72. Vuosi 1974

Vuosi 1974 alkaa Esalla ja minulla ”keuhkokatarrilla”, kirjoittaa äiti. Veikko ja Juha käyvät hakemassa lomaa viettävän Aulin Illosta avuksemme muutamaksi päiväksi, sillä hän itse lähtee jokavuotisille neuvottelupäiville Järvenpään seurakuntaopistolle. Katarri (catarrhus bronchialis) tarkoittaa limakalvon tulehdustilaa. Tämän tyyppistä sairautta minulla on näinä aikoina huomattavan usein.

Esa nukkuu ulkona hyvin pitkiä unia päivisin, tietysti, koska oli valvonut yöt. Käyn katsomassa häntä yhtenään. En luota lainkaan siihen, että häntä voisi nukuttaa vatsallaan enkä omaan päätökseemme selällään makuuttamisesta. Esan huono nukkuminen rasittaa koko perhettämme, kaiken lisäksi saamme aina yhteiset taudit. Siksi pitää tehdä jotain.

Pyydän sitten Raision terveyskeskuksen lääkäri Harri Tuomolalta lähetettä eteenpäin. Saan sen korvalääkärille. Tuomola kirjoittaa, että minulla on toistuvia nielu- ja nielurisatulehduksia. Hänen mukaansa olen saanut usein penisilliini-, sulfa-priimi- ja tetrasykliinikuureja ja olen jatkuvasti nuhainen ja poskissa on tukkoisuutta. Saan virkavapautta 20.2.-7.3.1974 väliseksi ajaksi. Sijaisekseni saan Mikko Eliman Kuloisten koulun alapihalla olevasta rivitalosta. Koulutoimenjohtaja Jaakko Lavaste puoltaa anomustani.

Nielurisojen leikkausta on suunniteltu nuoruudestani asti. Kerran olin jo mennytkin Loimaan aluesairaalaan, kun tohtori Paloheimo käski. Olin ehkä 14-vuotias. Mitä muuta olisin tehnyt kuin lähtenyt sairaalaan, kun tohtori kerran käski. En ollut käynyt Loimaalla koskaan, mutta isä kertoi, millä autolla kannattaisi lähteä Punkalaitumen keskustaan ja milloin siitä lähtisi linniauto eli linja-auto eteenpäin. Äiti neuvoi Loimaan keskustan seutua kertomalla, että linja-autoasema ei olisi kaukana sairaalasta. Se näkyisi kyllä jostakin kulmasta, olisi se niin suuri. Kaikkein isointa rakennusta kun etsisin, en joutuisi hukkaan.

Ja minä etsin. Näen sairaalan. Astun sisään pelosta jäykkänä. Ovesta oikealla on pieni vastaanottopöytä. Virkailija ei löydä mitään mainintaa minusta, mutta selitän tarmokkaasti, että tohtori Paloheimo on lähettänyt minut tänne nielurisaleikkaukseen. Minut otetaan osastolle. Makoilen siellä sairaalan vaatteissa ja odotan. Minulle sanotaan, että leikkaava kirurgi ei ole paikalla, mutta että tulee kyllä. Odotan toisen päivän. Kolmantena odotan jälleen, mutta sitten minut puetaan yllättäen lyhyeen selästä avoimeen paitaan ja annetaan rauhoittava lääkitys. Mitään muuta ei sitten tapahdukaan. Odotan. Juhannus on lähellä. Sairaanhoitaja tuo minulle omat vaatteet. Minut lähetetään kotiin. Isä katsoo ihmeissään, kun astelen bussista pihaan.

– Kuinka kävi?

– Ei leikattu. Hukkaan meni nekin rahat.

Alan haravoida pihaa juhlakuntoon. Meillä juhannus on aina jotenkin todella tärkeä juhla. Kaikki paikat siivotaan ja tässä vaiheessa viimeistään viedään loput talvivaatteet talon tai aitan vintille. Hämähäkin seitit huiskitaan pirtin ja keittiön katosta alas tuoreilla koivusta taitetuilla huiskilla. Tuplat on jo otettu pois, mutta jos ei ole, tässä viimeistään ne kannetaan vintille. Jäljelle jääneet ikkunat pestään ja hinkataan kirkkaiksi. Kirkkautta saadaan rypistetystä Aamulehdestä ja etikasta. Viimeiseksi pirtin lattiaan kieritetään auki puhtaat matot.

