Elokuu 1975 alkaa sillä, että haen Veikon kotiin joltakin leiriltä, leikkaamme Esan hiukset, varmaankin ensimmäisen kerran hänen elämässään ja ihailemme vanhempien tavoin, miten hienosti Esa osaakaan istua sylissä leikkauksen ajan. ”Äidin (eli minun) sydän melkein pakahtui onnesta”, kirjoitan kalenteriini. Veikko saa myös uudet saappaat ja tossut. Olemme kävelleet kaupungilla Turussa ja katselleet kotiurkuja. Illalla menemme Samppalinnan kesäteatteriin Kalevalaa katsomaan yhdessä vanhempieni kanssa. Aino ja Saima ovat Esan kavereina. Ja nyt puolestaan Outi on osannut olla niin kauniisti katselijan paikalla, että taas on sydämeni pakahtua onnesta.
Kun Ööröpöörö palaa pyöräretkeltään, meille tulevat Olli-Pekka ja Juha. Siihen saumaan loppuu vesi. Päätämme lähteä taas kerran kuoron mökille ja saunomme/uimme siellä kuin hullut. Päivän päätteeksi Veikko lähtee Partaharjulle. Veikko vie auton, siispä oleskelemme. Mittari näyttää 32 astetta. On menossa kuulemma vuosisadan kuumimmat helteet. Kinnaset vievät sakkini, kolme kohellusiässä olevaa poikaa, sekä Outin ja Esan plus Kinnasen omat kaksi Kesärantaan. Juha ja Olli-Pekka viihtyvät runsaan viikon ajan. Vanhempani ovat tässä sähinässä mukana. He ovat varmasti väsyneitä, kun meilläolopäivät ovat ummessa. Miten kuljetan kaikki, kun ei ole autoa? En muista.
Tällä viikolla olen kirjoittanut vihon kuvasivulle: ”’Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.’ Luulin menneeni naimisiin, huomaankin olevani yksinhuoltaja kahden ihmisen palkalla.” Veikko on yhdeksän päivää Partaharjulla. Hän palaa autoineen juuri ennen, kun koulu alkaa.
Heikki Kaukinen, ystäväni nuoruuden kesien ajalta, saa paikan Vammalan seurakunnan pappina. Tapailemme edelleen silloin tällöin, mutta nyt suhteen pitää muuttua uudenlaiseksi, sillä hän tulee Vammalaan vaimonsa Mervin kanssa. Iloitsemme kaikin, että Heikki on löytänyt paikkansa. Mervi muovaa kodin puitteet ihastuttaviksi.
Lapsuuteni suuri vaikuttaja, Ristimäen täti, kuolee Vammalassa. Hän on se, joka on puhunut autuuden asioista äitini kanssa kotimme pihamaalla. He ovat puhuneet myös, miten jokin asia ei ollut vielä ”kirkastanut” puhujalle. Esteri-täti on itkenyt ja nauranut. Hän on huomannut myös lapsen. Minun on ikävä häntä.
Leenan ristiäiset ovat Loimaalla. Menemme sinnekin. En tiedä, miten. Auttelen keittiössä ja huomaan, että ulos kuistille on unohtunut jokin astia, jossa on jotakin ruskeaa vettä. Unohtunut jotakin lasten leikkivettä. Huljautan veden menemään. Kun kaste on ohi, Aino pyytää, että haen kotikaljan ulkoa ruokapöytään. Etsiskelen aikani ja palaan kertomaan, etten löydä astiaa. Aino tulee mukaan ja ulps! siinä huomaan, mitä ruskea vesi oli ollut. Onneksi Ainolla on jääkaapissa jonkin verran sitä samaista kaljaa.
Matkalla tulemme kipeiksi. Lähes aina vierailujen jälkeen joku sairastuu ja siitä se leviää muihinkin. Flunssia tulee ja menee, siksi niitä ei oteta kovin vakavasti. Vieraat saavat tulla, jos niin on suunnitelma. Jukka ja Ulla tulevatkin käymään ja jättävät tytöt (Elina, Eeva) meille. He tulevat hakemaan heidät neljän päivän kuluttua, sillä koulut alkavat.
