Uusi vuosi ei päästä meitä helpolla. Suremme kaikki isääni eli Illon pappaa. Perunkirjoitus on 27.1.1979. Äiti kirjoittaa siitä: ”Oman väen lisäksi paikalla olivat Ilkka ja Katriina, Irjan koko perhe, Asko ja Mirja. Kaikilta oli papinkirja, ei muuta. Niin kuin oli oletettukin, kaikki sujui hyvin.” Kukin lapsi saa perintöä 1000 markkaa (noin 560 euroa nykyrahassa). Lapsia on kahdeksan. Vähän myöhemmin äiti kirjoittaa vieneensä papan työvaatteet kellarikuoppaan. Mua nyt jo riisutaan, tää maja puretaan.
Isän muistoseurat vietetään 20.3. Illon Vesamäessä. Taas ovat Helka ja Ulla loihtineet trahteerausta. Väkeä on todella paljon. Ohjelmaa on aina. Laulua, puheita ja runoja. Näinä päivinä meidän arka tyttömme, Outi, on soittanut ja laulanut jossakin tapahtumassa Illossa. Se voi olla tämä edellä kerrottu tai sitten maamiesseuran vuosikokous, jossa on ollut ”vain hyppysellinen väkeä”.
Esa ja Timo pääsevät hoitoon Venheen päiväkotiin Raisiossa. Se on meille kaikille uutta. Minua hermostuttaa viedä lapset pois kodin läheltä, vieraaseen paikkaan, ja kun käy niin, että Timo joutuu eri ryhmään kuin Esa, olen epätoivoinen. Miten he selviäisivät, kun ovat tottuneet olemaan aina yhdessä? Timo sopeutuu paremmin kuin Esa, mutta kuitenkin hän itkee joka aamu, kun jää tarhaan. On kauheaa katsoa, että heidän välillään on ulkonakin aita. Tietenkin ymmärrän, miksi sellainen on, mutta silti se särkee sydäntä. Venheen päiväkoti näyttää toimivalta ja hoitajat osaavat varmasti asiansa. He jopa joustavat niin, että Esan ei tarvitse nukkua päiväunia, vaan hän saa olla itsekseen jossakin kolossa ja koota legoja tai katsella kirjoja tai tehdä jotain muuta.
Ulkona Esa kulkee pitkin oman häkkinsä aitoja kuin kesällä näkemämme Korkeasaaren eläimet. Hän ei löydä kavereita, sillä hän ei ole tottunut löytämään heitä ryhmästä. On ollut vain Joukka, joka hänkin on muuttanut muualle. Esa on hyvin yksin. Hän odottaa kaveriaan ja kaivertaa surullisena pieniä eläimiä puupaloista. Onneksi Joukka tulee melko usein mummunsa Eevan luokse kylään ja sieltä suoraa päätä meille. ”Onk Esku koton?”
Kevään mittaan on elämää helpottaviakin tapahtumia, kuten Veikon vihkimys diakoniksi Järvenpään kirkossa 30.3. Vihkimyksen toimittaa Helsingin piispa Aimo T. Nikolainen. Vihkimysjuhlat vietetään Järvenpään seurakuntaopistolla. Minulle kumpikin tapahtuma on täyttä työtä, sillä lapset eivät tietenkään viihdy. On keksittävä paljon tekemistä. Toivon vain, että Veikko pystyy nauttimaan ansaitsemastaan juhlista ja valmistumisen myötä tulleesta mahdollisuudesta olla enemmän lasten kanssa kotona.
Veikko sanoo, että hän on juhlassa aika sekaisin. Lopputyön tekeminen on takkuillut, mutta on todella hienoa, että saa jonkun asian päätökseen, tavoitteen suoritetuksi, on kelpoisuus uudenlaiseen tehtävään. Tästä aukeaisi mahdollisuus, joka ehkä todentuisi myöhemmin. Vihkimys tuntuu aika arkiselta, se on vain yksi tapahtuma kiireisen arjen keskellä. Hän ei muista juhlasta oikeastaan yhtään mitään, kaikki on ollut vain yhtä pyöritystä. Edellä on ollut useita tunteisiin käyviä tapahtumia, tämä ei ole sitä.
