Joskus elämä hemmottelee mukavasti. Saan viestin Anni Somermalta, minulle vieraalta ihmiseltä, marraskuun ensimmäisenä päivänä 2020. Hän kertoo sisarestaan, Oulussa asuvasta erityisopettajasta. Sisar oli törmännyt jossakin internetin syövereissä muistelmiini ja tavannut niissä nimen: Herbert Somerma.
Tämä Herbert Somerma on ollut musiikin opettajani Hämeenlinnan seminaarissa 1966–1970, ja nyt saan tietää, että hän elää virkeänä 93-vuotiaana vaimonsa Annikin kanssa Lahdessa. Ajokortti on uusittu kummallekin vielä, niin hyvässä kunnossa ovat.
Voi mikä riemu kuulla, sillä olen ajatellut paljon lehtori Somermaa, joka olisi halunnut tietää, miten urkujen värähtelyä kohdussani paljon kuunnellut ja tuntenut lapseni kehittyisi elämässään musiikin alueella. Jotenkin olen viestinyt siitä soitonopettaja Irja Rautiaiselle, mutta luulen, etten ole kehdannut vaivata lehtori Somermaa.
Nyt saan vastata hänelle. Vauva, jota odotin viimeisilläni keväällä 1970, laulaa jatsia ja soittaa parhaillaan, kun kirjoitan tätä, Forssan kirkon urkuja Valon ja musiikin illassa. Outi valitsi lopulta tiensä musiikin parista. Hän valmistui ensin rakennusalan dipl. insinööriksi, mutta meni 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla opiskelemaan kolmen lapsen yksinhuoltajaäitinä Sibelius Akatemiaan ja valmistui nopeasti kirkkomusiikin alueelta.
Musiikki eli Outissa alusta alkaen. Hauskimpiin muistoihimme kuuluu se, kun pikkuinen tyttö, tuskin puhumaan oppinut kiipesi auton takapenkille ja aloitti silmänräpäyksessä laulun ja jatkoi sitä koko matkan, oli matka lyhyt tai pitkä. Kun hän sai pikkuveljen, ja kun pikkuveli oppi puhumaan, tämä tokaisi sisarelleen samaisen auton takapenkillä: ”Älä aina lailata!”
Silloin pinnalla oli jokin vetävä iskelmä, jossa laulettiin la lai lai lai, la lai lai lai. Mikä se oli? Kuka muistaa? Jos muistat, kerro minulle. Vastaus tuli heti samana päivänä, kun julkaisin tämän. Outi kirjoittaa, että laulu oli Sinfonia rakkauden. Etsin lisätietoa netistä. Kyse on Ludwig Van Beethovenin ”Fur Elise” -nimisestä kappaleesta, jonka sovituksen on tehnyt Giorgio Moroder, suomalaiset sanat ovat Vexi Salmen. Vuonna 1973 julkaistulla levyllä laulaa Fredi, jolle Rakkauden Sinfonia oli iso hitti ja hänen albuminsa nimisävelmä. Pari päivää myöhemmin Muistojen bulevardilta Yle Radio 1:stä kuului tuttu sovitus, josta Veikko sanoo, että tässä se Outin lailatus nyt on. Menossa oli Jack Hallandin Lalaika (The Vostok All Stars). Varmaa on, että Outi on lailattanut molempia. Sanat ovat saaneet voimaa toisistaan.
Lehtori Somerma soittaa vieläkin, kuulemma, joka päivä flyygeliään. Hänen vaimonsa, Annikki Somerman (nyt 92), muistan hyvin, sillä olin serkkuni Raijan kanssa ikimuistoisen kerran hänen konsertissaan Hämeenlinnan kirkossa. Paavo Lannes arvosteli konserttia kovin sanoin meille, jotka asuimme hänen talonsa vintillä. Lanneksen vaimo yritti kovasti toppuutella miestään, mutta ei onnistunut. Me naiset kimpaannuimme ja nousimme puolustamaan laulajatarta aika kiivainkin sanakääntein. Meistä oli kurjaa, että naisen ääntä arvosteltiin siksi, että ääni oli naisen. Siksi tämä on jäänyt mieleen.
