85. Suuren muutoksen kesä 1978

Valkoiset harsot liehuvat pihamme pyykkinaruilla joka päivä. Meillä on kolme naapuria, joilla kaikilla on vauvat kesällä 1978. On siinä Kaanaan koulun pihassa asuvia vaivannut kova vauvakuume. Minä saan liittyä nyt harsonlevittäjien joukkoon. Asettelen pyykit kauniisti, kunkin lajin omaan kohtaansa. Harsot peräkkäin, sitten potkupuvut, paidat ja viimeiseksi sukat. En laita yhtäkään vaatetta väärään kohtaan, sillä olen naapureilta nähnyt ja oppinut, miten pyykki kuuluu asetella.
                      Aika paljon hävettää, jos valkoiset vaipat ovat muuttuneet vaaleanpunaisiksi rumpuun menneen punaisen tumpun vuoksi. Tai jos Veikko on ripustanut pyykin. Hänellä se menee miten sattuu, sillä hän ei seuraa mokomia pyykkejä naruilla. Hänestä tärkeintä on, että pyykki kuivuu, ei se miten se asetellaan. Minulla, sääntöjen seuraajalla, on puolisona varsin suurpiirteinen mies. Kaikki mitataan toimivuudella, ei joillakin ulkoisilla kauneusseikoilla. Juuri siksi hänen partioleirinsä ovat suosittuja. Kun leirit päättyvät, alueet pullistelevat mitä ihmeellisimpiä toimivia hökötyksiä, jotka on tehty naruista, köysistä, oksista ja laudankappaleista. Ihailemme vain ja hämmästelemme. Partiopojat ovat innoissaan.   
                      Olemme kaikki siinä Kaanaan koulun pihassa luomu-ihmisiä, vaikka emme tiedä olevamme sitä. Me emme osta enää kaupasta kertakäyttövaippoja ja niiden kanssa käytettäviä muoviliinoja, ei, ei, me käärimme vauvamme harsoihin. Ja kun kangas hiutuu puhki, vaipasta saa vielä ihan hyvän pääliinan kesän ajaksi, vähintään rätin. Kierrätämme vaatteita. Toisin sanoen meidän perheemme saa vaatteita muilta, koska vauvamme on nuorin. Outin ja Esan vaatteita en voi antaa kellekään, sillä olen paikannut, ratkonut ja ommellut ne niin moneen kertaan, ettei niistä ole enää yhtään mihinkään.
                      Säästämme myös sähköä. Olemme säästäneet jo vuodesta 1973, jolloin Egyptin ja Syyrian sota Israelia vastaan rajoitti öljynviejämaiden vientiä Israelia tukeneisiin länsimaihin. Öljyn hinta nousi ja sitä myötä saimme energiansäästöohjelman. Opetimme kouluissa kovasti säästämistä. Sähkökatkaisijoiden yläpuolelle liimasimme laput Säästä sähköä. Teillä kattonopeus oli 80 km/ h, mainosvalot sammutettiin yöksi, huonelämpötiloja laskettiin ja kuulimme, että moottoriajoneuvokilpailut olisi kielletty, samoin asuntojen lisälämmittimet ja teiden valaistus. Energiakriisi seuraa meitä vuosikausia. Tarrat säästämisestä nahistuvat, ja kiskotaan lopulta irti seinistä, mutta energian säästäminen ei haihdu mielestä.
                      Onneksi pienet lapset kasvavat ja voivat hyvin. Kirjoitan, että neuvolassa on ihana olla, kun pojat ovat niin reippaita, Esa ja Timo siis. Esasta on kasvanut sutjakka poika. Vauvan pyöreys on haihtunut. Esan mielestä siitä, kun äiti on ollut pieni, on ainakin sata vuotta. Outin mielestä mummu on elänyt niihin aikoihin, kun ihmiset olivat apinoita. Hänen oma isänsä on kyllä miljoonabriljoona vuotta vanha.
                      Lasten myötä olen haudannut kaikki haaveet lähetystyöhön lähdöstä. Tuomiokirkossa tehty lupaus on lähes täysin unohtunut, mitä nyt joskus Aatoksen kanssa mietimme sitä vähän tai paremmin sanottuna: joskus se häivähtää mielessä ihan mahdottomana unelmana. Hymähtelemme lupauksiamme.  
                      Kevätkylvöt Eurajoella vievät Veikon mukanaan. Minä jään kotiin. Myyn asuntovaunua ja se menee lopulta hyvin kaupaksi sillä hinnalla millä ostimme sen (8500 mk). Vaunu on hyvässä kunnossa. Veikko on ommellut uudet verhot ja laittanut ne vaunun ikkunoihin. Minusta asuntovaunu on nyt todella kaunis, mutta olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että se menee kaupaksi. Rahaa tarvitaan. Ööröpöörölle määrätyt rahat eivät riitä alkuunkaan. Hän tarvitsee koko ajan lisää. Hän ei halua lähteä enää kanssamme minnekään. Punkalaitumen kotiseutumuseolle järjestämäämme oman avioliittomme 10-vuotisjuhliin hän sentään lähtee.
