121. Suurennuslasin alla

Kun aloitin elämäni historian kirjoittamisen, ajattelin, että katselen kaikkea omasta näkökulmastani ja nimenomaan minä-muodossa. Se päätös on lahonnut omaan mahdottomuuteensa jo ajat sitten. Olen koko ajan me: on me Veikko ja minä, on me perhe, on me vesamäkiset, on me suomalainen koulu, on me Matongon lähetit, on me Kenian lähetit. Elämme yhteisössä, jota määrittävät tietyt normit. Ne voivat ahdistaa, mutta ne ovat myös tuki ja turva. 
                      Siksi kuulostikin kovin tutulta, kun poikamme Esa ja Timo alkoivat 20 vuotta myöhemmin puhua Suomeen perustettavasta yhteisöstä. Tästä yhteisöstä ja sen rinnalla syntyneestä Kimbiliosta Tansanian Morogoroon haluaisin alkaa kertoa heti, mutta tekniset taitoni eivät riitä (vielä) asettelemaan niitä vierekkäin tähän sivulleni.
                      Vuoden 1983 arkistolaatikoita on neljä. Tiukkaan ahdettuja laatikoita. Paperien joukkoon on sekoittunut 1973 muistiinpanoja. Otan kymmenen vuotta aiemman arkistolaatikon hyllyn päältä ja panen ne  oikeaan paikkaansa. En voi olla hämmästelemättä tuon vuoden arkistolaatikon keveyttä. Sisällä on vain muutama liuska sekä äitini muistiinpanovihko. Olemme eläneet vauva-arkea, ei siinä ole jäänyt aikaa muulle kuin perhe-elämän pyörittämiselle. Olen ollut mitä suurimmassa määrin me, en minä.
                      Kymmenessä vuodessa Esan syntymästä vuoteen 1983 elämämme on muuttunut paljon. Vuonna 1973 olemme asuneet Turun Jyrkkälässä. Kummallakin ovat olleet tutut työt ja tutut muut menot. Niistä ei ole jäänyt jälkiä. Kymmenen vuotta myöhemmin Matongossa minulla on aikaa kirjoittamiseen. Toisaalta on myös velvollisuus kirjoittaa. Se pakottaa miettimään asioita julkisuuden kannalta. Huomaan, että minulle on luontaista ilmaista itseäni kirjoittamalla. Suunnittelen Sanansaattajaan sarjan Matongon naisista. Minua on alkanut ärsyttää, että aina vain puhutaan miehistä (pastoreista ja evankelistoista) eikä mainita heidän työnsä mahdollistajista sanaakaan. Niin syntyy sarja Matongon naisista. Laitan sarjan myöhemmin näille sivuilleni.
                      Aikaa kuluu myös yksityiskirjeiden kirjoittamiseen. Lasken kerran Tuuli Tammisen luvalla hänen pinossa olevien vastaamattomien kirjeidensä lukumäärän. Niitä on kuutisenkymmentä. Tuuli sanoo, että on ahdistunut niiden määrästä niin, että toivoo jopa, ettei kirjeitä tulisi lainkaan ja huokaisee syvään.
                      Olemme asuneet Keniassa vuoden 1983 loppuun mennessä kolme vuotta. Sain lähdön valmistelussa 1980 melko jyrkkää kritiikkiä eräältä ystävältäni. Kirjoitin kritiikin muistiin. Katson sitä nyt ja kirjoitan, missä mennään, kun eletään vuodenvaihdetta 1983–1984.
