120. Vuoden loppua 1983 Matongossa

Vuoden 1983 lopulla ei saa enää suolaa. Kinnasen Marjatta ja Antti lähettävät meille paketin, jotta saamme edes joulukinkun suolaiseksi, jos yleensä saamme kinkun, Antti kirjoittaa.
                      Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, mitä olemme syöneet Matongossa. Uskoisin, että yleisin ruoka on ollut maissipuuro ja sen kanssa erilaisista vihanneksista ja kaaleista tehdyt kastikkeet ja muhennokset, sukumawiki. Papuja en osannut käyttää vielä tuolloin. Kerran sain korillisen violetteja papuja, mutta kun en tiennyt, miten niitä valmistetaan, nostin korin korkealle hyllylle. Kun sitten viikkojen päästä otin sen esille, torakat juoksivat korista joka suuntaan. Ne olivat syöneet pavut reikäisiksi.
                      Joskus oli lihaa, joskus kanaa. Aamuisin söimme hyvää wimbipuuroa, se oli ruismarjapuuron tapaista maukasta aamuruokaa. Iltasella oli usein kaurapuuroa tai lättyjä. Tein itse hilloja lockfoorteista, maperoista, luumuista, mangoista ja kaikista hedelmistä, mitä vain käsiini sain. Myöhemmässä vaiheessa, kun oli jo jääkaappi, saimme itsetehtyä viiliä ja ruisleipää. Maidon saimme naapurien lehmistä. Poika toi ovelle. Uutuutena ostimme kaupasta pitkään säilyvää Uht-maitoa.
                      Lähettikunta on alkanut sairastella, noin puolet on sairaana samaan aikaan vuoden lopulla. Selät vaivaavat ja monet muut sairaudet. Joku joudutaan nostamaan kolmen riskin miehen voimin ambulanssiin. Verta on tarvittu, tiputuksissa oltu, voimakkaita lääkkeitä käytetty. Esan astmavaikeudet alkavat jälleen, tie pölyttää pihallemme tomupilvet, jotka tunkeutuvat sisään kaikista raoista. Veikon tekee mieli laittaa paloöljyä tielle, mutta ei voi, kun öljystä on pulaa.
                      Meidän anomuksemme  Esan ja Veikon Suomen-matkan korvaamiseksi jatkaa kulkuaan. Saamme todistuksen matkan tarpeellisuudesta lääkäri Barbara Kyambilta. Matkavakuutuksesta on tehty ensimmäinen anomus kesällä 1982, toinen kesällä 1983. Siihen on saatu lääkärin lausunto mukaan. Pyydämme avustusta myös Sleystä. En muista, miten lopulta on käynyt, mutta huomaan, että olemme olleet sitkeitä.
                      Timo on viime syksystä lähtien sairastellut kaikenlaista. Lääkäri toteaa, että hän on liian lyhyt, liian kevyt, ja että hänellä on ameba. Ameba vaikuttaa lääkärin mukaan siihen, että hän ei kasva. No, Timolle on ruoka maittanut huonosti jo vauva-iästä asti. Timo saa ameba- ja malarialääkkeet. Hän ei syö yhteen kuukauteen mitään, mikään ei vain mene alas kurkusta, eivät mitkään hänelle varta vasten valmistamani herkutkaan. Juomaan hänet saimme vain vaivoin. Edellisestä malariasta on vain kuukausi, hemoglobiini on mennyt alhaiseksi.
                      Lääkärissä käynti on hankalaa. Jännitin Suomessakin, miten en täällä sitten. Olen Timon kanssa koko päivän sairaalassa. Kun pääsen taas, tulosten saamisen jälkeen, nuoren lääkärin luo, tajuan, että hän on ollut työssä koko pitkän päivän, tuskin on pitänyt taukoakaan välissä. Sanon hänelle osanoton sanat raskaasta päivästä ja paljosta työstä. Hänen silmänsä kostuvat ja hän sanoo hyvin sydämellisellä äänellä ”kiitos”. Lämmin naisten välinen ymmärryksen yhteys leijuu siinä.  
                      Palkkakysymys hiertää edelleen ja varsinkin, kun kesällä tulee suuri uudistus palkan maksamisessa. Meiltä kummaltakin aletaan ottaa 25% palkasta vastineeksi asunnosta ja terveydenhoidosta ym. Se laskee palkkaani 100 markkaa. Olemme käärmeissämme erityisesti siitä, että kummaltakin otetaan palkasta talon vuokra. Ja miten se noin vain silpaistaan, toisilla on paljon isommat ja paremmat asunnot kuin toisilla. Meillä ei useimmiten ole vettä, jotkut saavat sähköä päivälläkin, me Matongossa ja Moniankussa vain kolmisen tuntia illassa, nykyisin haahuilemme iltakaudet kynttilänvalolla.
