Olemme kovasti moderneja tai ainakin
yritämme olla, mutta aina vain kirkon piirissä. Emme ole kiinnostuneita
populäärikulttuurista tai tarkemmin sanottuna: Veikko ei ole. Minä haluaisin
kuunnella joskus iskelmiä, kun nyt on oma koti, jossa voi, mutta Veikko ei
halua. Kuuntelen salaa, salaa vähän itseltänikin silloin, kun Veikko ei ole
paikalla.
Minua houkuttaa myös
teatterin, ravintoloiden ja tanssin maailma. Se saa houkuttaa, sillä minulla ei
ole mitään mahdollisuuksia osallistua niihin. Meitä vahditaan edelleen
tarkasti. Joudumme kertomaan edelleen kaikki menemisemme ja tekemisemme
tädeille, jotka sitten viestivät minun vanhemmilleni. Veikon kodin puolelta ei
ole mitään vahdintaa. Sieltä meille annetaan täydellinen vapaus elää omaa
elämäämme.
Veikkoon voidaan
varmaankin luottaa, luottaa siihen, että hän pysyy kaidalla Kristus-tiellä.
Takana on myös hänen vanhempiensa suuri luottamus Jumalan johdatukseen ja
varjelukseen. ”Ja meneehän niillä siellä Turussa hyvin verrattuna muiden lasten
elämään.”
Millainen minä
sitten olen ollut, kun minua on pitänyt vahtia niin kovasti? Olenko ollut
kovinkin villi? Olenko jo pienestä pitäen halunnut kurkistaa nurkan taakse ja
nähdä, millaista muualla on? Olin saanut siitä kokemuksen yhteiskouluaikana,
kun havaitsin, että luokallani lähes kukaan muu ei tiennyt, mikä Siionin
Kannel on. Olin siitä hyvin hämmästynyt, olinhan luullut, että kaikissa
kodeissa lauletaan Kannelta tai ainakin käydään seurakunnan tapahtumissa
Virsikirjaa veisaamassa. Ja että joka kylällä olisi rukoushuone ja että
kaikki tietäisivät, mikä Evankeliumiyhdistys on. Eivät tienneet enkä minä the
Beatlesin jäsenten nimiä puhumattakaan heidän esittämästään musiikista.
Kerran pääsen Raisiossa
opettajille järjestettyyn juhlaan. Istumme ravintolan pöydissä. Naapuripöydässä
on hirveän hauskaa. Nauru remahtaa tuon tuostakin. Minä joudun pöytään, jossa
kaikki ovat vieraita toisilleen. Nuokumme siinä. Minulla on tylsää, on niin
tylsää, että päätän, etten osallistu enää ikinä sellaisiin juhliin. Se nurkan
taus tuli katsotuksi.
Seuraavan kerran
menen ravintolaan kymmenen vuoden kuluttua, kun olemme lähdössä Keniaan 1981.
Ei ole enää kotia, ei paikkaa, missä valmistaa ruokaa. Päätämme mennä Keniaan
lähdössä olevan Tuuli Tammisen ehdotuksesta ravintolaan syömään. Minua
arveluttaa kovin, että miten lapset selviäisivät, mutta Tuuli on luottavainen.
Tilaamme lankkupihvit. Emme tiedä, mitä sellainen on, mutta se kuulostaa
hauskalta. Olemme hyvällä tuulella. Meitä naurattaa kaikki asiat, sillä
muutoksia on ollut paljon ja silloin naurattaa.
Mutta siis 1972 etsin
sellaista omaa polkua, missä minun olisi hyvä olla. Tuntuu, että jotain tärkeää
puuttuu. En varsinaisesti ole yksin, onhan minulla Outi kanssani aina, kun olen
kotona, mutta usein tuntuu niin autiolta, että menen Ainolle, Kinnasille,
Illoon, Eurajoelle, Ainon ja Aatoksen luo, Karkkuun Ainia katsomaan mieluummin
kuin olen neljän seinän sisällä Jyrkkälänkadulla. Omatuntoni soimaa minua
siitä, että en pysty olemaan kotona lapsen kanssa koko ajan niin kuin kunnon
äidin kuuluisi.
