Kun selaan vuoden 1980 kirjeitä, juhlaohjelmia, muistiinpanovihkoani ja erilaisia lappusia, mieli ja keho täyttyvät oudosta kaihosta, ihmetyksestä ja onnesta. Olenko minä, olemmeko me todella eläneet tällaista elämää? Muistiinpanot sanovat kyllä ja vähitellen aivojen onkaloista tulee sama vastaus. Silti kummastelen, miten tämä kaikki rikkaus onkaan jäänyt unohduksiin, miten paljon unohdan ja suorastaan työnnän ajatusten aarteistoista pois, vaikka se on kaunista, hyvää ja elämässä kantavaa ja vaikka olemme selvinneet monista mahdottomilta tuntuvista tehtävistä ja kompuroinneista.
Olen koonnut edellisen elämästämme kertovan luvun (90) ulkopuolisten ihmisten silmin, sanomalehtiartikkelein ja valokuvin. Lisänä on yksi kirjeeni ystäväjoukolle ihan autenttisena. Tämä luku 91 ja seuraavat kaksi menevät sydänjuurille, perheen pariin, työstä luopumiseen, Bornemouthiin, lähes kaiken jättämiseen, uudelleen aloittamiseen Helsingin keskustan autiossa huoneistossa ja vieraassa kaupungissa opiskelemiseen. Aloitan kuitenkin tämän sydänjuurikertomuksen vuoden 1979 joulusta, koska se liittyy oleellisesti kaikkeen siihen, mitä emme osanneet edes aavistella.
Maaliskuuhun 1980 mennessä on tapahtunut jo paljon muutoksia, ei käytännössä, mutta suunnitelmissa. Kaanaan koulu muistaa Esaa kirjeellä. ”Koulusi alkaa syksyllä.” Tuntuu uskomattomalta ajatella, että Esan koulu ei alkaisikaan Kaanaassa eikä Eurajoella, vaan Helsingissä.
Esa saa äidiltäni syntymäpäiväkirjeen. Kirje on pitkä, kirjoitan tähän vain pienen pätkän: ”Olit sinä aika pieni niin kuin vauvat on ja aika parkuvainen. Olet sinä lakannut parkumasta, vähän ison äänen otat joskus, muistelen semmoista. Ensi syksynä sinusta tulee koululainen ja siellä koulussa pitääkin olla kiltti poika, jos meinaa elämässä menestyä.” Kiltti poika. Esaa ei tarvitse siitä asiasta muistuttaa. Hän on kiltti ja herkkä. Kauheita satuja ei saa lukea. Kyyneleet kierivät herkästi muutenkin hänen suurissa silmissään. Paremminkin Esalle pitäisi sanoa, että olisi hyvä, jos hän uskaltaisi pitää puoliaan siellä koulussa. Meitä muistutetaan Esan koulun alkamisesta joka taholta. Olemme huolissamme, miten se hänen kohdallaan sujuisi, mutta olemme toiveikkaita.
Esa on pyytänyt syntymäpäivälahjaksi suurta nallea ja viiden markan seteliä. Teen nallen syntymäpäivää edeltävänä päivänä ja sidon rahan nallen käteen aamulla. Nalle odottaa Esan heräämistä vuoteen jalkopäässä. Esa hoitaa nalleaan koko päivän, nukuttaa ja syöttää, vaikka Vesamäen porukka Marttilasta tulee juhlimaan ja painiporukoita riittäisi. Veikko tulee iltapuolella leiriltä kotiin ja vie riehakkaan joukon katsomaan lentokoneita. Aihe on ajankohtainen. Meillä kaikilla on paljon puhuttavaa Keniasta.
Kevään mittaan käymme Helsingissä useaan otteeseen, psykologisissa testeissä ja pomojen juttusilla. Reijo Arkkila soittaa ja sanoo, että ”testien tulos oli näyttänyt hyvältä”. Olemme jännittäneet tulosta. Meille ei kerrota, missä olemme onnistuneet, missä emme ja me emme kehtaa kysyä. Jollakin kerralla meidän pitää keskustella Sleyn johtaja Lauri Koskenniemen ja Reijo Arkkilan kanssa, Tuulikin on mukana. Emme saa sanaa suustamme, jännitämme Koskenniemeä. Kun hän lähtee, juttu alkaa sujua. Veikko tilaa itselleen tapaamisen piispa Aimo T. Nikolaisen kanssa. Hän saa luettavakseen joitakin kirjoja.
Suunnitelmaksi muovautuu, että kuudes heinäkuuta menemme Englantiin, elokuussa lähetyskurssille Helsinkiin ja tammikuussa 1981 Keniaan. Tämän käynnin jälkeen minun on jo pakko kertoa äidille. Suunnittelen sanani huolellisesti ja rukoilen oikeita sanoja. Kirjoitan, että kummallisesti keksin sanat. En kuitenkaan kerro, millaiset sanat. Olisi kiinnostava tietää nyt, kun kirjoitan tätä.
Julkistan lähtöni koulussa ja Veikko omalla työpaikallaan. Oma luokkani kuuntelee hiirenhiljaa. Ja sitten: kaiken suunnittelun ja suorastaan unelmien keskellä vesirokko vetää meidät arkeen. Esa ihmettelee illalla, kun hänellä on niin huono kunto ja päättelee, että pitää varmaan ruveta urheilemaan enemmän. Aamulla kuumetta on 39 astetta ja näppylät selässä. Esa on valtavan onnellinen, kun ei saa mennä päivähoitoon kymmeneen päivään. Esan ilo ja suoranainen riemu järkyttää minun äidinsydäntäni. Näen, että hän ei todellakaan viihdy päiväkodissa. Ymmärrän häntä, sillä hän on tottunut vapaaseen elämään pelloilla, metsissä ja kotonakin.
Maaliskuussa Veikko saa kutsun kertausharjoituksiin. Se tuntuu aivan liialta kaiken muutoksen keskellä. Hän käy kysymässä, voisiko hän mennä tekemään osansa myöhemmin, mutta hän ei saa lupaa, sillä hänenkaltaisiaan lääkintämiehiä ei niin vain ollut, oli sanottu. Ei auta kuin mennä. Esalle kirjoittamansa kortin mukaan kertausharjoituksissa on kivaa. Timolle kirjoitetussa kortissa hän on traktorin kyydissä. ”Ajellaan pitkin metsää ja leikitään atkoneilla.”
Outi kirjoittaa paljon pikku runoja. Esa kirjoituttaa minulla. Hän on pyytänyt kirjoittamaan Timon kaksivuotiskorttiin näin:
Timo on nyt
kaks,
niin kuin kanan
laps.
Timon nimen hän on kirjoittanut hyvin huolellisesti itse.