                      Yhteinen tapaamisemme onnistuu hienosti ja on alkusysäys useille muille juhlille, joita tulemme viettämään museolla. Isäni on ollut innokas museoihminen, joitakin tavaroita meidänkin kodistamme on lahjoitettu sinne. Museon puuhamiehiin kuuluu tätini Selma Moision tyttären, Ellin, puoliso Martti Rautionmaa. Veikosta ja minusta museo tuntuu hienolta paikalta viettää yhteistä iltaa. Puitteet ovat valmiina, mukanamme viemme makkarat, ja äitini on tietenkin laittanut kotikaljaa janojuomaksi. Leikimme piirileikkejä, laulamme, saunomme savusaunassa, ja kesäilta itsessään jo hemmottelee. 
                      Kaikki minun läheisestä suvustani ovat päässeet paikalle, paitsi Auli on töissään Joroisissa, pikku-Jukka ja Anna-Kaarina puuttuvat. Olemme ihmeissämme, että saamme näin ison joukon paikalle lyhyellä varoitusajalla, juuri äskenhän olimme Timon ristiäisissä. Montako meitä on paikalla? Laina ja Kasperi; Kalervo, Tapio ja Heini; Ilkka ja Salme sekä Miikka, Markus ja Katriina; Simo ja Vuokko sekä Olli-Pekka, Juha ja Anitta; Aatos sekä Aino ja Antti, Mikko ja Leena; Jukka ja Ulla sekä Elina, Eeva ja Hannu; Irja ja Veikko, Ööröpöörö, Outi, Esa ja Timo; Asko ja Mirja. Ja tietenkin tädit Saima ja Aino. Paikalla on 35 henkeä. Haluamme nauttia elämästä ja lähipiiriin kuuluvien ihmisten mukanaan tuomasta toivosta.
                      Haluamme myös uuden auton, vaikka Mersu onkin kaunis ja voimakas. Turhan usein se kuitenkin jättää meidät pulaan. En uskalla ajatella, että jäisin matkalla neljän lapsen kanssa jonnekin, ja niin asuntovaunusta saadun rahan ja Osuuspankista hankitun lainan avulla saamme vihdoin paremman auton kuin aiemmat ovat olleet. Kaiken lisäksi se on tilava. Se on Volvo 145 De Luxe, farmarimallinen, vuosimallia 1968, vain kymmenen vuotta vanha. Monet muutkin olisivat halunneet sen, mutta meillä käy nyt kerrankin niin mainiosti, että meillä on rahat valmiina, muilla ei. Auto on hyvin haluttu. Käytettyjä autoja ei ole niin vain saatavilla. Sen hinta on 23.000 markkaa, mutta saamme sen 21.000 markalla. Vaaleassa Volvossa on kolme penkkiriviä. Voi, miten ihana se on. Voin/voimme ottaa mukaan isonkin sakin. Niin, väkeä riittää kaikkiin matkoihin.
                      Päivisin hoitelen omien lasteni lisäksi kolmea muuta lasta. Minähän olen joutilas siinä, kotona äitiyslomalla, omia lapsia neljä, näiden lisäksi Esalle leikkikaveriksi tulee Joukka, jonka äiti on sairaalassa ja kaksi naapurin pientä, joista toinen on suurinpiirtein Timon ikäinen. Kyllä näiden pienten kanssa arki sujuu, vaikka yksi heistä itkeekin koko päivän, mutta murroskauttaan riehuva nuori vääntää sieluani sykkyrälle. Hän tulee välillä kotiin, meluaa kavereiden kanssa ja lähtee taas. En tiedä minne. Veikon rippikoululeiri kestää juhannuksen yli, hänellä on kuulemma erittäin hankala joukko vastuullaan. Yritän saada Ööröpöörön tekemään ehtojaan, jotta hän saisi peruskoulun päättötodistuksen. Hän ei ole kotona sen vertaa, että voisi opiskella. Ehtojen suorittamispäivä valuu käsistämme.
                      Huomaan tässä, että minun on vaikea kirjoittaa siitä, mistä minun pitäisi. En ole uskaltaa kertoa niistä tapahtumista, joiden vuoksi itkin enemmän kuin koskaan lapsuuteni, nuoruuteni tai siihen astisen aikuisuuteni katkerimmissa menetyksissä. Kierrän ja kaarran, mutta kun olen edellisessä luvussa luvannut kirjoittaa kaikesta siitä, ei auta kuin rynnistää kohti epätietoisuutta ja epätoivoa, kohti raastavan surun vaihetta.
