Valkoiset harsot liehuvat pihamme
pyykkinaruilla joka päivä. Meillä on kolme naapuria, joilla kaikilla on vauvat
kesällä 1978. On siinä Kaanaan koulun pihassa asuvia vaivannut kova vauvakuume.
Minä saan liittyä nyt harsonlevittäjien joukkoon. Asettelen pyykit kauniisti,
kunkin lajin omaan kohtaansa. Harsot peräkkäin, sitten potkupuvut, paidat ja
viimeiseksi sukat. En laita yhtäkään vaatetta väärään kohtaan, sillä olen naapureilta
nähnyt ja oppinut, miten pyykki kuuluu asetella.
Aika paljon
hävettää, jos valkoiset vaipat ovat muuttuneet vaaleanpunaisiksi rumpuun
menneen punaisen tumpun vuoksi. Tai jos Veikko on ripustanut pyykin. Hänellä se
menee miten sattuu, sillä hän ei seuraa mokomia pyykkejä naruilla. Hänestä
tärkeintä on, että pyykki kuivuu, ei se miten se asetellaan. Minulla, sääntöjen
seuraajalla, on puolisona varsin suurpiirteinen mies. Kaikki mitataan
toimivuudella, ei joillakin ulkoisilla kauneusseikoilla. Juuri siksi hänen
partioleirinsä ovat suosittuja. Kun leirit päättyvät, alueet pullistelevat mitä
ihmeellisimpiä toimivia hökötyksiä, jotka on tehty naruista, köysistä, oksista
ja laudankappaleista. Ihailemme vain ja hämmästelemme. Partiopojat ovat
innoissaan.
Olemme kaikki siinä Kaanaan
koulun pihassa luomu-ihmisiä, vaikka emme tiedä olevamme sitä. Me emme osta
enää kaupasta kertakäyttövaippoja ja niiden kanssa käytettäviä muoviliinoja, ei,
ei, me käärimme vauvamme harsoihin. Ja kun kangas hiutuu puhki, vaipasta saa
vielä ihan hyvän pääliinan kesän ajaksi, vähintään rätin. Kierrätämme vaatteita.
Toisin sanoen meidän perheemme saa vaatteita muilta, koska vauvamme on nuorin.
Outin ja Esan vaatteita en voi antaa kellekään, sillä olen paikannut, ratkonut
ja ommellut ne niin moneen kertaan, ettei niistä ole enää yhtään mihinkään.
Säästämme myös
sähköä. Olemme säästäneet jo vuodesta 1973, jolloin Egyptin ja Syyrian sota
Israelia vastaan rajoitti öljynviejämaiden vientiä Israelia tukeneisiin
länsimaihin. Öljyn hinta nousi ja sitä myötä saimme energiansäästöohjelman.
Opetimme kouluissa kovasti säästämistä. Sähkökatkaisijoiden yläpuolelle
liimasimme laput Säästä sähköä. Teillä kattonopeus oli 80 km/ h,
mainosvalot sammutettiin yöksi, huonelämpötiloja laskettiin ja kuulimme, että
moottoriajoneuvokilpailut olisi kielletty, samoin asuntojen lisälämmittimet ja
teiden valaistus. Energiakriisi seuraa meitä vuosikausia. Tarrat säästämisestä
nahistuvat, ja kiskotaan lopulta irti seinistä, mutta energian säästäminen ei
haihdu mielestä.
Onneksi pienet
lapset kasvavat ja voivat hyvin. Kirjoitan, että neuvolassa on ihana olla, kun
pojat ovat niin reippaita, Esa ja Timo siis. Esasta on kasvanut sutjakka poika.
Vauvan pyöreys on haihtunut. Esan mielestä siitä, kun äiti on ollut pieni, on
ainakin sata vuotta. Outin mielestä mummu on elänyt niihin aikoihin, kun
ihmiset olivat apinoita. Hänen oma isänsä on kyllä miljoonabriljoona vuotta
vanha.
Lasten myötä olen
haudannut kaikki haaveet lähetystyöhön lähdöstä. Tuomiokirkossa tehty lupaus on
lähes täysin unohtunut, mitä nyt joskus Aatoksen kanssa mietimme sitä vähän tai
paremmin sanottuna: joskus se häivähtää mielessä ihan mahdottomana unelmana. Hymähtelemme
lupauksiamme.
