Pääsemme toukokuussa lomalle Nairobiin, jossa kukaan ei tunne meitä,
kukaan ei tule pyytämään apua. Ihmiset eivät tungeksi ympärillä ja kodin ovella.
On rauhallista ja ihanaa. Pääsemme asumaan Heli ja
Antti Kujanpään kotiin, koska he ovat lähdössä joksikin aikaa Suomeen.
Saattelemme heidät kentälle. Veikko aloittaa kuusi viikkoa kestävän
kielikoulun. ”Elämme hyvin onnellista aikaa”, Veikko kirjoittaa isälleen.
Nautimme Nairobista jonkin aikaa, mutta sitten muutaman päivän kuluttua alkaa
tehdä jo mieli omaan kotiin.
Meille käy niin
onnekkaasti, että tällä Nairobin matkalla saamme aivan yllättäen Sessen, josta
jo edellä kirjoitin. Kuulemme, että Uusi-Hakalan perhe, jota emme tunne, etsii
paikkaa, jonne voisi laittaa koiransa. Menemme katsomaan. Uusi-Hakaloiden
puutarhassa kulkee kullanruskea, pitkäselkäinen ja aivan upea narttu. Se tietää
jo, että sen perhe on lähdössä pois. Istun siinä ja käy niin, että Sesse tulee
luokseni. Rapsutan sitä varovaisesti, sillä pelkään koiria. Sesse yllättää
kaikki. Se kellahtaa selälleen ja antaa mahansa minun krapsutettavakseni.
Uusi-Hakalat sanovat, että se ei ole tehnyt koskaan kenellekään niin. Heillä on
hyvä mieli siitä, että Sesse on itse valinnut omistajansa. Minä olen hämilläni,
sillä en ole mikään koiranhoitaja.
Sesse ei hyppää autoon itse, miten olisikaan, sillä pieni automme on täynnä ihmisiä ja tavaroita. Veikko nostaa Sessen etuistuimen jalkatilaan ja minä asettelen jalkani sen lämpimän kehon vierelle. Sesse ei liikahdakaan päivän kestävän matkan aikana, mitä ehkä pissalla käymme puolivälissä matkaa. Sesse vie sydämeni. Opettelen ottamaan jopa pulleat, pikkusormen kokoiset punkit irti sen nahasta, vaikka se tuntuukin iljettävältä. Onneksi muutkin poistavat niitä.
Veikko palaa opiskelemaan takaisin Nairobiin. Antti ei ehdi hoitaa Esan ja Veikon matka-asiaa, mutta pyytää Veikkoa ottamaan mukaansa joitakin järeitä työkaluja, sahaa ja sorkkarautaa, jotta saadaan Antin sauna kuntoon. Kujanpäiden saunaa rakennetaan silloin kun Veikko asuu heidän upeassa kodissaan. Hän palaa Matongoon vasta kesäkuun lopulla.
20.6.83 Veikko kirjoittaa meille Nairobista: ”Olen katsellut elämäämme niin kuin ulkopuolelta. Ja havainnut kuinka saankaan olla tyytyväinen ja hirveän onnellinen. Olen saavuttanut suuria päämääriä. Minulla on ihana perhe. Vallan valtavan suloinen vaimo ja aivan ihastuttavat muksut. Mitä mies voi enempää toivoakaan. Se, että olette olleet tyytyväisiä elämäänne, merkitsee minulle hyvin, hyvin paljon.” Hän saa kirjeitä meiltä lähes joka päivä.
Äiti-Laina Illossa on saanut postissa paljon Esan piirustuksia ja lasimaalauksia. Joka päivä ne ovat hänen silmiensä edessä ja muistuttavat häntä meistä. Hän kirjoittaa myös, että on kuullut ”Aatoksen perheen muuttaneen Kisumun intialaisesta linnasta jonnekin, toivottavasti ei savimajaan”. Vesamäkien asunto niin Kisumussa kuin Matongossa on paikallisissa mittasuhteissa kuin linna, Matongossa neljä-viisi makuuhuonetta, valtaisa olohuone, ruokasali ja keittiö. Niinpä käy, että asuntolasta tulee Vesamäkien kaunis koti, seinät maalataan uusin värein ja Aino sisustaa kuin vain Aino voi. Asuntolasta tulee huiman kaunis koti.
Minäkin laitan pitsiverhot luokan ikkunaan, söpöilen vähän, koska on niin kaunista entisessä asuntolassa, mutta laitan ne myös aurinkosuojaksi.
