Kesä 1969 on varmasti rankka Ullalle ja Jukalle Illossa. Eeva ja Elina ovat vielä pieniä. Eeva vasta vuoden. Muutoksia on paljon ja vanhat ihmiset niissä mukana. Täti Annan eläkeasiat on pantu kuntoon helatorstaina. Hän jää asumaan Ullan ja Jukan kanssa. Kolme vanhaa ihmistä siinä ja me loppupään lapset Asko, Auli ja minä, jotka pyörähtelemme kotona. Olen valtavan helpottunut siitä, että isän työtaakka on vähentynyt, että vanhemmat ovat turvassa. Auli on lähtenyt Siikaisten vanhainkotiin apuhoitajaksi, ja äiti ikävöi häntä niin, että sydän meinaa revetä.
Auli valvoo usein öisin – vanhusten turvana. Hän suree sitä, ettei ole omiaan hoitamassa, vieraita kuolevia hoitaa. Äidin ilonaiheena on, että Auli saa nyt ensimmäisen polkupyöränsä ja muutamaa kuukautta myöhemmin ajokortin autoilua varten. Veljeni Asko aloittaa työnsä Pärnänmaan lelutehtaalla ja kun nyt kerran on työmies, hän päättää mennä vihtaseuroihin (tanssit) Kämmäkänmaahan. Äiti valvoo yötään kipeänä Askoa odotellessaan.
Naapuri Ristimäessä on huutokauppa kesäkuun puolivälissä. Äiti ja isä eivät huuda mitään. Ristimäen väelle muutos on suuri. Muistan hyvin serkkuni Eiran itkun.
Kaikki muutokset, joihin äiti ei voi enää vaikuttaa, käyvät hänen voimilleen. Hän lähtee joksikin aikaa hoitamaan Ilkan ja Salmen lapsia ja kirjoittaa kirjeessään: ”Kotona onkin nyt kovin paljon meitiä, kun on Annakin. On aikaa olla täällä. Hyvä, että sulla on mukavaa, Aulilla on myös, olen teistä onnellinen.”
Jotkin elämäni tapahtumat ovat jääneet mieleen hyvin selkeinä. Useimmiten ne ovat sellaisia, joissa olen mokannut tai möhlinyt, mutta on myös hyviä ja elämää kannattelevia hetkiä. Löydän niitä arkistostani. Kun käsiini osuu pienen pieniä lappusia, joita olemme luokkakaverieni kanssa kirjoitelleet, niistä avautuu näkyville kokonainen maailma. Mieleeni huljuu seminaarin arki, mutta myös silloinen Suomi, sen niukkuus ja sen valtaisa erilaisuus nykyiseen verrattuna.
Katselen lappusia kädessäni ja hämmästelen niitä. Ne olivat nykyisten WhatsAppien ja muiden välineiden välittämiä viestejä. Kun tunnilla tulee jokin toimitettava asia mieleen, se kirjoitetaan vihosta repäistylle lappuselle ja lähetetään pulpetti pulpetilta asianosaiselle. Vastaus tulee nopeasti. Katsomme tällaisen viestittelyn oikeudeksemme, ainakin niillä oppitunneilla, joilla opettaja erään viestin mukaan röhnöttää pöytänsä päällä ja lukee opetettavaa asiaa suoraan kirjasta. Kuakku kirjoittaa, miten kukaan osaakaan tehdä historiasta niin mielenkiinnotonta. Jokin lehtorin tunti on jätetty kokonaan pitämättä, koska hän oli unohtanut kirjansa kotiin.
Olemme aika julmia opettajille, jotka eivät huolehdi ulkonäöstään. Teemme listoja, joissa arvostelemme opettajia ”Miss seminaariksi”. Listat kiertävät pulpetista toiseen. Nauramme. Seuraava pistää aina vain paremmaksi: ”… siveä ja raikas, selvät muodot, looginen esitystapa, hellä luonne ja kostea iho”. Jokainen tietää, mitä sanat itse asiassa merkitsevät. Ajattelemme, että pilkkamme on oikeutettua, sillä opettajat puuttuvat pukeutumiseemme, meikkaamiseen ja tapaamme elää. Meillä on ihanan muodinmukaiset vaaleanvioletit sukat ja lyhyenlyhyet minihameet sekä poskissa punaa ja huulissa paksusti jotain vaaleansinertävää/punertavaa. Silmänympärykset hehkuvat sinisinä. Opettamaan ei ole meneminen sellaisissa. Jopa pitkät housut kielletään opetustilanteessa. Tosin, Tiinan mukaan, joku on saanut käyttää pitkiä housuja talvella hiihtoa opettaessaan.