Kevätkylvöt
Eurajoella vievät Veikon mukanaan. Minä jään kotiin. Myyn asuntovaunua ja se
menee lopulta hyvin kaupaksi sillä hinnalla millä ostimme sen (8500 mk). Vaunu
on hyvässä kunnossa. Veikko on ommellut uudet verhot ja laittanut ne vaunun
ikkunoihin. Minusta asuntovaunu on nyt todella kaunis, mutta olen kuitenkin
tyytyväinen siitä, että se menee kaupaksi. Rahaa tarvitaan. Ööröpöörölle
määrätyt rahat eivät riitä alkuunkaan. Hän tarvitsee koko ajan lisää. Hän ei
halua lähteä enää kanssamme minnekään. Punkalaitumen kotiseutumuseolle
järjestämäämme oman avioliittomme 10-vuotisjuhliin hän sentään lähtee.
Yhteinen
tapaamisemme onnistuu hienosti ja on alkusysäys useille muille juhlille, joita
tulemme viettämään museolla. Isäni on ollut innokas museoihminen, joitakin
tavaroita meidänkin kodistamme on lahjoitettu sinne. Museon puuhamiehiin kuuluu
tätini Selma Moision tyttären, Ellin, puoliso Martti Rautionmaa. Veikosta ja
minusta museo tuntuu hienolta paikalta viettää yhteistä iltaa. Puitteet ovat
valmiina, mukanamme viemme makkarat, ja äitini on tietenkin laittanut
kotikaljaa janojuomaksi. Leikimme piirileikkejä, laulamme, saunomme
savusaunassa, ja kesäilta itsessään jo hemmottelee.
Kaikki minun
läheisestä suvustani ovat päässeet paikalle, paitsi Auli on töissään
Joroisissa, pikku-Jukka ja Anna-Kaarina puuttuvat. Olemme ihmeissämme, että
saamme näin ison joukon paikalle lyhyellä varoitusajalla, juuri äskenhän olimme
Timon ristiäisissä. Montako meitä on paikalla? Laina ja Kasperi; Kalervo, Tapio
ja Heini; Ilkka ja Salme sekä Miikka, Markus ja Katriina; Simo ja Vuokko sekä
Olli-Pekka, Juha ja Anitta; Aatos sekä Aino ja Antti, Mikko ja Leena; Jukka ja
Ulla sekä Elina, Eeva ja Hannu; Irja ja Veikko, Ööröpöörö, Outi, Esa ja Timo;
Asko ja Mirja. Ja tietenkin tädit Saima ja Aino. Paikalla on 35 henkeä.
Haluamme nauttia elämästä ja lähipiiriin kuuluvien ihmisten mukanaan tuomasta
toivosta.
Haluamme myös uuden
auton, vaikka Mersu onkin kaunis ja voimakas. Turhan usein se kuitenkin jättää
meidät pulaan. En uskalla ajatella, että jäisin matkalla neljän lapsen kanssa
jonnekin, ja niin asuntovaunusta saadun rahan ja Osuuspankista hankitun lainan
avulla saamme vihdoin paremman auton kuin aiemmat ovat olleet. Kaiken lisäksi
se on tilava. Se on Volvo 145 De Luxe, farmarimallinen, vuosimallia 1968, vain
kymmenen vuotta vanha. Monet muutkin olisivat halunneet sen, mutta meillä käy
nyt kerrankin niin mainiosti, että meillä on rahat valmiina, muilla ei. Auto on
hyvin haluttu. Käytettyjä autoja ei ole niin vain saatavilla. Sen hinta on
23.000 markkaa, mutta saamme sen 21.000 markalla. Vaaleassa Volvossa on kolme
penkkiriviä. Voi, miten ihana se on. Voin/voimme ottaa mukaan isonkin sakin.
Niin, väkeä riittää kaikkiin matkoihin.
