61. Saamme vauvan kesällä 1970

Opettajaksi valmistumiseni jälkeisellä viikolla 1970 meillä käy paljon vieraita. Onnittelevat ja ihmettelevät. Minä puolestani valmistelen Veikon kanssa vauvan tuloa. Siihen ei ole ollut aikaa aiemmin. Katselemme kaupoissa vauvanvaatteita ja kotona äitiyspakkauksen tavaroita. Ihmettelemme, mitä emalivadilla tehdään. Kaunis se on, valkoinen sisältä ja tummanpunainen ulkopuolelta. Pakkauksen vaatteet ovat väreiltään haaleita, potkuhousut näyttävät vähän vanhanaikaisilta väriensä vuoksi, vaaleansinistä ja -keltaista. Olen nähnyt kaupassa joitakin todella kauniita, voimakasvärisiä, raidallisia potkupukuja ja himoinnut niitä, mutta en ole voinut tietenkään ostaa.
                      Veikko rakentaa kylpyammeen päälle ritilän, jolle vauvan amme mahtuu mainiosti. Hän vuoraa tavaroiden pakkauksena olleen pahvilaatikon upealla, suurikukallisella painokankaalla, jossa on voimakkaat värit ja selkeät muodot. Kangas on moderni. Kukaan muu ei käytä sellaista. Olemme siitä hyvin ylpeitä. Veikko, joka olisi todella taitava huonekalujen entisöijä, taiteilee laatikosta kauniin kätkyen. Meillä ei ole mitään paikkaa, mihin olisimme laittaneet sen.
                      Katselen huoneemme tavaroita. Olen tuonut isäni kodista kaksi vanhaa tavaraa: kolipyörärattaiden kapan, johon asettelen puiden oksia huoneen kaunistukseksi ja puisen oluttynnyrin. Tynnyrin päälle vauvankopan voisi laittaa. Miten? Veikolle se ei ole ongelma. Hän hankkii jostain käytetyn vanerilevyn, sahaa sen sopivan kokoiseksi ja kiinnittää tynnyrin päälle.  
                      Olen ommellut pieniä lakanoita. Entä tyyny? Tarvitseeko vauva tyynyä? Sitä kysytään Ainolta. Vaikka vauva ei sellaista tarvitse, ompelen silti pari pientä ihanuutta. Aino on kutonut upean keltaisen peiton. Kaikki on valmiina. Vauvankoppa nököttää kauniisti laudallaan ja odottaa vauvaa, ihan oikeaa vauvaa.
                      Nyt siinä köllöttelee ison vauvan kokoinen tyttönukke, jonka olin voittanut seurakunnan arpajaisissa Hämeenlinnassa. Olin kirjoittanut arpalippuun vain Vesamäki, ja kun sitten huudettiin Vesa Mäki, kaikki olivat ihmeissään, kun minä nousin hakemaan voittoni.
                      Minun äitiyskorttini kertoo terveestä ihmisestä, jolla on kuitenkin vähän huono hemoglobiini. Syön jotain kamalia kalanmaksaöljyampulleja, joiden sisältö kuplii suuhun takaisin – armottomasti. Raskauteni siinä vaiheessa, jolloin se näkyi muillekin, joku turkulainen Veikon tuttava mainitsi jotakin toukasta mahassani. Olin hyvin häkeltynyt, koska en ollut koskaan kuullut moista ilmausta. En käsittänyt mitä se tarkoitti. Kun se lopulta selvisi (puolen sekunnin päästä), en tykännyt siitä yhtään. Kuinka kukaan voi sanoa meidän pienestä vauvastamme sellaista niin rumaa? Tunne on samanlainen kuin kalanmaksaöljyn aiheuttama röyhtäys suussa. Pyysin Veikolta, että hän ei koskaan sanoisi ihmislapsesta vastaavaa, vaikka se olisi kuinka leikillisesti sanottu. 
                      Kesäkuun alkupuolella ”olen ihan poikki”, mutta silti seuraavalla viikolla mennään taas Kunstenniemeen, kierrellään käsityöläismuseossa, mennään Illoon, käydään Punkalaitumella Vehkajärven leirimajalla, Ainin luona Karkussa, Veikon kotona Eurajoella ja Porin messuilla, jossa teen elämäni parhaimpiin kuuluvan ostoksen. Sauvasekoitin Bamix seuraa mukanamme vuosikymmenien ajan.
                      Ajelehdimme paikasta toiseen, mutta miten. Miten me kuljemme nämä matkat? On kiehtovaa etsiä tällaisia pikkutietoja erilaisista papereista. Turhaa, jonkun mielestä. Olkoon! Minusta se on hauskaa ja kiinnostavaa. Ehkä löydän tähänkin kysymykseen vastauksen. Sen tiedän, että meillä ei ollut autoa, edellinen oli ajettu myttyyn ja myyty huoltokorjaamolle. Uuteen autoon etsiskellään rahoitusta.