                      Ystäväni ensimmäinen jyrkästi esittämä asia on: 
                      1. Ryöstätte lapsilta suvun ja kotimaan.
                      Olen jo aiemmin kirjoittanut, että on rankkaa, jos ei pääse hautaamaan omaisiaan (tässä kohdassa lähetystyö on hirvittävää luopumista), että kulttuurinnälkä pääsee yllättämään teatteria ja kuvataiteita rakastavan, että uutiset maailmalta jäävät katveeseen, että ystävyyssuhteet katkeavat ja laimenevat, jos ei löydy enää uutta kirjoitettavaa ja että ennen läheiset sukulaiset muuttuvat kaukaisiksi, että itse tulee juurettomaksi, ei tiedä esimerkiksi, minne menisi työjakson jälkeen. Olen myös huomannut, että on myös toisinpäin. Vain harva jaksaa pitää yhteyttä Keniaan päin, vaikka itse yritän puristaa kaikkeni muille.
                      Voisi myös sanoa, että jotkut sukulaisista ovat tulleet läheisemmiksi. Esimerkiksi Mirja kirjoittaa, että ”pitikö teidän mennä niin kauas, jotta oikein huomaisimme, miten paljon pidämmekään toisistamme”. On myös niin, että emme Suomessa asuessamme olisi koskaan pitäneet niin tiivistä ja intensiivistä yhteyttä Illon mummun ja Eurajoen papan kanssa. Olemme myös saaneet uusia ystäviä. Lämmin ystäväpiiri ympäröi meidät niin Keniassa kuin Suomessa.                  
                      Mutta totta on, että kirjeissä nousee haasteeksi kirjoitettavien aiheiden puute. Tiedostan selkeästi, että vain harva suomalainen on kiinnostunut kirkkomme vuosikokouksesta tai lähettienkokouksen annista tai oman perheemme elämästä. Vääjäämättömästi loitonnumme ihmisten jokapäiväisestä elämästä, se on ilmiselvää. Vain muutama harva ystävä jaksaa innostua kirjoittamaan. Ja kun kirjoittaa tarpeeksi harvoin, lopulta sanoja ei löydy ollenkaan.
                      Joistakin sukulaisista sitä vastoin on tullut jopa rakkaampia kuin Suomessa olisi koskaan tullut. Esa ja Mikko, serkukset, ovat parhaat kaverukset maailmassa. Se ystävyys jatkuu pitkälle yliopistoaikaan asti Helsingissä. He pääsevät Veikon mukaan katsomaan keskeneräisiä rakennuksia. Timo puolestaan on päässyt Vesamäkeen, Mikko meille, Antti Kisumuun, Outi Lounelaan. Perhearkea.
                      Kotimaan ryöstäminen lapsilta on voimakas ilmaisu, kun sitä miettii Keniassa. Matongon suomalainen koulu pyrkii kaikin tavoin helpottamaan oppilaidensa kotimaahan paluuta. Lapset saavat asua Matongossa ihanteellisissa oloissa kauniilla vuorenrinteellä 1700 metrin korkeudessa. Hemoglobiinit ovat huippuluokkaa ja muutenkin mieliala korkealla. Itsenäisyysjuhlasta kirjoitan, että Hanna ja Outi harjoittelivat lyhyessä ajassa Juhanin ja Aapon pitkät osat. Kaikki muutkin oppivat, jopa Timo-pienoinen, Antti ainoastaan luki paperista. Ihminen, jolla on koko porukan paras muisti luki paperista! Näyttelimme sitä, miten veljeksistä tuli kunnon miehiä ja miten he aikanaan palasivat Jukolaan taas. Lauloimme ne kaikki vanhat: Kiljukoon nyt kaikkein kaula, Makeasti oravainen, Sydämeni laulu, Metsämiehen laulu. Eräs uusi laulu opeteltiin. Se on Kiven Kihlauksesta. Onnelliset tietenkin laulettiin jne. Vuoroin oli naurua, vuoroin kyyneleitä. Juhla oli niin hieno, että vielä kaiken iltapäivää ja iltaa elimme sitä.