                      Lupaamani valtaisan ilon vuonna 1978 olen jo kirjoittanut eli Timon syntymän. Nyt on raaston vuoro. Se on lähestynyt meitä, minua, jo pidemmän aikaa. Iso huoli on ollut läsnä. Kerron vain pääpiirteet tässä, vihkooni olen kirjannut enemmän. Toivon, että voin selostaa kriisiin ja sen ratkaisuun johtaneita tapahtumia ihmisiä arvostavasti, myös itseäni.
                      Veikko on tänä kesänä erityisen paljon leireillä, sillä hän tekee diakonitutkintoonsa kuuluvia harjoitteluja pitämällä myös diakonialeirejä. Heinäkuun alkupuolella tilanne kulminoituu siihen, että Ööröpöörö ei tule kotiin niin kuin on sovittu. Hänen on tarkoitus lähteä Veikon kanssa leirille. Tiedän jo etukäteen lähes varmasti, että hän ei tulisi. Olen kertonut epäilyistäni sosiaaliviranomaisten suuntaan, sillä sopimistilanteessa näin jo, että homma ei tulisi hoitumaan. Nuorukaiseksi kasvava taiteilijamme ei haluaisi noudattaa perheemme sääntöjä.
                      Minä puolestani pelkään, että rintamaito ehtyy, merkkejä siitä on. Olen hyvin huolestunut Ööröpööröstä ja se näkyy luonnollisesti kehoni toiminnoissa. Päätä kivistää ja särkee valtavasti yön valvomisista ja nuoremme kotiin odottelusta. Kun hän tulee, hän saattaa olla valtavan ihana ja katuvainen poissaolojensa vuoksi. Vähitellen käsitän, että hän on sitä, koska tarvitsee lisää rahaa. Minä olen niin naiivi. En ymmärrä, että tämä ihana ihminen käyttää jo huumeita.
                      Veikko lähtee ilman Ööröpööröä. Karkulaista aletaan etsiä. Minulla on onneksi luja tuki takana: poliisi-sosiaaliviranomaiset-opettajat. Kun nuoremme löydetään, hän joutuu tulemaan kotiin. Häntä on evästetty, että hänen pitää sopia kanssamme ja mennä leirille, jonne häntä on pyydetty menemään. Minä kerron hänelle, että tarvitsen jännittämisestä ja valvomisesta lepoa. Kauhukseni hän lähtee jälleen retkilleen, ja seuraavana päivänä, kun hänet löydetään, hän joutuu valitsemaan. Hänen täytyy toimia niin kuin me pyydämme tai hänet palautetaan lastenkotiin.
                      Minä en kykenisi vaatimaan tätä, mutta kun takana ovat vankat ammattilaiset, kaikki sujuu viime vaiheessa nopeasti. Olen hälyttänyt Veikon tulemaan leiriltään kotiin kesken kaiken, edes vähäksi aikaa, sillä tuntuu, etten jaksa yksin tätä kaikkea. Hän tulee, lupaa tulla puolenpäivän aikaan, mutta tulee yhdeksältä illalla. En muista, missä hän on leirillään, mutta ehkä Viherlahdessa, koska olen voinut soittaa hänelle vai onko sana toimitettu hänelle jostakin talosta. Odotan häntä kuin hullu, kirjoitan. Aatos ja Aino lapsineen ovat kanssani jännittämässä, he lähtevät vasta kun Veikko on tullut. Veikko on yön ja etsii Juhaa aamulla. Poliisi löytää hänet Outin antaman vihjeen perusteella. Outi on nähnyt hänet jossakin tietyn kaverin kanssa.
                      Kun Ööröpöörö on löydetty, Veikko palaa kiireesti leirilleen. Esa, joka on ollut hänen kanssaan, jää kotiin ja itkee sydäntäsärkevän haikeasti sitä, ettei hän voikaan näyttää nyt isoveljelleen, kuinka hienosti hän osaa soutaa pikkuisella veneellä. Itkemme kaikki. Itkemme surusta, itkemme helpotuksesta. Jännitys on ohi. Tunnen suunnatonta helpotusta.
                      Ööröpöörö soittaa seuraavana päivänä. Sovimme, että hän voi tulla milloin vain käymään kotona. Hän on siitä vilpittömän hämmästynyt. Hänellä on takanaan rankka kesä, jonka aikana hän on etsinyt oma-aloitteisesti uutta kotia äidiltään, tädeiltään ja tuttaviltaan, eikä kukaan ole ottanut häntä vastaan, ja nyt kodista, josta hän on oma-aloitteisesti lähtenyt pois, sanotaan, että sopii tulla käymään. Ajattelen paljon hänen lapsuuttaan, aikaa ennen meille tuloa ja kirjoitan runon, joka julkaistaan myöhemmin kirjassa Kauniiksi kutsutaan neitoa.