Kaksi vuotta asuntolaa hoitanut Helvi Kesti on lähtenyt toukokuussa Erelöiden kanssa Suomeen. Antti ja Mikko ovat asuneet asuntolassa jo kaksi vuotta ja Leena vuoden kesään 1983 mennessä. Aino on lopettanut työnsä Kisumun työkeskuksessa. Tuuli on ottanut hänen tehtäviään ja jatkaa lastentarhassa ja Salme naistyöluokan puolella, Aatos kirjoittaa lähettikirjeessään. Minä huokailen mielessäni Tuulin työtaakkaa, se kun on jo ilman näitä liian suuri.
Aino on iloinen, että pääsee nyt seuraamaan lastensa koulunkäyntiä, Aatos kirjoittaa. Koulu saa välipalan heidän kodissaan. Parakit seisovat entisellä paikalla nykyisen Vesamäen pappilan pihalla. Rakennusta kutsutaan myös Valkoiseksi taloksi. Aatos jatkaa Kisumun työtä, mutta nyt matkoja kulkee isä, ei lapset. Kisumusta tulee mukaan Lurppa-niminen iso koira, josta Ainolla on piteleminen, sillä väkeä käy ovella ja Lurppa ei tykkää vieraista.
Matongon kylässä on totuttu siihen, että lähettien ovella voi käydä myymässä tuotteita tai kerjäämässä milloin vain. Se on uutta Aatokselle ja Ainolle. ”Se on perin raskasta”, Aino kirjoittaa. Meillä vesamäkisillä sujuu hyvin. Lapset ovat kavereita keskenään. Aino yrittää joskus viihdyttää Timoa päiväsaikaan, kun Junnu on nyt mennyt Suomeen. Ainolla on siinä tekemistä, sillä Timolla on ”oma minä” hyvin lähellä ja tahto ponteva, Aino kirjoittaa. Outista on tullut koulun ”vanhus”, koska Erelät ovat poissa.
Meillä on kesällä kuukausi koulua, sillä olemme lopettaneet koulun jo toukokuun alkupuolella. Syyslukukauden aloitamme sitten taas kuukauden loman jälkeen. Voimme toimia näin joustavasti lähettien tarpeiden mukaan ja teemme sen mielellämme. Kesäaikana koulunkäynti on helpompaakin, koska on viileämpää kuin joulun aikoihin. Olen todella kiitollinen, että työparini Marjatta laskee koulupäivät ja suunnittelee lomat ja työpäivät ja täyttää kaikki viralliset paperit. Minä en pystyisi siihen, siitä olen varma. Minusta ei olisi koskaan siistiin toimistotyöhön, uhoan muille. Kun sitten 2000-luvulla olen Suomen Lähetysseuran lähetystalossa toimistotyössä, Erelän Sanna kysyy minulta, ”mites tää nyt näin kävi, kun aina kerroit, ettet ikinä voisi etkä osaisi toimistotöitä”.
Kesäkuussa meitä koskettaa kovasti tieto siitä, että Aulin syöpä on uusiutunut ja hän on joutunut leikkaukseen. Auli arkailee kertoa äidille uudesta pingis-pallon kokoisesta kyhmystä. On löytynyt pahanlaatuinen kasvain alavatsalla ja pallean seudussa ryynimäistä löydöstä. Leikkaus on mennyt hyvin. Tilanne on vakava, mutta sairaalassa on ollut hauskaa, Auli kirjoittaa. Hoitajat ovat todella ystävällisiä, on naurettu monta vuotta ikää lisää. Äiti miettii ahdistuneena, miten hän kestäisi toisen tytön kuoleman. ”En jaksaisi menettää toista lasta.” Ensin Asta ja sitten Auli.
Onneksi äiti ei tiedä, mitä vuodet tuovat tullessaan. Onneksi hänellä on ystäviä, suuri määrä ystäviä ja tuttavia. Kytövuoren Alli tuo hänelle tallukkaat, jotka Armas on tehnyt. Armas on laittanut ne Allin matkaan ja pyytänyt sanomaan, että hän ”on tehnyt ne ihan Lainalle” ja siksi ”kun tässä on oltu kavereita”. Äiti kirjoittaa, että ”Armas sanoi näin yksinkertaisesti, vaikka varmaan sydän sanoi paljon enemmän. Taas kiitän parista hyvästä ystävästä, en pyydä mä enempää.”
Outi sanoo, että hän suree hirveästi, kun kuulee että hänen rakas kummitätinsä on sairaana. Surussaan hän leipoo. Jostakin olemme saaneet seuraavan pullan resptin.