Viestintä seminaarin ulkopuolelle on etupäässä kirjeiden kirjoittamisen varassa. Puhelimia on harvassa. Olen kirjoittanut jonkin esityksen seminaarin oppilaskunnan toiminnasta, ehkä oppilaskunnan lehteen, en muista, mutta tästä kirjoituksestani näen, että tärkeä viestintävälineemme puhelin on ollut oppilaskunnan hankinta.
Jokainen opiskelija joutuu olemaan (tai saa olla) vuorollaan sen vahtina. Tehtävänä on vastata ja ottaa viestejä, jos kysyttyä henkilöä ei tavoiteta. Oppitunneilta ei haeta. Säikyn tietenkin tällaista tehtävää, mutta teen sen vuorollani. Useimmat puhelut ovat sitä, että voisiko se ja se soittaa sille ja sille tiettynä ajankohtana. Ruokatunnin aikana puhelin soi tiuhaan. Päivystäjän pöydän ympärillä pyörivät ja ikkunalaudalla istuvat odottelevat soittoja rakkailtaan.
Jos soitan jotain asiaa vanhemmilleni, minun pitää ottaa yhteys naapuri Koivumäkeen ja lähettää sitä kautta viestini tai pyyntöni, että minulle soitettaisiin sinä ja sinä aikana, jolloin olisin seminaarilla odottamassa puhelua. Puhelut ovat lyhyitä. Äiti valittaa vihossaan niiden kalleutta. Ja tosi se on. Veikon puhelinlaskut ovat 70-100 markkaa, lähes seitsemäsosa palkasta. Koivumäki on vain parinsadan metrin päässä kotoani, joten viestintä on helpottunut. On tietenkin ikävää vaivata naapureita, mutta Hilkka ja Tauno juoksevat viestinviejinä, varmaankin ihan iloiten.
Aiemmin puhelin oli kilometrin päässä Vuorivainiossa. Yhtenä pimeänä yönä jouduin juoksemaan sinne, sillä kotona vierailulla ollut veljeni Kalervon vaimo Kaarina sai keskenmenon. En ollut saada Vuorivainion väkeä hereille. Kiipesin tikapuille. Näin ikkunasta, miten hiiri juoksi lattian poikki. Pelästyin. Olen aina pelännyt hiiriä, jotka putkahtavat odottamattomilla hetkillä milloin tyynyn alta, milloin pullapitkotarjottimella olevan liinan. Pelästyksissäni uskalsin koputtaa rohkeammin. Lopulta Eeva heräsi hätäiseen koputteluuni. ”Niin siis, tarvitaan tohteri Paloheimoa.” ”No, miksi? Nyt yölläkö?” Minun oli vaikea selittää, koska en tiennyt muuta kuin sen, mitä minun oli käsketty sanoa. Toistin sitä, jotain naistenvaivoista. En tiennyt, mitä lause sisälsi. Tohteri tuli, ja Kaarina sai avun.
Seminaariaikainen maailman avautuminen näkyy muun muassa siinä, että Maon Punainen kirja vilahtaa esiin. Se on Pirjolla. Keskustelemme, mietimme, yritämme löytää omaa maailmankuvaa. Alamme saada vaikutteita ulkomailta, tärkeimpänä vaikuttajana on musiikki. Ystäväni Aulikki on matkustanut Yhdysvaltoihin ja kertoo minulle elämästä siellä. Hän ei osaa sanaakaan englantia, mutta on oppinut kuulemaan, kun hänelle puhutaan. Hän ei vielä ymmärrä, mitä hänelle sanotaan. Hoidossaan oleville perheen lapsille hän osaa sanoa ”stopet”. Hänen kirjeensä äärellä mietin maailman avautumista sen ajan nuorille. Jos vain uskaltaisi lähteä kielitaidottomana, mutta pelottomana, elämä saisi uudet ulottuvuudet.