                      Sleyn palkkapolitiikka ei edelleenkään tunnu reilulta. En voi millään hyväksyä näin suurta eriarvoisuutta, pieniä kestän. Ajan oman palkkani ohessa myös sairaanhoitajien palkan oikeudenmukaisuutta. Myös he saavat peruspalkan, tekevät sitten ylitöitä vaikka kuinka monta tuntia tahansa. Olen vankasti sitä mieltä, että uudistuksia lähettien asemassa pitää tehdä. Myös työkaudet tuntuvat liian pitkiltä. Koska emme voi rahan puutteen vuoksi tehdä matkoja, pysyttelemme kotinurkissa. ”Ihan toivotonta puskaa Matongo on”, Sanna kirjoittaa. Sitä se on ja siellä kökötämme pienellä kaistaleella vuoren rinteessä. Ehdotan Suomen päähän, että työkausia lyhennettäisiin tai saataisiin välilomia.
                      Ajattelemme Eurajoelle menoa todella paljon. Se on jo muuttunut mansikkapaikaksemme. Meitä pyydetään juhannusaaton juhliin niin Eurajoelle kuin Raisioon ja muihinkin sellaisiin paikkoihin, jotka olisivat meille tärkeitä. Haluaisimme viettää aikaamme myös kotipiirissä sukulaisten luona, mutta meitä pyydetään Alajärven evankeliumijuhliin ja sen jälkeen kouluihin, helluntaiksi Punkalaitumelle jne. Loma-sana ei sovi välijakson nimeksi, sillä meitä ja kaikkia muitakin ”lomalla” olevia pyydetään todella paljon kertomaan oloistamme ja tekemästämme lähetystyöstä Keniassa. Haluaisimme jättää lapset välillä kotiin tai kavereiden luokse lomailemaan, mutta se ei käy päinsä. Lähetysväki haluaa nähdä heidät ja kuulla heidän laulunsa ja muut esityksensä.
                      Sirkka-Liisa Kivisaari ohjeistaa, ettemme vain, sitten kun palaamme Suomeen, tekisi sitä virhettä, että Kenia-illassa pitäisimme raamattutunnin, kuten joku oli tehnyt. Väki oli janonnut kuulumisia Keniasta. Sisko Raitis pelkää, että olemme muuttuneet ”lähetyssaarnaajiksi” ja toivoo, ettemme ole. Siskon on turha pelätä.
                      Lähetysseuran pastori Jalmari Marttusta lämmittää lähes itkuun asti se, että lähetän hänelle kirjeitämme. Hänen mielestään ne ovat erittäin mielenkiintoisia. Jalmarin kanssa ystävystyin lähetyskurssin aikana, kun hän tuli kiittämään minua isänpäivähartaudesta.
                      Pirkko Tuomistosta tuli vierailun aikana lämmin ystävämme. Hänen kirjeensä ovat ihastuttavia. Tuntuu hyvältä, että joku muistaa meitä niin. Hän muistaa koulua kirjoin ja kasetein. Jossakin kirjeessä hän kirjoittaa: ”Mutta koulussa ei ole tärkeintä, että viittaa ja vastaa, että osaa ja muistaa, vaan se, että jokainen päivä sisältää ihmisenä kasvamisen siemeniä.” Teen tästä ajatuksesta runon Kuloisten koulun juhlaan.    
                      Kinnaset suunnittelevat meille tuloa, myös lapset tulisivat, mutta sitten kuulemme, että Marjatta on alkanut pelätä Moskovaan matkustamista ja yleensä sitä kautta lentämistä.  He eivät tule sinä aikana, kun me olemme Matongossa, mutta muistaakseni ainakin Marjatta ja Antti osallistuivat Sleyn tekemään matkaan myöhemmin.
                      Aatos ei oikein saa palautetta kirjastaan. Se masentaa häntä. Pyydän Pentti Kainosta kirjoittamaan Aatokselle ja kertomaan mielipiteensä kirjasta. Pentti ei oikein uskalla vieraalle ihmiselle, mutta kun pyydän toistamiseen, hän tekee sen. Mutta hän, voi mahdoton sentään, kirjoittaa myös minusta siihen jonkin sanan ja kehuu minua maasta taivaaseen. Aatos lukee sen meille, kun olemme yhdessä, ja kaikki nauravat hämmentyneinä, he eivät tiedä, kenestä se Pentti oikein puhuu. Tulee myös kirje, jossa joku kirjoittaa, ”ettei ole tiennyt, että Matongossa on oikein taiteilijaopettaja”. Nämä ovat minulle merkityksellisiä viestejä, vaikka lapsuudessa meille on opetettu, että ”kissa kiitoksella elää”. Nautin salassa ja saan kehumisista voimaa.