Isä ja pojat tuovat ulko-oven pieliin koivut. Myös lipputanko saa oman koivun. Keinukin juhlistetaan juhannuksen viettoon kahden koivun avulla. Vähän aikaisemmin on tehty simaa. Se odottaa juhlan kohokohtaa kellarissa.

Mikä kohokohta on? Se on juhannusiltapäivä jumalanpalveluksen jälkeen. Päivällinen on tavallista parempi. Se tarkoittaa nykyistä lounasta, joka on kyllä hullu sana päivällä syötävälle ruoalle, ilmansuunta paremminkin. Päivällinen on järjellinen sana, sillä kun tätä ruokaa syödään, on päivä. Miksi ihmeessä nykyisin päivällistä syödään illalla, huoh!         

Juhannuspäivänä paikalla oleva väki kokoontuu pihaan, katsellaan liehuvaa lippua ja koivuja, yllä on uudet kesävaatteet, ollaan yhdessä, lauletaan, leikitään ja juodaan simaa, syödään pullanviipale, jossa on rusinoita. Myöhemmin mukaan tulee myös kääretorttu. Olen oppinut tekemään sellaista Punkalaitumen yhteiskoulussa Aili Jokelan johdolla.

Mutta se iso, isoin kohokohta, missä se viipyy, se, jota on odotettu niin hartaasti? Lopulta isä astuu pihaan ja kantaa rennosti toisesta päädystä limonadikoria. Siinä se on, vihdoinkin. Limonadi kuohuu lasissa ja roiskuu kasvoille, kun patenttikorkki avataan. Pullot jaetaan kaikkien kesken, ei yhtä pulloa jokaiselle, ja miten ihanaa: juoma pistelee nenässä pitkään. Siinä on juhannus.

Kun menee pirttiin, se on niin raikas. Aurinko leikkii matoilla. Äiti on pyytänyt tuomaan kukkia pöydälle, jolle on levitetty juuri mankeloitu valkoinen liina. On vaihdettu kevyet kesäverhot, jotka liehahtavat tuulessa, jos ovi tai ikkuna on auki. Sydän on täynnä onnea. On juhannus, huimaa onnellisuutta tuova pysähdyspaikka kesässä.

Huokailen tässä, kun kirjoitan, että onneksi maailma on muuttunut. Ei ole enää näitä sääntöjä, että tarvitsee laittaa talvivaatteet vintille, ja kesämatot talvimattojen sijaan, verhot vaihtaa raskaista kevyisiin, että kesällä ei saa ajatella syysajatuksia tai toisinpäin. Voin ajatella syksyllä kesäajatuksia ihan vapaasti.

Vaatteissa tämä muutos alkoi näkyä 1990-luvulla. Nuoriso alkoi kulkea kesävaatteissa talvella. Ihoa alkoi näkyä, vaikka pakkanen paukkui nurkissa. Kesäiset kumitossut jalassa nämä nuoret painelivat 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla ja juhla-asut olivat naisilla entistä paljastavampia. Palelin, kun katselin heitä, mutta iloitsin myös siitä, että ihmisten ei tarvinnut hankkia enää juhlapuvuikseen erillisiä kesä- ja talviasuja. Sitä paitsi hyvinvointi oli lisääntynyt niin, että kylmältä suojaavaa kerrosta oli kertynyt nuorelle väelle ihon alle entistä enemmän.

Helmikuussa 1974 syön jäätelöä ja yritän selvitä jaloilleni. Nielu on paksuna leikkauksen jäljiltä, mutta paranen hyvin ja nopeasti. Leikkaus on niin ratkaiseva tekijä elämässäni, etten edes osaa kuvata sitä sanoin. Sanon vain, että sen jälkeen en ole kertaakaan sairastanut angiinaa ja se on perheen äidille paljon se. Olen niin innoissani uudesta terveydestäni, että ehdotan Veikollekin leikkausta. Hän on sairastanut kanssani angiinaa aina, kun minulla on ollut se. Lapsuudessa hän ei muista sairastaneensa mokomaa.