Päivisin hoitelen
omien lasteni lisäksi kolmea muuta lasta. Minähän olen joutilas siinä, kotona
äitiyslomalla, omia lapsia neljä, näiden lisäksi Esalle leikkikaveriksi tulee
Joukka, jonka äiti on sairaalassa ja kaksi naapurin pientä, joista toinen on
suurinpiirtein Timon ikäinen. Kyllä näiden pienten kanssa arki sujuu, vaikka
yksi heistä itkeekin koko päivän, mutta murroskauttaan riehuva nuori vääntää
sieluani sykkyrälle. Hän tulee välillä kotiin, meluaa kavereiden kanssa ja
lähtee taas. En tiedä minne. Veikon rippikoululeiri kestää juhannuksen yli, hänellä
on kuulemma erittäin hankala joukko vastuullaan. Yritän saada Ööröpöörön
tekemään ehtojaan, jotta hän saisi peruskoulun päättötodistuksen. Hän ei ole
kotona sen vertaa, että voisi opiskella. Ehtojen suorittamispäivä valuu
käsistämme.
Huomaan tässä, että
minun on vaikea kirjoittaa siitä, mistä minun pitäisi. En ole uskaltaa kertoa
niistä tapahtumista, joiden vuoksi itkin enemmän kuin koskaan lapsuuteni,
nuoruuteni tai siihen astisen aikuisuuteni katkerimmissa menetyksissä. Kierrän
ja kaarran, mutta kun olen edellisessä luvussa luvannut kirjoittaa kaikesta
siitä, ei auta kuin rynnistää kohti epätietoisuutta ja epätoivoa, kohti
raastavan surun vaihetta.
Lupaamani valtaisan
ilon vuonna 1978 olen jo kirjoittanut eli Timon syntymän. Nyt on raaston vuoro.
Se on lähestynyt meitä, minua, jo pidemmän aikaa. Iso huoli on ollut läsnä.
Kerron vain pääpiirteet tässä, vihkooni olen kirjannut enemmän. Toivon, että
voin selostaa kriisiin ja sen ratkaisuun johtaneita tapahtumia ihmisiä
arvostavasti, myös itseäni.
Veikko on tänä
kesänä erityisen paljon leireillä, sillä hän tekee diakonitutkintoonsa kuuluvia
harjoitteluja pitämällä myös diakonialeirejä. Heinäkuun alkupuolella tilanne kulminoituu
siihen, että Ööröpöörö ei tule kotiin niin kuin on sovittu. Hänen on tarkoitus
lähteä Veikon kanssa leirille. Tiedän jo etukäteen lähes varmasti, että hän ei
tulisi. Olen kertonut epäilyistäni sosiaaliviranomaisten suuntaan, sillä sopimistilanteessa
näin jo, että homma ei tulisi hoitumaan. Nuorukaiseksi kasvava taiteilijamme ei
haluaisi noudattaa perheemme sääntöjä.
Minä puolestani
pelkään, että rintamaito ehtyy, merkkejä siitä on. Olen hyvin huolestunut
Ööröpööröstä ja se näkyy luonnollisesti kehoni toiminnoissa. Päätä kivistää ja
särkee valtavasti yön valvomisista ja nuoremme kotiin odottelusta. Kun hän
tulee, hän saattaa olla valtavan ihana ja katuvainen poissaolojensa vuoksi.
Vähitellen käsitän, että hän on sitä, koska tarvitsee lisää rahaa. Minä olen
niin naiivi. En ymmärrä, että tämä ihana ihminen käyttää jo huumeita.
Veikko lähtee ilman
Ööröpööröä. Karkulaista aletaan etsiä. Minulla on onneksi luja tuki takana:
poliisi-sosiaaliviranomaiset-opettajat. Kun nuoremme löydetään, hän joutuu
tulemaan kotiin. Häntä on evästetty, että hänen pitää sopia kanssamme ja mennä leirille,
jonne häntä on pyydetty menemään. Minä kerron hänelle, että tarvitsen
jännittämisestä ja valvomisesta lepoa. Kauhukseni hän lähtee jälleen retkilleen,
ja seuraavana päivänä, kun hänet löydetään, hän joutuu valitsemaan. Hänen
täytyy toimia niin kuin me pyydämme tai hänet palautetaan lastenkotiin.