                      Afrikkalaisilla on menneisyys edessä ja tulevaisuus selkäpuolella. Voisinko elää niin? Tuntuu vaikealta, varsinkin nyt, kun suunnittelemme jo tulevaa kesää, jonka tapahtumat ovat jo näin varhaisessa vaiheessa sovittu ja lyöty lukkoon. Omat yksityiset suunnitelmat Eurajoen kodissa ovat pitkällä. Aion opetella ajamaan traktoria ja hoitamaan maanviljelyshommat. Äitini kirjoittaa minulle, ettei se niin vain käy, kannattaa miettiä asia vähän paremmin. Suunnittelemme myös paluuta Keniaan, mutta emme enää Matongoon, sillä jostain syystä Sley keskittää nyt Moniankuun. Myös koulu muuttaisi sinne. Se on minulle mieluisa ajatus. Kun suunnitellaan tulevaa, puhutaan aina Veikon työpanoksesta, me muut olemme pelkkiä välttämättömiä lisukkeita, valittelen Pentille. Kirjoitan, että olen tottunut tällaiseen ajatteluun, mutta lisään, että se tuntuu edelleen pahalta.
                      Kun valmistelemme tulevaa, kirjoittelen paljon eri tahoille. Luen Kotimaa-lehden aina tarkkaan ja kirjoitan pienen kiitoksen, jos jokin artikkeli on koskettanut. Kirjoitan Erkki Kariolle, joka lupaa karauttaa vuokraamallaan kamelilla pihaamme – ohi ja yli poppamiesten ja siepata: ”oi, sinut korskean kamelini satulaan”. — Pitkän ihastuttavan haaveilun lopussa hän kirjoittaa: ”Kauhean paljon kiitoksia minua ilahduttaneesta viestistäsi! Sellaiset ovat taivaan mannaa juuri näinä viikkoina, jolloin on totuttauduttava olemaan toimeton ja tarpeeton.” Muistaakseni hän oli jäämässä eläkkeelle Kotimaan päätoimittajan tehtävästä.
                      Olemme viestineet Sleyn kanssa englannin kielen lisäopiskelusta. Tuula on vastuussa sen valmistelusta. Hän on tutkinut mahdollisuuksiamme. Sley myöntää Veikolle kolmen kuukauden opiskelun Englannissa syksyllä 1984, jos palaisimme tammikuussa 1985 takaisin ja olisimme vähintään kaksi ja puoli vuotta työssä sen jälkeen.
                      Tuula muistaa pientä Timoakin lämpimällä kirjeellä.
                      Matongon suomalainen koulu on saanut uuden oppilaan, Lauran. Hän asuu aluksi Marjatan luona, mutta myöhemmin myös Saran kaverina Louneloilla.
                      Koulu tekee kahden päivän matkan Nakuruun. Kylä hiljenee. Aino hoitaa Sesseä, joka menee ikävissään heille. Aino on mahtava kanojen ymmärtäjä. Hänellä on sivurakennuksessa kanalauma ja sillä herrana erittäin upea kukko. Ne tepsuttelevat mieluusti sisälle, aina makuukamariin asti, jos vain mahdollista. Mutta kaikkein ihmeellisintä on, että ne ymmärtävät Ainon puhetta, tottelevat mokomat hänen määräyksiään. En ole ikinä ennen nähnyt moista. Olen siksi hyvin hämmästynyt, kun näen sen tapahtuvan uudelleen ja uudelleen. Sessellä on varmasti hyvä olla Ainon kanssa.
                      Nakurussa me aikuiset alamme suunnitella yhtä yhteistä suomalaista peruskoulua. Olisi mahtavaa, jos koulu olisi isompi ja mahdollisuuksia enemmän. Nakurun koululaiset saavat näkkileipääkin rajattomasti kehitysyhteistyöntekijöiden konteissa. Siis yksi suomalainen peruskoulu Keniaan, se on toiveemme. Keksimme kyllä ihan järkeviäkin perusteita. Kirjoitamme siitä Sleyhyn ja saamme aika erikoisen vastauksen. Emme voi yhdistää koulujamme, koska meitä erottaa kastekysymys. Kouluja? Me opettajat olemme tottuneet opettamaan monella tavalla uskovia ja uskonnottomia lapsia. Ei kai kastekysymys voi olla este yhteisen koulun perustamiselle. Pohdimme tätä Marjatan kanssa paljon, mutta annamme sitten asian olla. Yhteisestä koulusta tulisi paljon järjestelyjä ja muuta hässäkkää.
                      Koulun pyhäinpäivähartaus on meille äärettömän tärkeä. Monelta on kuollut omainen. Sytytämme kynttilät heidän ja jo aiemmin kuolleiden rakkaidemme muistolle. Me sytytimme Eurajoen mummulle, jonka kuolema on kuin uni, se ei ole muuttunut meillä todellisuudeksi, paitsi ehkä Esalla jotenkin. Hän on sentään nähnyt papan yksinään. Samoin Veikko. Onneksi silloin ei vielä tiedetä mitään kurpitsajuhlista.  