                      Suomi sujuu, opetan swahilia koko koululle, seuraamme suomalaisen koulun oppisuunnitelmaa, Suomi on kotimaamme ja suomalaisuus identiteettimme, mutta saamme seurata monia sellaisia asioita, joista Suomessa en ole voinut edes uneksia. Näemme, miten rallikuski Ari Vatanen ajaa puskiin silmiemme edessä. Tiessä on sillä kohdalla ärhäkkä mutka. Onneksi ketään ei jäänyt alle, onneksi lapsemme olivat kiivenneet puihin. Voimme tutustua esimerkiksi kahvipapujen kuivaamiseen koulun lähellä, karjan uittamiseen myrkkyaltaissa, jotta saataisiin loiset tapetuiksi, olemme nähneet valtavat teeviljelmät Kerichossa, yli neljä kilometriä korkean Elgonin norsuluolat ja miljoonat lepakot luolan katossa, Masai Maran eläimet ja jokaisella Nairobin matkallamme Rift Valleyn uskomattoman 600–900 metrin syvyyteen ulottuvan laakson, Kenia-vuoren yli viiteen kilometriin nousevan korkeuden.
                      Neljänkymmenen vuoden takainen palaute tuli hiljattain Sirpalta. Hän kirjoittaa, että olen opettanut hänet rakastamaan suomea kielenä ja Suomea isänmaana. Hän oli asunut pitkään Keniassa ja käynyt englanninkielistä koulua ja päässyt sitten Matongon suomalaiseen peruskouluun saadakseen päättötodistuksen. Sirpa kiittää lämpimästi muustakin koulussa ja vapaa-ajalla oppimastaan. Olen hänelle kiitollinen. Lämmittävä palaute.  
                      2. Teette lapset juurettomiksi ja henkisesti tasapainottomiksi.
                      Niin, pyrimme kasvattamaan lastemme juuria niin Suomeen kuin Keniaan, maailmankansalaisuuteen. Tosi on, että asuntolaelämä ei suju kaikilta oikein hyvin. Kannan tästä suurta huolta, kaikki kannamme. Kritiikin esittäjän mielestä on kuitenkin kyse meidän lapsista ja meidän perheestämme. Ei saisi harhautua kertomaan muista. Miten voisin olla kertomatta, sillä olen lähes kaiken aikaa kaikkien suomalaisten lasten kanssa. Minä en näe juurettomuutta, mutta kylläkin elämisen vaikeutta. Samalla kysyn, että missä sitä ei olisi. Ja voihan jopa olla, että juurettomuutta ja muuta vaikeutta olisi voinut olla Suomessa vielä enemmän kuin täällä pienessä piirissä. Outi sanoo, että hänellä ”halkee posket, kun on niin kivaa, naurattaa”.  
                      3. Ette te siellä kuitenkaan kauan ole, pari vuotta ja sitten tulette pois.
                      On ollut viileä syksy 1982, mutta kevät 1983 koettelee meitä kuumuudellaan. Veikko keksii laittaa kouluparakkien katolle kaislamatot. Ne helpottavat oloa huomattavasti. Pöly lentää tieltä ja kaikkialta. Se on rankkaa koulumme opettaja Marjatalle ja oppilas Esalle. Myös Marjattaa ovat alkaneet rasittaa sisään koputtamatta tulevat Matongon kylän ihmiset. Elämä ei kaikin osin ole helppoa. On osattava elää etuoikeutetun ihmisen elämää köyhien keskellä. On keksittävä keinoja helpottamaan oloa pölyssä ja kuumuudessa. Keksimme ja elämme, minä viihdyn paremmin kuin Veikko. Hän olisi valmis lähtemään Suomeen vaikka heti.
                      Veikon vuoden 1983 saldo on kuitenkin mittava. Tänä aikana hän opiskeli kahteen otteeseen swahilia ja sai valmiiksi Matongon mäelle vesisysteemin, joka pitää sisällään useita suuria (4 metriä halkaisijaltaan) betonitankkeja, putkia, rännejä, tuulimyllyn, huusseja niin synnytyssairaalaan kuin muualle, talon aseman johtajalle, yksityistaloja eri puolille, Kibogon kirkko ja muitaa pienempiä, orpokodin ensimmäinen ja toinen talo, talojen korjaamista, puu- ja metallityön opettamista koululaisille, huonekaluja, saarnoja, piirustuksia. Kibogon kirkon vihkiäisissä hän piti puheen. Minusta hän teki sen sangen miehekkäästi ja vaikuttavasti. Tosin puheen syntyvaiheet täällä kotona olivat sangen tuskalliset.                 