Etsin ystäväpiiriä
Turusta. Veikolla on omansa, hänellä on jopa jokin piiri, josta kotona ei saa
kertoa mitään. Se oli varhaista työnohjausta. Kuuluisaksi tullut Riitta Vuorinen
veti sitä. Olen ryhmästä Veikolle lievästi kateellinen. Minäkin haluaisin
tunteita käsittelevään ryhmään, mutta en anna itselleni lupaa sellaisen
ajattelemiseen. Kunhan nyt vaan ajatus viivähtää mielessä. Minullahan on kaikki
hyvin: on työ, vaikkakin nykyaikaisesti sanottuna pätkätyö, on avara koti,
puoliso ja lapsi.
Olen koko ikäni
haaveillut, että pääsisin Evankeliumiyhdistyksen Nuorisoliiton jäseneksi. Sieltä
saattaisin saada ystäviä. Kun käyn Turun Marian kuorossa, uskallan kysäistä
asiaa nuorisoliiton johtohenkilö Aulis Katajamäeltä. Nyt minulla olisi ikää
tarpeeksi. Minulle kerrotaan, että liittoon ei oteta enää jäseniä.
Nuorisoliittolaiset ovat vanhentuneet ja kokoonpano on hajoamassa. Olen
valtavan pettynyt.
Evankeliumiyhdistyksen
kuoron johtaja Martta Salminen on johtanut kuoroa 1936 alkaen. Hän saa
”Director cantus arvonimen myöhemmin 1980. Hän on tuolloin johtanut kuoroa
uskollisesti 44 vuotta. Martta oli varsinaiselta ammatiltaan verovalmistelija.
Lapsuudessani oli upeaa, kun kuoro retkellään poikkesi meidänkin pihaan.
Juotiin kahvia siinä, ja he lauloivat kiitokseksi tunnuslaulunsa Soi kannel
kaunis soi, helkkyellös kielin kirkkahin. Oloni tuntui taivaalliselta. Putosin
taivaista nopeasti maan pinnalle, kun kuorolaiset alkoivat käydä meidän
puuhuusissa. Hävetti niin valtavasti. Luulin, että Turussa kaikilla olisi jo
vesivessa.
Raision
yhteiskoulun opettajat ovat se piiri, joka pitää minut kasassa. Jotkut tulevat
jopa läheisiksi minulle. Se voi olla myös oman mieleni kaipausta hyväksyntään
ja arvostukseen. Joka tapauksessa saan jutella paljon opettajainhuoneen
sohvalla Marjatta Virtasen kanssa ja haaveilla matkasta läpi Siperian. Minulla
se jää haaveeksi, hänellä ei. Syksyllä Marjatta kertoo matkustaneensa junalla
Kiinaan. Tuntuu uskomattomalta, että joku voi tosiaankin toteuttaa oman
unelmansa. Tiedän, että minulla ei ole siihen mitään mahdollisuutta. Saan
Marjatalta kortin Pekingistä.
Meidän elämämme
täyttyy Veikon kerhoista, retkistä ja leireistä sekä hänen harrastuksestaan
veneiden parissa. Hän saa lasikuidusta tekemänsä veneen valmiiksi ja myy sen.
Rahaa saamme 500 markkaa. Iso summa, kun ajatellaan, että Veikon kuukausipalkka
on vähän yli 700 markkaa. Veneen rakentamiseen hankitut tarvikkeet on jo
maksettu.
Me emme voi edes
haaveilla mistään isommasta, auto ja sen kunnossapito on suurin toiveemme. Nyt
on Rellu, joka hajoaa tuon tuosta. Veikko korjaa. Maksamme autoa hitaasti,
mutta joka kuukausi kuitenkin. Ikinä mikään pakkomaksu ei jää maksamatta. Osaan
laittaa ruokaa vähistä aineksista ja osaan ommella vaatteita. Teen Outille
paksun, punaruudullisen talvitakin, johon laitan teddy-kankaasta vuorin. Oi, se
on kaunis, niin kaunis, etten ole voinut heittää sitä vieläkään pois, vaikka se
on hiirien ja rottien järsimä. (Tavaramme olivat navetassa kenia- ja tansaniavuosinamme.
Siitä tämä jyrsintä.)
