83. Elokuusta jouluun 1977

Luen Tuula Sääksin joulukirjeestä 2020 entisen tutun ja aikojen myötä unohduksen suohon painuneen itä-afrikkalaisen ajatuksen: Menneisyys on silmien edessä, tulevaisuus selän takana. Tuula on selittänyt tätä ajatusta meille Keniassa 1980-luvulla niin, että afrikkalainen istuu kuin junassa selkä menosuuntaan päin. Edessä olevaa ei näe, mutta menneisyys avautuu silmien edessä.
                      Olen saanut eläkkeelle jäämisen ja erityisesti koronan myötä tulleen rauhan myötä mahdollisuuden katsella silmieni edessä avautuvaa menneisyyttä. Olen katsellut ihastellen ja samalla kummallisen ulkopuolisena tätä näkymää. Eniten ihmetyttää, miten paljon olemmekaan jaksaneet puurtaa ja miten ehdottoman antautuneita olemme olleet Kristuksen maailmanlaajan kirkon tekemälle työlle. Olemme rakastaneet seurakuntaa ja sen tekemää työtä. Rakastaa on teonsana, näin sanoi aamuhartaudessa puhunut rovasti Matti J. Kuronen. Tähän olemme pyrkineet, tähän tekemiseen. Olemme rakastaneet.
                      Kesän 1977 loppupuolta hallitsevat isot tekemisen tapahtumat, sellaiset kuin Ööröpöörön rippikoulu ja -juhla, Outin koulun aloittaminen ja traktorin osto.
                      Minä olen vielä heinäkuun loppupuolella olleen Lähetyskongressi 1977 liekeissä, kun menen Veikon ja lasten luo Velkuan Palvan saarelle leirille. On sovittu, että olen iltakymmeneltä Teersalossa. Haahuilen rannalla ja tunnen olevani hyvin yksinäinen oudossa paikassa. Lopulta sitten minut noutaa Risto Talvinen. Minua nolostuttaa kovasti, että joku minulle tuntematon ihminen näkee sellaisen vaivan ihan vain minun vuokseni. Kun saavun leirirantaan, alue on kuin ”aavekaupunki”, sillä on jo pimeää. Lapseni ovat onneksi hereillä, puhetta ja halaamista riittää. Yksinäisyys on tiessään. On ihanaa olla yhdessä.
                      Halaamme lujasti. Minulla on syyllinen olo, että olen ottanut itselleni muutaman oman päivän Helsingissä. Haluan korvata sen nyt täysin. Saunomme telttasaunassa hullun lailla, uimme, köllöttelemme teltassa, kun tietenkin sataa ja nautimme toisten tekemästä ruoasta. Leirillä lasten on ollut opittava riu’ulla istuminen ja moni muu alkeellisissa oloissa asumisen asia. Sitten käy niin, että kokit lähtevät jostakin syystä pois ja niin minä ”pääsen” hommiin. Olen löytänyt lasten kanssa valtavasti herkkutatteja. Laitan niitäkin. Halstraamme silakoita, syömme naulaperunoita. Valmistan leirille varatuista lopuista ruoista herkkuja.
                      Leirin purkamispäivänä aurinko onneksi paistaa. Pääsemme Satava-yhteysaluksella Teersalon rantaan. Enpä olisi tuolloin tiennyt, että niin herkkusienisadot kuin Lasse Aimoselta saatu leiripaikka, Teersalon ranta ja Satava tulisivat olemaan elämäni arkipäivää. 
                      Käymme katsomassa rippikoululeiriläistämme ja saamme kuulla sen, mitä sydän kylmänä olen odotellut. Leirin johtaja Onni Norvasuo kertoo, että Ööröpöörö on ”hyvin levoton, hyvin levoton”. Kun kysyn, voiko Onni pitää hänet kuitenkin leirillä, hän sanoo yrittävänsä.