Meitä kasvatetaan yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi, mutta minun ajatukseni ovat muualla. Teen oikeastaan tietämättäni jo silloin ratkaisun politiikkaan osallistumattomuudestani. Yhteiskunnallisten asioiden ja politiikan sijasta olen innostunut, kun saamme tutun ihmisen, Hämeenlinnasta valmistuneen opettaja Lea Virtasen, Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijäksi Pakistaniin. Seminaarin Kristillinen yhdistys, jossa toimin sihteerinä, on hänen tukenaan. En voi käsittää, miten hän voi lähteä noin vain, valtavan iloisena ja innokkaana. Minulle kaikkein tärkeintä tänä keväänä on se, että saisin työtä kesäksi. Rahaa tarvitaan. Vielä olisi vuosi koulutusta jäljellä, ja auto nielee rahaa.
Veikko saa palkkaa 707,62 markkaa nettona. Yksi auton rengas maksaa 100 markkaa. Kaikki renkaat on pakko vaihtaa. Puistokadun yksiön vuokra on 157,50 markkaa ja Hämeenlinnan kämppä maksaa 50 markkaa. Ruokaan ei jää paljon, mutta onneksi vaalea ranskanleipä maksaa vain 69 penniä. Kun tunkee sen sisään pikkuisen lenkkimakkaraa sinappia ja ketsuppia, pärjää taas. Kirjamaksu on 30 markkaa. Se menee joka kuukausi. Olemme valtavan ylpeitä tietokirjasarjastamme, joka täyttä Lundia-hyllykköämme yhden hyllyn verran. Ostamme kirjoja aina, jos vain hiukankin on rahaa. Ensimmäinen hankkimani kirja on Shakespearen draamoja. En tiedä lainkaan, että jonakin päivänä hävittäisin kaikki vaivoin maksamamme kirjasarjat. Shakespearen olen säilyttänyt.
Kevään kuluessa saan kutsun Turun seurakuntien leirikeskuksen emännäksi, pääemännäksi, jonka tehtävänä on tehdä ruokalistat, tilata tarvikkeet, keittää ja paistaa, tiskata, siivota ja kesän mittaan huomaan, että minun on pakko tyhjentää likakaivokin. Ei kai sentään ihan ”pakko”, mutta olen vähän ylpeä siitä, että pystyn sellaiseen. Minulle kerrotaan myöhemmin, että likakaivoista nousee myrkyllisiä kaasuja, ja että se tyhjennys on ollut vaarallista.
Kesää suunnitellessani saan Turussa kutsun Aarnion tukkuun. Pääsen myös LSO:n (Länsi-Suomen Osuusteurastamo) tiloihin maistelemaan ruokia. Olen hämmentynyt siitä, että minä pääsen niin hienoihin paikkoihin ja että tosiaan minuun luotetaan näin paljon. Nämä hetket ovat jääneet elämää kannattelevana mieleeni. Luottamus, suuri luottamus! Maistelutuokio LSO:ssa palaa mieleeni hetkellä, jolloin minuun ei luoteta. Olemme lähdössä pienehkön rippikouluryhmän kanssa leirille Lappiin. Rippikoulun vetäjä ei usko, että pärjäisin siellä emäntänä. Hän on hankkinut toisen rinnalleni, vaikka olin vakuuttanut, että pärjäisin mainiosti yksin.
Toinen hyvä hetki on Rymättylän Kunstenniemessä, jossa kesäni tulisin viettämään. Terveystarkastaja tulee sinne katsomaan, miten aion hoitaa kesän työt. Olen siivonnut maakellarin, jossa viileyttä kaipaavat tuotteet säilytettäisiin. Esittelen, mihin mikin laitetaan niin, että ruoka säilyisi mahdollisimman hyvin, mihin pantaisiin maitotonkat jne. Muistan tarkastajan esittelyäni ja suunnitelmiani arvostavan katseen. Hänen mielestään kaikki on hienosti.