Unelmamme on saada
rahaa edes sen verran, että pystymme elämään. Joudumme kuitenkin sellaiseen
velkakierteeseen, jossa huomaamme kuukausi toisensa jälkeen, että olemme
kuluttaneet palkkamme jo etukäteen. Palkkapäivänä kaikki häviää tililtä heti
edellisiin maksuihin. Joudumme käyttämään luottokorttia. Mietimme kovasti,
mistä voisimme saada sen verran rahaa, että pääsisimme tasapainoon.
Veikko on voimaa
täynnä oleva riski mies, kyllä hän saattaisi jaksaa, mutta perheelle jäävää
aikaa ei sitten olisi yhtään. Hän on joskus kiskonut selleriä jonkin kartanon
pelloilla Ilpoisissa, mutta tajuamme, että sitten emme näkisi toisiamme
lainkaan, jos hän aloittaisi maataloustyöt Turussakin. Eurajoella ja Illossa peltohommia
riittää vapaa-aikoihimme. Se työ on luonnollisesti palkatonta. Mutta toisaalta:
saimmepa loma-asunnon ja ylöspidon kummassakin paikassa, ja se on paljon se.
Minulle lankeaa aina
paikalla olevien tai paikalle tulevien lasten kanssa oleminen loma-aikoina,
ruoan teko ja tiski. Mieluiten kuitenkin heiluisin heinäpellolla muiden kanssa
juttua heittämässä ja nauramassa. Niin tietysti, onhan lasten kanssa kivaa ja
täytyyhän jonkun heitä hoitaa, mutta… Siihen on ollut suostuminen.
Huojun alakulon ja
reippauden rajamailla. Olisi ollut upeaa saada se vauva, mutta totta kai
ymmärrän ja olen kiitollinen, että luonto hoiti tehtävänsä ja lähdetti
epämuodostuneen sikiön minusta pois. Olen kiitollinen sairaalan lääkäreille ja
hoitajille, jotka ovat tehneet työnsä kohtuullisen ystävällisesti. Olen
kiitollinen, että olen parantunut. Olen kiitollinen, että uusi elämä minussa
voi alkaa, vaikka näemme toisiamme vain vähän.
Naurattaa tässä, kun
muistan, miten keskenmenneen vauvamme elämä alkoi Kunstenniemessä sillä
rippikoululeirillä, missä Outi ei ollut. Soutelimme pari kertaa naapurisaareen.
Haluamme saada
lapsen, mutta mitään ei tapahdu. Onko minut kaavittu pilalle? Hätäilen sitä
opettajakavereilleni. Jyrki Siura sanoo viisaasti, että usein käy niin, että
kun lakkaa odottamasta ja hätäilemästä asiaa, keho rentoutuu ja raskaus voi
alkaa. Yritän uskoa Siuran sanat. Yritän unohtaa keskenmenon. Yritän unohtaa
toiveen toisesta lapsesta. Mutta: se ei vie alakuloa minusta pois. Saatan
näyttää pirteältä ja iloiselta ja teen kyllä työni niin hyvin kuin osaan tai
jaksan, mutta elämä ei tunnu siltä, mitä olen odottanut.
Onneksi on sisareni Auli,
joka kuuntelee. Hän, jonka kanssa olen äitini vihon mukaan tapellut tulisesti
ja hetken kuluttua leikkinyt iloisena ja rauhallisesti kuin ei mitään. Näin
olemme kasvaneet vierekkäin, kaksi pientä tyttöä, lähes samanikäiset, minä 1947
syntynyt ja Auli vuoden myöhemmin. Puran hänelle mieltäni. Kerran hän pyytää,
etten enää moittisi Veikkoa hänelle.
Pyyntö avaa silmäni
huomaamaan jotakin sellaista, mitä en ole itse tajunnut. Minähän olen vain purkanut
pahaa oloani. Tottelen Aulia. En kerro hänelle enää koskaan Veikosta muuta kuin
hyvää, tietenkin. Sitä saa puhua. Jatkamme sisarina ja ystävinä, mutta minulta
puuttuu nyt purkautumisväylä. Tähän aikaan ei puhuttu, ainakaan minun
piirissäni, mistään synnytyksen- tai abortinjälkeisestä masennuksesta. Ja miksi
olisi puhuttu, jos niistä olisi tiedetty, minullahan oli kaikki hyvin.
