Kesän 1970 mittaan teen pientä yhteenvetoa elämästäni, elämästämme, sillä aikaa on. Vauva nukkuu hyvin ja kaikki meneminen on minimissään silloin, kun Veikko on leireillä. Olemme seurustelleet vuodesta 1965 lähtien ja olen nyt tässä, Turun keskustan pienessä yksiössä vauvan kanssa, kaksin.
Olemme haaveilleet, että Veikolla ja minulla olisi toisemme, olisi koulutus ammattiin, olisi koti ja perhe. Puistokadun kodissa meillä on kaikki ne. Olemme saaneet ne viidessä vuodessa. Lisäksi meillä on perusluottamus elämään, Veikolla jopa kova itseluottamus, johon minä turvaan. Nykyään, 2020, ihmettelemme sitä, miten vankasti luotimme siihen, etteikö elämä kantaisi, ettemmekö selviäisi.
Veikko ja minä olimme lapsesta asti tottuneet ajattelemaan, että elämä on siinä, kun on puoliso, lapset ja työ. Mitään suurempaa vaatimusta ei ollut, mitä Veikko nyt haaveili vähän lisäopiskelusta. Minä olin saanut sitä lajia tarpeekseni. En opiskelisi enää ikinä, niin on marjat.
Tavaraa on kertynyt pieneen kotiimme, siitäkään ei tarvitse enää unelmoida. On Veikon Karkun opistossa tekemä sänky, johon emme enää mahdu. Veikko tekee vuoteenlevennyksen hänelle tyypilliseen tapaansa, niin kuin vain Veikko koko maailmassa tekee. Minä en ole läheskään aina iloinen hänen ratkaisuistaan, mutta tyydyn niihin, koska homma hoituu nopeasti, halvalla ja kekseliäästi, ja koska en muuta voi.
Minä haluaisin sileää ja kaunista, tarkasti tehtyä ja laadukasta, mutta Veikko, hän hankkii paksun vanerilevyn ja kuljettaa sen polkupyörän petaalin päällä sisäpihan puoleisen oven eteen. Siinä hän ottaa paksun ja painavan 210×100 kokoisen levyn kainaloonsa, kantaa sen viidenteen kerrokseen ja asentaa sängyn sivuun levennykseksi. Jostain puukapuloista hän värkkää tarvittavat lisäjalat. Nyt mahdumme, me kaikki kolme, köllöttelemään siinä.
Puistokadulle avautuvan ikkunan edessä on kirjoituspöytä, lapsuuskotoa tuotu, ja Veikon tekemät kaksi putkituolia, Karkussa tehtyjä. Ne ovat punaiset, jalat mustat. Kirjoituspöydän päällä on kirjoituskone Adler, jonka Veikko hankki Hämeenlinnasta silloin, kun harjoitteli nuorisotyötä Luopioisissa.
Veikko on ostanut kaksi palaa Lundia-hyllykköä ja siinä nököttää pari osamaksulla vielä pitkään maksettavaa kirjasarjaa. Olemme petsanneet hyllykön punaiseksi.
Olen romanttisella tuulella ja haluan sytyttää hyllyllä olevan kynttilän. Veikko sanoo, ettei sitä voi siinä polttaa ja minä väitän vastaan. Olen nähnyt lehdissä sellaisia kuvia. Veikko antaa minun tehdä oman pääni mukaan. Pian alkaa kärytä.
On Simon perheeltä häälahjaksi saamamme pyöreä pöytä ja sen neljä tuolia. Pöydän alla on kätevät jatkopalat, jotka voi ottaa käyttöön, jos väkeä tulee paljon.
Ikkunoissa on verhot, jotka hankin Karkun asuntooni 1964, ne ruskehtavat, kauniisti laskeutuvat verhot. On lankarullista tekemäni oviverho pieneen eteiseen. Se on kaunis. Olen petsannut rullat punaisiksi ja violeteiksi. Rullat kalisevat pehmeästi, kun kulkee ohi.
Eteisessä on pieni, sininen pyykkikone. Kyllä sen ohi mahtuu. Kylpyhuoneen ovea ei saa kiinni, sillä koneen letkut estävät sen. Ammeen päälle Veikko on vetänyt tarpeelliset pyykkinarut. Emme jaksa enää kuljettaa pyykkejä vintille kuivumaan.
Väräjävä telkkari on viety ehkä roskiin, minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä. Mihin rikki menneet tavarat vietiin? Maalla ne kannettiin metsään, kaupungissa roskalaatikkoon vai mihin? Kierrätystä ei ollut vielä eikä kirpputoreja.