                      Veikon leirin jälkeen alkaa Veikon kesäloma, ja niin lähdemme vesibussilla Nauvoon. Emme ole kertoneet Mellasille tulostamme, mutta emme välitä, vaikka he eivät olisikaan kotona, tärkeintä on matka. He ovat kotona, juomme kahvit ja minä ihmettelen, miten he pärjäävät niin ruotsinkielisellä seudulla. Puhumalla ruotsia, he vastaavat. Minulle tämä kaikkia muita kieliä kuin suomea säikkyvälle ihmiselle on tarpeellinen moukarinisku mieleen. Outi jää pitkäksi ajaksi leikkimään ystävänsä Sannan kanssa Nauvoon.
                      Isokarhu Antti Juva, joka on ihastunut lapsiimme, haluaa myydä traktorinsa meille. Hän on lopettelemassa uraansa maanviljelijänä, sillä Raision kaupunki tahtoo hänen peltonsa kaupunkilaisten asuinalueeksi. Hän on lähes itkun partaalla, ehkä itkeekin myöhemmin, kun joutuu luopumaan traktoristaan Nuffield 1968. Hän myy sen 12.000 markalla sen lisäksi työkoneita a’ 500 markkaa. Yhteensä meidän pitää löytää jostakin 14.000 markkaa. Veikko ajaa Nuffieldin Eurajoelle. Matka sujuu hyvin, mutta kun traktoria yritetään käynnistää pihassa, se ei sano enää mitään. 
                      Mutta meillä on nyt traktori, ikioma ja olemme siitä hyvin iloisia. Pappa on siitä hyvin tohkeissaan. Sitä käydään useaan otteeseen miesporukalla ihailemassa. Esa istuu Nuffieldin istuimella, ohjaa suu prutisten silmissämme suurta traktoria ja on niin onnellinen. Vaihteita ei saada pitkään aikaan kuntoon. Sama Nuffield pörähtää nykyisin hyvin käyntiin yhä edelleen. Antti on muistoissamme hyvin vakaalla paikalla. Kunpa hän olisi saanut kokea sen, miten paljon hänestä pidimme.   
                      Alamme tehdä puimuriin säiliötä, koskapa kylmäilmakuivuri on tehty ja valmis. Säkkejä ei enää tarvita, tarvitaan säiliö. Minäkin olen mukana tekemässä sitä, lopuksi saan maalata säiliön kirkkaan punaiseksi. Traktorin lavaan aletaan tehdä laitoja. Ne samat ovat käytössä vieläkin, tosin erittäin pahasti tärveltyneinä. Tässä vaiheessa 1977 alamme hyvin nopeasti huomata, että emme saisi koskaan takaisin maanviljelyksestä sitä, mitä siihen kulutamme, puhumattakaan katteesta. Mutta meissä asuu valtaisa toivo. Emme anna periksi, emme, vaikka aikaa ja rahaa palaa lähes turhaan.
                      Tietenkin sienestän myös ja teen peltotöitä, mutta mitään teknistä en ole saanut tehdä ennen tätä. Minulle kuuluvat kotihommat, se on niin selvää. Illalla teemme jotain, mitä nuorten kuuluukin tehdä. Lähdemme moottoriveneellä Kaunis- ja Orjasaaren ympärikierrokselle. Se on tähän 2020 asti ainut reissu, minkä olemme sinne suuntaan tehneet. Kuljetamme Veikon tekemää venettä auton katolla.
                      Näinä päivinä Esa kysyy minulta: ”Tiedätkö, äiti, miks asuntovaunussa on kiva nukkua?” Hänen vastauksensa tulee saman tien: ”Siks, kun saa olla isän ja äitin vieressä eikä tartte pelätä semmossii haamui, mitä ei ookaan.”  Outi on Turussa isotätien kanssa. Hän ostaa heidän avustamanaan koululaukun ja kahdet kengät. Outi on onnellinen varusteistaan.
                      Koulu alkaa 16.8. Outi ei meinaa kehdata mennä koulun ovesta sisään. Ovi on siinä, lähes kotimme oven vieressä, mutta askel siitä sisälle on Outille lähes ylivoimainen. Hän rutistaa minua keittiön ikkunan edessä itku kurkussa. Menemme sitten yhdessä luokkaan. Vanhemmat saavat olla paikalla nimenhuudon ajan. Sitten opettaja Tyyni Vanto käskee lasten vilkuttaa vanhemmilleen.