Saan Raijalta ihania
kirjeitä. Hän osaa kirjoittaa nasevasti suurista ongelmista. Kerran hän
kirjoittaa, miten opettajien lapset saattavat olla kaikkein kauheimpia
luokassa. Raija pyytää, etten kasvattaisi Outia säntilliseksi lapseksi. Hän on nähnyt
sellaisia opettajien lapsia ja kauhistelee heitä minulle. Meillä siitä ei ole
pelkoa, sillä Veikon epäsäntillisyys valloittaa koko kodin. Minusta ehkä
olisikin voinut kasvaa pikkuasioissa nysväävä äiti, mutta nyt siihen ei ole
mitään mahdollisuutta. On opittava elämään epäjärjestyksessä.
Outista alkaa
tulla kiva keskustelija. Minusta on mukavaa, kun hän puhuu juttujaan. Hän
auttaa minua keittiöhommissa ja haluaa lorauttaa veitikkaa kurkkuliemeen, kysyy
montako pakkaletta pannaan leipäkoriin ja voitaisiinko laamata vesiväreillä.
Minua ihastuttaa hänen puheensa. Tämä voi olla kyllä vähän myöhemmin, mutta
jotenkin hahmotan sen tähän alakuloisuuden aikaan. Puuhaamme Jyrkkälänkadun
keittiössä ja leikimme kotia.
Luen lapsen
kasvatuksesta kertovia kirjoja. Niistä nousee yksi asia johtotähdekseni. Lapsen
kolme ensimmäistä vuotta ovat hänen kehityksensä kannalta kaikkein tärkeimmät.
Päätän satsata lapseen niin paljon kuin voin, ainakin sen kolmen vuoden ajan,
jos en muuhun pysty. Outi kasvaa yksinään. Hän ei oikein viihdy tarhassa, jossa
Mirja taas on kuin kala vedessä. Tapaamme Kinnasia usein, sillä kummallakin perheellä
on sama ongelma, lapsella ei ole leikkikaveria kotona.
Olen Outin kanssa
paljon, laulan, leikin, pallottelen, kuljen katuja, luen kirjoja, piirrän, käyn
Kupittaalla katsomassa joutsenia jne. Outi leikki ja laulaa mielellään. Pieni
kissanpoikanen katsoi sillan reikiin on paljon laulettu laulu ja kaikki ne
uudet, joita opettelimme seminaarissa. Lauluja riittää. Outi on rauhallinen ja
iloinen. Kerran, kun syvennyn seuraavan päivän koulutehtäviin, Outi haluaa
suurempia linjoja elämäänsä. Hän vetelee tussilla seinät täyteen maalauksia.
Saman hän tekee Ainon ja Saiman uudessa kodissa ennen kuin ehdimme estää.
Saimaa harmittaa lujasti. Pitäisikö koko seinä tapetoida uudelleen? Meillä ei
olisi siihen varaa, eikä Saima tietenkään halua maksaa sitä.
Piirrokset säilyvät
molempien kotien seinissä pitkään. Joka kerta Koulukadulla käydessämme silmäni
iskeytyvät ensimmäiseksi niihin suttuihin. Saima puhisee. Lopulta, kun Veikko
teettää niin sanottua roskataidetta Jerico-klubissa, ostamme jonkin meidän
mielestämme kauniin taulun sille pahuksen seinälle. Onneksi se miellyttää tätejäkin.
Veikko kiinnittää sen Koulukadun kodin sohvan yläpuolelle Outin piirrosten
päälle.
Outilla on flunssaa
vähän väliä. Hän tulee aina matkoilla sairaaksi, joten alamme miettiä, pitäisikö
menemistä rauhoittaa vähän. Itse asiassa Eurajoen mummu ehdottaa sitä meille.
Lapsi pysyisi terveempänä, jos pysyisimme paikallamme. Mutta me olemme kuluvan
ajan nuoria ja menemme vaan. Onneksi äitini pääsee hoitamaan Outia silloin
tällöin, kun flunssa yllättää. Lasta ei voi viedä tarhaan silloin, ja minä en
voi jäädä pois koulusta. Ei oikein ole ketään, jonka voisin tempaista
sijaisekseni tunneille.