Nimetön pulla
4 dl piimää
3 dl sokeria
6 dl vehnäjauhoja
2 tl soodaa
1 dl rasvaa
omenia
kanelia
sokeria
Tämä ohje on annettu meille siksi, että hiivaa ei ole ollut, ehkä, saatavilla. Piimän siementä säilytetään huolellisesti, mutta välillä se menee kehnoksi ukkosen tai jääkaapittomuuden vuoksi. Onneksi ala-asemalla olevista kodeista saa uutta tai he meiltä tai nyt sitä saadaan myös Ainon huushollista. Paula opettaa minulle myös jogurtin teon.
Edellisen kesän vallankaappausyritys vaikuttaa edelleen. Intialaisten pako maasta on aiheuttanut suuria ongelmia tavalliselle kansalle. Kenia on sekaisin. Kaikki kallistuu tai loppuu kokonaan. Varkauksia on paljon, ihmisiä tapetaan, turisteja ryöstetään. Mietin ihmeissäni, miksi meitä ei käyty ryöstämässä silloin, kun kassakaapissa oli satojatuhansia shillinkejä ja miksen silloin pelännyt, miksi pelkään nyt, kun siellä ei ole killinkiäkään. Ihmiset tuovat tavaroitaan turvaan meidän pihaamme ja varastoomme, kaikenlaista putkea ja mutteria. Ihmettelen sitä apulaisillekin. Heidän mielestään ei nyt meiltä mitään, tietenkään.
Ihmiset luulevat, että meillä on erityinen suojelus. Kun Veikko on Nairobisssa niin pitkään ja kun kuulen uutisia viilletyistä kurkuista ja lasten kohtaloista, pelko asettuu mieleni asukkaaksi. Tunnen, miten paikallisten ihmisten epätoivo tarttuu minuun, sillä kaikenlaista pahuutta on yllin kyllin. Tällaista kirjoitan Pentille kesällä 1983. Kaikki on niin sekaisin ja levotonta. Saan Suomesta saaduista kaseteista voimaa, kuuntelen Alajärveltä saatua matkaansiunaamistamme, se tuo rauhan tunteen.
Iloinen asia on, että saamme suunnitella Veikon Vesa-veljen ja opettajakaverini Paulan Keniaan tuloa. Kerron rehellisesti, millainen tilanne Keniassa on ja mitä kaikkea voi tapahtua. He jatkavat silti matkan suunnittelua ja me valmistelemme omalla tahollamme. Emme ole saada autoa Paulan ja Vesan kanssa tehtävää retkeä varten, meillä siis ei ole omaa. Mutta kun pyydämme ja anomme, että saisimme Sley:n auton käyttöömme, meille myönnetään se, sillä asemalla ei tähän aikaan ole muita kuin me ja Lounelat ja heillä on oma auto.
Yritän varmistaa kaiken. Kerron jopa, että ala-asemamme puhelin toimii. Sen numero on Sondu kautta 3. Puhelu pitää siis tilata, mutta toimii. Pitää soittaa virka-aikana 8–16. Annan Paulalle myös Kuulan perheen numeron, kerron, että Nairobissa on suomalaisia paljon, he auttavat, jos me emme olekaan jostain syystä vastassa. Kisumun numero on 3228. Kerron myös, että jos me emme jostakin syystä pääse vastaan, lähetämme jonkun muun ja kerromme hänelle minkä näköisiä vieraita meille on tulossa. Odotamme Paulaa ja Vesaa ihan hirveästi. He ovat varsinaisesti ensimmäiset meidän omat vieraamme. Simo ja Vuokko lapsineen olivat joulun aikana, mutta meillä he olivat vain yhden yön.
Minun toivomuslistani Paulalle on, että saisimme hyvät kynsisakset, pari tiskiharjaa ja neljännen luokan biologian koesarjan, kolme kpl. Filmirullat ovat kovin kalliita Keniassa, joten niitä olisi hyvä saada, sillä Sley odottaa kuvia. Niistä ei kuitenkaan makseta, joten ehdotankin jossakin vaiheessa Reijo Arkkialle, että jos kuvia ja juttuja kentältä odotetaan, olisi kohtuullista maksaa edes kuvista.
