119. Apulaisemme tapaus

Jackin tapaus sävyttää syksyämme 1983. Kun palaan koulusta, matot ovat vielä ulkona pihalla. Ihmettelen sitä mielessäni, mutta ajattelen, että Jack haluaa tuulettaa kunnolla. Tosin, jos matot olisivat kauan nurmikolla, ne toisivat mukanaan kaikenlaisia ötököitä enemmän kuin lyhyellä tuuletuksella. Yritän sanoa siitä Jackille, mutta matot siirtyvät sisälle vasta, kun me palaamme kotiin syömään.
                      Muistan niin hyvin tunteeni, kun katselin, miten apulainen siirsi matot sisälle silloin, kun istuimme lounaspöydässä. Se oli outoa, siinä oli jotakin vialla. En tiennyt, että hän käytti meitä hyväuskoisia hyväkseen.
                      Tosiasiaksi osoittautuu, että ihana ja mukava apulaisemme vie rahaa sinä aikana, kun syömme. Meillä on avaimet aina koulussa mukanamme, mutta kun tulemme kotiin, avaimet jätetään kirjoituspöydälle tai pannaan sen laatikkoon. Kun olemme parvekkeella kahvilla tai jossakin muualla kotinurkissa, Jack käy hakemassa rahaa kassakaapista, vähän kerrallaan. Matoista hän saa hyvän syyn liikkua huoneissa. Veikko on tuskissaan, kun tilit eivät täsmää. On pakko maksaa puuttuva osa omasta pussista.
                      Suunnittelemme väijytysansan tilanteen ratkaisemiseksi. Veikko kätkeytyy työhuoneen vaatekaappiin ja tiirailee tapahtumia avaimenreiästä. Seinään muurattu kassakaappi on tässä huoneessa. Myös alueen manageri Ombeta on kaapissa kytiksellä. Suurlähetystön asiantuntijoilta kysytään neuvoa, mitä pitäisi tehdä. Meitä pyydetään olemaan vain hissukseen, sillä rahamäärä on heidän mielestään pieni. Meille se ei ole pieni. Oikeuttakin etsimme.
                      (Tänään 2.6.21 ajattelemme, että olisi pitänyt noudattaa suurlähetystön neuvoa. Olisimme säästyneet monelta ikävältä asialta, jotka eivät lopultakaan johtaneet mihinkään tulokseen. Mutta kun meillä tosiaan oli kovin vähän rahaa ylimääräiseen. Se on tosiasia.)
                      Veikko kertoo tästä tarkemmin tässä luvussa. Minä sanon vain, että minua jännittää ja surettaa vakoilla ihmistä, joka on työskennellyt kodissamme jo pitkään. Joudun keskustelemaan apulaistemme kanssa ruokapöytämme ääressä, jossa näen ja kuulen, miten Jack pudottaa rahatukon pöydän alle. En uskalla tarttua asiaan heti, minun on niin tavattoman vaikea sanoa mitään kamalaa. Asiat kehkeytyvät siihen, että Jack viedään poliisiasemalle. Tiedämme kaikki, miten tukalat paikat hänellä on siellä. Ruumiillinen kurittaminen voi olla kovaa. Tuntuu pahalta.
                      21.7.1983 joudun Sondun poliisiasemalle. Olen päätodistaja, koska minä olen kuullut sen rahatukon putoamisen. Kaikki me olemme sen nähneet siellä. Tunnen oloni tosi kurjaksi. 1. Minua ei voida kuulustella yksin, koska olen nainen ja vaimo. Veikon ja Ombetan pitää olla mukana. Heitä ei kuulustella, vain minua. 2. Vihainen kuulustelija sanoo, kun mietin jotain sanakäännettä, että She is out of her sence ja että hän on niin kuin naiset tavallisesti on. Hänen sanoihinsa ei voi uskoa, sillä hän vain tuntee kehollaan asioita, ei tiedä. No, en ole, enkä tunne. Se on vain tämä englannin kieli, jolla pitää kertoa swahiliksi tapahtuneet asiat. 3. Kun minun käsketään lukea lausunto, jonka poliisi on kirjoittanut kuulustelustani, kysytään: ”Kuka tämän lukee?” Tarjotaan englanninkielistä raporttia Veikolle. 4. Sanotaan suoraan, mitä sanaa ei saa sanoa, mitä ei. Nauretaan, kun sanon, että olen kuulut rahatollon putoamisen lattialle. Mutta kun minä kuulin sen ja tiesin, että rahat olivat siellä! En silloin tiennyt, että minulla on jotenkin ylivirittynyt kuulo. Näin, miten Jack pani kätensä taskuun ja hivutti rahan reittä pitkin lattialle. Tätä siis ei saanut sanoa.
                      Jack tunnustaa ja saamme tietää summankin, minkä hän on vienyt, mutta sitten alueen kokit ja Jackin suku lahjovat poliisit, joten hyvin alkanut prosessi muuttuu. Ilmeisesti me jäämme häviölle, vaikka alussa poliisit sanoivat , että asia on aivan selvä ja kehuivat, että hyvin oli vakoiltu ja toimittu. Rahansaamisen jälkeen olemme pelkkää ilmaa heille. Jack joutuu joka tapauksessa Nyamiran vankilaan tutkinnan ajaksi. Sekin tuntuu kamalalta.