Tänään äiti tulee

Irja Aro-Heinilä

Saappaat heilahtavat rytmikkäästi,
pipon tupsu keinuu venekallon päällä,
sininen takki pullistelee tuulessa.

Ajatus heilahtaa korkealle,
lentää pumpulipilvissä ja laskeutuu
sanoiksi suuhun:
– Tänään äiti tulee!

Varvastossu lentää kauas,
varpaat huiskivat ilmaa,
aurinko paistaa:
– Ihan varmasti äiti tulee tänään.

Kieli koskettaa jäistä ketjua,
vauhti on pysähtynyt,
keinu kitisee pakkasessa:
– Äiti tulee tänään.

Äiti tulee ja tulee.
Kymmenen vuotta hän tulee
juuri nyt tällä heilahduksella,
tämän vauhdin jälkeen hän tulee.
– Ihan varmasti.

Pieni poika kävelee pipo silmillä
ison talon ovesta sisään.
Täti on hakenut hänet nukkumaan.

Vien kotoa lähdön jälkeen keinupojalle Mäntymäen lastenkotiin vaatteita ja muita tavaroita. Juttelemme ystävällisesti ja vakavasti hänen eteensä yllätyksenä tulleesta tilanteesta. Hän sanoo totisena ja vilpittömästi, ettei uskonut todeksi tätä toista vaihtoehtoa, sitä minkä valitsi. Tiedän, että yksin en olisi pystynyt tähän ratkaisuun, olisin vain sinnitellyt, yrittänyt ja kestänyt. Toivonut parempaa. Olin aina saanut paljon hyvää palautetta niin opettamisesta, lasten koulunkäyntiin innostamisesta kuin oppilaankäsittelytaidoistani niin opettajilta, oppilailta kuin oppilaiden vanhemmilta. Nyt olen saanut täystyrmäyksen. Eniten suren Ööröpöörön puolesta.
                      Tästä käsin katsottuna, vuosikymmenien takaa, olen valtavan kiitollinen Turun lastensuojelulle viime vaiheen ripeästä toiminnasta ja kaikesta tuesta, mitä saimme. Näen selvästi, ettemme olisi onnistuneet, olisi ollut vain kaikkia rasittavaa painetta pitkän aikaa. Vankka ammattitaito, jota lastensuojelun, sosiaalitoimen ja poliisin taholta löytyi, pelasti perheemme elämään pikkulapsiarkea.
                      Keksimme, että Ööröpöörö voisi saada vähän rahaa ja samalla voisi poiketa kotona, jos hän opettaisi Outille pianonsoittoa. Tapaamme näin, pidämme yhteyttä, hankimme jopa keihään, jota hän on kauan kaivannut ja hän saa heittää sitä Kaanaan kentällä, mutta minulla ei ole vastuuta hänestä enää. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä selkeämmin tulemme näkemään, että ratkaisu on ollut oikea.