                      Outi ei vilkuta, ei tietenkään, ei edes katso. Hänellä on kurja olo, sillä jostakin häneen on tarttunut märkärupea. Kerron siitä omassa koulussani opettajille sen vuoksi, että saisin neuvoja vaivan hoitamiseen. Liisa Lamppu kutsuu heille ja niin saamme ihan lääkäri-Viljon avun. Menen lasten kanssa heidän kotiinsa illalla. Viljo käy hakemassa myös Veikon ja Ööröpöörön mukaan. Saamme herkut, avun ja lääkkeet. Semmoisia ne ystävät silloin.
                      Toisena koulupäivän aamuna Outi sanoo menevänsä kouluun iloisella mielellä. Itku tulee kuitenkin, kun en aikonut mennä enää häntä saattamaan. Iltapäivällä hän selittää, että on varmaan koko koulun kiltein oppilas. ”Jos opettaja sanoo, että olkaa hiljaa, niin minä olen hiljaa. Jos opettaja sanoo, että saa puhua, olen silloinkin hiljaa.” 
                      Olemme keränneet koko kesän ajan satoa pakastimeen, mansikoita omasta maasta kymmeniä litroja, mustikoita ja sieniä metsästä aina kun vain on ollut pienkin mahdollisuus piipahtaa metsään. Käymme Pentti Kainosen kotirinteessä poimimassa parisen tuntia ja minä nautin, koska lapset viihtyvät hyvin metsässä ja koska saamme 25 litraa mustikkaa. Perkaaminen ja muu laittaminen väsyttää, mutta keräilijäihminen minussa pakottaa keräilemään, samoin käy Veikon. Ööröpöörön juhlat lähestyvät.
                      Ööröpööröä kestetään rippikoululeirillä, ja niin saamme pitää rippijuhlat 21.8. Konfirmoitava ei meinaa millään vaihtaa juhlavaatteita ylleen, vaikka kaikki meille Kaanaan kotiin kahville tulleet ovat jo lähdössä. Viimeinen taisto käydään puukengistä. Koti jää kauniiksi odottamaan vieraita, sillä Mirja on tehnyt ihania kukka-asetelmia Eurajoen mummun lähettämistä kukista ja metsästä haetuista oksista. Outi on huolehtinut Mirjan kanssa kodin kaunistamisesta.
                      Olen laittanut laatikot uuniin, jotta pääsisimme aloittamaan ruokailun nopeasti. Konfirmaatio alkaa klo 14. Toimitus kestää ja kestää, huoh. Huolestun laatikoistani, vaikka lämpö onkin pienellä. Olen tehnyt maksalaatikkoa ja muita, mitä silloin on tapana. Maksalaatikko on juhlaruokaa, pitopöydissä sitä on aina tarjolla. Taina Suomela on apuna, mutta ketään ei ole kotona laatikoiden apuna.
                      Syömme sitten kuivuneita kikkaroita, mutta onneksi on muutakin. Väkeä on niin paljon, että ruokailun päätteeksi ahmimme kaksi suurta täytekakkua. Olli-Pekka ja muut veijarit ottavat muhkeat annokset. Laulamme ja Ööröpöörö lukee saamastaan Raamatusta muistolauseensa. Paikalle ovat päässeet Ilkka perh., Simo perh., Aatos perh., Jukka perh., Asko ja Mirja, Saima ja Aino sekä vanhempani Laina ja Kasperi. Veikon vanhemmat eivät ole tulleet, koska Martti-papan niska ei kestä niin pitkää ajamista. Väkeä on paljon, mutta päivä on kaunis, nuoriso saa mellastaa ulkona. Päivän päätteeksi kirjoitan, että on ollut hyvä päivä.    
                      Seuraavakin päivä on, sillä kun kerron koulussa opettajakavereilleni rippijuhlista, kysyn spontaanisti, haluaisivatko he tulla juhlimaan meille. Kyllä, kyllä he haluavat. Sovimme, että tehdään se heti, tänään. Moni pääsee, mutta minulle se tietää kyllä melkomoista ponnistusta koulun jälkeen. Pääsen kotiin kello 15:30 ja vastassani on sydänvikainen isäni, joka imuroi olohuoneen kokolattiamattoa. Se näky ei katoa helposti mielestäni. Tunnen syyllisyyttä, mutta myös iloa. Minulla on vanhemmat, jotka tarttuvat toimeen, kun apua tarvitaan.