                      Siivoan ja vahaan pienen yksiömme lattian. Ja sitten tulee lehtori Anja Korhonen. On juhannus ja hän haluaa kirjoittaa Veikon kirjoituskoneella jotain. Emme pysty menemään edes ulos, sillä hän istuu ja istuu. Korhonen utelee luokkatovereistani kaikkea kummallista. Onneksi en tiedä vastauksia. Kummastelen vain, miksi hän on tullut, miksi meille. Tiedän, että hän on menossa jotakuta henkilöä tapaamaan, mutta onhan Turussa vaikka baareja odottaa. Nyt hän sanoo, että mitenköhän pysyy lapsi tuossa tynnyrin päällä. Esittelemme, miten hyvin ja tukevasti kaikki on laitettu.
                      Mieleeni nousee kummittelemaan Korhosen juttu seminaarin käytävällä. ”Niin, niin, tässä, tässä, oliko se rouva Turussa taas? Pittääkö sitä käyvä sitä miestä hoitamassa? Tekkeekö se Irja aina jääkaapin täyteen ruokaa? Pittääpä oikein sanoa Raijalle, että tulla meille, kun yksin täällä on. Teijän pitäis oikein tulla yhessä. Tullee nyt vaan. Kovasti, kovasti. Olisi niin hauskaa, kun niin lähelläkin asutte. Ja niin mukavaa olisi jutella. Tulla ihan koska vaan.” Minä vastaan kiitos, kiitos ja haluan lähteä nopeasti pois.
                      Odotan kärsimättömästi vauvaa. Luvattu kesäkuun puoliväli on jo mennyt. No, neuvolassa on laskettu, että hän syntyisi 27. päivä. Silloin on lauantai. Luokkakaverillani Maisalla ja hänen sulhasellaan Eskolla on häät, ensin Rymättylän kirkossa vihkiminen ja sitten hääjuhla Naantalin Kaivohuoneella. Haluan päästä näihin tapahtumiin, ehdottomasti, ja niin jännitän synnytyksen alkua. Kun mitään merkkiä vauvan syntymästä ei näy, menemme Lissun autolla mutkaista ja tärisyttävää tietä Rymättylään. Astumme sisään todella pimeään kirkkoon. Miten maailmassa mikään kirkko voi olla näin musta! Olen tottunut vaaleisiin puukirkkoihin.
                      Vuosikymmeniä myöhemmin vihin kirkossa pareja ja mietin elämän kummallisuutta. Kirkkoa on varmaan restauroitu, sillä se ei tunnu enää pimeältä tai sitten minä olen muuttunut, olen nähnyt monenlaisia kirkkoja.
                      Hääjuhlassa riehun muiden mukana, tarkoituksella. Heittelen Maisaa ilmaan muiden mukana. Pipe ja Titta tulevat meille yöksi. Olemme olleet jo monelle entiselle luokkakaverille tukikohtana Turussa kesän mittaan.
                      En ole oikeastaan nukkunut vielä yhtään, kun poltot alkavat aikaisesta aamuyöstä. Syntyisikö lapsemme sunnuntaina? Kaiken järjen mukaan ehtisi hyvinkin syntyä. Seuraan polttoja ensin itsekseni, mutta lopulta herätän Veikon. Laskemme polttojen välejä. On vaikea tietää, mitä pitäisi tehdä, vaikka olemme olleet koulutuksessa. Herätämme Titan ja Pipen seitsemän maissa. He ovat kiihdyksissään ja ihmettelevät, miten me voimme olla niin rauhallisia. Lopulta, vieraidemme kehotuksesta, lähdemme kohti synnytyssairaalaa.
                      Vääntäydyn Puistokadun toisella puolella johonkin pieneen autoon, mutta en muista yhtään, että kenen se auto oli. Epäilen, että se oli Pipen.  
                      Matka Heidekenille on lyhyt. Heideken on synnytyslaitos, johon turkulaiset perinteisesti menevät. Minäkinkö siis turkulainen? Lääketieteen ja kirurgian tohtori Carl von Heideken oli perustanut sairaalan yksityiseksi synnytyslaitokseksi 1890-luvulla. Paikka näyttääkin tosiaan vanhalta. Huoneet ovat korkeat ja jylhät. Veikko saattaa minut sisään. Samassa huoneessa on monta äitiä synnyttämässä. Kerromme, että myös tulevan lapsen isä tulee mukaan synnytykseen, että olemme käyneet koulutuksen. Meidät otetaan vähän epäröiden sisään.