Syntymäpäivänäni olemme ensin Eurajoella ja kun palaamme kotiin, tulevat Mellaset, Aatos perheineen ja Saima. Loimaalaiset jäävät yöksi, minä siitä aamulla kouluun. Lapset viedään Järven Eilan hoitoon. Tällä viikolla ostan prässäyslaitteen. Olen nähnyt sellaisen messuilla ja himo sen saamiseksi on suuri. Elnapress Electronic maksaa 1500 mk. Kun saan sen, prässään koko kesän pyykin.
Joskus saan Veikon mukaan pyykin viikkaamiseen. Se on lapsille juhlaa, sillä silloin tuulee ihanasti suoraksi pöyhittävän ja sitten vielä taitoksiin vedettävän lakanan alla. Joskus voi päästä lakanan päällekin keinumaan, aika useinkin. Viikkaamisessa menee lasten kanssa aikaa.
Minulla syyslukukausi alkaa koulutuspäivillä, kolmas vuosi Kuloisten koululla. Kirjoitan, että koulu alkaa hyvin vaisusti. Kuuma kesä ja paljot menemiset ovat vieneet voimat. Seuraavana päivänä kirjoitan, että ”kaikki on valmista. Päivä lukujärjestyksen mukaan.” Seuraavana päivänä Laimi tuodaan meille. Myöhemmin hän kirjoittaa, että ”siellä Raisiossa oli sellaista ja tällaista. Menomatkalla autossa oli oikein hauska istuskella. Outi lauleli koko matkan ja kaikki, Veikko, Irja ja Esa laulelivat myös.”
Laimi jaksaa olla kolme päivää. Hänestä meillä on ”hienoa, mutta vierasta ja pelottavaa. Ööröpöörö plimputti pianoa aina ja lapset olivat terveitä ja vilkkaita niin kuin normaalit lapset ovat.” Olemme olleet hänen ja Askon joukkion ja heidän vieraidensa sekä naapuri Virtasen Eevan kanssa Turun messuilla ja Illossa sekä Loimaalla. Ei ihme, että on tuntunut pelottavalta. Menemme vielä Karkkuun. Veikko jää sinne neuvottelupäiville neljäksi päiväksi. Kun hän palaa kotiin, hän lähtee purjehtimaan.
Kinnasen Antti aloittaa nelivuotisen opiskelun Tekussa eli Teknillisessä opistossa syksyllä 1975. Hellakselta, jossa Marjatta on töissä, aletaan vähentää työntekijöitä. Antti saa opintolainaa, mutta muuta tukea opiskelijoille ei vielä tarjota. Sanavalmiina ja rohkeana ihmisenä Marjatta menee puhumaan johdolle heidän tukalasta tilanteestaan ja saa pitää paikkansa. Iso ilo. Hänelle osoitetaan työtä tietohallinnosta, jossa hän tekee omien sanojensa mukaan ”kaikkea”, muun muassa tietokonekortteja. Niiden korttien ja Vesan opiskelun kautta tietokone alkaa tunkeutua meidänkin elämäämme.
Mirja ja Outi piirtävät Marjatan tuomille hylätyille reiällisille korteille. Vahinko, etten ole löytänyt yhtään sellaista piirrosta. Nyt olisi kiva katsoa niitäkin kortteja. Muistan ne hyvin, sillä koko homma ihmetytti minua sangen suuresti. Miten niin tietoa voidaan säilöä pahveille, joissa on vain reikiä sekaisessa järjestyksessä? Kortit olivat ruskehtavia, kiiltäväpintaisia ja kooltaan noin 20×10 cm. Huonoja piirrosalustoja. Meillä piirustuspaperin menekki on valtava. Kaupasta sitä ei voi ostaa, mutta tädit saavat jostakin jäännöspaloista koottuja nippuja. Niistä iloitaan aina, samoin hyvistä pastelliliiduista ja tusseista.