                      Saan olla nyt Timon kanssa kahden, sillä Esa on Veikon kanssa leirillä ja Outi Kinnasilla Huittisissa. Olen yksinolosta/kaksinolosta suunnattoman kiitollinen. Saan itkeä rauhassa ja järjestellä kodin kuntoon. Piano raahataan olohuoneeseen ja Veikon ja minun peti Ööröpöörön huoneeseen. Timo saa sinne Ilkalta saadun kehdon. Hän on tehnyt sen kummipoika Esalle. Outi ja Esa saavat yhteisen huoneen.
                      Soitan pianoa pitkästä aikaa. Ensimmäisenä on jostakin syystä Kuulan Häämarssi. Soittamiseni aikana naapuri tulee ja sanoo: ”Oliks se nyt mitenkään järkevää, että Ööröpöörö sinne vietiin?” Vaivalloisesti saavuttamani rauha ja levollisuus haihtuu taivaan tuuliin. En tiedä vielä siinä vaiheessa, että se on ollut järkevää.
                      Veikon pitkä partioleiri Velkualla päättyy ja lähdemme heti Eurajoelle mansikkaa pelastamaan heinän joukosta. Veikko alkaa rakentaa lasten kanssa leikkimökkiä. Kesä jatkuu kuin muutkin kesät matkoilla sinne ja tänne, vieraita käy ja lapsilla on leikkikavereita yötäpäivää, mutta kaikki on nyt ok, huoli ja jännitys on poissa.
                      Kirjoitan, että Timo on upea poika, syö nukkuu ja nauraa. Saamme mustikat ja mansikat ja Ööröpöörön silloin tällöin käymään. Joskus hän käy niin, että kun emme ole kotona, hän saa talonmiehen avaamaan oven. Olemme Eurajoella, sillä nyt marjat kypsyvät ja puinnit alkavat tuossa tuokiossa. Pieni Timo sairastuu keuhkokuumeeseen ja itkee kaksi päivää putkeen. Minä kuljen hänen kanssaan ympäri taloa ja yritän rauhoitella, mikään ei auta. Hän paranee aikanaan.
                      Ööröpöörö elää elämässämme, mutta eri tavalla kuin aiemmin. Minun on nyt helppo kohdata hänet, meillä on hauskaa niin kuin ennen, silloin, kun hän oli pieni. Hän saa ehdot suoritetuiksi ja päästötodistuksen kouraansa. Hän aloittaa opiston Turun Kristillisessä Kansanopistossa.
                      Huumeet ja alkoholi romuttavat Ööröpöörön hyvin alkaneet opiskelut. Tajuan ja hyväksyn vihdoin, ettemme olisi millään keinoin pystyneet estämään jo kouluaikana alkanutta päihteiden käyttöä. Ja tämän Tuija Karhu tiesi, minä en. Olen perusluonteeltani liian toiveikas. Kirjoitan runon tapahtumista, siitä kun alan siivota Ööröpöörön huonetta. Tämä runo löytyy samasta edellä mainitsemastani kirjasta.  

Kivisen painon alla

Irja Aro-Heinilä

Ajoin villakoiria takaa,
konttasin niiden joukossa
ja huusin armoa.

Ei saa purra, älkää purko,
en jaksa enää!

Hahtuvat lensivät tuuleen
ja tarttuivat harmaaseen ruohoon,
minun hiuksiini, silmäripsiini.