Veikko hommaa itsensä leikkaukseen. Hän ei halua nukutusta, kuten minä. Hän on niin urhea mies. Oli kuulemma ollut kamalaa. Pitäisi varoa kovasti nyt, sillä hänen verensä oli virrannut vuolaana leikkauksen aikana, jopa niin, Veikko kertoo, että hän oli tukehtua siihen. Niinpä tämä reipas ja urhea mies yrittää olla paikallaan, mutta ei pysty. Lunta on satanut. Anon ja rukoilen Veikkoa, ettei hän menisi kolaamaan sitä.

– Teen varovaisesti, hän sanoo.

– Älä nyt mene, sut määrättiin lepäämään.

Veikko pukee vaatteita ylleen ja menee ulos. Pian hän tulee takaisin ja painaa kädellään kaulaansa, saa sanotuksi, että suoni vuotaa. Hän painaa sormet valkoisina vuotokohtaa ulkopuolelta.

Tässä kohdassa on kaksi versiota. Veikko muistaa, että hän olisi herännyt lumen lykkimisen jälkeen yöllä siihen, että veri pulppuaa nieluun, lähtenyt kakomaan vessaan ja löytänyt siellä vuotokohdan. Tämän jälkeen kertomus jatkuu yhteisenä.

– Pitäisikö soittaa ambulanssi? kysyn.

– Ei varmaan. Kyllä tämä tästä.

Olemme saaneet tammikuun lopulla 1974 puhelimen. Alan etsiä ambulanssin numeroa puhelinluettelon etusivuilta. Selaan ja selaan. Hätäännyn, sillä en näe mitään, en löydä, en näe numeroita, sivut ovat sumun takana. Hätäännyn lisää. Pakotan itseni tarkentamaan katseeni ja kun oikein yritän, löydän numeron, väännän sen ja kerron tilanteen. Luvataan tulla heti, sillä tilanne tuntuu vaaralliselta. Raision keskustasta matkaa on vain viisi kilometriä, kahdeksan minuutin odotusaika tuntuu ikuisuudelta. Veikko painaa riuskoilla voimillaan vuotokohtaa. Se osoittautuu hänen pelastuksekseen. Ilman sitä verta olisi ehtinyt vuotaa liikaa. Käsi on täysin puutunut kauan tapahtuman jälkeen.

Milloin hätänumero 112 tuli? Muistan, että olen opettanut sitä kovasti Kuloisten koulussa, mutta muistan täysin väärin. Wikipedia kertoo, että hätänumero otettiin käyttöön vasta 1993, ja nyt olemme tässä kertomuksessa vasta vuodessa 1974. Olen kuitenkin opettanut puhelinluettelon käyttöä, ja siitä olemme katselleet erilaisia hälytysnumeroita. Minusta ne ovat olleet oikein hienosti esillä, mutta tositapahtumassa numerot saattavat olla vaikeita löytää, ainakin, jos aivosumu kätkee numerot.

”Olet oikein hyvä ja kiva opettaja, kymmenen pistettä”, tytöt kirjoittavat minulle. He haluaisivat olla kanssani enemmän. Voisimmeko pitää vaikka kerhoa yhdessä? En oikein tiedä, mutta lupaan miettiä asiaa. Aikaa on vähän, mihin laittaisin omat lapseni. Asia jää kuitenkin itämään.

Äitini on ollut vähän väliä kipeänä, vatsaa polttaa ja niin hänet viedään elokuun puolessa välissä Loimaan sairaalaan. Hän on huonossa kunnossa, ”sekopäisenä kivusta”, mutta pääsee pois kuun lopulla. Saima, sisko, joka on jäänyt eläkkeelle maaliskuun alussa ja muuttanut Liedosta Ainon, sisko, luokse Koulukadulle Turkuun, auttelee Vesamäessä koko syyskuun, koska Annakin, sisko, on huonona. Isän synttärit, 75, vietetään lokakuussa ja taas kaikki väki, kaikki väki, tip tap, tip tap.               