Minä en kykenisi vaatimaan
tätä, mutta kun takana ovat vankat ammattilaiset, kaikki sujuu viime vaiheessa
nopeasti. Olen hälyttänyt Veikon tulemaan leiriltään kotiin kesken kaiken, edes
vähäksi aikaa, sillä tuntuu, etten jaksa yksin tätä kaikkea. Hän tulee, lupaa
tulla puolenpäivän aikaan, mutta tulee yhdeksältä illalla. En muista, missä hän
on leirillään, mutta ehkä Viherlahdessa, koska olen voinut soittaa hänelle vai
onko sana toimitettu hänelle jostakin talosta. Odotan häntä kuin hullu,
kirjoitan. Aatos ja Aino lapsineen ovat kanssani jännittämässä, he lähtevät
vasta kun Veikko on tullut. Veikko on yön ja etsii Juhaa aamulla. Poliisi
löytää hänet Outin antaman vihjeen perusteella. Outi on nähnyt hänet jossakin
tietyn kaverin kanssa.
Kun Ööröpöörö on
löydetty, Veikko palaa kiireesti leirilleen. Esa, joka on ollut hänen kanssaan,
jää kotiin ja itkee sydäntäsärkevän haikeasti sitä, ettei hän voikaan näyttää
nyt isoveljelleen, kuinka hienosti hän osaa soutaa pikkuisella veneellä.
Itkemme kaikki. Itkemme surusta, itkemme helpotuksesta. Jännitys on ohi. Tunnen
suunnatonta helpotusta.
Ööröpöörö soittaa seuraavana
päivänä. Sovimme, että hän voi tulla milloin vain käymään kotona. Hän on siitä
vilpittömän hämmästynyt. Hänellä on takanaan rankka kesä, jonka aikana hän on
etsinyt oma-aloitteisesti uutta kotia äidiltään, tädeiltään ja tuttaviltaan,
eikä kukaan ole ottanut häntä vastaan, ja nyt kodista, josta hän on
oma-aloitteisesti lähtenyt pois, sanotaan, että sopii tulla käymään. Ajattelen
paljon hänen lapsuuttaan, aikaa ennen meille tuloa ja kirjoitan runon, joka
julkaistaan myöhemmin kirjassa Kauniiksi kutsutaan neitoa.
Tänään äiti tulee
Irja Aro-Heinilä
Saappaat heilahtavat rytmikkäästi,
pipon tupsu keinuu venekallon päällä,
sininen takki pullistelee tuulessa.
Ajatus heilahtaa korkealle,
lentää pumpulipilvissä ja laskeutuu
sanoiksi suuhun:
– Tänään äiti tulee!
Varvastossu lentää kauas,
varpaat huiskivat ilmaa,
aurinko paistaa:
– Ihan varmasti äiti tulee tänään.
Kieli koskettaa jäistä ketjua,
vauhti on pysähtynyt,
keinu kitisee pakkasessa:
– Äiti tulee tänään.
Äiti tulee ja tulee.
Kymmenen vuotta hän tulee
juuri nyt tällä heilahduksella,
tämän vauhdin jälkeen hän tulee.
– Ihan varmasti.
Pieni poika kävelee pipo silmillä
ison talon ovesta sisään.
Täti on hakenut hänet nukkumaan.
Vien kotoa lähdön jälkeen keinupojalle
Mäntymäen lastenkotiin vaatteita ja muita tavaroita. Juttelemme ystävällisesti
ja vakavasti hänen eteensä yllätyksenä tulleesta tilanteesta. Hän sanoo
totisena ja vilpittömästi, ettei uskonut todeksi tätä toista vaihtoehtoa, sitä minkä
valitsi. Tiedän, että yksin en olisi pystynyt tähän ratkaisuun, olisin vain
sinnitellyt, yrittänyt ja kestänyt. Toivonut parempaa. Olin aina saanut paljon
hyvää palautetta niin opettamisesta, lasten koulunkäyntiin innostamisesta kuin oppilaankäsittelytaidoistani
niin opettajilta, oppilailta kuin oppilaiden vanhemmilta. Nyt olen saanut
täystyrmäyksen. Eniten suren Ööröpöörön puolesta.