Lapset saavat omat kukat hoidettavakseen. Esa saa ihmepensaan. Minkä Outi? Esa kysyy Veikolta ulkona: ”Arvaa, mitä mull on saappaassa, isi. Isä: ”Kiviä.” Esa: ”Jalka.” Outi puhuu unissaan. Hän sanoo: ”Et, et saa. Äiti, Esa keittää ihan yksin pop cornia. Esa laittaa liian paljon öljyä.” Ööröpööröllä on musiikkiopisto kahdesti viikossa. Hänen opettajansa on Marketta Kosonen. Ööröpöörö tekee matkan Ruotsiin Jarmon kanssa. Lapset ovat I-H-A-N-I-A, omasta mielestäni, kirjoitan onnellisena.
Outi yrittää uskaltaa olla seurakunnan päiväkerhossa. Häntä ujostuttaa vallan valtavasti. Hän ei haluaisi jäädä sinne millään ja niin hän jää parin kerran jälkeen pois. Saamme kuulla, että Järven Eila ei saakaan pitää lapsia, mutta voisimme hakea lastenhoitotukea kaupungilta. Mellasen Pirjo on tällaisen uuden asian takana. Hän tietää, koska on työssä kaupungilla. Haemme tukea ja saamme sitä. Uutinen on niin iso, että olen vetäissyt ilolauseen perään kolme huutomerkkiä. Outi on viiden ja saamme ensimmäisen kerran apua lastenhoitoon yhteiskunnalta. Veikko panee tiedon kunniaksi puvun päälleen ja herrastelee sen kanssa hetken aikaa.
Tällä viikolla näytelmäkerho Kuloisten koulusta tulee kotiini, harjoittelemme lähetyksestä kertovaa näytelmää. Opettajat perheineen ovat olleet edellisellä viikolla kylässä meillä. Olen tehnyt heille luontopolun ja mitä kaikkea muuta leikkiä. Näytelmäharjoitusten jälkeisenä päivänä oma kuudesluokkani tulee meille. Ulkoilua, voileipiä, musaa ja tanssia. En yhtään tiedä, miksi näin monta tapahtumaa on pitänyt järjestää vähällä aikaa. Ja heti perään Illoon tällä kertaa sontatöihin. Kesän mittaan Veikko on käynyt tekemässä Toivelan, eli vanhempiensa vanhuudenkodin perustuksia. Laimi kirjoittaa veljelleen, ettei yhtään ymmärrä, miksi sellaista tehdään ja ollaan sitten niin väsyneitä. ”Mitä typeryyttä se talon rakentaminen! Ne näyttävät niin vanhoilta ja väsyneiltä, etteivät taida kovinkaan kauan elää.”
Tänä vuonna pidän oppilaiden kanssa lähetyskerhoa Vaisaaren seurakuntakodissa. Askartelemme, laulamme, puhumme lähetystyöstä, keräämme rahaa lähetysjärjestöjen kohteisiin. Vaisaaren seurakuntakodin sali täyttyy lapsista. Heitä on kerta toisensa jälkeen noin 80, muistaakseni kerran viikossa. Minulla on myös omat lapset mukana. Oppilaani saavat opastaa pienimpiä tosissaan, mutta onnistumme. Saamme paljon myytävää joulumyyjäisiin. Katselen myyjäisissä Raision seurakunnan haudankaivaja Antti Juvaa ja vetoan hänen hyvään sydämeensä. Pyydän, että hän ostaisi punaisen, petsatun kirjekuoritelineen, vaikka ei ikinä tekisi sillä mitään. Ja Antti ostaa. Hän ostaa paljon muutakin. Olen ihan varma, että hän heittää ne menemään, mutta en anna sen häiritä iloani. Tärkeintähän on nyt saada nämä lasten tekemät työt myydyiksi.