                      Koulun järjestämä itsenäisyysjuhla 1983 on täynnä ohjelmaa:
Virsi 460 Alkusanat, Marjatta
Lippu saapuu, Antti, Hanna, Laura harteillaan airutnauhat, valkoinen ylöspäin
Oi maamme, Aino
Siniristilippumme
Puhe, Irja ja runot Outi, Esa, Mikko
Siunaa ja varjele meitä
Finlandia, kuoro
Pianon soittoa Outi ja Sara
Tyttöjen runot, loruilua Leena, Laura, Sara ja Timo
Ketjulaulu
Tanhu, itsetehdyt mekot
Kuule kuinka soitto kaikuu
Historiallinen näytelmä
Vietämme samalla Kuokkasten lähtöjuhlaa 
                      Marjatta kirjoittaa, että itsenäisyysjuhlat on järjestetty tyylikkäästi tunnetulla ammattitaidolla. Karjalanpiirakat, juhla-asuiset oppilaat ja heidän vanhempansa, lippuvartio, Maamme ja Siniristilippumme seuraavat toisiaan. Tunnelma muodostuu juhlavaksi. Pojat lausuvat: Tulkaa, jakakaamme ruoka keskenämme. Finlandia-hymni esiteetään oppilaiden kanssa niin, että oppilaat säestävät laulua eri instrumenteilla ja koko väki laulaa. Pienimpien hauskat runot, Outin ja Saran soitot ja iloinen tanhu pihamaalla herättävät ihastusta. Historiallinen näytelmä palauttaa mieleen 1800-luvun tapahtumia.
                      Suomesta kuulemme, että Anitta on aloittanut koulun hyvin riemukkaana. Kun hän palaa, ”tytöllä on paljon kerrottavaa. Jo bussimatka on hienoa, pojilla kouluun meno oli pakkoa”. Vuokko iloitsee uudenlaisesta kokemuksesta. Hän on alkanut kasvattaa sukumawiikkiin tarvittavaa keppikaalia. Hän on ihastunut siihen jouluisella matkallaan. Kasvatus onnistuu Suomessakin, mutta toukat kyllä syövät mielellään lehdet. ”Sokerin miehet olivat tulleet jonnekin kokoukseen ja kertoneet, että lähetystyöntekijä todella tekee työtä kutsumuksesta. Senhän olemme kyllä ennenkin tienneet, mutta moni muu ei kyllä sitä tiedä”, Vuokko kirjoittaa.
                      Joulun alla Eurajoen pappa tuntee olonsa kehnoksi, hyvä on, että sai Toivelan ajoissa valmiiksi, nyt ei enää jaksaisi tehdä. Kun hän on kirjoittanut tämän, hän on ollut 70-vuotias. Vesalta kuulemme, että ”Isä sanoo viettävänsä suurempia juhlia sitten, kun täyttää 75 v, kun olet sinä, Irja, järjestämässä ja olette palanneet toiseltakin työkaudelta.” Muitakin väsyttää, minä valitan paksuista silmäluomista ja Ulla Illosta vastaa, että samanlaista paksuutta on muillakin kotipuolessa, tosin Vesamäen Tauno syyttää huonoksi käyneitä peilejä. Auli ei jaksa lähteä uudelle reissulle Keniaan, vaikka mieli tekisi. Hän menee katsomaan äitiä ja yrittää olla hermostumatta häneen. Pentti on kyllä tarjonnut Aulille matkarahat Keniaan pääsemiseksi, mutta väsymys vie voiton ja se, että pianhan me jo olemme Suomessa, muutama kuukausi enää.
                      Joulun alla tehdään paljon lahjoja niin käsityökerhossa kuin puutyöpajassa. Veikkoa tarvitaan puutöissä. Marjatta ja minä avustamme käsityökerholaisia tai joululahjavalvojaisiin tulleita. Lapset eivät tykkää, kun koulu loppuu, kotona ei ole oikein tekemistä. Olisi hauskempaa käydä koulua. Esa ja Outi keräävät sitten ”lokfoortteja” ja kiipeilevät puissa. Ja minä pelkään aina niitä puissa kiipeileviä käärmeitä. Kurja asia on, että Tuuli lähtee pois. Onneksi saamme jouluvieraaksemme tänä jouluna Mannermaan Leenan.

Onneksi Mikko jaksoi luoda ja leikkiä.
Esa
Kibogon kirkon juhlaa.
Kenialaiset sekoittivat Tuulin ja minut. Tuuli vasemmalla ylhäällä. Onko Karoliina syntynyt 1983, en muista.Ainakin tässä ollaan Moniankussa, mutta kävimmehän me siellä.

Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                      Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.