                      Olen luullakseni iltapäivän mittaan soittanut kotiin ja kertonut suunnitelmistani. Äitini häärää keittiössä ja minä aloitan kakun teon kananmunien vatkauksesta alkaen. Kaikki on valmista kuuteen mennessä. Ruoka höyryää lämpimänä ja päälle päätteeksi syömme vielä vähän lämmintä täytekakkua. Kaikkien vatsat inisevät tyytyväisyydestä, se on varmaa. Seija Saarni on tullut lasten kanssa, Samoin Kaarina Potinkara, Ulla ja Enska Suoranta samoin lapsineen, Paula Lammes ja pojat, Heimo ja Maija Himanen lapsineen, Liisa ja Ville Lamppu poikiensa kanssa sekä Eeva-Liisa Suomela, Pentti Kainonen ja Leevi Lehtonen. Nopealla aikataululla saatiin kokoon hyvä joukko.
                      Veikko lähtee kuun lopulla seurakuntaopistolle Järvenpäähän. Traktori ei edelleenkään käynnisty, auton pohja on niin täynnä reikiä, että se pitää viedä uudestaan Aggen korjattavaksi, ja kun Veikko palaa muutaman päivän päästä ja lähdemme Eurajoelle, siellä puinti ei onnistu. Sataa. Veikko kiertää pellon yhden kerran, jotta näkee, miten viljankerääjä toimii.
                      Minä suuntaan askeleeni metsään ja saan puolukoita. Pellolla kiskon vihan vimmassa juolavehnää ja näen, että lantut ovat suuria ja meheviä, porkkanat surkean pieniä. Revin juureksia mukaani ja annan opettajille. Rymättylästä Mauno Rankilta ostamme kurkkuja 150 kiloa. Osa niistä menee Ullalle ja Jukalle, jotka tulevat hakemaan niitä. Saamme Salmisen Siiriltä Turun Raunistulasta omenia ja päärynöitä. Säilön ne. Syksymmällä sitten saamme loput juurekset puutarhasta ja perunat pellolta. Talven ruoka on turvattu.
                      Väsyttää. Tilaan ajan neuvolaan. Minusta pidetään siellä niin hyvä huoli, ettei missään. Otetaan paljon kokeita ja jutellaan. Koulupäivän jälkeen olen niin väsynyt, että jaksan kuskata kurkkupurkit töin tuskin kellariin. Maata retkotan sängyssä. Outi ja Esa laittavat ranskalaisia perunoita keskenään, sillä Veikko ja Ööröpöörö ovat menneet Eurajoelle puimaan. Esa yrittää viihdyttää minua ruotsalaisella siansaksalla ja rokkilaululla. Virkistyn siitä niin, että jaksan laittaa lisää niitä pahuksen päärynöitä.
                      Väsymys kumpuaa monesta asiasta; on säilöntäaika ja se vie voimia, koulussa teen esiintymisiä oppilaiden kanssa iltaisinkin, teini-ikäinen ei tule kotiin ajoissa, odotan, pelkään ja valvon, Veikko on poissa, vuokrapelloillamme puimassa tai koulutuskeskuksessa Järvenpäässä ja oman osansa vie kohdussani kasvava vauva. Onneksi minulla on apulaisia ja ymmärtäjiä: Juvan Antti kehuu esitystämme maasta taivaisiin, Lammeksen Paula käy Paavon kanssa pilkkomassa päärynöitä, Kinnasen Marjatta, Lea ja Mirja tulevat kyläilemään, joten Outilla on leikkikavereita ja Esa, pieni nelivuotias imuroi ja auttaa minua koko illan, hän purkittaa päärynöitä ja kurpitsaa ja Outi huolehtii, että tehtävät sujuvat oikein.