                      Paikalle tulee valtaisan kokoinen kätilö ja sanoo, että annetaan vähän apua niin eiköhän se siitä sitten. Hän käskee minut suihkuun. Suihkun jälkeen ylleni puetaan lyhyt paita, selästä auki ja käsketään makuulle, nimenomaan käsketään, kätilö on selvästi kyllästynyt työhönsä, mutta en minä sitä silloin tiennyt, luulin, että hän on vihainen minulle.
                      Vihainen kätilö tekee tutkimuksen puhisten ja yhtäkkiä tunnen, miten hän raapii häpykarvojani partakoneella. Apua, kukaan ei ole kertonut minulle, että tällaistakin tehtäisiin! Kokemus on traumaattinen, sillä kätilö tekee sen sanomatta sanaakaan, varoittamatta. Kuiskaan väräjävällä äänellä, että kaikkiko kraapittiin pois. ”Kaikki”, kätilö vastaa. Olen hirveän huolissani siitä, miten kehtaisin näyttäytyä missään.
                      Lopulta pääsen synnytyshuoneeseen, siihen, missä saan olla yksin. Tai siis Veikko saa tulla. Onko Veikko odotellut käytävässä vai mitä hän on tehnyt, en tiedä. Minua huolestuttaa vain se, että poltot vaimenevat, olisiko tämä turha reissu. Minulla on mukana romaani. Yritän lukea sitä. Mukavampi kätilö tulee siihen ja sanoo, että tuosta synnytyksestä ei kyllä tule mitään. Kukaan, jolla synnytys on lähtenyt käyntiin, ei lue sen aikana romaania.
                      Laitan kirjan häpeissäni pöydälle ja keskityn ajattelemaan pelkästään synnytystä. Häpeän, koska ajattelen, että on minun vikani, ettei synnytys käynnisty.
                      Myöhemmin hirveät kouristukset repivät selkääni, mutta en saa ponnistaa. Makaan siinä, silloin ei noustu edes seisomaan. Makaan ja vähitellen selkääni repivien kipujen määrä on niin kova, että en voi kuin raastaa Veikkoa kädestä. Veikko katselee minua laupiaan näköisenä. Olen vihainen siitä hänelle, siitä, miltä hän näyttää. Raastan kättä lisää.
                      Ymmärrän, että Veikolle on varmaan vaikeaa, kun ei voi tehdä mitään. Mutta miksi olla laupiaan näköinen, sitä en ymmärrä. Miksi minun kohdunkaulani ei aukea? Kiva kätilö sanoo, että kyllä näin treenatuilla reisillä synnytys tulee sujumaan. Ihmettelen lausetta, tottakai reiteni ovat kunnossa, olen nuori, paljon voimistellut ja urheillut, pian 23 vuotias, tosin vanha ensisynnyttäjäksi. Mutta miksi kipu kohdistuu selkään, kukaan ei ole maininnut selkäkivuista, on puhuttu vain työntöpoltoista. Mitään en kysy, tottelen vain, huohotan ja läähätän ja teen kaikkea, mitä käsketään. On todella vaikeaa olla ponnistamatta. En huuda, vaikka kuulen muiden tekevän niin. Lopulta, kun saan ponnistaa, se on pelkkää juhlaa. Synnytys kaikkineen kestää viisitoista tuntia ja viisikymmentäviisi minuuttia.
                      ”Saatte pojan”, sanoo neljäs kätilö, hän näkee jo vauvamme, ”mutta voi se tyttökin olla”. ”Poika se on, meidän suvussa kaikki synnyttää vain poikia”, vastaan ja työnnän lisää. Vauva syntyy iltayöstä 21:40. ”No mutta, se onkin tyttö!”, kätilö iloitsee. Onko se terve, onko sillä kaikki varpaat ja sormet? Minulle vakuutetaan, että terve tyttö on: 3,7 kg ja 51 cm.
                      Veikko on komennettu nurkkaan istumaan varsinaisen synnytyksen ajaksi. Isien läsnäolo synnytyshuoneessa odottaa vielä läpimurtoaan. Me olemme halunneet olla edelläkävijöitä tässä asiassa. Tyttö alkaa itkeä. Helpotukseni on suuri. Oksennan ja vaivun unenhorteeseen. Olen saanut jotain ilokaasua kaiken aikaa. Mikään ei ole oikein auttanut kipuun, ei Veikon hieronta, ei kaasu. Minua aletaan parsia kasaan. Elämä on hyvä. Muissa olosuhteissa kaikki olisi voinut olla toisin.