Saan kirjeen presidentti Urho Kekkoselta. Hän vastaa minulle ja kiittää kirjeestäni. Hän on pahoillaan, että nuori ihminen on menetetty Raision keskustan vaarallisessa risteyksessä. Nuori on Oili Kulonen, minunkin tuntemani seurakuntanuori. Presidentti lupaa puuttua Raision keskustan liikenneoloihin. Tiedän, että hänen kansliassaan joku on kirjoittanut kirjeen ja allekirjoituskin on luultavasti valmista kamaa, mutta en anna sen häiritä. Iloitsen Kuloisten koulun opettajien kanssa, että sain tehdyksi teon eli kirjotetuksi kirjeen. Edes jotakin. Edes kirje, ettei aina vain puhetta ja sanoja.
Syksy on sadoton. Metsä ei anna marjoja eikä sieniä. Minua huolestuttaa talven ruoka. Lokakuun puolessavälissä saan lopulta vuoden sienet, ne, joita en luullut saavani. Olen Lammeksen Paulan kanssa Viherlahdessa päivänavausseminaarissa. Paula on löytänyt sienipaikan. Menemme sieneen ennen kuin muut heräävät. Joinakin päivänä leivon hullun tavalla aamusta iltaan. Meillä on iso pakastin pienen keittiömme liukuoven vieressä. Veikko vie Leenalle pyykkikoneen Tampereelle. Minun äitini sanoo Outille: ”Sun äitisi lapsena aina lauloi koko ajan ja touhusi.” Outi siihen silmät kirkkaina: ”Kyllä se vielä nytkin touhuaa hirveesti, mutta ei se laula, se leipoo vaan.”
Laulan paljon Outin kanssa, mutta en juuri koskaan ilman säestystä. Siihen on syynsä. Kaikki alkoi Jo Karjalan kunnailla -laulusta 1966. Olin valinnut sen seminaariin pääsykokeen lauluksi. Näin lehtori Somerman kasvoista, ettei mennyt ihan putkeen. Olin hämmentynyt, koska minulla oli kuitenkin laulusta todistuksissa numero yhdeksän. Herbert Somerma näki pettymykseni ja alkoi jutella niitä näitä karjalaisista ja heidän lauluistaan. Tietenkin tiedän karjalaiset, meillä on yhä edelleen läheisinä ystävinä Impi ja Reino Anteroinen lapsineen jostakin sieltä kaukaa. Nämä ihmiset ovat erittäin rakkaita ja tärkeitä vanhemmilleni.
Heidän ihmeellinen toistensa löytämisen kertomus viehätti lapsena ja viehättää edelleen. Impi Anteroinen lapsineen on sodan aikana määrätty asumaan vanhempieni luo. Päivä toisensa jälkeen he käyvät kuuntelemassa puolentoista kilometrin päässä olleesta naapurin radiosta uutisia sodasta ja erityisesti perheitään etsivien, kentältä palanneiden nimiä. On taas yksi ilta. Kaikki toivo on mennyttä, sillä Reino Anteroinen ei tunnu etsivän perhettään. Hän on siis kaatunut. Impi pukee jo takkia ylleen ja on lähdössä, kun kuulee radion rätinän keskeltä: ”Impi Anteroinen, Impi Anteroinen. Reino Anteroinen etsii perhettään.” Impi lysähtää kasaan.
Minä siis opin, että en laula puhtaasti. Kuulen kyllä, hyvinkin kuulen, jos joku ei laula, mutta itseäni en ollut kuullut, en ollut tiennyt edes vahtia, olin vaan vedellyt menemään. Nyt vahdin Outin ja muiden kanssa, sillä en halua, että he oppisivat laulamaan kuin minä. Veikosta en välitä. Laulamme keskenämme paljonkin ja lopulta virren tai laulun päättyessä olemme kavunneet laulamaan hyvinkin korkealta. Veikko etsii omalle äänialalleen sopivaa tenorikohtaa ja minä seuraan perässä, en voi sille mitään. Laulamme korkealta ja kovaa äänijänteet kireinä.