                      Meille kerrotaan, ettemme saa missään tapauksessa mennä lakitupaan ilman tulkkia. Ombeta sanoo, kaikki nauraisivat meille, kun emme osaa puhua. Meidän pitää puhua ehdottomasti vain omaa äidinkieltämme. Toivotaan, että Antti Kuokkanen lähtisi tulkiksi, mutta hän ei suostu. Jaakon täytyy sitten lähteä kanssamme Law Courtiin Kisiin kaupunkiin 60 kilometrin päähän, koska hän on esimies. Odotamme. Meitä ei kutsuta sisään koko päivänä, vaikka olemme saaneet kutsun tiettyyn kellonaikaan. En ole nähnyt hirvittävämpää huussia eläessäni kuin siellä. Lattia on täynnä jätöksiä. Ilma on todella kuuma. Lamaantuneet ihmiset odottavat omia juttujensa ratkaisua. Kellään ei oikeastaan ole toivoa oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Ajattelen omia oppilaitani, jotka joutuvat olemaan koulussa ilman opettajaa.
                      Lopulta, kun Aatos on kolmannella kerralla mukana, minä pääsen sisään. Ei siinä tapahdu sen kummempaa, kerron vain, mitä on tapahtunut ja kun kysytään jotain lisää, vastaan. Aatos tulkkaa ihan hyvin. Jack istuu kuuntelemassa. Säälin häntä sydämeni pohjasta.
                      Emme saa tietää, miten hänen käy. Jotenkin kaikki tuntuu lahoavan siihen. Saamme kutsun vielä 10.5.84 oikeuden istuntoon, mutta saamme poliisilta luvan lähteä kotimaahamme vanhempaimme katsomaan. Juttua on päätetty jatkaa sitten, kun palaamme maahan. Juttu on Jackin asianajajan toimesta kääntynyt niin, että meitä syytetään rahojen varastamisesta. Me olemme ottaneet rahat ja panneet syyn apulaisparan niskoille. Jackin suvulla on ollut varaa maksaa poliiseille ja muille. Me emme ole lahjoneet ketään. Me olisimme luultavasti hävinneet koko jutun, ellemme olisi päässeet joksikin aikaa maasta pois.
                      Veikko on kirjoittanut lakitupaa varten tapahtumien kulun. Hänen mukaansa kaikki on mennyt näin:
”Herra Tuomari!
                      Kunnioittavasti tuon esille seikkoja, jotka ovat olennainen osa Jack O:n työsuhteessa. Hän tuli meille palvelukseen tullessamme tänne Keniaan.
                      Heti alusta havaitsimme hänet oppimishaluiseksi ja luotettavaksi mieheksi. Hän opasti meitä monissa asioissa, jotka liittyivät elämiseen ja olemiseen meille vieraassa kulttuurissa. Keskustelimme meitä kaikkia kiinnostavista asioista. Huolta oli avioliitosta, lasten kasvatuksesta ja maanviljelyksestä. Pyrimme tukemaan tätä nuorta miestä henkisesti, mutta autoimme myös taloudellisesti. Hän vaikutti avoimelta ja rehelliseltä. Kun hänellä oli tavoitteita, joissa hän tarvitsi rahaa, teimme yhdessä taloussuunnitelman tavoitteiden saavuttamiseksi, lainasimme hänelle rahaa ja hän maksoi lainansa takaisin. Kun hänelle tuli esim. vaimon  tai muun omaisen sairaus, annoimme hänelle palkasta ennakkoa. Hän oli niin kuin muutkin ihmiset.  Kun hänelle tuli ongelmia, hän kertoi niistä meille. Olen vienyt hänen vaimonsa sairaalaan Nyabondoon 20 kilometrin päähän, myös yöllä. Meillä on ollut täysi luottamus tähän mieheen. Iloitsimme erityisesti myös siitä, kuinka hän osasi leikkiä viisivuotiaan poikamme Timon kanssa.  Meillä ei ollut epäilyksiä hänen rehellisyydestään ennen kuin 8.7.1983.
                      Olin Nairobissa 17.5.-2.7.1983. Mennessäni Nairobiin laskin rahat tarkasti., mitä oli kassakaapissa. Palattuani aloittelin töitä 4.7. ja laskin rahat. Havaitsin puuttuvan 6400 shs. Mietin, mihin rahat olisivat hävinneet. En ollut ostanut mitään tavaraa enkä maksanut palkkoja. Aloimme miettiä, minne rahat hävisivät. Tulimme siihen tulokseen, että jollakin täytyy olla avain, jolla hän meidän poissa ollessamme ottaa rahaa. kassakaapista.
                      Menin ostosmatkalle Kisumuun 6.7. Palattuani sieltä havaitsin 1000 shs hävinneen. Minua alkoi suututtaa. En ollut enää halukas palauttamaan kassavajausta. 8.8. jaoin työt miehille aamulla seitsemältä ja kerroin meneväni matkalle. Lähdin autolla niin, että kaikki näkivät minut. Palasin kuitenkin kenenkään huomaamatta asuntoomme takakautta ja piilouduin toimistossa olevaan vaatekomeroon. Klo 7:45. Apulaisemme tulivat töihin klo 8:00. Vaimoni kertoi heille työt ja lähti opettamaan lapsia. Minä jäin komeroon odottamaan, mitä tuleman piti. 10 minuuttia vaimoni lähdöstä näin Jackin tulevan huoneeseen ja laittavan kirppumyrkkyä huoneeseen. Tullessaan sisään hän etsi ensimmäiseksi jotakin työkalukaapista, mutta ilmeisesti ei löytänyt etsimäänsä, koska suihkutti muutaman kerran myrkkyä ja alkoi aukoa kirjoituspöydän laatikoita penkoen niitä ja etsien jotakin aina välillä painaen myrkkyä. Myrkytyksen jälkeen hän tuli uudelleen tunnin kuluttua kädessään harja. Hän lakaisi toimiston lattiaa, mutta muutaman vedon jälkeen hän alkoi penkoa jälleen kirjoituspöydän laatikoita. Hän tuli vielä kolmannen kerran penkomaan laatikoita, mutta ei löytänyt etsimäänsä.