                      Vauvaa ei nosteta rinnalleni, ei mitään sellaista kuin nykyisin. Kun hänet on paketoitu kapaloihin, häntä näytetään. Purskahdan yllättävään itkuun, en voi sille mitään. Itken, vaikka olen iloinen ja helpottunut. Nyytti viedään nopeasti pois. Veikko lähtee ja minä nukun. Herään siihen, että minun pitää siirtyä osastolle. Kysyn lapsesta, mutta minulle sanotaan, että siellä vauvalassa se vain nukkuu ja että minun pitää nyt levätä, sillä olen tehnyt kovan työn.
                      Herään aamulla, kun vauvoja aletaan tuoda muille äideille imetettäviksi. Minulle ei tuoda. Minut komennetaan ylös sängystä ja veri valuu klöntteinä lattialle. Kätilö puhisee ja siivoaa jälkiäni. Häpeän niin paljon kuin vain on mahdollista.
                      Kaikki äidit käyvät pesemässä rintansa. Meitä on aika monta yhdessä huoneessa, ehkä kuusi tai seitsemän ja yksi tai kaksi allasta, mutta hyvin se käy. Rinta pitää pestä saippualla. Pesukin tuntuu sattuvan, miten siitä ikinä ketään imettäisi. Vauvoja kannetaan edestakaisin päivän mittaan äideille, mutta minun vauvaani ei tuoda minulle.   
                      Kukaan ei kerro, että miksi minun vauvaani ei tuoda ja minä en uskalla kysyä. Pelkään, että hän kuolee, koska ei saa ruokaa. Lapsi on ollut ilman maitoa jo hirveän kauan. Mikä tässä oikein on? Veikolle vauvaa näytetään käytävällä, lasin takaa. Minä makaan sängyssä, sieltä ei saa nousta. Näen silmissäni, miten Veikko, hyvin arkana, pyytää saada nähdä tyttövauva Aro-Heinilä ja katsoo sitten lastenhoitajan käsivarsilla pitämää nyyttiä totisena ja hämillään. Lasin takana avautuu vauvalan pienten sänkyjen rivistöt. Mitenkään ei voi tietää, missä oma lapsi nukkuu. Täytyy vain luottaa siihen, että lastenhoitajat tekevät huolellisesti työnsä.
                      Piipitän hiljaa jollekulle nuorelle hoitajalle hädästäni. Hän lupaa tutkia asiaa ja sanoo myöhemmin, että vauva saa sokerivettä ja että se on lämpölampun alla. Hän sanoo myös, että vauvat pärjäävät ihmeen pitkään ilman ruokaa. Helpotun. Nukun, kun muuta en voi. Saan nähdä pikkuisemme vasta yhdeksän aikaan illalla. Joskus päivät voivat olla pitkiä, vaikka minun kohdallani unta kyllä riittää.
                      Tiistaina alkaa tulla kukkia ja kortteja. Kätilöt kantavat niitä huoneeseeni ja ihmettelevät sähkeiden, korttien, kukkien ja puheluiden määrää. Saamme Pipeltä ihanat potkuhousut. En muista yhtään, että hän oli luvannut sellaiset palkkioksi siitä, että olin soittanut joskus keväällä hänen aamuhartaussoittonsa. Pipe oli luvannut muistaa korvata asian sitten, kun minulla olisi vauva.
                      Veikko tulee vierastunnilla ja tuo vaaleanpunaisia ruusuja. Hän kysyy, ovatko ne oikeanvärisiä. Hän on hämmentynyt, mutta myös ylpeä. Veikko on saanut siirtyä nyt sosiaalisessa luokituksessa portaan ylemmäs. Kröhöm! Hän on isä. Saa vähän kehuskella muille nuorisotyössä mukana oleville. Hän on kertonut heille oikein polleana tapahtumasta, ja jotkut ovat kysyneet, missä sikarit. Emme kumpikaan tienneet mitään tällaisesta tavasta, mutta Veikko lupaa hankkia sellaiset ja tarjota kavereilleen. Hän on onnellinen, että synnytyksen vaivat ovat ohi ja että hänellä on nyt perhe.
                      Aini tulee, se on minulle valtavan tärkeää. Vasta sitten, kun Aini on siinä ja kerron hänelle kokemuksistani, tunnen, että kaikki on hyvin. Minua huolestuttaa kuitenkin olla niin iloinen lapsesta kuin olen, koska Ainilla ei ole lapsia. Työnnän ajatuksen syrjään ja nautin kaikin aistein elämän suuresta lahjasta Ainin kanssa. Varmaan Ainillekin näytetään lastamme ikkunan takaa. Ainakin kerron hänelle, että näkemistä voi pyytää.  