Lapsenhoito on
meillä siis reirassa, mutta ystävillämme Marjatalla ja Antilla käy kurjasti. He
asuvat vielä kivijalka-asunnossaan Ratakadulla ja ovat lukeneet
lehti-ilmoituksen, jossa tarjotaan lastenhoitoa. Mirja saa hoitajan. Jostain
syystä Mirja alkaa hoidon alkamisen jälkeen muuttua. Kotona hän vain istuu,
jalat ovat kankeat, eivät kanna. Mirja tuijottaa apaattisena. Eräänä iltana
kymmenen maissa, kun lapsi ei lainkaan nuku, Marjatta ja Antti vievät hänet hädissään
Tyksiin. Verikoetta ei meinata saada enää. Mirjan hemoglobiini on hyvin
alhainen. Häntä hoidetaan sairaalassa viikon verran.
Osoittautuu, että
hoitaja oli päivittäin huumannut Mirjan jollakin huumaavalla aineella. Kun pohdiskelimme
tätä Marjatan ja Antin kanssa, mietin luonnollisesti Outia. Hänelle olisi
voinut sattua yhtä hyvin tällainen täysin vastuuton hoitaja, elämä oli silloin
sellaista, lapsiin ei satsattu. Marjatta jää joksikin aikaa pois työstään OTK:lta.
Hän hoitaa Mirjaa kotona. Veikko alkaa hommata Mirjalle paikkaa Pansion
lastentarhasta, jossa Outikin on. Mirja saa paikan. Olemme kaikki vielä niin
nuoria, että emme ymmärrä tehdä mitään ilmoitusta minnekään, ellei sitten
sairaalasta tehdä. Ehkä ei. Silloin oli tuommoista tältäkin osin.
Jotkut sanovat, että
nuoruus on elämän parasta aikaa, kultaista ja huoletonta. En tiennyt vuonna
1972, millaista huolettoman nuoruuden olisi kuulunut olla, mutta sen tiedän,
että minun nuoruuteni ei ollut missään kohdassa kultaista, saati huoletonta.
Sikäli se on huoletonta, ettemme sure tulevaa, totta kai huolestumme ilmaston
muutoksista, atomivoimasta, Itämeren saastumisesta ja muusta sellaisesta, kuten
muutkin nuoret, mutta omalla kohdallamme emme huolestu tulevasta. Suremme jo
tapahtunutta ja mietimme, miten voisimme auttaa. Veikon kodissa tarvittaisiin
todella paljon apua, mutta olemme aika neuvottomia. Samoin Veikon vanhemmat
ovat. Asiat melkeinpä vaietaan. Olemme kohteliaita toisillemme.
Meitä vaivaa
herrapelko. Emme uskalla kysellä asioista mistään virastoista tai muilta
auttavilta tahoilta. Me olemme kaksi maalaistolloa pienistä kylistä emmekä
ymmärrä, mitä sellaiset arat ihmisenä elämistä opettelevat nuoret aikuiset
voisivat tehdä.
Veikko sanoo tässä
Livonsaaren kodissa, kun pohdimme näitä asioita: ”Menneisyydestä voi ottaa
oppia, ei muuta. Aika ei ollut silloin parempaa.” Tämä on niin totta. Oli
paljon avuttomuutta niin yhteiskunnassa kuin lasten kasvatuksessa, nuorison
ohjaamisessa oman elämän hallintaan ja omien taloudellisten kysymysten hallintaan.
Kellään ei ole neuvoja. Pitää luovia itse.
Me olemme olleet
kaksi harhailevaa laivaa elämän suurella merellä. Ympärillä kuohuu uudenlaiset
aallot, ja me vaan purjehdimme niissä vanhoissa, jotka joidenkin mielestä
olivat nykyaikaisuudessaan kovinkin arveluttavia. Kalervon vaimo Anna-Kaarina
sanoo, että ”Irjaan on tarttunut humanismi”. En oikein tiedä, mitä sana humanismi
pitää sisällään, mutta sen verran tajuan, että se on jotakin vieroksuttavaa, ei
toivottavaa. Arviointi minusta on pelottava ja mieleen jäävä. En ollut koskaan
aiemmin kuullut tällaista.