Viestin kirjoittaja opiskeli myös Hämeenlinnan seminaarissa ja avioitui sitten 1978 kurssikaverinsa Päivö Somerman kanssa. Anni kirjoittaa: ”Mielenkiintoista oli kommenttisi siitä, että Herbert oli yksi niistä, joka yritti rikkoa vanhoja rajoja opettajien ja opiskelijoiden välillä. Hän on minulle muistellut, kuinka oudolta tuntui, kun ”tytöt” niiailivat käytävillä. Hän on myös ilmeisesti saanut paheksuntaa kollegoiltaan, mutta omapäisenä miehenä ei siitä välittänyt… Omana opiskeluaikanani Herbert oli didaktikko ja opetti lisäksi musiikin historiaa ja kuoronjohtoa. Hänen vaimonsa, anoppini Annikki, oli yksinlaulun opettaja – ja sen ihanampaa anoppia en olisi voinut saada. Erikoistuin musiikkiin ja Annikki vei kaikki halukkaat musiikin erikoistujat yksityisoppilainaan suorittamaan laulun perustutkinnon Hämeenlinnan musiikkiopistoon.”
Sokerina pohjalla viestissä on maininta siitä, että naimisiinmenovuotenani 1968 Herbert Somerma oli 41-vuotias! Pidimme tietenkin häntä tuolloin jo hyvin vanhana, mitäpä muutakaan, näkökulma oli kaksikymppisen.
Anni päättää kirjeensä kertomalla, että ”seuraavalla kerralla, kun menemme tapaamaan appivanhempiani, luen heille sinun muistojasi Herbertistä. Ilahduttavat varmasti ja tuovat muistoja mieleen.”
Mitään muuta en toivo hartaammin hänelle/heille. Ihailimme tavattomasti kumpaakin. Oikein paljon sydämellisiä terveisiä!
Musiikki elää voimakkaana perheessämme 1974, sillä nyt kotonamme asuu Ööröpöörö, jolla tuntuu olevan absoluuttinen sävelkorva ja valtavan hyvä muisti. Kun palaamme Turun konserttitalon jostakin konsertista, hän soittaa kuulemaansa pianollani, jonka olemme siirtäneet hänen huoneeseensa. Olen todella hämmästynyt hänen lahjastaan. Yritämme kaikkemme, että hän pääsee aina pianotunneilleen Turun konservatorioon, vaikka se onkin vaikeaa. Bussit eivät niin vain kulje Kaanaaseen, mutta kun oikein tahdomme, onnistumme kuljetuksissa.
Pojan koulu alkaa mennä todella hyvin. Hänen opettajanaan on Raija Kotaviita. Kaikki opettajat kannustavat poikaamme. Numerot nousevat jo joulutodistukseen, vaikka hän on ollut Kaanaassa vasta kuukauden verran. Keväällä todistus on tyydyttävän tasoa. Kaikki iloitsevat hänen menestymisestään. Ööröpöörö opettaa Outille pianonsoittoa. Outi on harras Ööröpöörön ystävä. Esa on vielä liian pieni leikkimään, vaikka voihan häntä jo pukea somiin vaatteisiin.
Veikon työ jatkuu Mikaelin seurakunnassa, mutta sitten tapahtuu jotakin erikoista. Mikonmökki, Turun Mikaelin seurakunnan nuorisoklubi suljetaan yllättäen 19.4.1974. Kun Veikko menee työpaikalleen, hän ei pääse sisään. Ovien lukot on vaihdettu tiedottamatta siitä vastuuhenkilöille, joiden mielestä toivotonta nuorisoa ei ollut olemassakaan, kun vain löydettiin oikeat menetelmät. Mikonmökki on ollut sellainen.
Kirkkoherra Veikko Lehtinen väittää, että klubissa on toimittu seurakunnan nuorisotyön hengen vastaisesti. Siellä on hänen mukaansa sallittu alkoholin ja huumeiden käyttö. Kaiken lisäksi huoneiston sisustusta oli rikottu. Arkkipiispa Martti Simojoki on yhtynyt seurakunnan kirkkoneuvoston päätökseen lopettaa etsivä nuorisotyö Mikonmökissä.
Nuorisopoliisit Markku Meriluoto ja Jukka Hukkanen, joiden kanssa Veikko on tehnyt yömyöhäiseen jatkuvaa työtään, kirjoittavat Turun Sanomiin vastineen. Heidän mukaansa asioilla on kaksi puolta. Nyt on näytetty vain yhtä. Kirkkoherra Lehtinen väittää, että alkoholia ja huumeita olisi käytetty. Säännöt sanovat kuitenkin selvästi, ettei käytetä, ei saa edes tuoda kynnyksen yli. Pulloja on takavarikoitu tai nuori on käännytetty takaisin kadulle. Jos nuori on ollut humalassa, korttelia on kierrätetty niin kauan, että pää on selvinnyt.