                      Kun sitten taas kerran suuntaamme Eurajoelle, yllättäen eteen tullut perunashow ottaa aivoon. Pappa on ajanut perunat näkyville, ja meidän on kerättävä ne yötä myöten. Saamme homman tehdyksi ja seuravana päivänä perunoita ajetaan lisää näkyville. Lisäksi puidaan herneet, niitä saadaan neljä ämpärillistä. Panen säilöön kaksi ja annan toiset kaksi Paulalle ja Eeva-Liisalle.
                      Kaiken valtavan säilömisen ja talteen korjaamisen lisäksi ompelen lapsille isot nallet. Kirjoitan, miten lasten onnea ei voi millään sanoilla kuvata. Olemme kaikki onnellisia, vaikka kaksi vanhinta joukostamme sangen väsyneitä.
                      Leivon myös tämän tästä joihinkin, häihin tai Potinkaran Auliksen kisoihin tai milloin mihinkin, 200–300 kappaletta pullaa tai sämpylöitä. Joskus teen täytekakkuja joillekuille. Koulusta lähetän Suomen Yleisradioon oppilaiden kirjoittamia runoja. Menen lasten kanssa Potinkaralle matonkuteiden leikkaustalkoisiin. Lapset saavat sieltä vanhoja vaatteita. Heidän silmänsä säihkyvät onnesta. Vaatteet ovat hyvin kauniita, kaupasta ostettuja, ei mitään äidin tekemiä tai paikkaamia. Näihin aikoihin alkaa vaatteiden vaihto naapureiden ja tuttavien kesken. Olen todella onnellinen lasten kanssa heidän saamistaan laadukkaista vaatteista. Muutkin opettajat tuovat niitä meille. Ööröpöörökin saa sopivia ja kauniita.
                      Lähdemme mikkelinpäivän aattona yllättäen, tuosta vaan, Marttilaan. Aatoksella ei ole saarnavuoroa, joten hän pystyy nyt olemaan kanssamme lauantai-illan. Yleensä hän joutuu aina lauantai-iltaisin vetäytymään omaan huoneeseensa kesken kiivaimman leikin. Saarnaa tekemään. On kesken. Voi myös olla, että leikin melske rasittaa häntä.
                      Sunnuntaina menemme Marttilan kirkkoon, mutta kiiruhdamme sieltä kotikirkkoon Raisioon, sillä siellä on perhekirkko. Se on tosi hieno. Lähdemme vielä uimahalliin, koska on sateinen ja sumuinen sää. Iloitsen, koska Outi osaa jo vähän uida. Esan seisoo reteenä altaan reunalla, hän osaa sukeltaa, voi hyvä tavaton, hän hyppää jalat edellä veteen ja kastelee sitten pään. Hän on sukeltanut, etkö nyt näe! Outi, ekaluokkalainen, sukeltaa hyvin sulavasti.
                      Lokakuun puolivälissä olen täynnä hillontekoa. Enempää en tee, se on varmaa. Saamme molemmat lapset ensimmäistä kertaa Turun tätien hoitoon yön ajaksi ja me lähdemme nostamaan loput juurikkaat, palsternakat ja muut, lisäksi pussitan perunoita. Näin meidän viikonvaihteemme kuluvat rattoisasti peltotöissä. Päätämme lähteä ajoissa sunnuntaina kotiin, mutta auto ei käynnisty. Veikko kopeloi ja kopeloi. Lopulta hän lähtee hakemaan papan mopolla jostakin jonkin kappaleen ja saa auton käyntiin. Lapset ovat jo odottaneet meitä, he halaavat rajusti ja ilmaisevat näin ikävänsä. Viemme tädeille talven perunat ja juurekset. Heillä on alakerrassa hyvä kellari.
                      Olen matkalla kouluun. Autoradiosta kuulen yllättäen tutun sanaparin Kuloisten koulu. Jään kuuntelemaan. Siellähän luetaan nyt koko Pajupillin ajan meidän runojamme ja minun saatesanojani. Tästä uskomattomasta asiasta nousee melkoinen kohu ja touhu koululla. Saamme AV-keskuksen nauhoittamaan ohjelman, kun se uusitaan myöhemmin.