                      Minun silmäni aukenivat. Mies, jota olimme pitäneet luotettavana, on penkonut laatikoita ja kaikkia paikkoja meidän ollessamme poissa suorittamassa työtehtäviämme. Hän etsi kassakaapin avaimia, mutta ei löytänyt. Hän tunsi meidän tapamme. Hän tuli vielä kerran toimistoon ja luki vaimoni pitämää päiväkirjaa, jossa oli mm. merkinnät hänelle ja muille maksetuista palkoista. Menin etsimään asemanhoitajaa ja kysymään häneltä, mitä tekisimme. Päätimme seurata vielä tilannetta 9.7. Jack ei ollut työssä. 12.7. sovittiin väijytyspäiväksi. Kerroin taas työmiehilleni lähteväni  matkalle, mutta tulin takakautta vaimoni avustuksella toimiston vaatekomeroon jälleen.
                      Vaimoni lähti työhönsä. Lähdin autolla 7:30 pihastamme, mutta livahdin Laitoin kassakaapin avaimen työkalukaapin avainnaulakkoon. Jack tuli 10 minuutin kuluttua, aukaisi työkalukaapin, löysi avaimet  ja meni suoraan kassakaapille, otti rahalaatikon esille ja laski rahat, mutta ei ottanut mitään, palautti rahat laatikkoon ja palasi työhönsä. Olin laskenut rahat aamulla tarkasti. Niitä oli 2700 shs. Olin myös kirjoittanut kaikki sarjanumerot muistiin, jotta voin tarkistaa rahat. Vaimoni tuli käymään klo 10 kotona ja päästi minut pois kaapista. Hän meni heti juttelemaan Jackin kanssa. Minä livahdin takakautta autolle ja tulin kotiin. Menin laskemaan rahat. Kaikki olivat tallella.
                      Keskustelin asiasta asemanhoitajan kanssa ja sovimme, että hän tulee klo 14 jälkeen kaappiin istumaan ja katsomaan, mitä tapahtuu. Klo 14 lähetimme Jackin lähikauppaan ostamaan sokeria ja saippuaa. Sinä aikana asemanhoitaja tuli meille ja suljettiin komeroon. Meillä oli niin sanotusti kokous naapurissa. Olimme kaikki poissa. Saavuin kotiin klo 15:30. Jack oli lopettamassa työnsä ja lähti kotiinsa. Menin päästämään asemanhoitajan pois. Laskimme rahat. Mitään ei ollut hävinnyt. Jack oli kyllä käynyt taas kassakaapilla ja laskenut rahat, mutta ei ollut ottanut mitään. Päättelimme, että rahaa oli liian vähän. Sitä täytyy olla paljon, jotta hän uskaltaisi ottaa. Päätimme tehdä uuden väijytyksen.
                      Pidän Jackia erittäin taitavana ja ovelana miehenä. Hän osasi toimia edessäpäin luotettavasti siitä huolimatta, että hän etsi koko ajan tilaisuutta varastaakseen rahaa. Tavara ei hänelle kelvannut, koska olisimme havainneet sen. (Irjan lisäys: Mun kihlasormukseni hän varasti.)
                      18.7. laskin rahaa kassakaappiin 7000 shs. Kirjoitin rahojen sarjanumerot muistiin. Tapasin asemanhoitajan ja sovimme väijytyksestä. Jack siivoaisi huoneet, Mzee Zakieli oli keittiössä tekemässä ruokaa. Kello 10 jätin kassakaapin avaimet toimiston työkalukaapin avainpaikkaan ja vaimoni avaimet kirjoituspöydälle. Joimme aamupäiväkahvin, teimme työtä puutarhassa, Olimme koko perhe työssä ulkona aivan talon läheisyydessä. Näimme kuina Zakieli oli työssä keittiössä, hän tiskasi ja teki ruokaa. Keittiön ulko-ovi oli avoinna, joten näimme hänen olevan koko ajan keittiössä. Kukaan muu ei käynyt meillä sisällä.
                      Jack lakaisi ja pyyhki lattiat ja pudisti matot joka huoneesta. 12:30 menin sisälle laskemaan rahat. Niitä oli 6300 shs. 700 shs siis puuttui. Menin ilmoittamaan asiasta asemanhoitajalle ja kysyin, mitä pitäisi tehdä. Hän tuli meille ja yritti vaihtaa rahaa niin, että olisi saanut 100 shs seteleitä Jackiltä tai Zakieliltä.  Zakiel sanoi, että hänellä ei ole kuin 5 shillinkiä ja muutama tonkoro. Jack sanoi, ettei hänellä ole mitään.
                      Aloimme syödä lounasta. Asemanhoitaja tuli uudelleen ja halusi keskustella vaimoni kanssa ja pyysi häntä keskustelemaan miesten kanssa. Asemanhoitaja kutsutti myös Sadakian todistajaksi keskusteluun. Sadakia oli työssä naapuritalossa koko aamupäivän. Pöydän ympärillä olivat Jack, Zakieli ja Sadakia ja vaimoni. Vaimoni kertoi heille, että oli hävinnyt rahaa ja se pitäisi nyt palauttaa.  Rahaa ei kuitenkaan löytynyt. Asemanhoitaja tuli takaisin ja keskusteli miesten kanssa kisiiksi.
                      Keskustelun aikana vaimoni seisoi keittiön ovella ja näki, miten Jack laittoi kätensä taskuun ja otti sieltä rahat  ja liu’utti ne pöydän alle. Keskustelu jatkui, mutta rahaa ei löytynyt. Asemanhoitaja ehdotti, että me menisimme pois ja he miehet yrittäisivät löytää rahat. Hetken kuluttua vaimolleni ilmoitettiin, että rahat ovat löytyneet. Jack yritti laittaa lattialta löytyneet rahat toisten syyksi. Vertasimme rahojen sarjanumeroita ja havaitsimme niiden olevan kassakaapista otettuja rahoja. Vaimoni jäi vahtimaan Zakielin ja Sadakian kanssa, ettei Jack karkaa. Minä lähdin asemanhoitajan kanssa noutamaan poliisia.”