                      Vauva tuodaan tästä lähtien luokseni niin kuin muidenkin äitien. Myöhemmin kuulen, että vauvaa on hoidettu sinivalolla, koska hän on syntyessään ollut keltainen. Löydän papereita järjestellessäni Turun Kaupunginsairaalan antaman 7 cm korkuisen synnytystodistuksen, jonka mukaan olen synnyttänyt elävän tyttölapsen p. 3750 grammaa. Minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaa tällaisen paperilappusen olemassaolosta. Olisin voinut väittää jopa vastaan, jos joku olisi sanonut, että minulle on annettu sellainen. Toinen pienen pieni lappunen, kuten edellinen kertoo, että vauvan pituus oli 51 senttimetriä ja päänympärys 34,5. Paino on näimmä noussut toiseen päivään mennessä 10 grammaa ja poistumispaino oli 4.7. 3580 g. Calmette-rokotus on annettu 1.7.1970.
                      Vieraita käy lisää: Lissu, Alli Aalto, Aino, Auli. Minun on koko ajan ikävä Veikkoa ja vauvaa. Perjantaina oloni tuntuu pahalta. On kuumetta ja päänsärkyä. Lääkäri lupaa, että lauantaina pääsen kotiin. Sunnuntaista lauantaihin ja sitten olisin äiti yksinäni, sillä Veikolla alkaisivat leirit. Rintani ovat haavoilla saippuasta ja pesemisestä. Imetys sattuu.
                      Lauantaina Veikko tulee kuin tuleekin hakemaan minut. Taksilla. Hän yrittää kaikkensa. Autossa minua ”itketti hirveesti ja kotona meitä kaikkia”. Voi sitä sekasotkua! Veikon tavarat ovat hujan hajan, hän on lähdössä leirille. ”Isä tiskasi pulloja, kun vauvan oli kova nälkä.” Käytän muistiinpanoissani Veikosta sanaa isä. Hämmästelemme, että olemme saaneet olla mukana prosessissa, jonka tuloksena on ihmeellisen ihana vieläkin vähän kellertävä tuhisija.
                      Tiedämme jo, että keltaisuus häviää aikanaan, emme ole hiukkaakaan huolissamme. Tiedämme, että ihon poikkeava keltaisuus johtuu bilirubiini-nimisen aineen kertymisestä vereen. Keltaisuutta pitää seurata myöhemminkin, sillä jos sitä ilmenisi, bilirubiini saattaisi olla vaarallista aivoille. Tosin sitä pitää olla silloin suuria annoksia. Maksa hoitaa yleensä nämä hommat. Meidän vauvamme maksa ei vaan ollut vielä ihan valmis tehtäväänsä.
                      Äitini tulee apuun kotiutumispäivänämme. Isäni on ollut sairaana, hän ei voinut tulla. Vanhempani iloitsevat kovasti sunnuntaitytöstä. He ovat muistelleet minun syntymäni elokuista sunnuntaiaamua vähän yli kaksikymmentä vuotta aiemmin. Meidän tyttömme ehti myös sunnuntain puolelle, vaikka vähän tarkaksi meni.
                      Seuraavana päivänä menen ensimmäisen kerran ulos vauvan kanssa. Saatamme Veikkoa, kun hän lähtee leirilleen. Äitini on siinä läsnä, tukenani ja pientä huusholliamme tekemässä. Laitan vaunut kuntoon, vauva saa punaisen peiton. Kortteja tulee valtavasti. Puhelin soi. Vieraita tulee: Aili, Aino, Saima, Impi Anteroinen, Mirja Aro, Paimiosta Veikon kummitäti ja hänen miniänsä, Ilkan perhe, Simon perhe, Auli ja joku amerikkalainen, Eurajoen mummu, Kalervo ja lapset, Asko ja vanhempani. Isäni ja äitini yöpyvät luonamme. Kaikki tämä tapahtuu kotiin tulemisemme jälkeisenä viikkona.
                      Neuvolassa on opastettu nukuttamaan lasta mahallaan ja kaiken lisäksi pahvin päällä. Pahvin alle laitetaan lakana ja sen alle muovi. Lisäksi varoitetaan nukkumasta vauvan kanssa. Voisin tai Veikko voisi kierähtää vauvan päälle, jolloin tämä saattaisi tukehtua. Olen ahdistunut näistä neuvoista. Pahvi tuntuu kummalliselta, onhan jo pesukoneet, joilla pestä pientä lakanapyykkiä, mutta minulle sanotaan, että se on lapsen keholle hyväksi, se kamala pahvi.
                      Sanotaan myös, että se imee kivasti pissaa, ei tarvitse kuin laittaa se kuivumaan ja toinen pahvi alle. Pissanimijä? Mahallaan nukuttaminen kammottaa eniten, mutta teen kaiken niin kuin neuvotaan. En halua lapselle lattanapäätä, joka voi tulla, jos lapsi nukkuu selällään. Itken melkein, kun mietin näitä ja muistan, miten kauhean tylyltä se kaikki tuntui.