Tästä käsin
katsottuna, vuosikymmenien takaa, olen valtavan kiitollinen Turun
lastensuojelulle viime vaiheen ripeästä toiminnasta ja kaikesta tuesta, mitä
saimme. Näen selvästi, ettemme olisi onnistuneet, olisi ollut vain kaikkia rasittavaa
painetta pitkän aikaa. Vankka ammattitaito, jota lastensuojelun, sosiaalitoimen
ja poliisin taholta löytyi, pelasti perheemme elämään pikkulapsiarkea.
Keksimme, että
Ööröpöörö voisi saada vähän rahaa ja samalla voisi poiketa kotona, jos hän
opettaisi Outille pianonsoittoa. Tapaamme näin, pidämme yhteyttä, hankimme jopa
keihään, jota hän on kauan kaivannut ja hän saa heittää sitä Kaanaan kentällä,
mutta minulla ei ole vastuuta hänestä enää. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä
selkeämmin tulemme näkemään, että ratkaisu on ollut oikea.
Saan olla nyt Timon
kanssa kahden, sillä Esa on Veikon kanssa leirillä ja Outi Kinnasilla
Huittisissa. Olen yksinolosta/kaksinolosta suunnattoman kiitollinen. Saan itkeä
rauhassa ja järjestellä kodin kuntoon. Piano raahataan olohuoneeseen ja Veikon
ja minun peti Ööröpöörön huoneeseen. Timo saa sinne Ilkalta saadun kehdon. Hän
on tehnyt sen kummipoika Esalle. Outi ja Esa saavat yhteisen huoneen.
Soitan pianoa
pitkästä aikaa. Ensimmäisenä on jostakin syystä Kuulan Häämarssi.
Soittamiseni aikana naapuri tulee ja sanoo: ”Oliks se nyt mitenkään järkevää,
että Ööröpöörö sinne vietiin?” Vaivalloisesti saavuttamani rauha ja levollisuus
haihtuu taivaan tuuliin. En tiedä vielä siinä vaiheessa, että se on ollut
järkevää.
Veikon pitkä
partioleiri Velkualla päättyy ja lähdemme heti Eurajoelle mansikkaa pelastamaan
heinän joukosta. Veikko alkaa rakentaa lasten kanssa leikkimökkiä. Kesä jatkuu
kuin muutkin kesät matkoilla sinne ja tänne, vieraita käy ja lapsilla on leikkikavereita
yötäpäivää, mutta kaikki on nyt ok, huoli ja jännitys on poissa.
Kirjoitan, että Timo
on upea poika, syö nukkuu ja nauraa. Saamme mustikat ja mansikat ja Ööröpöörön
silloin tällöin käymään. Joskus hän käy niin, että kun emme ole kotona, hän saa
talonmiehen avaamaan oven. Olemme Eurajoella, sillä nyt marjat kypsyvät ja
puinnit alkavat tuossa tuokiossa. Pieni Timo sairastuu keuhkokuumeeseen ja
itkee kaksi päivää putkeen. Minä kuljen hänen kanssaan ympäri taloa ja yritän
rauhoitella, mikään ei auta. Hän paranee aikanaan.
Ööröpöörö elää
elämässämme, mutta eri tavalla kuin aiemmin. Minun on nyt helppo kohdata hänet,
meillä on hauskaa niin kuin ennen, silloin, kun hän oli pieni. Hän saa ehdot
suoritetuiksi ja päästötodistuksen kouraansa. Hän aloittaa opiston Turun
Kristillisessä Kansanopistossa.
Huumeet ja alkoholi
romuttavat Ööröpöörön hyvin alkaneet opiskelut. Tajuan ja hyväksyn vihdoin,
ettemme olisi millään keinoin pystyneet estämään jo kouluaikana alkanutta
päihteiden käyttöä. Ja tämän Tuija Karhu tiesi, minä en. Olen perusluonteeltani
liian toiveikas. Kirjoitan runon tapahtumista, siitä kun alan siivota
Ööröpöörön huonetta. Tämä runo löytyy samasta edellä mainitsemastani kirjasta.
Kivisen painon alla
Irja Aro-Heinilä
Ajoin villakoiria takaa,
konttasin niiden joukossa
ja huusin armoa.
Ei saa purra, älkää purko,
en jaksa enää!
Hahtuvat lensivät tuuleen
ja tarttuivat harmaaseen ruohoon,
minun hiuksiini, silmäripsiini.