Pyydän Paulan tuomaan myös leveäkärkiset atulat. Niille on paljon käyttöä, ötököiden ihosta poistamista riittää. Pyydän myös matalakantaisia sandaaleita, leveitä, sellaisia, joilla on hyvä kävellä. Edelliset ovat menneet tohjoksi ja maasta ei saa uusia jalkaani sopivia, kun on leveä ja lyhyt jalka. Pitäisi saada Esan lääkkeet, Betadinea, visertävä lintu kouluun, Ylhäisten näkkileipää, silliä, kaljatiivistettä, mustikkajauhetta, lapsille pieniä karkkirasioita, lapsia on kuusi ja viimeisimmät sanomalehdet.
Toivomme hartaasti, että saisimme elokuussa Paulan ja Vesan kanssa huolettoman, iloisen kuukauden, sillä kun koulu jälleen alkaa, joudumme heti kuuntelemaan ihmisten huolia. Kuuntelemme ja keitämme kahvia. Tätä jaksoa kestää kuukauden verran ja sitten alkaa tämä kauan suunniteltu loma. Olemme vuokranneet huoneiston Nairobissa. Sieltä tutustuttaisiin itse kaupunkiin ja sen slummeihin. Kävisimme suola/soodajärvillä, Rystyskukkuloilla, Abedeereillä, joka on vuoristo- ja luonnonsuojelualue, Kenia-vuorella, ainakin alaosassa noin neljään kilometriin asti, Nairobin luonnonsuojelupuistossa ja lähettyvillä sijaitsevilla Fourteen Falls -putouksilla, Karen Blixenin asunnolla… Luettelen nähtävyyksiä huolettomasti.
Elokuussa Outi kirjoittaa papalleen Eurajoelle, että odottaa lentokentällä setänsä Vesan ja opettaja Paulan tuloa Keniaan. Odottaa on saanut kunnolla, vasta yhden maissa yöllä kone on paikalla. Hän on varmaan ollut Veikon kanssa vastaanottajana. Me muut odotamme majapaikassa.
Matka suuntautuu sunnuntain kirkonmenojen jälkeen soodajärvelle, jonne jäädään heti jumiin. Päältä katsoen näyttää, että tuosta voi ajaa, mutta pinnan alla on pehmeää liejua. Kaavimme sorminemme soraa renkaiden alle ja auto irtoaa lopulta. Eväitä syödessämme katselen, miten rasva alkaa poreilla Blue Band -tölkin laidoissa. Ei tarvittaisi kuin pelti ja paljon kuumaa aurinkoa, voisi ehkä paistaa jotakin, siltä tuntuu.
Näemme putoukset, kaiken Nairobiin suunnittelemamme. Matkalla kiivetään Kenia-vuorelle niin, että huippu näkyy. Ja sitten kohti Kapeddoa, jonne olen laittanut kirjeen hyvissä ajoin Kapeddon suomalaisille. Tosin en ole saanut mitään vastausta. Matkalla näemme tien varressa gebardin ja erilaisen värisiä ja paljon suurempia kirahveja kuin Masai Marassa olemme nähneet.
Menemme Kapeddoon hyvin arkaillen kahdesta syystä. Jos asemalla asuvat eivät tiedäkään tulostamme, se huolettaa. Toiseksi pelottaa kylän ja koko alueen poliittinen tilanne. Hallituksen joukot ovat Kapeddon seutuilla surmanneet siviilejä. Elokuusta alkaen kaikki on ollut sekaisin, mutta ihmisiä vangitaan Kisumussakin täysin ilman syytä, joten olemme vissiin turtuneet tilanteeseen niin, että me vain menemme vaaran paikkaan, kun mieli tekee nähdä uutta.
Olimme kuulleet, että Kapeddossa helluntailaisten ylläpitämä sairaala ja koko lähetysasema oli uhattu tuhota. Riitaiset heimot olivat päättäneet tehdä sen. Lähetystyöntekijöiden oli pitänyt paeta paikalta. Ja sitten oli käynyt niin, että juuri kun rosvojen piti alkaa hävittää sairaala ja koko se alue, alkoivat kovat sateet. Neljänsadan hengen ryöstöä ja tuhoa suunnitellut joukko oli leiriytynyt joessa olevalle saarelle. Joki alkoi tulvia ja hukutti heidät kaikki sekä lukuisan määrän aseita. Lähetysasema säilyi täysin vaurioitta.