Ehkä olen touhottanut
Anna-Kaarinalle toukokuussa Turkuun saapuvasta erikoisesta ryhmästä. Jim
Palosaaren Jeesus hipit Yhdysvalloista on tulossa. Heillä on
seurakuntasalissa Eerikinkadulla evankelioimistilaisuus ja illalla Jeesus
rock konserttisalissa. Mainostan sitä oppilaillekin. ”Nämä nuoret ovat
kuulemma aitoja ja tosia.” En tiedä.
Tiedän kyllä, mitä
humaani ihminen tarkoittaa ja olen asiaa harkittuani iloinen siitä, jos olen
muuttunut sellaiseksi. Tutustun sitten humanismiin ja kyllä, myönnän, pikku
laineita on sieltäkin suunnasta saattanut pärskähdellä ylleni.
Tätä kirjoittaessani
katson, mitä Wikipedia sanoo humanismista: ”Humanismi on länsimaissa
renessanssin myötä noussut kulttuurivirtaus sekä aatteellisena käsitteenä
ihmisyyteen perustuva elämänkatsomus. Humanismiksi alettiin 1800-luvun lopulla
kutsua keskiajan ja uuden ajan taitteessa syntynyttä, antiikin
sivistysihanteeseen perustuvaa, inhimillisyyttä korostavaa suuntausta.”
Haluaisin kovasti
olla humaani ja humanistikin. Jos en sanan virallisessa merkityksessä niin
täysivaltainen osaisi ollakaan, niin avaramielinen kuitenkin. Inhimillinen.
Haluaisin auttaa monia apua tarvitsevia, mutta ei ole rahaa ja myös ajanpuute
on valtava. Hyvä, että ehdin päivittäiset vaatimukset.
Loppukesästä 1972
saan äidiltä onnittelukirjeen. ”Olen tässä muistellut aikaa 25 vuotta sitten.
Minä olin silloin vielä aika paljon nuorempi kuin nyt ja jaksoin olla joskus
iloinenkin, ja onnellinen olin sinä syyssuven sunnuntaiaamuna kun sinä synnyit.
Pirtti oli poikia puolillaan ja kun siihen tuli tyttö, oli se onnea. Ja on se
ollut siitä lähtienkin, mutta ei sitä vaan osaa näyttää meikäläinen hidas
suomalainen illolainen.”
Äiti kertoo myös
Askon käynnistä kotona. ”Oli mukavaa, kun Asko sai olla pari päivää kotona,
ikävä vaan taas tuli, kun täytyi hänen lähteä pimeenä ehtoona kauas, isäkin
melkein itki. Me oomme tulleet aika höperöiksi.” Pirtissä on kamala meteli,
siellä riehuu Aini tyttöjen kanssa. Aini on tullut leipomaan vapaapäivänään, ei
osaa olla jouten. Loimaalle pitäisi mennä, ei ole tullut käytyä sitten
äitienpäivän, mutta Turkuunkin tekee kovasti mieli.
Myöhemmin syksyllä
toisessa kirjeessä äiti kertoo ikävästään. ”Meinasin tänä ehtoona tulla
soittamaan sinulle ja Aulille ja kaikille rakkaille. On ollut niin hirveä
ikävä! Itku on aina silmässä, ollut monta päivää. Aulia ei ole näkynyt kahteen
viikkoon. Se on pitkä aika, kun hän on niin lähellä. Vanha väsynyt ihminen on
surkee.”
Auli on muuttanut
Siikaisista Punkalaitumen kunnalliskotiin töihin. Äiti on siitä todella
iloinen, mutta tiedän, että Auli ei niinkään. Elämisen vapaus, josta hän
iloitsi Siikaisissa, on mennyttä.
Raija on saanut
uuden työpaikan Punkalaitumelta, kuten Aulikin. He asuvat puolen kilometrin
päässä toisistaan. Raija tuntee elämänsä entistä juurettomammaksi, koska aina
on muuttoja. Kirjeet ovat Raijan mukaan alkaneet muuttua
ylellisyysyllätyksiksi. Vuosikymmeniä myöhemmin kirjeet ovat ylellisyysyllätyksiä
sanan todellisessa merkityksessä. Raija kuvaa myös mainiosti kuluvan ajan
asunnoista. Vieraat joutuvat tulemaan Raijalle palotikkaita pitkin, sillä
sisäänkäynti on jotenkin lukittuna koulun tähden. Kiipeäjillä on hauskaa.