MINÄ SAAN

”Ei minusta ole koskaan
joukkojen edessä marssimaan
tai barrikadeilla laulamaan,
mutta minä voin”

                      ja minä saan
                      istua tässä
                      epämukavassa kirkonpenkissä
                      – yhdessä muiden kanssa
ja minä saan
polvistua tähän, Herran pöytään
ratisevalle kaislamatolle
– yhdessä muiden kanssa

ja minä saan
nousta paikalleni
muiden joukkoon
uudistuneena

                      ja minä saan
                      kokea huikaisevan onnentunteen:
                      tämä on sitä
                      mitä aina olen halunnut!

Tällaisia kengänpohjia
risoja ja paikattuja
minä haluan ja nyt saan katsella
ehtoollismatolle polvistuneilla.

                      Ei minusta ole
                      barrikadeilla laulamaan,
                      mutta minä voin kiittää tässä
                      Jumalan valtavasta hyvyydestä
                      – yhdessä muiden
                      risakenkäisten kanssa.

Alkulainaus Aune Mäkinen:
Kannan paikkaa itsessäni

Saan syntymäpäivänäni onnittelukortin Marjatalta:
”On aamu kuin maailman ensimmäinen se ois.
Kukat, ilo ja kaste vain kasvavat askeltes alla.” Mirjami Lähteenkorva.
Tämä viesti kannattelee minua kauan.

***

Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                      Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.