Nuoret itse kontrolloivat toisiaan. Kirkkoherra Lehtisen väitteet ovat loukkaavia, sillä nuoret ovat järkeviä. Kukaan heistä ei voi kuvitella pääsevänsä poliisin vartioimaan taloon. Huumetta kaupittelevia on tosin pyrkinyt sisään, mutta heidät on viety poliisilaitokselle jatkotoimia varten.
Sisustuksen rikkomisesta poliisit raportoivat, että suuri sali ei alun alkaen sopinut nuorison tilaksi sellaisenaan. Siksi nuoret olivat kehittäneet tilan omiin tarpeisiinsa sopivaksi, rakentaneet, maalanneet ja sisustaneet.
Olin käväissyt siellä joskus ja ihastellut junan korkeista ja juhlallisista istuimista tehtyä tilaa. Niistä sekä junan pienistä pöydistä on saatu kivoja soluja. Olisin halunnut olla nuori, joka saa istuskella siellä. Miten ihmeessä näin upeaa seurakunnassa voikaan tehdä, kyselin Veikolta. ”Yhteistyön voimaa poliisin kanssa”, Veikko vastasi omaa osuuttaan vähätellen. Olin valtavan ylpeä siitä, että Veikko saa tehdä työtään näin upeassa paikassa ja varsinkin siitä, että nuoret olivat tehneet itse vaikuttavan kokoontumiskokonaisuuden. Muutkin vaikuttuivat.
Meriluoto kertoo, että Jerico-klubista oli tullut esimerkki muillekin viranomaisille ja jatkaa siitä, miten rovasti Lehtisen väite holtittomasta taloudenpidosta tuntuu julmalta, sillä kirkkoherra itse ei ole käynyt kahden vuoden aikana kertaakaan katsomassa seurakuntansa vilkkaimman nuorisopisteen toimintaa. Arkkipiispa Simojokikaan ei ole käynyt paikalla eikä kuunnellut toista osapuolta. Työ on ollut onnistunutta toimintaa. Katunuoriso on löytänyt itselleen kokoontumispaikan, jonka toiminnassa on mukana noin 400 nuorta.
Siellä Veikko nyt ihmettelee suljetun oven takana ja yrittää solkottaa avainta lukkoon.
Miten kävi Jerico-bussin, jolla ajeltiin eri alueille ja koottiin nuorisoa kadulta? Veikon mukaan bussi jäi toimimaan pelkästään poliisin ja vapaaehtoisten vastuunkantajien voimin.
Mikonmökki suljettiin siis huhtikuun lopulla. Jostakin, varmaan Kotimaasta, näemme sitten, että Raision seurakunnassa avautuu poikatyön ohjaajan virka. Veikko hakee sitä. Hänet valitaan ja työ alkaa 1.6.1974. Hänet ottaa vastaan nuorisonohjaaja Reino Merikallio, joka tulisi keskittymään varttuneempaan nuorisoon. Veikon osuudeksi tulee poika- ja partiotyö. Paikallislehti Rannikkoseudussa kerrotaan, että Veikon mieliharrastus on purjehdus. Hänestä sanotaan myös, että hän on taitava askartelija. Molemmat asiat ovat toden sanoja.
Poikakerhotyössä aloittaa 21 kerhoa. Seurakuntatilojen lisäksi kokoonnutaan kouluissa ja kaupungin nuorisotiloissa. Voimistelusaleissa pelataan pallopelejä, askartelutiloissa askarrellaan ja niin edelleen. Yhdessäolo ja vastuuseen kasvaminen ovat tärkeitä teemoja kuluvana vuonna. Vuosiaiheena on Yhteys keskenämme. Tavoitteena on lisätä myös kerhojen välistä yhteistoimintaa. Rannikkoseudun mukaan Veikko ja Reiska ovat jo kaavailleet retkiä. He haluavat vastaanottaa naapuriseurakunnista tulevia vieraita ja tehdä paljon muuta, josta pääsee selville vain itse tutustumalla eli kerhoihin tulemalla.
Kesän 1974 aluksi Veikko tutustuu tiloihin, joissa hän tulisi vetämään kerhoja. Kun kirkkoherra Antti Haavion pitää allekirjoittaa Veikon ensimmäinen kilometrilaskutus, hän kulkee sen kanssa kirkkoherranviraston käytävää, riiputtaa sitä korkealla kädessään ja kysyy, miten seurakunta ikinä kykenee maksamaan uuden nuoriso-ohjaajan matkalaskuja. Tämän muiston kertoi pastori Pertti Vanha-Lukkarla, joka oli nähnyt tapahtuman.