                      Kotona alan leipoa sämpylöitä, kun Antti Kinnanen soittaa ja kertoo, että ei jaksaisi millään opiskella enää. Viimeinen vuosi on menossa ja nyt tuli jaksamisessa lama. Kun puhelu on ohi, tulee Aatos. Hän on ollut synodaalikokouksessa ja päättänyt yöpyä meillä. Onneksi on sämpylöitä. Illalla yhdentoista aikoihin tulee Kaukisen Heikki. Valvomme ja juttelemme kolmeen asti, siltikään ei nukuta. Menemme kuitenkin muodon vuoksi pitkäksemme.
                      Aamulla uimahallissa luokkaani valvoessani kerron rehtori Leeville, että odotan vauvaa. Olen nyt valvotun yön vuoksi niin täynnä virtaa, että teen Raision keskustassa kaikki roikkumassa olleet asiat, esimerkiksi haen kauan valmiina olleet rippikuvat. Käyn myös neuvolassa papa-näytteellä ja hammaslääkärissä. Ei väsytä, ei yhtään. Kun tulen kotiin, Veikko on jo lähtenyt töihin. Lapset leikkivät keskenään. Alan ommella itselleni odotusmekkoa. Siitä tulee kaunis. Olkapäissä rimpsut ja kaikki. Ööröpöörö melskaa kavereiden kanssa. On se kovaa huutoa ja meteliä, kirjaan.
                      Viikkoa myöhemmin Yleisradion Pajupillissä luetaan taas meidän luokkamme runoja. Muutkin opettajat innostuvat teettämään runoja, mutta eivät sittenkään jaksa. Runot jäävät tekemättä.
                      Outi on innostunut nokkahuilun soitosta. Hän on aloittanut soittotunnit Kuloisten koululla Eeva-Liisa Suomelan yksityisoppilaana ja uskaltaa astua ”ihan itse” bussiin ja jäädä koulun kohdalla pois. Ööröpöörön soitoista en voi enää kysellä. En saa mennä hänen yksityisalueelleen. Hän soittaa nyt koulun bändissä. Bändi vie mukanaan ja varsinkin kaverit. Musiikkiopiston soittoläksyt jäävät soittamatta. Olen ahdistunut siitä. Soitan Marketta Kososelle, joka on hänen opettajansa. Hän on hyvin toiveikas. Jos oppilas vain jaksaisi tehdä töitä, kaikki menisi hienosti.
                      Joku äiti soittaa minulle tunnin puhelun kotiin ja haukkuu kaikki opettajat, minut tietenkin eniten, koska olen hänen lapsensa opettaja. Se käy niin voimille, että pillahdan itkuun opettajainhuoneessa. Se on niin outoa, että muut alkavat toimia heti. Huomaan, että joskus itku eli oman tunteen tosi ilmaiseminen saattaa auttaa. Oppilas siirretään toiseen luokkaan.
                      Yläasteelta Matti Veira soittaa ja kertoo, että Ööröpöörö on koulussa aivan mahdoton. Pitäisi saada aisoihin. Hänelle on ehdotettu käytöksen alennusta. Hänen urkujen soittonsa kirkossa evätään. Kirjoitan, että elämme kaiken kaikkiaan kauheaa aikaa, kun Veikollakin työt painavat päälle, tentit ja muut. Ja taas kerran auto on hajonnut. Veikko hakee polkupyörällä Merimaskusta auton moottorin kannen, joka ei sitten kuitenkaan sovi.  
                      Esa haluaisi itse odottaa vauvaa. ”Mistä sä sen synnyttäisit?” Outi kysyy Esalta ja Esa vastaa, että ”silmästä”. ””Taikka sitten aukaistais maha saksilla auki ja se vauva otettais sieltä pois.” Olen valtavan onnellinen lapsistani. He ovat parhaimmillaan, rakastavia, reippaita ja avuliaita. Oma luokkani on myös reipas. Harjoittelemme taas kerran jonkin näytelmän ja käymme esittämässä sen Raision kirkossa sunnuntaiaamuna, käyn myös OAY.n kokouksissa ja tutustun Vaisaaren koulun uuteen osaan. Päänsärky ei pidätä minua, sillä hamuan koko ajan uutta. ”Päästä huippailee, korvat kilisee. Muuten voin hyvin”, kirjoitan. Ja Veikko on Järvenpäässä.
