. Kaikilla on omat menonsa. Siitä huolimatta tunnen saaneeni jotakin. Meistä kaikista on paljastunut suuri arkuus ja pelko toista ihmistä kohtaan. Ilmeistä, eleistä ja kasvoilta on kuvastunut elämän tarkoituksettomuus ja tyhjyys. On ollut vaikea puhua. Loppujen lopuksi, tuumailen, olen haastatellut eniten omaa itseäni. Totean jotain omien muurien sisällä seisomisesta. Totean saman nykyhetkestä.
Helmikuussa saamme pyykkikoneen, se maksaa noin puolet Veikon palkasta. Konetta maksetaan kauan pienissä erissä: 29,10 markkaa kuukaudessa. Tähän asti on pesty nyrkkipyykkiä, mutta mikäs meillä on ollut pestessä, sillä lämmintä vettä tulee ja menee poiskin. Päältä ladattavan pienen koneen paikka on eteisessä. Kylpyhuoneeseen ei mahdu. Kone on hyvä. Se toimii pari vuosikymmentä.
Kun luen kalenteriani kevään ajalta, en voi kuin todeta, että olen saanut elää konsertteja, tapahtumia, juhlia, taidenäyttelyitä ja kaikenlaista kulttuuria täynnä olevan kevään. Matkustamme paljon. Silti mikään ei oikein innosta. ”Kaikesta touhusta huolimatta elämä tuntuu joskus tyhjältä.” Olen aina väsynyt. Maha on kipeä ja päätä särkee. Jännitän opetustunteja, vaikka ne menevät etupäässä hyvin. Jännitän tenttejä. Sunnuntaisin en jaksa paljon muuta kuin nukkua. Muutkin seminaarilla ovat väsyneitä. Joku romahtaa, ei vaan jaksa.
En oikein osaa keskustella luokkakaverieni kanssa. Väistelen. Mutta ihanaa, että Auli käy usein kylässä, menemme usein Karkkuun Ainia katsomaan. Auli lähtee kanssamme kaikkialle. Kaukisen Hessu ja monet muut tutut kyläilevät. Uusiin tuttuihin kuuluu Kinnasen Antti, joka on käynyt kuluneen kesän aikana Punkalaitumen leirimajalla ja tavannut siellä Veikon ja minut. Ovikello soi ja siinä seisoo mies, jonka tunnen hämärästi. Hän kertoo, kuka on ja astuu sisään. Marjatta on hänen puolisonsa. He tulisivat asumaan Turussa, sillä Antti on saanut töitä Pansion telakalta. Marjatta ja Antti tulevat olemaan olennainen osa elämäämme Turussa.
Jos kevät 1969 pitäisi tiivistää tähän muutamaksi virkkeeksi, en osaisi tehdä sitä, sillä se on kuin ameba, joka leviää joka suuntaan, kun sitä koskettaa. Se on kuin suhteeni dipl. urkuri Irja Rautiaiseen, soitonopettajaani. Olen aloittanut urkujen soiton. Yhtenä päivänä Rautiainen kehuu ja kiittää, toisena jyrää kunnolla maan rakoon niin, että soittotunnin jälkeistä itkua kestää tuntikaupalla ja kolmantena päivänä kertoo omista vaikeuksistaan ja itkee itse. Ameba näyttää yhdessä sakarassaan hurmiota, toisessa helvetin lieskoja ja kolmannessa hämmennystä.
Tiinan kertomus vie voiton. Hän on ryhmän mukana soittotunnilla luokassa, jossa on harmoni ja piano. Häntä jännittää niin paljon, että kun häntä pyydetään soittamaan harmonilla, hän nousee, katsoo ja kuulee sanovansa: ”En mä taida edes muistaa, kumpi se on.”
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.