                      Luen tätä kirjoittaessani uskomattoman hienoa Hans Roslingin kirjaa Faktojen maailma (2018) ja löydän sivuilta 179–180, että mahalla nukuttamisen tapa juontaa juurensa Koreasta ja vähän muualtakin sotaa käyvästä maailmasta. On menossa toinen maailmansota, sotilaita kuljetetaan haavoittuneina taistelukentiltä. Koreassa 1950–1953 Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Kiina taistelevat raivoisasti. Siviileitä ja sotilaita kuolee parin miljoonan verran. Silloin huomataan, että haavoittuneet on parasta asettaa vatsalleen, jotta he eivät tukehtuisi oksennukseensa kuljetuksen aikana.
                      1960-luvulla keksittiin, että tämä kaikkialle maailmaan levinnyt tapa makuuttaa vatsallaan tai kyljellään haavoittuneita ja onnettomuuksiin joutuneita olisi hyvä myös vauvoille. Minä olen vauvoineni tuossa imussa. Tuskaisena ja epävarmana, sillä en pysty luottamaan terveydenhoitajien vakuutteluihin uuden tavan paremmuudesta. Minusta vauvojen päät ovat hyvin painavia vartaloon nähden. Mitä, jos lapsi ei saisikaan päätä käännetyksi, jos nenä ja suu ovat sattuneet jäämään kohti patjaa?
                      Kun katselin Outin ensimmäistä lasta 1999, ihanaa suloisuutta, selällään tai kyljellään, pitsisessä unelmavuoteessa pehmeiden patjojen päällä, itkin, sillä tunsin järkyttävää syyllisyyttä siitä, että olin uskonut aikakauden trendiin, vaikka äidinvaistoni ja rakkauteni sanoi toisin.
                      Lapsemme saa nimen Outi. Outi Tuulia. Olimme ajatelleet, että nimi olisi Heli, jos saisimme tytön ja pojalle tulisi nimi Jussi. Vauvamme ei kuitenkaan näytä yhtään Heliltä. Selaamme Almanakkaa ja sieltä löytyy minulle kirjallisuudesta tuttu nimi Outi. Ennen kuin nimi löytyy, Veikko kutsuu Outia Liliukseksi, Eurajoen mummu Prehjuksi ja Pressukaksi, Saima sanoo Möökäle, ja Aatos tuo lahjan Helmi Adalmiinalle. Minusta hän on Prinsessa. Tämän nimen väännämme Printlessaksi, sillä näin Salmisen Siiri kutsuu Outia. Printlessalla on paljon haltiattaria ympärillään, Ainon ja Saiman ystäväpiiri ihailee lakkaamatta uutta tulokasta. Heidän taikasauvansa säihkyvät meille omenia, päärynöitä, luumuja ja siunauksia.
                      Heinäkuussa saan kortin Hämeenlinnan seminaarin musiikinopettaja Irja Rautiaiselta, häneltä joka on haukkunut ja nöyryyttänyt meitä kaikkia opiskelijoita niin, että soittotunnit ovat olleet kauhistunutta jännitystä täynnä. Avaan kuoren kädet vapisten: ”Oikein lämpimät onnittelut ja Jumalan siunauksen toivotukset Teille ja koko perheelle pikku ”naisurkurin” syntymän johdosta! Eläköön naisurkurit! Niin, kiitos muistamisesta.
                      Oli herttaista, että kirjoititte ja kerroitte kuulumisia. Näin nuorta oppilasta ei minulla ennen ole ollut. Jos sattuisin Turkuun tulemaan, tulen varmasti katsomaan. Tuskin tulen tänä kesänä. Viime kesänä olin Naantalissa talousopettaja Heinosen luona muutamia päiviä.”
                      Tämän jälkeen opettajani kertoo omista aikeistaan ja päättää sitten kirjeen: ”Toivon, että saan vastakin kuulla tästä pikku oppilaastani. Iloitsen sydämestäni, kun saan kuulla, että rakas ent. oppilaani on onnellinen. Nykyisin todellista onnea tapaa kovin vähän. Rakkain ajatuksin Teitä muistaen, Irja Rautiainen.” Kirjeessä on herkkä akvarelli omenankukista ja Raamatun sanat: Minun onneni on olla Jumalaa lähellä.