Olen kirjoittanut muistiin toisenkin pienen anekdootin Outista: Tulimme Osuuskaupasta. Outi kantoi silakkaämpäriä ja mäen alla sanoi: ”Äiti, en mää enää jaksa näitä silakoita kävelyttää.” Outilla on vahva hoivavietti. Hän pyyttä kissaa ja saa sen. Ainilta haetaan punaruskea söpö pentu, mutta pissa haisee liikaa. En meinaa kestää sitä millään, marsussa olisi ollut ihan tarpeeksi. Minulla on hyvin herkkä hajuaisti. Lisäksi kissa tappaa Esan seuraamia lintuja. Veikko on väsännyt kissalle raput/tikkaat, joita pitkin se kiipeää ikkunasta keittiöön juuri sen pensaan kohdalta, missä Esan katselupaikka on.
Kuloisten koulussa järjestetään juhlasali lasten vanhempia täyteen kerännyt keskustelu koulusta ja kasvatuksesta. Luokkani esittää siellä Kirsi Kunnaksen runoja ”hauskoina liikuntaleikkeinä”, kuten Rannikkoseutu asian ilmaisee. Ööröpöörö on toiminut säestäjänä leikeille. Suosionosoitukset ovat valtaisat, hyvin pitkät.
Sunnuntaisin vierailemme huomattavan paljon ympäristöseurakuntien jumalanpalveluksissa. Tällä kerralla on vuorossa Maskun kirkko. Unkarista Suomeen muuttanut kirkkoherra, TT Rudolf Molnar kiittelee saarnassaan meitä siitä, että olemme tulleet lasten kanssa kirkkoon. Tuntuu hyvältä, sillä kirkkoon tullessamme olen juuri kuullut aivan päinvastaista: ”No, nyt rauha meni.” Minun paha mieleni muuttuu hyväksi. Muistan veljeäni Ilkkaa, joka meni vaimonsa ja Jukan kanssa kirkkoon Helsingissä. Joku oli sanonut Ilkalle vastaavalla tavalla kuin meille sanottiin, mutta Ilkka on paljon nokkelampi kuin minä. Hän vastasi sanomalla. ”Jeesus sanoo: Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä.” Oli mennyt nainen hiljaiseksi. Muistan Ilkkaa aina, kun lapset kiehnäävät kirkossa.
Pääsen suureen lähetysseminaariin jonnekin vähän kauemmas, en muista minne, en ole merkinnyt paikkaa. Pääsen mukaan, koska vedän suurta lähetyskerhoa ja olen saanut lapset innostumaan lähetystyöstä. Seminaarista on jäänyt käteeni yksi muistiinpano. Ranskalainen lehtimies on sanonut: ”Jos te uskotte siihen, mitä puhutte ja opetatte, teillä pitäisi olla tuli hännän alla.” Myös sitä korostetaan, että lähetyksessä informaatio on pääasia, ei rahojen keruu. Lasten kanssa olen huomannut, että rahojen keruu viehättää heitä ja panee tekemään joskus hyvinkin intensiivisesti ja innokkaasti. Olen kirjoittanut suuresta lähetysseminaarista kolmannenkin asian: vitsin satasesta ja kahdestakymmenestä pennistä. Satanen kehuu, kuinka hienoissa piireissä se saa vaellella. Kaksikymmenpenninen sanoo: On minullakin jotakin erikoista. Minä käyn joka pyhä kirkossa.”
Tämän sunnuntain jälkeisellä viikolla juhlitaan minun isääni meillä 20.10. Hän saa kahvin sänkyyn ja saa kuulla laulun Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Outi laulaa sen hänelle. Tyttärentyttärellä ja hänellä on ihmeellinen, herkkä suhde. He pitävät toisistaan niin, että se näkyy, mutta toista kunnioittavalla, lämpimällä tavalla. Varmaan isä on pitänyt Aulista ja minusta samalla tavoin silloin, kun olimme saman ikäisiä kuin Outi nyt.
Veljeni Askon, sen Maamme-laulun soidessa syntyneen, ja Mirja Lahtisen häät vietetään 25.10.1975 Loimaan kaupungin kirkossa. Kasvinkaveri Erkki naapuritalosta on vihitty keväällä. Vieraita juhlassa on noin 70 henkeä. Kalervon väki ja Veikko eivät ole päässeet paikalle, kaikki muut ovat. Veikko on lähtenyt aamulla Helsinkiin, jossa on luultavasti ollut jokin tapahtuma. Mirja muistaa, että Aino ja Aatos järjestivät heidän häänsä, koska heillä itsellään ei ollut mitään kokemusta juhlien järjestämisestä. Aino on synnyttänyt Leenan heinäkuussa Forssan sairaalassa, mutta sehän ei nyt estä juhlien järjestämistä, kuten olemme nähneet omalla kohdallamme (Ulla vs. Eeva 1968).