On myös minun osamaksulla maksettava pianoni. Miten rakastankaan sitä! Minulla on jotakin todella omaa. Toinen ikioma on keittokomerossa. Se on minun Bamixini ja häälahjapöydällä on ompelukoneeni. Kaiken kruunaa lapsuuskotini nurkista löytämäni oluttynnyri, jonka päällä vauvamme nukkuu.
Meillä on kaunis ja toimiva koti. Kodissa ihana vauva.
Opiskelukaverini, Pölösen Ulla, ilmaisee kirjeessään 30.11.1970 vauvan ja äidin välisen tunteen ihanasti. Hän on synnyttänyt vauvansa syyskuun loppupuolella. ”Tulin keittiöstä, kuten monesti ennenkin vilkaistakseni, nukkuiko vauva. Siellä tyttö makasi kopassa silmät auki. Kun hänen silmänsä osuivat minuun, katseli hän hetken kuin tunteakseen. Sitten pienet nyrkit alkoivat huitoa kuin vispilät ja suu levisi leveään hymyyn. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvata, mitä oikein tunsin sisimmässäni. Isä on kuitenkin ylpeä siitä, että hänelle vauva hymyili kaikkein ensinnä.”
Veikolla ja minulla ei ole mitään eksistentiaalista kriisiä, ei ole ollut koskaan, koska omaa itseä ja elämän tarkoitusta ei ole tarvinnut tarkkailla ja pohtia. Kristillinen usko kantaa ja maallista puuhaa riittää yllin kyllin. Ohjaudumme elämän virrassa eteenpäin ilman sen kummempia haaveita. Veikolla riittää työtä, joka vie hänen aikansa, mutta ei tuota niin paljon, että saisimme meille tarpeellisen auton.
Teen laskelmia kulutuksesta ja siitä, mitä saamme. Lasken nytkin ja katson rahanarvonmuuntimesta, että Vuoden 1970 rahamäärää 1,00 markka vastaava rahamäärä vuonna 2019 on ollut 1,49 euroa. Nuoriso-ohjaajan käteen saama palkka on ollut siis 1053 nykyistä euroa. Yksiön vuokra on ollut noin 600 euroa. 450 eurolla pitäisi siis perheen elää ja maksaa osamaksuja ja hankkia auto.
Serkkuni ja asuinkaverini Raija ymmärtää tilanteeni. Saan häneltä ihania kirjeitä. Kirjoittelemme paljon ja ikävöimme toisiamme. Olimme jakaneet neljä yhteistä vuotta seminaarilla, ikävöinti ei ole ihme. Raija pyytää minua etsimään työtä, vaikka vain kahdeksi kuukaudeksi, sillä ”se olis jo semmoinen rahasumma, että melkein panee kätensä ristiin, kun sen saa”. Hän epäilee, että perheenäidin työ olisi minulle liian paikalla pysyvää, kun vertaa sitä esimerkiksi edelliseen vuoteen seminaarilla. Raija on totisesti oikeassa. Muuta vaihtoehtoa ei olekaan.
On tavattoman vaikea tietää, miten Outin hoito järjestyisi, jos sattuisin saamaan työtä. Tiedän, että kaupungissa viedään todella pieniäkin vauvoja seimeen. Aino on lastenhoitajana Betanian vauvalassa. Olen saanut vierailla siellä ja nähnyt, miten pikkuiset istutettiin ”keijalle” ja siinä piti olla niin kauan, että jotakin tuli, edes pieni liraus.
”Tänne ei ole taaskaan tullut mitään!” Ja ei kun takaisin istumaan.
”Vaippaan sitten tulee heti. Tekee tahallaan näin.”
Jotkut joutuivat istumaan keijallaan liian kauan, minun mielestäni. Kysyin silloin pikkutyttönä Ainolta, että miksi näin tehdään ja tyydyin Ainon vastaukseen, jonka mukaan lapsia oli liian paljon yhtä hoitajaa kohden. Katselin, miten Aino kuitenkin oli rakastava ja hellä hoitaja.
Olen sisäisesti hyvin järkyttynyt siitä, että minun pitäisi laittaa lapseni seimeen. Paikkoja ei tosin olisi. En haluaisi luopua lapsen läheisyydestä, en vielä, en missään tapauksessa, mutta on kotona yksinäistäkin.
Olen kolme kuukautta aiemmin elänyt vilkkaassa ja joskus jopa riehakkaassa yhteisössä ja nyt nökötän vieraassa kaupungissa seinien sisällä, vieraiden ihmisten keskellä. Outin ja minun ympärillä leijailevat haltiattaremme, mutta he ovat mielestäni hyvin vanhoja, esimerkiksi Aino 54 vuotta vanha. Viihdyn heidän seurassaan, mutta silti.