Sisällä pikkuisessa keittiömökissä on tilava kuiva-aineiden varasto. Se on siivottu, ja niin tavarat voivat tulla. Itse keittiö on huone, johon mahtuu puuhella ja tiskipöytä. Vesi tulee letkusta. Sähköä ei ole. Kun illat pimenevät, opettelen sytyttämään aikamoista pohinaa pitävän kaasuvalon. Parasta on oma pikkuruinen huone keittiön päässä, kuivavaraston vieressä. Sen nurkassa on harmoni. Soitan sitä joskus. Tänä kesänä ostan itselleni pienen radion, mutta en vielä, sillä Veikko tuo oman transistoriradionsa ulko-oven pieleen keittiön hyllylle. Olen varsin tyytyväinen. Sidon ylleni valkoisen esiliinan ja kirjoitan äidille, että kaikki on hyvin. Osoitteeni on Kunstenniemi, Poikko, Rymättylä.
Teenkö kaiken yksin? Olen vasta 21-vuotias. Muistin syövereistä nousee kuva keväällä opettajaksi valmistuneesta henkilöstä. Nimi? Mikä nimi? Ihmeekseni löydän hänestä tietoja. Leena Sokka. Hän on 25-vuotias maalaistalon tytär. Olen kirjoittanut Leenasta suosituskirjeen nuorisotoimiston johtaja Lasse Urholle. Kerron, että Leena on tottunut ruoan laittoon kotona ja vähän leireillä. Suurin suositus on, että hän osaa tehdä töitä. Veikko hoitelee tiedot nuorisotoimistoon. Sokka saa paikan. Olen pyytänyt avukseni myös Aulikin, ja sisareni Auli käy joskus apunamme.
Hommat sujuvat. Leirit saavat ruokansa. Vain kerran on niin suuria perunoita kattilassa, että ne eivät riitä kunnolla. Saan siitä palautetta, onneksi, sillä olin itsekin aprikoinut perunoiden riittävyyttä. Ei riitä, että katsoo saman kattilallisen riittävän kuin pienten perunoiden kanssa. Pitää muistaa ihmisluonne. Jos on tottunut ottamaan kaksi perunaa, ottaa nytkin, vaikka yksi vastaisi kahta.
Kunstenniemessä on Tuomiokirkon, Maarian, Kaarinan, Henrikin, Martin ja Mikaelin seurakuntien leirialueet rakennuksineen. Leiriläisiä on parhaimmillaan parisensataa, joskus on jokin erityistapahtuma, ja silloin väkiluku nousee kolmeensataan. Jaan ruoat ämpäreihin. Leiriläiset tulevat hakemaan ne ja kantavat kaiken kallioita pitkin omille alueilleen. Leiriläisten joukossa on myös elämäni ensimmäiset ulkomaalaiset. Mustaihoisia miehiä välkkyvine hampaineen olen nähnyt lapsuudessani Illon rukoushuoneella. Nämä nuoret ovat tulleet Aasiasta. Kyselen, kaikki rohkeuteni pinnistäen, ovatko he olleet nälkäisiä ja miten suomalainen ruoka on maittanut. Ujostelen englannin puhumista ja pelkään heidän vastauksiaan. En oikein muista, onko nälkäinen hungry vai angry. He kuulevat viimeisimmän ja kieltelevät kiivaasti. Yritämme uudelleen. Parasta ruokaa on ollut hernekeitto. Joitakin ruokia he eivät ole pystyneet syömään, mutta, lohduttelen itseäni, ainahan joukossa on heitä, joille muu ei kelpaa kuin kotiruoka.
Ruokalistalla on keittoja, mutta myös lihapullia ja makkarasoosia sekä lempikastikettani piparjuurilihaa ja sitä toista, jota ei enää tarjota: tillilihaa. Minusta se on hyvän makuista. Kastikkeet tulevat tiiviissä pakkauksissa LSO:sta. Ne säilyvät hyvin, vaikka kellari lämpiää kesän mittaan arveluttavasti. Salaatteja ei tuolloin vielä käytetä. Yllätykseksi ja iloksi raastamme joskus porkkanaa.