Aatos vihkii pikkuveljensä Mirjalle pariksi. Kaksi hyvin hentoista nuorta siinä alttarilla ja ujoina juhlassa kaikkien keskipisteenä. He ovat hyvin helpottuneita, kun juhla on ohi, vaikka kaikki on mennytkin ihan hyvin.
”Avioliitto on tehtävä”, kirjoitan vihkoon. Me olemme olleet naimisissa seitsemän vuotta. Kirjoitan vielä, että ”Veikolla on ihan liikaa työtä.” Laimi tulee jälleen, pelkään häntä pikkuisen, lasten vuoksi. Laimi käy Veikon kanssa Kaanaan työkeskuksessa, mutta viikon kuluttua hän haluaa jälleen kotiin. Olen helpottunut.
Koulumme järjestää 11.11. illan kirkkoon. Minun luokallani on siellä upea esitys teemasta Meillä ei ole aikaa. Produktioni ovat niitä saunan lauteilla syntyneitä, joiden tekemisestä kerroin jossakin luvussa. Oppilainen vanhemmat ovat ihmeissään, mitä lainkaan teen lasten kanssa. Jari L:n isä tulee sanomaan juhlan jälkeen: ”En voinut mitään, mutta vedet tulvivat väkisin silmiin.” Iso kiitos.
Itselläni juhla kuluu mahakivussa. Lampun Liisa passittaa minut tutkimuksiin seuraavana päivänä, epäillään umpisuolta. Mitään ei löydetä. Vasta kymmenen vuoden kuluttua tiedän, miksi polttoja tulee aika ajoin. Keniassa tulen oppimaan, etten saa käyttää maitoa. Mutta nyt tässä vaiheessa, kirjoitan, makoilen ja olen äreä. Viikon päästä tästä, merkintäni on selkeä: ”Kauheaa touhua. Ihan poikki.” Ja seuraavana: ”Ihan poikki.”
Kun joulujuhla on koulussa ohi, opettajalla on kotona väsynyt ja tyhjä olo. Vasta nyt voimme ajatella omaa joulua ja lahjoja. Lahjojen teko ja jakso siirtyy aatonaattoon. Viime tipassa saamme paketteihin jotain. Outi saa Veikon tekemän leikkimökin, Ööröpöörö viulun ja Esa ”muuta mukavaa”. Varmaan traktorin tai auton. Veikko on pukkina ja lapset rakastavat häntä. Aattona lähdemme Illoon. Siellä lehmä saa poikimahalvauksen. Eläinlääkäri käy kaksi kertaa illan aikana. Tästä tohinasta lähdemme Eurajoelle ja Ööröpöörö kysyy, emmekö voisi viettää joulua kotona kaikessa rauhassa. Kysymys on hyvä ja jää mieleen. Eurajoella on vaivautunut olo. Puhumme vain pellon vuokrauksesta. Seuraavana päivänä pääsemme kotiin – ”vihdoinkin”, kirjoitan.
Mutta emme me mitään kotona olleet. Seuraavana päivänä jo Ainon ja Saiman luona, sitten Loimaalla, mutta lopulta myös kotona, koska Asko ja Mirja tulevat perinteiseen vuoden vaihteen viettoon. Olemme vuoden viimeisenä päivänä iltakirkossa kello 23. Outi on mukana ja nukahtaa alkuvirren aikana. Aamulla hän sanoo: ”Olipas se lyhkänen jumalanpalvelus, kun pappi ei ehtinyt edes saarnata.” Nukumme uuden vuoden 1976 puolella yhteentoista asti aamulla.
Edelliset
kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai
oikealla olevasta palkista Arkistot.
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.