En ole varsinaisesti tyytymätön. Etsin vain reittiäni ihmisten luo. Summailen elämääni ja olen tyytyväinen siitä, että lähdin aikoinaan Karkusta, jossa oli erikoinen ilmapiiri. En tiennyt silloin, mitä se oli. Olen kirjoittanut, että en osannut ennen Karkun aikaa loukkaantua ja todistelen kovasti, että opin sen siellä. Miksi sitten loukkaannuin? Pohdin asiaa Veikon kanssa perusteellisesti ja niin minulle selviää tämä asia nyt, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin hänen kauttaan ja hänen kanssaan.
Minua kiusattiin. Silloin ei puhuttu kiusaamisesta. Jos sellaista havaittiin, todettiin vain, että se on nyt sitä, ei siitä kannata välittää. Saatettiin kiusoitella ja katsottiin, että siihen oli kellä tahansa oikeus, ajateltiin, että sellainen kasvattaisi ja vahvistaisi ihmistä. Jokin sananlaskukin tuki sitä, en nyt muista mikä. Minä koin kiusoitteluksi tarkoitetun kiusaamisena, vaikka en silloin osannut eritellä tunteitani.
”Jos en olisi lähtenyt Karkusta pois, en olisi sinun kihlattusi. Kiusaaminen oli niin rankkaa, että oli pakko lähteä”, kirjoitin silloin Veikolle. Kiusaaminen kohdistui minulle herkkään asiaan, Veikkoon ja hänen perheeseensä. Tiedän nyt, että tämä ei ole vain mielikuvitusta, sillä löysin erään henkilön minulle lähettämän kortin, jossa hän pyytää anteeksi käytöstään minua kohtaan. Hän on pitänyt minusta, mutta on ohjautunut kiusaamisen imuun muiden mukana.
Vihossani ja kirjeissäni Veikolle kerron, miten olen tyytyväinen siitä, että lähdin Karkusta. Muuten minun olisi ollut pakko jättää hänet, jos olisin jatkanut siellä, painostus oli niin kovaa. Onneksi sain yhden sydänystävän sieltä, Ainin.
Tieni ohjautui Hämeenlinnan kautta Turkuun. Nyt tuntuu yksinäiseltä. Kinnasen Marjatasta ja Antista tulee meille ystävät. He myös ovat saaneet ensimmäisen lapsensa, Mirjan. Tapailemme. Joskus saamme toisiltamme myös hoitoapua.
Kesällä nostamme Outin vaunujen painavan yläosan omalle pikkuruiselle parvekkeelle, joka ulkonee seinästä Puistokadun päälle. Outi ei välitä mitään ratikoiden jyrinästä ja kolkotuksesta, ei raskaan liikenteen melusta, mutta minä hermostun, kun nostan hänet nukkumasta ja näen hänen poskillaan mustia hiutaleita.
Tajuamme, että lasta ei voi nukuttaa ulkona, ei ainakaan sillä puolella taloa. Pyydän naapureilta lupaa käyttää siivousparveketta lapsen nukuttamiseen. Ulkona nukuttaminen kuuluu oleellisena osana lapsen terveyden vaalimiseen. Lapsen heräämisen vahtiminen on vaivalloista. Kodin ovea täytyy pitää raollaan käytävään, samoin parvekkeen ovea. On juostava katsomaan vähän väliä vieläkö vauva nukkuu.
Kerran Outi nukkuu 12 tuntia yhteen menoon. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Soitan Ainolle ja kysyn neuvoa. Aino rauhoittelee ja pyytää seuraamaan hengitystä. Jos olisin tiennyt jotakin kätkytkuolemasta, en todellakaan olisi pystynyt vain seuraamaan tilannetta. Kätkytkuoleman opin tietämään Jyrkkälässä ollessamme. Tapasin hiekkalaatikolla entisen koulukaverini Jutin koulusta ja hän kertoi, että oli joutunut kohtaamaan sellaisen. Tämän jälkeen kävin ulkona nukkuvan lapsen luona yhtenään ja tarkistin hengityksen.
Alamme myös miettiä uutta asuntoa. Kirjoitan kirjeen kaupungille. Kerron, että seinät tuntuvat kaatuvan päälleni pienessä asunnossamme. Saamme aikanaan tiedon Jyrkkälänkadun kolmiosta. Hämmästelemme onneamme. Emme tienneet, että perheellä, jossa on lapsi, on etusija kaupungin asuntojonossa. Emme oikeastaan tiedä sitäkään, mitä kaupungin vuokratalossa asuminen merkitsee.
Nyt asumme vielä Puistokadulla, sillä Jyrkkälää vasta rakennetaan. Outi on rauhallinen ja nauraa paljon. Kirjoitan vauvakirjaan, että Outin nauru ei ole mitään vienoa hymyilyä, vaan naurun prekatusta. Syömisen jälkeen hän nauraa ja jokeltaa innoissaan, kun laulan hänelle.