                      Tämän kortin äärellä joudun prosessoimaan oppilaan ja opettajan suhdetta. Tajuan, että olen astunut pykälän ylemmäs. Olen opettaja, kuten hänkin. Irja Rautiainen haluaa kohdata minut aikuisena, koulutuksen saaneena opettajana. Itse en ole valmis siihen, vaikka nyt, tästä näkökulmasta ajateltuna olisi varmasti ollut hienoa kohdata hänet ilman musiikillisten vaatimuksien paineita, ihan vain ihmisenä. Ehkä hän olisi ollut toisenlainen. Ehkä olisin käsittänyt sen, mistä lähteistä hänen opetusmetodinsa kumpusi. Ehkä se oli vain ”joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”. En nähnyt häntä enää koskaan. Kaikki suhteeni Hämeenlinnaan katkesivat kesän 1970 aikana. 
                      Veikon leiri kestää 11 päivää. Sen jälkeen tuoreella isällä on aikaa tutustua lapseensa neljä päivää, valmistella sinä aikana uusi leiri ja lähteä jälleen. Saan heti kärkeen esimakua siitä, mitä elämämme perheenä tulisi olemaan. Päätän, että lähden vauvan kanssa Eurajoelle meitä katsomaan tulleiden Veikon vanhempien kanssa.
                      Kun Veikko lähtee leirilleen, me menemme Eurajoen mummulaan, joksi alamme kutsua Veikon lapsuuskotia. Otan mukaani äitiyspakkauksesta saadun vaaleansinisen kylpyammeen ja pakkaan siihen joitakin vauvan vaatteita. Perillä vuoraan pärekorin mummun ehdottamalla valkoisella lakanalla. Lakana ei mene kauniisti, mutta olkoon. Lakana kuitenkin suojaa vauvaa niin, ettei hän satuta sätkytteleviä käsiään ja jalkojaan päreisiin.
                      Nostan korin maitokärryille ja lähden ulkoiluttamaan vauvaa. Hävettää työntää lasta kärryissä, varsinkin kun kotona on Veikon hienosti vuoraamat vaunut. Olemme hankkineet ne muutaman korttelin päästä radan toiselta puolelta ja työntäneet tyhjinä kotiimme. Veikko työnsi. Minä puolestani hätäilin sitä, että eihän nyt kukaan tyhjiä vaunuja ulkoiluta. Ne olivat käytetyt, rumat ja vanhanaikaiset, mutta lopulta Veikon käsittelyn jälkeen hyvin kauniit, tosin hyvin painavat raahata viidenteen kerrokseen.
                      Eurajoella oloni on orpo. En osaa oikein olla, vaikka kaikki on hyvin. En tunne ketään muita kuin Veikon perheen, sitäkin vain päällisin puolin. Päivät matelevat. Joitakin minulle tuntemattomia henkilöitä käy vieraisilla. Minut on majoitettu salin puolelle. Ovia pidetään aina kiinni, vaikka on kesä. Pari vierasta astuu sisään, pariskunta. Mies vetäytyy kauhuissaan pois, kun näkee, että imetän vauvaa. Pyydän häntä tulemaan sisälle ja sanon, ettei minua haittaa, vaikka hän näkisikin imetystä. Hän tulee, mutta näen, että hänellä on todella vaikea olla. Tämä tuokiokuva on jäänyt mieleeni, sillä ihmettelin mielessäni kovin, miksi imetyksen näkeminen oli niin vaivaannuttavaa.
                      Alan suunnitella ristiäisiä. Kysyn, onko mummuilla ristiäismekkoa ja kun heillä ei ole, teen mielelläni oman mekon. Haluan tehdä hyvin yksinkertaisen, modernin, ei mitään rimpsuja ja hörhellyksiä. Pääsen papan kyydissä katsomaan, olisiko Eurajoen Osuuskaupassa mitään materiaalia. Sieltä löytyy kaunista, vaaleaa, melko paksua puuvillakangasta. Se on hyvä. Ostan pienen palan ja näytän sitä mummulle. Hän ei oikein pidä kankaan paksuudesta, mutta viisaana ja lämpimänä ihmisenä ei ala vastustella mekon tekemistä siitä. Ompelen valkoisella langalla mekon miehustaan jonon pallon sisään sijoitettuja ristejä. Mekko on linjakkaan tyylikäs.
                       Minulle käy niin, että kun ristiäiset aina vain siirtyvät Veikon töiden vuoksi, lapsi ei ole mahtua mekkoonsa ristiäispäivänään 23. elokuuta 1970.
                      Kiskon ja kiskon mekkoa Outin ylle hiki päässä Puistokadun kylpyhuoneessa ja olen puhjeta itkuun ajattelemattomuuteni vuoksi. Lapsihan kasvaa hirveää vauhtia, se pitäisi ottaa huomioon. Olin tehnyt vain pienen halkion niskan taakse ja liian kapean mekon kaiken kaikkiaan. Mutta tyylikäs se on, kertakaikkiaan kaunis. En tiennyt tuolloin, että lapsen voisi kastaa ihan hyvin ilman kastemekkoa. Minulle mekko on täydellinen katastrofi Puistokadun pienessä kylpyhuoneessa, jonne ei edes pyykkikone mahdu.