Veikko käy silloin tällöin luonani. Sänky on kapea, mutta se ei haittaa. Olemme olleet aviopari vasta vuoden. Pystytämme myös teltan rakennuksen taakse. Siinä on vähän enemmän tilaa. Veikolla on muutama leiri kesän aikana, mutta myös retkiä muualle. Hänen kirjeensä lyhenevät korteiksi, joissa hän ilmoittaa, missä milloinkin mennään porukoiden kanssa. Minä en kirjoita mitään, sillä kirjeeni eivät tavoittaisi Veikkoa. Aikaakaan ei ole. Työpäivät ovat pitkiä. Työtunteja ei lasketa. Saan kuitenkin kokea huumaavia päiviä hänen kanssaan minulle uusilla ja varsin kiehtovilla silokallioilla. Pääsemme joskus livahtamaan veneellä naapurisaareen. On ylellisyyttä olla kahden.
Veikon vanhemmat, plus sisarukset Laimi ja Vesa, käyvät meitä katsomassa. Haluan näyttää heille kaikki kauniit paikat. Kuljetan porukkaa pitkin kallioita. En osaa lainkaan ottaa huomioon, että se olisi liian rasittavaa. Vanhemmat ovat vähän yli viidenkymmenen, mutta kunto on huono, huomaan, ja lopulta Veikon äiti sanoo, että ”nyt kyllä jo riittää tää kipuaminen, vaikka kaunista onkin”. Haluaisin näyttää heille vielä yhden paikan, missä olen hurmioitunut luonnon kauneudesta. Se pitää jättää. Vesa ja Laimi jäävät Kunstenniemeen. He mahtuvat telttaan, ja Vesa menee siitä sitten Mikaelin poikaleirille Veikon kanssa.
Saan kesäkuussa Raijalta ”suviyön terveiset”. Hän valvoo Vammalassa vanhusten unta. En muista, missä hän on ollut työssä, ja sitä hän ei tietenkään mainitse, koska asia on ollut kummallekin täysin selvä silloin. Yön aikana ehtii kirjoittaa monta kirjettä. Raija näkee ikkunasta Rautaveden. Näkymä on komea, sillä ikkunat avautuvat auringon nousu- ja laskupuolelle. Raija osaa kertomisen taidon. Katselen hämmentyneenä hänen kirjeestään silloista Suomea.
Talossa on lavantautiepäilyn vuoksi eristyksiin joutunut henkilö. Potilaan tyttärellä on ollut lavantauti. On kyse Suomesta vuonna 1969. Lavantautia! Raija on hyvillään, ettei hänen tarvitse hoitaa sairasta, ”on siinä sen sortin pukemiset”. Mieleen tulee nykyhetken pukemiset koronan vuoksi.
Raija kyselee minulta ylimääräisiä sammalia, Annikki tarvitsisi. Muistan nyt, että keittiökesääni vaivasi kasvien keruun lisäksi sammalet, varsinainen piina. Vaiva oli pieni, mutta rasittava. Kesälomiimme ahdettiin käsitöitä, sammalia, kasveja, kirjojen lukua, maatilatalouden harjoittelua jne.
Raijan kirje avaa minua hiertäneeseen kysymykseen vastauksenpoikasta. Mikä hiertää? Vastaus: lehtoreiden asenne opiskelijoihin. Eikö heille ole jo selvää, että vanhat säännöt ja tavat eivät enää päde? Eivätkö opettajamme huomaa, että huutamisella ja moittimisella nousemme takajaloillemme? Raija kertoo, että on saanut nähdä osan Arvo Laitisen päättäjäisissä pitämästä juhlapuheesta, palopuheeksi kutsutusta. Laitinen on Raahen seminaarin rehtori. Hän on ”haukkunut” opiskelijoita muun muassa poissaoloista. Juhlapuheessa! Hänen vihainen viestinsä on kohdistunut erityisesti siihen, miten opiskelijoiden keskuudessa heijastuu 1960-luvun lopun elämäntyyli: ”paljon oikeuksia, vähän velvollisuuksia ja tutkintoja ilman vaatimuksia”.
Muistan heti parin opettajan rimanalituspuheet. Me emme halua todellakaan tehdä kaikkea vaikeimman kautta. Meidän ei tarvitse enää ommella itse alushousuja, joihin pitää tehdä pehmeä sauma, jotta se ei vaivaisi ”siellä”. Meidän mielestämme revinnäisten ja laakapistojen aika on ohi. Me haluamme selkeää ja vaivattomasti toteutettavaa. Käytännöllistä. Ja apua! Joku uskaltaa sanoa sen opettajalle. Tämä vissiin on sitä paljojen oikeuksien vaatimista ja vähäisiä velvollisuuksia. Opettajien puuttumisesta yksityiselämäämme en uskalla sanoa mitään muuta kuin että he puuttuivat, menemisiin ja tulemisiin, poikaystäviin.