Alamme antaa Outille ohjeiden mukaan appelsiinista puristettua mehua. Hän irvistelee pahasti, mutta minkäs voi, kun toiset vain tuppaavat sitä hänen suuhunsa. Outi on 17 päivän ikäinen ja saa tuoremehua. 37 vuorokauden kuluttua annetaan jo banaani- ja päärynäraastetta. Marjatalta opin, että banaania ei tarvitse sössätä lautaselle. Sitä voi raaputtaa lapsen suuhun suoraan banaanin kyljestä.
Elokuun 7. päivä viemme Outin saunaan Ainon ja Saiman uuteen kotiin Koulukadulla. Outi on kolmenkymmenenyhdeksän päivän ikäinen. Vasta paljon myöhemmin saan kuulla, että vauvoja ei saa viedä lauteille, koska he eivät hikoile.
Elokuun lopulla Outille lisätään raasteita. Joulukuussa pitää antaa kiinteä ateria kaksi kertaa vuorokaudessa. Porkkanaraaste kelpaa niin hyvin, että Outista tulee jälleen kellertävä. Emme näe sitä itse, onneksi neuvolassa huomataan. Jätämme porkkanan. Olen innokas vauvan ruoan tekijä, sillä meillähän on ruoan tekoa suuresti helpottava Bamix. Surautan sillä mitä vain. Nopeasti.
Pikkuisellamme on hirveä hinku mennä tuolien, pöydän, pianon ja sängyn alle. Aina menossa ja pystyyn nousemassa, aina tarvitsemassa kaveria. Onneksi on Kinnasen perhe, onneksi on kaveri Mirja.
On lokakuu ja minä olen vielä työtön. Outi kolme kuukautta. Rohkaisen luontoni ja alan soitella kouluihin. Soitan Lausteen poikakodin kouluun ja minulta kysytään, miksi haluaisin sinne. Minulla ei ole muuta vastausta kuin se, että tarvitsen rahaa. Sieltä ei löydy minulle paikkaa.
Soitan lähellä kotiamme sijaitsevaan kouluun, jossa rehtori sanoo epäilevällä, mutta onneksi ystävällisellä äänellä, että ”et taida tietää, mikä koulu tämä on”. Vastaan totuudenmukaisesti, etten tiedä. Saan kuulla, että se on ruotsinkielinen koulu. Se siitä. Tämä ystävällinen rehtori neuvoo, että voisin jättää paperini kouluvirastoon.
Sitä kautta saan ensimmäisen lyhyen sijaisuuteni Kakolan kupeessa olevasta koulusta. Olen kauhuissani. Luokka on villi. Oppilaat nauravat tietämättömyydelleni siitä, miten heidän koulussaan kuuluu käyttäytyä.
Eräs poika pilkkaa, kun katselen, miten juuri markkinoille tullut mehutetra pitäisi avata. En osaa tarpeeksi nopeasti. Haluan kotiin lapseni luo.
Hänellä ei ole kuitenkaan mitään hätää, sillä Veikko hoitaa. Hän kuljettaa Outia vaunuissa työpaikoilleen ja näin homma hoituu. Kun minä palaan kotiin, hän lähtee kerhoihinsa ja nuortensa pariin, minä jään Outin kanssa kotiin.
Saan toisen pestin Piikkiöstä. Pääsen sinne kätevästi linja-autolla. Meillä ei ole vieläkään omaa autoa. Veikko kulkee työmatkansa pyörällä. Minulle kerrotaan, että siellä Piikkiön koulussa on joku kamala oppilas, jota minun voisi olla vaikea hallita, koska olen niin nuori. Päätän onnistua. En halua kokea sellaista tunnetta, mitä koin Kakolan kupeessa.
Valmistelen tunnit huolella ja teetän lapsilla kaikkea sellaista, mikä minusta itsestäni on kivaa. Teemme esimerkiksi projektin luonnonsuojelusta. Katson kirjasta, mitä pitää opettaa, annan tehtävät ja lähetän lapset metsään ja teille. He saavat haastatella ympärillä kulkevia ihmisiä ja tuoda mukanaan aiheeseen liittyvää tavaraa.
Pian alkaa liikkua huhu legendaarisesta opettajasta, jota se kauhea oppilaskin tottelee nöyrästi ja – mikä ihme, ei pelkästään tottele, vaan innostuu ja tekee sen mitä pitää. Tätä kaikkea en tietenkään tiedä silloin. Tiedän vain, että hyvin menee ja iloitsen siitä.
Kuulen kertomuksen opetustavastani ja oppilaiden hallinnasta muutama vuosi myöhemmin rouva Tuija Karhulta, Turun kaupungin lastensuojeluvirastosta. Tulee väkisinkin mieleen, että olisin saattanut sopia sittenkin sinne Lausteelle.
Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja
alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.