Raija kirjoittaa:
”Aviovaimo on kuulemma monelle miehelle statussymboli, miks ei se mies olisi
vaimolle samalla tavalla, varsinkin jos sillä olisi rahaa ja asemaa. Vaikka
alkaa kai olla yhä harvinaisempaa, että sellainen mies olisi kenenkään naisen
yksityisomaisuutta muuten kuin teoriassa. Eivät taida naisetkaan enää kelvata
statussymboleiksi. Tai miksi jättää itsensä pois joukosta. Korkeat ihanteet
ovat madaltuneet niin, että ihan pahaa tekee, kun joskus oikein pysähtyy
ajattelemaan.”
Raija kysyy kirjeen
lopussa, onko minulla ikävä niitä aikoja, kun olimme Hämeenlinnassa. Hänellä
on. ”Ihan väkisin tulee mieleen paljon mukavaa, niin ne muistot kirkastuvat.
Eikä kai se niin kaameen paha paikka ollut.” Kaamee alleviivattuna. En tiedä,
mitä olen vastannut hänelle, mutta uskoisin, että minulla eivät muistot olleet
vielä muuttuneet ruusuisiksi, eivät tietenkään, sillä vuosikymmeniä myöhemmin
näen vielä unia, miten nousen seminaarin rappusia, jotka päättyvät yllättäen.
Tätini Anna
ei pidä siitä, että sisko Laina lähtee minnekään kotoa, sillä silloin jää
kotityöt hänelle. Anna on muuttunut kummalliseksi, äiti kirjoittaa ja jatkaa,
että sisko vain nukkuu ja lihoo, hänellä ei ole kiinnostusta mihinkään. Äidin
on vaikea elää Annan kanssa. Riitaa tulee helposti. Siksikin hän lähtisi
mielellään pois kotoa lasten perheissä kyläilemään.
Anna elää omalla
tavallaan ja se ärsyttää äitiä. Hän analysoi Annaa: ”Moni väsynyt vanha
vaeltaja istuu avatun Raamattunsa äärellä tähyillen kohti taivasta ja odottaen
poispääsyä, mutta Anna ei omista, että hän on vanha ja hoidettava eikä hän
liioin tähyile taivaita, suuttuu, jos puhun kuolemasta, ’vanhempi sää oot kun
minä’. Niin kuin oonkin, kymmentä vuotta. Mutta jospa Jumala vielä ottaisi
kiinni niin kuin hän silloin tällöin tarttuu meihin muihinkin, maan multaan
kiintyneisiin, voimakkaalla otteella näyttääkseen parempaa. On niitä
Katekismuksessa lueteltuna, mitä kaikkia konsteja Jumala käyttää, sairaus,
ajalliset vaikeudet ja onnettomuudet.”
Jotakin hyvää on
myös. Äiti vie eläketoimistoon elämänsä ensimmäisen verolomakkeen täytettynä.
Oikein on pitänyt laittaa kunnian ja omantunnon kautta allekirjoitus. ”Taidan
jo olla vihdoinviimein täysivaltainen kansalainen.” Äiti on 65. Oman
pankkikirjan hän sai viisi vuotta aiemmin.
Äiti on lukenut
jostakin kirjasta, että lapset, jotka on rukouksella ympäröity, eivät voi
iankaikkisesti hukkua. Tässä äiti ajattelee Askoa. Hän on ollut koko Askon iän tästä
huolissaan, mutta nyt aina vain enemmän. Asko pääsee armeijasta helmikuun
alkupäivinä 1972 ja tulee meille Jyrkkälänkadulle asumaan. Meneekö hän siitä
Naantaliin vai Paimioon? Kumpi oli ensin? Pitää tutkia.
Annakin nyt
itselleni noin kaksi viikkoa tutkimusvapaata. Kirjoitan sitten taas – papereihin,
vihkoihin ja kortteihin paneutumisen jälkeen – uusin tiedoin ja innoin.
Edelliset
kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai
oikealla olevasta palkista Arkistot.
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.