Raijan kirjeet hehkuvat hirtehishuumoria. ”Montakohan tuulikannelta saa syksyllä ostaa? Pidä sä sitten huoli siitä, että mä saan sen, jos nyt satun tässä kesän aikana tärähtämään. Muutenkin kaikki on outoa ja merkillistä niin mikä sen tietää mitä sattuu!” Tästä kohdasta muistan, että tosiaan taisimme hankkia kihlautuneille/vihityille tuulikanteleen. Minun omani helisi vuosikausia kotieni pihtipielissä. Raija muistuttaa minua myös, miten pappi Kolari on sanonut, että ”ei saa aina vaan puhua lehmistä ja hevosista, pitää kysyä myös, kuinka on sun sielus laita”.
Kirjeen marginaaliin Raija muistaa kirjoittaa vielä, miten hän on tavannut linja-autossa Veikon serkun Eurajoelta. Hän on Punkalaitumen yhteiskoulusta matematiikan lehtorin töitä saanut Mirja Aro. Mirja on lähettänyt terveisiä minulle. Myöhemmin hän kertoo, miten yhteiskoulun rehtori Helmi Kosonen oli sanonut minusta, että pärjäisin missä vain. Jos joutuisin vaikkapa Siperiaan, ottaisin luudan käteeni ja alkaisin lakaista. Tällainen mainesana on kannatellut elämääni. Periaatteena on ollut: luuta käteen ja töihin. Tai jos likakaivo tukkeutuu, se tyhjennetään käsipelillä. Ämpäri kouraan ja liejut pois. Haisee. Mitä siitä!
Meillä 50 vuotta sitten valmistuneilla opettajilla oli luokkakokous Tampereella elokuussa 2020. Paluumatkalla Tiina muisteli oppituntia, jossa lehtori Maire Juvonen toi meille terveiset miesopettajalta, joka oli sanonut meidän haisevan. Tällaiset terveiset tuntuvat vieläkin kuultuna todella törkeiltä. Tuntuu, että moittijan olisi paremminkin pitänyt toimia, jotta esimerkiksi WC-tiloihin olisi saatu käsisuihkut. Päivät seminaarilla olivat todella pitkiä. Ei ollut mitään paikkaa, missä olisi voinut peseytyä esimerkiksi terveyssiteitä vaihtaessaan. Myös asunnot saattoivat olla alkeellisia. Että haisemme. Hyi sentään!
Olen kirjoittanut johonkin lappuseen tapahtumasta, jossa olemme seminaarin saunassa, me lähes kaikki samalta vuosikurssilta. Kerron, että on kuuma niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kiehumme. Haisemisen lisäksi meille on annettu lisää työtä. Päivät venyvät nykyiselläänkin jo 18-tuntisiksi. Päätämme huutaa täyttä kurkkua. Karjumme vihaa ulos.
Kesä Kunstenniemessä häivyttää pahan olon. Kalenterini mukaan kesä ollut huumaava. Kirjoitan, että monenlaisia ihania asioita on tapahtunut niin paljon, että niistä saisi romaanin. Mutta: en kirjoita, mitä ihanaa ja romaaniin kelpaavaa on tapahtunut – ja nyt vuonna 2020 en muista paljonkaan, mutta jotain sentään.
Muistan yhden nolon näytelmän, jonka me keittiöväki teimme jollekin leirille, ja jonka toisintoa olen sitten saanut katsella kyllikseni niin Suomen kouluissa kuin Keniassa. Vain näyttelijöillä on jännittävää ja hauskaa. Katsojat haukottelevat. Iltaisin osallistumme eri leirien iltanuotioihin, viemme lättytarvikkeet mukanamme. Jonakin sunnuntaina vedän jopa jumalanpalveluksen. En muista yhtään, mitä missäkin vaiheessa pitää tehdä, mutta esimerkiksi liturgiaa jollaan ihan täysillä, tuosta vaan. Ja porukka vastasi nuoriso-ohjaajan johdolla: ”Niin myös sinun henkesi kanssa.”