Järvenpään juhlat ovat vähän minullekin, kai. Ehkä otetaan huomioon, että olen hoitanut kodin ja lapset ja se, että olen ollut prosessissa mukana. Veikko on tuonut korjattavakseni joitakin tehtäviään jopa Turun keskussairaalaan silloin, kun olen ollut synnyttämässä Timoa. Yritän siis nauttia juhlasta. En nauti, toivon vain, että päästäisiin äkkiä kotiin. Tietenkin on ollut jännittävää nähdä se ”Järvenpää”, jonne Veikko on aina mennyt. Nyt hänellä tulisi olemaan mahdollisuus päästä pois illat, viikonloput ja kesät vievästä nuorisotyöstä. Koittaisi uusi aika, sellainen, joka veisi meidät lähemmäksi toisiamme. Vuonna 1977 olen kirjoittanut:
Rakkaani lähtö on aina
yhtä kauheaa.
Se masentaa, nujertaa.
Se vie puolet mukanaan.
Mitä teen, minä,
puolikas ruumis kotona?
Kuljen yhdellä jalalla,
katson toisella silmällä,
elän puolikkaalla sydämellä
puolinaista elämää.
Elää tahdon, elää
täyttä elämää.
Miten?
Lasten kanssa päivällä,
lasten kanssa illalla.
Milloin rakkaani kanssa,
hänen, josta olen puolet?
Vain yölläkö, jolloin uni
erottaa meidät toinen toisistamme
kahdeksi kuorsaavaksi ruumiiksi?
Olen kirjoittanut saman vuonna Yleisradion Jokamiehen sävelhartauteen omasta elämästäni. Ehkä olen toivonut musiikkiakin, mutta se ei näy jäljellä olevassa materiaalissa. Kirjoitan perheenäidin arjesta, miten lasten nukkuessa istahdan keinutuoliin ja nautin hiljaisuudesta. Kukaan ei tuolloin ole vaatimassa minua: Opettaja, en minä osaa tätä tehdä, mikä sivu se on, miks aina pitää mennä välitunnille. Tai kotona: Äiti, tule vähän auttamaan, äiti, tuu leikkimään, äiti, anna vettä. Hiljaisuudessa odotan tutun auton hurinaa. Vasta, kun kuulen sen, voin rauhoittua täysin. Hän, jonka rinnalla olen luvannut kulkea ja josta olen puolikas, on tulossa kotiin.
Jatkan kirjoittamistani siitä, miten osani on olla seurakunnan työntekijän vaimo. Lähdöt ovat vaikeita, varsinkin meille kotiin jääville. Jotkut sanovat: kyllä siihen tottuu, olehan rauhassa vaan. Kymmenisen vuotta olen yrittänyt, mutta en ole onnistunut. Miten mahtaa olla muiden laita? Hiljaisina odotuksen hetkinä mieleen hiipii pelko. Entä, jos hän ei enää tulekaan? Jos minä jään todella yksin? Tällaisten ajatusten tunkeutuessa mieleeni en voi muuta kuin uudestaan ja uudestaan kerrata mielessäni: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.
Kerron toimittajalle, miten lapset opettavat minua paljon. Heidän luottamuksensa hyvään Taivaan Isään on niin suurta, ettei aikuinenkaan voi olla saamatta jotakin siitä. Tämän lauseen jälkeen kerron esimerkin luottamuksesta: Syysmyöhällä, sateisena ja pimeänä iltana ajelen kaksivuotiaan poikani (Esan) kanssa kotia kohden ja pelkään tielle hyppiviä hirviä ja peuroja, joista on ollut paljon harmia niillä seuduin. Käteni puristuvat ratin ympärille ja ovat jännityksestä puutuneet. Takapenkiltä kuuluu tumma, kantava ääni:
”Äiti, laula jotain.”
”Mitä laulaisin?”
”Laula Jeesuksesta.”
Säpsähdän. Tietysti Jeesuksesta. Hänestä saamme turvan. Alan laulaa Jeesuksesta laulan, Jeesuksesta vaan. Tämän väkevämpää kokemusta en ole koskaan kokenut kuin silloin mustassa, sateessa kiiltävässä illassa. Suuri rauha täyttää mieleni. Näin kirjoitan. Näin muistan tänäkin päivänä.