Silmät muurautuivat umpeen,
eikä huuto jaksanut enää tulla ulos,
vaan jähmettyi lohkareeksi
rintojen väliin.

Silittelin sitä hiljaa
samalla kun pieni taimi
yritti vallata itselleen tilaa.

Itkimme molemmat
kivisen painon alla.

Pianonsoiton opettaja Marketta Kosonen soittaa meille, samoin muut hänen tukijansa. Juttelemme pitkiä puheluita. Kyllä he tietävät missä mennään, mutta he tukeutuvat edelleen meihin/minuun. Helpotamme toistemme oloa ja puheluiden jälkeen toivomme aina parasta. Emme heitä toivoa. Nuoremme on lahjakas ja sangen ihastuttava. Olen kiitollinen, että minulla ei ole enää vastuuta hänestä.
                      Alan työni Kuloisten koulussa elokuun puolessa välissä. Timosta olen saanut olla pisimpään äitiyslomalla. Imetän häntä vielä. Koulupäivät eivät ole liian pitkiä. Säilön maitoa pakastimeen ja surraan Timon ruoat valmiiksi pieniin purkkeihin, kun viemme lapset Eila Järven hoitoon. Vaikka paikka on tuttu ja turvallinen, jännitän ensimmäisen koulupäivän alla hoidon onnistumista koko yön. Kaikki menee kuitenkin hyvin. Helpotus hulvahtaa ylleni kuin lämmin peitto. Timo saa rintamaitoa kahdeksan kuukautta.
                      Kätken surun sisimpääni, mitä muutakaan voin, minullahan on kolme pientä lasta lähelläni. Kivun möhkäle tuntuu rinnassa, mutta onneksi minulla on hyvät työtoverit, joiden lähellä saan tukea. Kasvatuksen alan ammattilaisina he ymmärtävät pettymykseni, ikäväni ja suruni. Peilaan kysymystäni heihin, kelpaanko sittenkin, vaikka olen näin epäonnistunut. Kun viikot ja kuukaudet kuluvat, huomaan meille tulevista Ööröpööröä koskevista eri tahoilta tulevista puheluista, että kukaan ei voi hänelle mitään, keinoja ei ole. Nuoremme tuhoaa elämäänsä kaikista vilpittömän tuntuisista lupauksista huolimatta.
                      Olemme kaikki elämän korkeakoulussa. Opittavaa kertyy paljon. Joku jää ilkkumaan, että tiesinhän minä tuon, ei se voi onnistua, pelkkä hyvän tekemisen tahto ei riitä, kun kyseessä on lastenkodissa kasvanut lapsi. Keskustelen näistä Tuija Karhun kanssa. Hän sanoo vapahduksen sanat: ”Mutta ajatelkaa, Ööröpöörö on kuitenkin saanut viisi hyvää ja onnellista vuotta kodissanne!”  
                      Vuosien ja vuosikymmenien mittaan menetyksen ja epäonnistumisen kipu hautautuu muiden kokemusten alle, mutta keho muistaa. Tämän kirjoittamisen (tammikuu 2021) myötä saan ihanan mahdollisuuden kertoa Terhille ja Esalle enemmän tästä nuoruuteemme liittyvästä elämänvaiheesta. Olen kiitollinen heidän kiinnostumisen ilmauksistaan ja tarkentavista kysymyksistään.
                      Kerron niin mielelläni. Veikkokin kertoo ja lisäilee jotakin minun kertomukseeni, on alkanut muistaa ja liikuttuu sitten niin, että ei saa muistoaan sanotuksi. Sitten Terhi kysyy, olemmeko saaneet mitään debriefingiä tämän kriisimme vuoksi. Miten meitä on hoidettu, hän tiedustelee lempeästi. Me vastaamme heti lähes yhteen ääneen, että ei mitenkään. Itse on pitänyt pärjätä. Terhin lämmin kysymys koskettaa ja liikauttaa kivimöhkälettä rinnassani. Koen ihmeen, kyyneleet nousevat kuivuneisiin silmiini.     

10 vuotta avioliittoa takana. Juhlimme museolla.
Timo 6 kk, Ööröpöörö 16 v.


Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.