                      Muut odottavat meitä pienessä huoneessamme, ja pappikin on jo paikalla. Kahvipöytä on valmiina. Olen leiponut kaikki pöydän antimet Ainon luona, sillä meidän kaasu-uunimme ei toimi kunnolla. Aino ja Saima ovat ostaneet kaksi huonetta ja keittiön käsittävän osakkeen Koulukadulta. Veikko on auttanut muutossa ja laittanut taulut ja peilit seinään. Huoneistossa on ihana keittiö ja uuni. Keittiön jatkona on pikkuruinen ruokasali, jonka Aino on ottanut omaksi nukkumapaikakseen. Saimalla on makuuhuone, jossa myös vieraat yöpyvät. Saima on vielä työssä Liedossa, mutta eläkeikä on jo ovella. Ajatukset vellovat päässäni sinne tänne. Toivon, että leipomukseni maittavat.
                      Veikko tulee kysymään, mikä on. Lupaan tulla pian, imetän ensin. Papin pitäisi päästä lähtemään ja kaikilla on hirveän kuuma. Aurinko porottaa täysillä. Ei auta kuin astua esiin ja hyväksyä kireä vaate, jonka olen saanut vihdoin viimein kiskotuksi lapsen päälle. Laulamme kotona laulut: Oi, Jumala, et hylkää pientä lasta, Jeesus, lasten auttaja ja Nyt katsees nosta yli maan viimeisen säkeistön, joka alkaa sanoin Me kaukana ja lähellä olemme Herran perhettä. Säestän ne kaikki.
                      Menemme pari kerrosta alemmas pieneen, hämärään kappeliin. Pastori Jarmo Rauhala puhuu ja me muut laulamme. En oikeastaan kuuntele, sillä oman lapsen kastamisen kokemus on niin suuri, ettei siihen mahdu muuta. Rintani on pakahtua ilosta ja itkusta. Iloitkusta. Lapsi hymyilee yksinkertaisessa mekossaan ja nukahtaa kesken kaiken tutti suussaan. Kuuma auringonpaiste muuttuu sateeksi, kun kaste alkaa.
                      On hienoa, että on kaste, on Veikon ja minun vanhemmat, on kummit Auli ja Aini, on Saima ja Aino, Vesa ja Laimi ja Annakin Illosta. On hämyinen kappeli ja veden valelu Outi Tuulian hiuksille Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Veikolle ja minulle kaikki kasteeseen liittyvä on hyvin merkityksellistä, olemmehan kasvaneet evankelisen liikkeen kastetta korostavassa hengessä. Sydämeni on pakahtua onnesta. Meillä on lapsi ja ristiäisetkin näyttävät sujuvan ihan hyvin. Itkettää.  
                      Outin kastelauluksi olemme valinneet laulun Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Laulamme sen hänelle joka ilta. Outi löytää vuosikymmeniä myöhemmin Pentti Tynkkysen Maija Tynkkyselle omistaman ja uruille säveltämän teoksen Onpa taivaassa tarjona -laulusta. Kun Outi harjoittelee sitä, hän ihmettelee, miten se järisyttää niin. Minä en ihmettele yhtään.

Aikaisin aamulla lähdössä synnyttämään. Meillä on lainassa jonkun opiskelijakaverini auto.
Veikko lähti leirille. Aino otti kuvan.
Outin isotäti Aino ja isoäiti Laina Mikaelin puistossa.
Eurajoen kodin maitolavalla.
Outi pärekopassa.
Kortti Irja Rautiaiselta.
Elokuisen ristiäispäivän vieraat. Alhaalla vasemmalta Anna Ristimäki, minun tätini; Toive Aro-Heinilä, Outin mummu; kummilapsi sylissään sisareni Auli Vesamäki, ja äitini Laina Vesamäki.
Seuraavassa rivissä jälleen vasemmalta olen minä ja vierelläni tätini Aino Ristimäki; Laimi Aro-Heinilä, Veikon sisko, tätini Saima Ristimäki ja hänen vierellään isäni Kasperi Vesamäki.
Takarivissä vasemmalta Veikko; hänen veljensä Vesa Aro-Heinilä ja isänsä Martti Aro-Heinilä.
Kuvan on ottanut toinen kummi Aini Alanen, koska häntä ei näy tässä.
Auli ihailee kummityttöään.
No niin, siellähän se vauvankoppa näkyy kaljatynnyrin päällä.
Tunnistatko itsesi? Siinä on Ilkan ja Salmen perhe, Simo ja Vuokko poikineen, Vaemmalla mummu Laina, Irja ja Outi, Auli ja takana Saima ja Aino.

Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.