Silmät muurautuivat umpeen,
eikä huuto jaksanut enää tulla ulos,
vaan jähmettyi lohkareeksi
rintojen väliin.
Silittelin sitä hiljaa
samalla kun pieni taimi
yritti vallata itselleen tilaa.
Itkimme molemmat
kivisen painon alla.
Pianonsoiton opettaja Marketta Kosonen
soittaa meille, samoin muut hänen tukijansa. Juttelemme pitkiä puheluita. Kyllä
he tietävät missä mennään, mutta he tukeutuvat edelleen meihin/minuun. Helpotamme
toistemme oloa ja puheluiden jälkeen toivomme aina parasta. Emme heitä toivoa.
Nuoremme on lahjakas ja sangen ihastuttava. Olen kiitollinen, että minulla ei
ole enää vastuuta hänestä.
Alan työni Kuloisten
koulussa elokuun puolessa välissä. Timosta olen saanut olla pisimpään
äitiyslomalla. Imetän häntä vielä. Koulupäivät eivät ole liian pitkiä. Säilön
maitoa pakastimeen ja surraan Timon ruoat valmiiksi pieniin purkkeihin, kun
viemme lapset Eila Järven hoitoon. Vaikka paikka on tuttu ja turvallinen,
jännitän ensimmäisen koulupäivän alla hoidon onnistumista koko yön. Kaikki
menee kuitenkin hyvin. Helpotus hulvahtaa ylleni kuin lämmin peitto. Timo saa
rintamaitoa kahdeksan kuukautta.
Kätken surun
sisimpääni, mitä muutakaan voin, minullahan on kolme pientä lasta lähelläni.
Kivun möhkäle tuntuu rinnassa, mutta onneksi minulla on hyvät työtoverit,
joiden lähellä saan tukea. Kasvatuksen alan ammattilaisina he ymmärtävät
pettymykseni, ikäväni ja suruni. Peilaan kysymystäni heihin, kelpaanko
sittenkin, vaikka olen näin epäonnistunut. Kun viikot ja kuukaudet kuluvat,
huomaan meille tulevista Ööröpööröä koskevista eri tahoilta tulevista
puheluista, että kukaan ei voi hänelle mitään, keinoja ei ole. Nuoremme tuhoaa
elämäänsä kaikista vilpittömän tuntuisista lupauksista huolimatta.
Olemme kaikki elämän
korkeakoulussa. Opittavaa kertyy paljon. Joku jää ilkkumaan, että tiesinhän
minä tuon, ei se voi onnistua, pelkkä hyvän tekemisen tahto ei riitä, kun
kyseessä on lastenkodissa kasvanut lapsi. Keskustelen näistä Tuija Karhun
kanssa. Hän sanoo vapahduksen sanat: ”Mutta ajatelkaa, Ööröpöörö on kuitenkin
saanut viisi hyvää ja onnellista vuotta kodissanne!”
Vuosien ja
vuosikymmenien mittaan menetyksen ja epäonnistumisen kipu hautautuu muiden
kokemusten alle, mutta keho muistaa. Tämän kirjoittamisen (tammikuu 2021) myötä
saan ihanan mahdollisuuden kertoa Terhille ja Esalle enemmän tästä nuoruuteemme
liittyvästä elämänvaiheesta. Olen kiitollinen heidän kiinnostumisen ilmauksistaan
ja tarkentavista kysymyksistään.
Kerron niin
mielelläni. Veikkokin kertoo ja lisäilee jotakin minun kertomukseeni, on
alkanut muistaa ja liikuttuu sitten niin, että ei saa muistoaan sanotuksi.
Sitten Terhi kysyy, olemmeko saaneet mitään debriefingiä tämän kriisimme vuoksi.
Miten meitä on hoidettu, hän tiedustelee lempeästi. Me vastaamme heti lähes
yhteen ääneen, että ei mitenkään. Itse on pitänyt pärjätä. Terhin lämmin
kysymys koskettaa ja liikauttaa kivimöhkälettä rinnassani. Koen ihmeen,
kyyneleet nousevat kuivuneisiin silmiini.
Edelliset
kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai
oikealla olevasta palkista Arkistot.
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.