                      Koulussa aletaan tietää raskaudestani. Kaikki onnittelevat ja minä olen hyvin ylpeä vauvan tulosta. Marraskuun alkupäivinä näemme hänen ensimmäiset potkaisunsa. Outi ja Esa katselevat sitä riemuissaan. Vauva on varsinainen villivarsa. Rauhoitamme häntä pitkillä kävelyillä. Outi ja Esa ovat mukana ja jaksavat. ”Jos ette jaksa kävellä, juoskaa” on Veikon ärsyttävä lausahdus. Totta kai autamme lapsia väsymyksen tullessa. Otamme käsistä kiinni ja juoksutamme heitä ilmassa välissämme. Lapset nauravat ja jaksavat jälleen.
                      Lähitienoot tulevat tutuiksi. Hämmästyttää, miten paljon Kaanaan koulun takaiseen metsään on alettu rakentaa, miten paljon teitä siellä on. Yritän parantaa kivistävää päätäni raikkaassa ulkoilmassa, mutta ei se auta, ei auta, vaikka juoksisin miten paljon rosvoo ja poliissii, värissii, nattassii, peilissii.
                      Ja sitten tulee väsymys. En jaksa enää. Kun Veikko tulee kotiin Järvenpäästä, yritän kertoa hänelle jaksamattomuudestani. Hän ei ymmärrä. Laitan neuvolasta saamaani raskausaapista hänen nenänsä eteen luettavaksi, mutta hän ei ymmärrä tai ei lue. Alan kirjoitella sanomalehtien marginaaleihin, että meidän pitää erota, että en jaksa enää tämmöistä yksinäni, mutta Veikko ei näe hätähuutojani. Kun Veikon koulutus päättyy koulun itsenäisyyspäivän juhlien aikaan, olen aivan poikki. Myös hän on. Opiskelu, työ ja maanviljely imee voimat. Silti lähdemme Marttilaan. Meillä ei ole autoa, kuljemme linjurilla kaikkialle, jopa sinne Marttilaan. Etsimme virkistystä edes yhdeksi yöksi. 
                           Joulua en jaksa paljonkaan valmistella. Ompelen vain kaikille lapsille esiliinat ja tyynyliinat, mutta jotenkin niitä muitakin lahjoja saadaan aikaiseksi. Esa on odottanut itse ostamaansa autorataa jännittyneenä, ja kaikki menee hyvin, vaikka vanhemmilla on voimat poissa. Outi soittaa huilulla Heinillä härkien kaukalon ja niiata niksauttaa lopuksi hyvin onnellisena. Laulamme ja leikimme. Ja sitten tapahtuu ihme. Koko päivän mustaan maahan lotissut vesi muuttuu illan hämärissä valtavan suuriksi lumihiutaleriekaleiksi. Niitä leijuu maahan ensin harvakseltaan, mutta melko nopeasti lumi peittää koko maan. Lähden ulos peuhaamaan lumessa. Jaksamme riemuita siitä yli kaksi tuntia. Ihana valkoinen jouluaatto.
                      Seinän taakse naapuriin syntyy poika. Käymme katsomassa häntä joulupäivänä synnytyslaitoksella, lapsetkin pääsevät sisään. Minun kohdussani vauva Tiina potkii hurjasti.

Opettaja Irja Aro-Heinilä 1977
Kuloisten koulun opettajat takaa vasemmalta Seppo Holkeri, Harri Ylitalo ja Heimo Himanen. Keskellä Eeva-Liisa Suomela, Terttu Aarras, Ulla Suoranta, Liisa Lamppu ja Kaarina Potinkara. Edessä Irja Aro-Heinilä, Paula Lammes, Leevi Lehtonen ja kasi nuorta, joiden nimiä en muista juuri nyt. Ehkä joku auttaa.
Omasta luokastani muistan jostain kumman syystä lähes kaikkien nimet, mutta kun he eivät ole samalla tavalla julkisuuden henkilöitä kuin opettajat, jätän nimet mainitsematta.
Epäilen, että olemme Marttilassa tässä. Simo vahtii ja Anitta ähertää.
Esa on veturinkuljettaja, Mikko kyydissä.
Kaverukset Mikko ja Esa.

Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.