Ihmettelen kyllä Antti Haaviota. Tietenkin nuoriso-ohjaaja tutustuu tiloihin. Tietenkin 21 kerhon toimipaikkojen katsomisessa kertyy kilometrejä. Kesä Veikolla kuluu kuitenkin ensin Merimaskussa sijaitsevassa leirikeskus Viherlahdessa. Me perhekin pääsemme joskus sinne.
Kuloisten koulu osoittautuu minulle hyväksi paikaksi kasvaa ja kehittyä opettajana. Saamme täydellisen vapauden opettaa just niin kuin haluamme. Tukea saa aina muilta. Puhutaan Kuloisten hyvästä hengestä. Solahdan sen hyvyyteen mielelläni mukaan. Saamme alakerran luokista Terttu Aarraksen ja Liisa Lampun hienosti kasvattamia ja kouluun totuttamia lapsia oppilaiksemme toiseen kerrokseen. Oppilaat ovat valtavan kilttejä. Joskus keskustan oppilaista kootaan luokka Kuloisiin, hekin oppivat nopeasti talon tavoille.
Muistan näin, mutta todellisuudessa käsiini osuu paperi, josta käsitän, että kaikki ei ole ollut näin auvoista. On ollut vaikeita oppilaita, joita jouduttiin siirtämään toisiin luokkiin, on ollut kauhea kuski, joka on sulkenut minut bussiin, kun muut olivat lähteneet ja haukkunut minut siitä, että olen puolustanut oppilaita hänen mielivaltaansa vastaan. Sama kuski on jättänyt kävelemään opettelevan Esan ovien väliin. Sulkenut, perhana, oven niin nopeasti, etten minä, joka olen mennyt ensin ulos, ole ehtinyt ottaa lasta vastaan. Sisällä olijat ovat huomanneet tilanteen ja huutaneet. Tähän aikaan vastakkain sulkeutuvat ovet menivät vielä kiinni, vaikka välissä oli jotain, ainakin siinä autonrämässä, joka oli riittävä koululaisten kuljetukseen. Just.
Mutta on ollut voitonriemuisiakin hetkiä: upeasti menneitä itsenäisyyspäivä- ja äitienpäiväjuhlia joulun ja kevään touhuista puhumattakaan. Niitä ovat siivittäneet näyttelyt ja retket. Opettajat ja henkilökunta ovat puhaltaneet yhteiseen hiileen johtajanaan Leevi Lehtonen.
Leevi on innostunut urheilusta. Hän valmentaa nuorisoa työn ulkopuolellakin. Kerran hän tulee opettajainhuoneeseen iso kori mukanaan. Hymyillen hän kertoo, että nyt on metsässä paljon sieniä. Minä olen luullut, että niiden aika on jo ohi, mutta ei, Leevi esittelee meille suppilovahveron ja ojentaa isoa koria minulle, koska tietää, että meillä syödään sieniä.
En ole tiennyt, että tuollaiset epäilyttävän näköiset olisivat syötäviä sieniä. Leevi vakuuttaa, että heillä kotona syödään niitä, mutta nyt on jo liikaa. Ei tarvitse kuin pikkuisen juosta polulla, siellä niitä on joka puolella. Enkö huolisi? Otan sienet vastaan ja laitan jauhelihakastikkeen joukkoon. Hyvin kelpaavat, kukaan ei sairastu. Tästä alkaen metsän viimeisimmät annit, milloin äärimmäisen runsaina, milloin vaivalloisesti etsittyinä ovat lisänneet vaihtelua ruokapöytäämme. Muistan Leeviä jokaisena syksynä ja kuiskailen hänelle kiitoksia.
Veikko on siitä upea, että hän syö kaikkea, mitä saa eteensä. Hänen isänsä sanoo, että sienet eivät ole ihmisten ruokaa. Vain lehmät syövät niitä. En välitä tässä kohdassa hänen ajattelustaan, koska näen, että Veikon äiti on pahoillaan, ettei ole voinut laittaa sieniä ruoaksi koko avioliittonsa aikana. Ramppaan siis Eurajoen Saarenkylän metsissä ja opin tuntemaan sienipaikat, siis mitä mistäkin saa. Joka syksy saan talveksi runsaat sienivarastot, jos en muuta, rouskuja löytää myöhäisenäkin syksynä.
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.