Kun tutkin arkistojani, mieli tai sydän särkyy palasiksi tavan takaa. Ai, näinkö se olikin, voi ei, tällaistakin teimme, olemmepa olleet hienolla retkellä, miten kauniisti lapset ilmaisevatkaan itseään, miten iloisia ja urheita koululaisia he ovatkaan olleet, miten onnellinen opettaja olen ollut, miten toisenlaisessa maailmassa olemmekaan eläneet. Tekee mieli tavan takaa kysäistä, muistatko tämän, miten sinä tämän muistat, teimmekö tosiaan näin, ulps, olemmepa olleet rohkeita. Toivon kovasti, että kerrotte sähköpostiini omia muistojanne, minä laittaisin sitten ne näille sivuille.
Kaikissa kirjeissä, ihan kaikissa puhutaan sateista. Kerrotaan joko niiden puutteesta tai niiden tulosta. Sateet määrittävät elämäämme. Välillä Sondusta Matongon rinteelle kulkeva tie on kehnompaa kuin kyntöpelto. Olemme motissa.
Kaikki kirjoittavat myös maanviljelyksen tilasta. Vuonna 1982 kylvöt ovat epäonnistuneet. Maissi on kylvetty ja kasvanut kymmensenttiseksi. Sitten tulee raekuuro ja tuhoaa kaiken. Kylvetään uudelleen. Kun taimet ovat jälleen oraalla, tulevat toukat. Ne syövät kaiken. Minä näen toukka-armeijan, joka on matkalla jollekin pellolle. Jalka ei mahdu joukkoon. Jonakin vuonna näen heinäsirkkaparven laskeutumisen pihaan. Vanhan Testamentin kertomukset alkavat elää. Kun kolmas kylvö on oraalla, sadetta ei saada. Aurinko polttaa taimet.
Voihkin kirjeessäni: ”Täällä tulee nälkä heti. Mitään varastoja ei ole. En minä tiedä, mitä tämä oikein on, kun maa tuottaisi vaikka miten, mutta silti nähdään nälkää. Maissin tähkä on mahtavan kokoinen, hedelmät suuria ja mehukkaita, peruna menestyy, samoin vehnä, tomaattia saa ympäri vuoden, banaanit pursuavat satoa, sypressit kasvavat 20 vuodessa täysikasvuisiksi, maa kasvaa hernettä ja papua, kaalia, vihanneksia, juureksia ja vaikka mitä. Miten tällaisessa maassa voidaan nähdä nälkää?”
Samaa kysymystä kysyn edelleen, mutta Tansanian suhteen. En tiedä Kenian tilanteesta. Tansaniaa seuraan swahilinkielisistä uutisista ja sosiaalisesta mediasta joka päivä. Kenia jäi meille etäiseksi, sillä kirjeiden kirjoittaminen oli kenialaisille kallista ja muutenkin kirjeenvaihto oli vähän vaivalloista, sillä jokaisessa kirjeessä oli rahapyyntöjä. Mitään todellista, kestävää, vuodesta toiseen jatkuvaa yhteyttä ei syntynyt.
Aatos tietää, että Eldoretin luonnonpuistossa aivan Ugandan rajalla olisi komeat norsuluolat Elgon-vuorella. Hänen ei tarvitse houkutella meitä, on todella hauskaa päästä sinne, siellä näkisimme sademetsää, ilmajuuria, liaaneja. Voisimme käyttää yhdistyksen kevytkuorma-autoa. Lavalla istujille matka on ikimuistoinen. Aatos ja Veikko ovat hytissä, ajavat vissiin vuorotellen, me muut pressun alla lavalla. Meillä on tärinässä hauskaa, ehkä ei kuitenkaan Ainolla Marttilan pappilan kellarin rapuissa viottuneen selkänsä vuoksi.
Pystytämme teltat luonnonsuojelualueelle ja yövymme niissä ennen norsuluoliin menoa. Emme nähneet, onneksi, yhtäkään norsua. Luolat ovat kiehtovat. Suuret lepakot roikkuvat sen kattoholveissa, vieri vieressä, satojatuhansia, emme tiedä, ehkä miljoonia, vain silmät kiiluvat 10 metrin korkeudessa. Luola on noin 50 metriä leveä.
Haluamme mennä luolan perille asti katsomaan paikkaa, mistä norsut raapivat torahampaillaan tarvitsemiaan mineraaleja kallion seinästä. Näemme raapaleet, näemme norsujen voiman. Jännittää, sillä emme voi tietää, palaavatko norsut ennen kuin me ehdimme sieltä periltä, 200 metrin takaa, ulos. On meillä aseistettu vartija mukana, mutta mitä hän voisi, jos norsut palaisivat kotiinsa. Ihastelemme Timon kokoisia lantakokkareita. Timo sörkkii niitä kepillä ja on onnellinen.
Perällä luola on pimeä. Timo pääsee Veikon hartioille istumaan. He ovat pudota syvään rotkoon. Onneksi onkalossa on noin metrin syvyydessä kieleke, jolle he putoavat. Siitä alaspäin on ainakin neljä metriä.
Paluumatkalla meillä on mukana pari säkillistä ruisjauhoja. Ruis kasvaa pohjoisen ylängöillä ja me haluamme ruisleipää. Voimakas tuuli repii kehikon päälle vedettyä pressua ja irrottaa jauhoa harvahkoista kangassäkeistä. Palelemme. Kun kömmimme Kisumussa auton lavalta, saunalla ja suihkulla on käyttöä. Ainon on varmasti ollut vaikea hengittää jauhopölyssä, mutta hyttiin hän ei ole halunnut mennä. Onhan upeaa olla lavalla.
Muutama viikko retken jälkeen Aatos kuulee radiosta, että Elgonin luolista on löydetty vaarallista Ebola-nimistä virusta. Seurailemme vointiamme. Alamme vähitellen uskoa, että emme ole saaneet tartuntaa.
Urheilutunti pidetään aamun ”viileydessä”. Sen jälkeen menemme asuntolaan aamuhartauteen. Kyllikki iskee kitarastaan Porilaisten marssin sointuja ja pyytää kaikkia laulamaan oikein reippaasti ja voimakkaasti. Mehän vetelemme oikein kunnolla, uljaasti ja seisten. Marssin jälkeen Kyllikki ottaa kirjekuoren ja vetää sieltä presidentti Mauno Koivistolta tulleen kirjeen, jonka hän on itse omin käsin kirjoittanut. Olemme saaneet vastauksen presidentille lähettämäämme onnittelukirjeeseen ja sen mukana olleeseen maalaukseen. Olemme haljeta ilosta. Taputuksia, iloisia kasvoja ja jälleen Porilaisten marssi. Kirje kuorineen syynätään tarkkaan. Vahinko, että minulla ei ole sitä nyt. Vahinko, etten ole kirjoittanut muistiin, millä sanoilla ja miten presidentti muisti meitä. Koivistoa muistetaan aamurukouksessa.
Tykkään, kun luet kirjoituksiani, kiitos siitä. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.