Tästä muistiinpanosta tulee mieleeni Kinnasen Lean ääni. Lea on Esan ikätoveri. He ovat leikkipari silloin, kun Kinnaset tulevat meille. Outi on Mirjan kanssa ja Esa tietysti Lean. Esa on vahva, voimakas ja suureen ääneen puhuva, Lea puolestaan lyhyt, hentoinen ja pienellä, hyvin korkealla äänellä kimittävä tyttölapsi. Onneksemme erilaisuus ei haittaa. Lea seuraa Esaa majaleikkeihin ja puiden oksille, pihan rinteeseen ja metsään, koulun leikkikentille. Kun Esa kiipeää puun latvaan, hän huutelee sieltä hämmästystään. ”Mitenkähän Jumala on kekannut tehdä maailman näin ihmeelliseksi?”
Minä puolestani kirjoitan runoa, joka liittyy Eurajoen kirkon tapahtumiin:
Ja Jeesus sanoi:
”Minun on jano:”
Pappi saarnasi niin.
Sano, ystävä, minulle sano
miten kuolema kuoletettiin.
Miten verenpunaiset kukat
ja harmaa, tuulinen sää,
sekä valjut kynttilärukat
voi Jeesukseen lähentää.
”Rukoilkaamme”, käski se pappi,
heti penkissä kohistiin.
Päät painuivat lautaan asti,
joku kävi kai polvilleen,
ja virsi soi mahtavasti –
iski kipu sydämeen.
Sillä penkissä hiljaa aivan
minä istuin ja valitin,
vain sinä tiedät sen vaivan,
jota silloin ajattelin.
En tuntenut Jeesuksen tuskaa,
vain omaani mietiskelin.
Ja minä sanoin:
Vettä elämän minulle tuokaa,
sillä jano on minunkin.
”Aamen”, sanoi se pappi –
jäi sydän näännyksiin.
Huhtikuussa menemme kaikin Aini Alasen 50-vuotisjuhliin, äitikin, joka on ollut hiljan Marttilassa tekemässä kirkollisia vaatteita, kuten stolan, messukasukan ja ehtoollisliinan. Äidillä on surun lisäksi unettomia, kurjia öitä, koska sappi vaivaa. Onneksi Outi on lähettänyt hänelle äitienpäivälahjaksi itse tekemänsä tyynyn.
Toukokuussa olen käynyt syömässä Illon Vesamäessä oppilaideni kanssa kolme kattilallista soppaa, Ulla on tarjonnut lisäksi omenia ja appelsiineja. Äiti huokaisee: ”Sitten me emännät olimme ehtoolla väsyneitä.” Oppilaat ovat antaneet kauniin surunvalittelukukan äidille. Hän vie kukan myöhemmin haudalle. Ulla on saanut kaksi pakettia kahvia ja suklaapakkauksen. Äiti on koskettunut, sillä kaikki lapset ovat tervehtineet äitiäni kädestä. Hyvä, opettaja, olet opettanut, kuinka surunvalittelu lausutaan!
Tämän vierailun jälkeen äiti kirjoittaa: ”Olin ehtoolla jo makuulla aikaisin ja unenhorteessa niin hyvin hellävaroen käsi laskeutui pääni kulmalle. Se oli ihan varmasti Jeesuksen käsi. Olin juuri hartaasti pyytänyt, että Taivaan Isä ajaisi pois pahan hengen, joka aina tuo eteeni anteeksiannettuja syntejä ja laiminlyöntejä. Uskon, että rukoukseni on kuultu.” Hääpäivänään 8.6. hän muistaa kaunista hääjuhlaa ja suree, että hänellä ja isällä jäi avioliittoa vuosi vaille 50 vuotta. Ikävä on kova. Se kasvaa iltaisin, varsinkin, jos muut lähtevät jonnekin ja hän jää yksin. Hän kirjoittaa jokaisen yksinolon vihkoonsa. Niitä ei ole monta koko kesänä. Mutta kuitenkin, hän ei osannut kuvitella miten tyhjää on, kun puoliso on viereltä kuollut. Kamari on tyhjä.
Äidin vihkojen sisäkannet ovat täynnä osoitteita ja puhelinnumeroita, yliruksattuja ja vihon käyttövuonna vielä voimassa olevia. Häntä muistetaan ja hän muistaa muita, mutta suru käy päälle lupaa kysymättä.
Kuloisten koulussa on hyvä henki. Harri opettaa minut kuuntelemaan nuoren ja minulle tuntemattoman taiteilijan levyä. Hän on ostanut Vesa-Matti Loirin levyn, jossa Eino Leinon sanoihin, Perttu Hietasen säveltämiin ja Taisto Wesslinin sovittamiin tunnelmiin Raisiossa asuva Loiri eläytyy. Levy on julkaistu 1978. Kuuntelemme lauluja. Ruislinnun laulu korvissani kolahtaa suoraan sydämeeni.