Äiti viedään sairaalaan marraskuussa, tällä kerralla leikkaukseen, häneltä leikataan sappikivet. Anna viedään sairaalaan marraskuun puolivälissä ja hän kuolee 25.11.1974. Äiti on ollut lepäilemässä Turussa leikkauksensa jälkeen. Hän on hyvin pahoillaan siitä, että Anna kuoli niin, ettei voinut käydä hänen luonaan sairaalassa. ”Jumala yksin tietää tuskani. Kuitenkin uskon anteeksiantamukseen.” Annan hautajaiset vietetään joulukuussa. Paljon on ollut väkeä ja paljon kukkia. Aatos on siunannut tätimme ja hänen vaimonsa, Aino, laulanut.

Veikon suvun puolelta surut vyöryvät ylle. Laimi yrittää kaikkensa, vaikka mieleen vyöryää outoja ajatuksia. Hän yrittää hoitaa huushollia sukulaisen luona, ei onnistu, häntä pyydetään Helsinkiin sukulaislasta hoitamaan, hän menee, mutta ei onnistu. Vesa, Veikon veli, opiskelee Otaniemessä teknillisessä korkeakoulussa, siinä ”lähellä”, mutta se ei auta. Vesa kuskaa kotoa äidin ja omaksi ilokseen niin perunat kuin mustaviinimarjat ja meijeristä ostettua juustoa, jota hän syö hyvin harkiten, jotta se riittäisi seuraavaan kotilomaan asti.

Vuoden lopulla Jukan ja Ullan uusi navetta valmistuu. Se on hieno ja suuri. Varmaan parikymmentä lehmää mahtuisi. Ja minkälainen lannankerääjä, lypsinkoneesta puhumattakaan. Ei mitään ämpäreitä enää, ei. Nyt on putket, joihin maito imetään. Sieltä maito kulkeutuu suureen tankkiin. Voi upeutta.

Asko ja Mirja ovat menneet kihloihin ja Ilkka asuu perheensä kanssa uudessa kodissa, jossa on nyt tilaa aivan eri tavalla kuin Puistokadun kodissa. Salmella ja Ilkalla on kolme poikaa: Jukka, Miikka ja Markus. Ullalle ja Jukalle on syntynyt Hannu vuoden alussa.

Meidän ydinperheessämme kaikki soljuu entiseen malliin. Kummankin työpaikat ovat lähellä, työ on tullut tutuksi, auto on rikki vähän väliä, jättää tielle, mutta Kuloisten ja Kaanaan välinen matka ei ole kuin kymmenisen kilometriä. Useimmiten Veikko heittää minut mennessään ja tulee hakemaan, sillä harmittavan usein Mersu ei suostu lähtemään koulun parkkipaikalta. Juha on koulussaan ja tuo keväällä kotiin todistuksen, jonka keskiarvo on noussut huimasti. Nyt jo yli kahdeksan. Vitosen pinnasta kahdeksaan on hyvä saavutus. Hän käy musiikkiopistossa Turussa. Kerran hänellä ei jostakin syystä ole paluurahaa. Joku antaa sen hänelle. Olen siitä tuntemattomalle miehelle ikuisesti kiitollinen.

Veikon bussikokemus on Outin kanssa. Outi tahtoo seisoa penkillä. Kun Veikko ja Outi ovat lähdössä bussista, kuljettaja alkaa huutaa penkkien likaamisesta. Veikko kiskaisee ruskean takin yltään ja pyyhkii penkin. Se on just niin veikkoa.

Outi, kesällä syntynyt, on yli nelivuotias vuoden lopulla, Esa lähentelee jo toista vuottaan. Juha on 11, minä 27 ja Veikko 28. Viisihenkinen työtätekevä, Kaanaan koululla asuva, tavallinen perhe. Iloitsen lapsista valtavasti. Leikin heidän kanssaan. Kotihommat teen yhdessä lasten kanssa. Outi alkaa kutsua isäänsä Veikko Viherlahdeksi.

Äitini summaa vuotta 1974 sään osalta näin: ”Oli ihmeellinen vuosi. Ensin oli kuiva ja kylmä, sitten kun alkoi sataa, sitä satoi ja satoi. Sanottiin juur radiossa, että vain kaksi kertaa vuosisadassa sataa näin paljon. Paljon jäi viljoja pellolle. Ei meillä paljon mitään ja kynnettyäkin tuli. Joulun aattopäivinä monet otti perunoita.”

Minä en muista sateista mitään. No, tietenkin lasten kanssa uloslähteminen oli ainaista keltaisten kurahousujen pukemista.

*

Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.