Sinne me nyt olemme menossa. Meitä on monta, 12 kaikkiaan, sillä Vesamäet ovat mukana. Pelkomme osoittautuu aiheelliseksi, sillä kirjeeni ei ole mennyt sinne, meidän tulostamme ei ole tiedetty ja ympärillä tosiaan on rauhatonta. Olemme saapuneet täysin toisenlaiseen maailmaan verrattuna siihen, missä itse asumme. Kylän rakennukset on tehty savesta, kyläläiset itse kulkevat lähes alasti, vain pieni vaatekaistale sukuelinten edessä heilumassa. Koruja on paljon, niin naisilla kuin miehillä.
Meidät ottaa vastaan suomalainen sairaanhoitaja, joka pyytää heti aseman työmiestä teurastamaan meille vuohen. Paikalla on vain kaksi suomalaista sairaanhoitajaa, muut ovat lähteneet levottoman tilanteen vuoksi muualle. Emme saa lupaa mennä kylään, se olisi liian vaarallista. Olen pettynyt, sillä olin lukenut lehtijuttuja lähetyslääkäri Jukka Harjulasta. Hän oli ja on suuri ihanteeni. Olisin niin kovin halunnut nähdä hänet, mutta ei voi mitään. Nyt oli tyydyttävä siihen, että saimme yöpyä Harjulan perheen kodissa. Nyt kun perhe on poissa, tyttöjen uima-allas on tyhjä, harmi meille.
Olemme niin jännittyneitä, että emme pysty muuta kuin nauramaan, kun iltanuotiolla järsimme vuohen luita. Yö jännittää, skorpionit ja myrkkyhämähäkit pelottavat, sairaanhoitaja on varoittanut niistä. Illalla on nähty pitkäkarvainen ja litteä hämähäkki, jota jahtaamme, mutta emme saa liukasliikkeistä kaveria kiinni. Yleensä nukun kuin tukki missä tahansa, mutta Kapeddon yö on jäänyt muistiini pelottavana, jatkuvan havahtumisen yönä. Veikko korjaa aseman vesipumpun, mutta toimimme myös typerästi. Tyhjennämme heidän vesivarastonsa uima-altaaseen.
Ilta- ja aamupesu Kapeddon putouksilla on upea. Korkea ja voimakas vesivana iskee kipeisiin hartioihin kovalla voimalla, mutta jos menee putouksen toiselle puolelle, on kuin hyvin kuumassa suihkussa. Aatos huomaa pesujen jälkeen, että aivan putouksen reunalla on isoja ja vähän pienempiä kiviä. Hänen mielestään olemme olleet varomattomia, putouksen alle ei kannattaisi enää mennä. Me menemme kuitenkin. Hyppelemme putoukselle kiveltä kivelle. Yhdeltä kiveltä lähtee minua pakoon niin iso lisko, etten ole koskaan nähnyt. Pelästymme molemmat. Paula sanoo myöhemmin, että se on varmaan jokin varaani. Ne voivat olla suuria.
Käymme Elgon-vuorilla elefanttiluolissa Kisumsta käsin ja lopulta pääsemme kotiin Matongoon. Paula haluaa olla siellä kaikessa rauhassa, mutta me himoitsemme Masai Maran luonnonsuojelualueelle. Vietämme siellä unohtumattoman yön teltoissa. Valvomme myöhään yöhön, pyörryttävän upea tähtitaivas on jotenkin alhaalla, lähes käsin kosketeltavana. Yöllä virtahepo rouskii telttojemme vieressä. Vesikanisteri varastetaan. Toisena yönä satoi.
Tietenkin käymme myös jumalanpalveluspaikoilla, kirkoissa ja puiden alustojen saarnapaikoissa. Unohtumaton elokuu.
Outi saa Eurajoen papalta oman kirjeen, jossa pappa kertoo: ”Vai on sinusta Outi tullut jo niin iso tyttö siellä. Minä muistan, kun olit pieni tyttö ja jäit meille yksin olemaan, kun äidilläsi oli jotain mentävää muutamaksi päiväksi. Kävimme navetassa lehmiä ruokkimassa ja lypsämässä. Koneella me lypsimme ja sinulla Outi oli hauskaa istua papan polvella ja silittää lehmää. Aika kului hyvin, vaikka Äiti lähtiessäsi pelkäsi, että Sinun tulee ikävä. Et enää kohta välittänyt äidistä, kun hän tuli takaisin. Tulit vaan papan mukana ja vähän heilutit kättä Äidille. Ja äiti Irja itki, kun et mennyt kohta Hänen syliinsä, vaikka hän odotti tulemaan. Näin ne ajat kuluvat.”
Tämä on ihana kirje, vaikka se tietysti harmittaa, että pappa ei puhu mitään poikansa Veikon lapsensa luota poissaolosta.
Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.