Toinen taidelahja tulee jostakin lehdestä. Se saa minut hurmoksiin: ”Aivofysiologian kannalta ei kuvaamataiteen opetuksen merkitys ole siinä, että lapset oppisivat piirtämään kauniisti. Tärkeää on se, että piirtämisen avulla kehitetään tiettyjä aivotoimintoja, jotka ovat välttämättömiä kaikissa elämäntilanteissa. Tehdessään kuvaa tyhjälle paperille lapsi on jatkuvien omien valintojensa edessä, hän stimuloi ja harjoittaa valintakykyään. Taide on lähes puhdasta arvokommunikaatiota.”
Tämä tulee olemaan aina vain enemmän ajatuksenani ja päämääränäni koulussa kaikilla tunneilla, ei vain kuvaamataidon – ja äitinä olemisessa. Vuosi 1979 on ollut Lapsen vuosi. Sen tiimoilla on järjestetty piirustuskilpailu Raisio lapsen silmin. Lapsemme tekevät omat työnsä mukaan kilpailuun ja Esa voittaa ensimmäisen palkinnon. Se on meille iso juttu. Palkinto on 50 markkaa, mutta voitto on paljon enemmän kuin jokin raha.
Raision kaupungin kouluissa toteutettava ruokalista osoittautuu kiinnostavaksi. Kädessäni on viiden viikon ruokalista. Ensimmäisellä viikolla olemme saaneet ryynimakkaraa, savusilavakastiketta eli sipattia, maksalaatikkoa, lindsrömin pihvejä ja jauhelihakasviskeittoa.
Toisella viikolla tarjolla on ollut ruishiutalepuuroa, kalakeittoa, maksaporkkanakastiketta, hernekeittoa ja makkarakasvispataa.
Kolmannen viikon ruokina on nakkistroganoffia, lihaperunasoselaatikkoa, makkarakeittoa, tomaattisilakoita, ja jauhelihakastiketta. Makkarakeittopäivänä on saatu myös ruisreikäleipää.
Neljäs viikko mentiin lihamakaronilaatikolla, lihakasvismurekkeella, veriohukaisilla, lihakeitolla ja lanttusianlihavatkulilla. Onpas ollut lihaisa viikko.
Viides viikko: kaalipata, paistettu kala, hernekeitto, lihapyörykät ja vitapuuro, jonka kanssa tarjotaan sekahedelmäkeittoa.
Ruokien kanssa tarjotaan vaihdellen punakaaliananasraastetta, punajuuriomenaraastetta, suolakurkkua, lantturusinaraastetta, punajuurta, kurpitsapikkelssiä, kaalipuolukkasalaattia, porkkana-ananasraastetta, porkkanan- tai lantunpala. Joskus on myös juustoa, makkaransiivu, hedelmä tai maksamakkaranpala.
Tutustumme vähitellen Raision seurakunnan kanttori Martti Korpelaan. Hän järjestää iltamusiikkitapahtumia, jotka on tarkoitettu koko perheelle. Mekin menemme kuuntelemaan iltamusiikkia. Paikalle on tullut unkarilainen urkutaiteilija Gabor Trajtler, joka Korpelan mukaan on koko tässä Raision kirkossa soittamisensa ajan joutunut hokemaan itselleen ”rauhallisesti Gabor – keskity”, sillä Unkarissa on itsestään selvä asia viedä lapsi välittömästi pois, jos tämä häiritsee. Taiteilija ei voi kestää lapsen aiheuttamaa hermopainetta.
Korpela kirjoittaa: ”… jos hiljaisuuden rikkominen tapahtuu, syntynyt ilmapiiri tuhoutuu ja esiintyjältä viedään edellytykset keskittyneeseen tulkintaan.” Näin on tapahtunut. Tunnen pistoksen sydämessäni ja tiedän, että Martti Korpela kirjoittaa meidän lapsistamme. Olen leikannut artikkelin muistojeni joukkoon, jotta muistaisimme. Koko perheen iltamusiikkeihin ovat tervetulleita vain ne lapset, jotka osaavat istua siellä ”ehdottoman hiljaa, sillä musiikki syntyy hiljaisuudesta ja palaa sinne”. Meillä ei olisi mitään asiaa enää näihin musiikkihetkiin.
Martti Korpelasta tulee vuosien mittaan hyvä ystävämme.
Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
***
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.