Tutustun kesän aikana monenlaisiin ihmisiin. Yksi heistä on mies, joka tuli tarkastamaan tilannetta Mikaelin alueen mökkiin (Veikolla inventaario) silloin, kun olimme ostaneet neljään pekkaan neljä pulloa ruokakaupasta saatavaa keskiolutta maistiaisiksi. Siinä hän nyt on ja tuo maitoa Ajolasta. Siinä hän on jokaisena päivänä. Puhuu ja puhuu, ei lähde, vaikka on saanut kahvinsa, ja me jo kuorimme perunoita. Tulee myös terveystarkastaja ja kehuu siistiksi ja asialliseksi kaikkea. Kellari ei ole vielä lämmennyt liikaa. On vasta kesäkuun puoliväli.
Koko kesän merkittävimpiin henkilöihin kuuluu tohtori Aapeli Saarisalo, josta minulle on kerrottu etukäteen, että hän saattaa tulla käymään. Hän on kotoisin Rymättylästä. Kertoja on tiennyt, että hän ei sitten syö muuta kuin kasviksia. Jos ei ole muuta, hän ottaa maljakosta tulppaanin varret ja syö niitä. Olen valtavan jännittynyt, kun näen hänen tulevan. Minulle kasvisruoka on aivan uutta. Yhtäkään kunniatohtoria en ole koskaan nähnyt. Tiedän hänet, olen lukenut hänen Israelin arkeologiasta kertovia kirjojaan. Seison keittiön rapuilla. Minua kohti vaeltaa valkohapsinen pienen pieni mies, ja minun pitäisi osata sanoa hänelle jotain. Keskustelumme käy vaivalloisesti. Hän jatkaa matkaansa. Olen menettänyt mahdollisuuteni arkeologiaan. Wikipediasta luen, että Saarisalo on kuollut vasta 1986.
Pääsen kesän mittaan Vesan rippijuhliin Eurajoelle, käyn Saarisella mansikoita ja herneitä poimimassa, teemme retkiä Ainon ja Saiman kuoron ihanalle mökille, saunomaan ja uimaan. Se ei ole kaukana. Ilmat suosivat. On lämmintä. Pääsemme kalastamaan. Veikko saa virvelillään valtaisan, 62 kiloa painavan saaliin. Uistimen koukkujen irrottaminen reidestäni kestää melkoisen tovin, mutta Veikko on sentään lääkintäaliupseeri, homma hoituu.
Käyn Illossa heinäntekoaikaan. Linja-autosta suoraan pellolle ja seuraavina päivinä möyhentämään juurikasta. Käyn myös Vehkajärven leirimajalla. Ihmettelen näitä kulkemisia, mutta leiriläisten bussilla olen varmaan päässyt ensin Turkuun ja sieltä eteenpäin. Illossa olen ehkä saanut mopon käyttööni tai polkenut Punkalaitumen keskustaan ja siitä Yli-Kuivilan kanssa leirimajalle, jossa olen kiihkeästi vaatinut sitä, että myös tytöille puhuttaisiin sukupuoliasioista tarpeeksi ajoissa.
Vapaani viidentenä päivänä olen jo takaisin töissä, jonne myös Veikko tulee Kuusamon retkeltään. Minun on ollut häntä kova ikävä. Päätän, etten tekisi enää koskaan mitään matkaa ilman häntä. Elokuun 18. päivänä pakkaan kamppeet Kunstenniemessä ja lähden kohti seminaaria. On ollut upea kesä. Saan paljon kiitosta ja tiedän itsekin, että olen onnistunut. Olen antautunut Turun seurakuntien leirialueen keittiölle ja leiriläisten hyvälle ja riittävälle ruoalle kokosydämisesti. Tulen kaipaamaan sitä kaikkea pitkään. En palaa siihen keittiöön enää koskaan, sillä kun pääsen jonakin seuraavista kesistä Kunstenniemeen, keittiötä ei enää ole. Tilalle on tullut moderni rakennus suhisevine tiskikoneineen ja avarine ruokasaleineen. Katselen sitä hämmentyneenä.
***
Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä
Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.