                      Minä olen todella paljon vain Matongosssa, saattaa kulua runsas kuukausikin, etten lähde minnekään. Ei se luonnollisesti ole mikään normaali tilanne nuorelle ihmiselle (olen 36 v), mutta iloitsen lapsista. Muut menevät ja tekevät. Jos ei ole koulua, Outi ja Timo jäävät kotiin kanssani, Esa on alkanut kulkea Veikon mukana rakennuksilla. Joskus siellä on Mikkokin mukana. Iloitsen elämän helppoudesta. Minun ei tarvitse edes tiskata sunnuntaina tulleita tiskejä, vaan voin jättää ne maanantaina tulevan apulaisen tehtäväksi. Isäni sanoi aina: ”Täytyy tytyä kans.” Olen tyytynyt.
                      4. Rahat menevät hukkaan. Mummujen markat menevät hukkaan.
                      Istutamme puita asemalle, opetamme, rakennamme. 1983 Veikolla on työssä neljä puuseppää, jotka tekevät huonekaluja lähettien taloihin, kirkon penkkejä, pöytiä ja tuoleja toimistoihin. Kaksi miestä on putkien ja vesirännien asennustyössä, kuusi miestä tekee betonihommia, valaa uusia vesitankkeja ja korjaa vanhoja. Vanhoihin tankkeihin valetaan uusi pohja lujasti raudoitettuna ja seinät teräsverkoilla rapattuina. Monta vuotavaa tankkia on saatu pitämään. Maanjäristykset tosin haittaavat tankkien pysymistä kunnossa. Yksi mies asentaa sähköjä ja kaksi taivuttelee betonirautoja.
                      Veikon päivät kuluvat tarvikkeiden hankinnassa ja työn neuvomisessa ja valvonnassa. Minä kirjoitan Veikon työstä yhden havainnon. Kun muut menevät sateella sisälle, Veikko lähtee ulos ja tarkkailee vesisysteemien toimivuutta. Usein hän pudistelee päätään, kun huomaa epäkohdan. Sitten hän korjaa sen. Se, että tuulimylly ei jaksa pumpata vettä mäen päälle, ei ole Veikon vika. Tuulta ei ollutkaan tarpeeksi. Moneen kotiin ja rinteessä oleviin laitoksiin vettä kuitenkin saadaan. Lopulta mekin saamme vettä, kun olemme lähdössä pois. Veikko rakennuttaa padon alas joelle, pumppu hankitaan, pumppu menee rikki, pumppua korjataan monta päivää, lopulta haetaan Veikko, joka korjaa vian kymmenessä minuutissa. Miten teit sen, kysyn Veikolta. Hän vastaa, että pitää katsoa ensin rauhassa, mikä on vikana ja korjata se sitten. Kun Veikolla Matongon työt loppuvat, uudet työt odottavat ja paljon on vielä kaikenlaista tekemistä Matongossakin.
                      Käsiini osuu sairaanhoitaja Eijan huonekalutilaus Veikolle: 3 sänkyä, 2 yöpöytää, sohvapöytä, kaksiosainen kirjahylly, pirttipöytä, senkki, kirjoituspöytä ja tuoli, kaappi. En muista tai tiedä, toteuttiko Veikko koko listan, mutta piirsi mallipiirustukset puusepälle kuitenkin. Meillä on suuri etuoikeus saada hakea Eija Pokotista. Saamme siis Sleyn auton käyttöömme. Näemme aikuistumisriitin keskellä olevia nuoria miehiä, jotka kulkevat nahanpala etumuksellaan, nahanpaloja kasvoillaan. Heillä on myös hännät, jotka kilisevät iloisesti. Hännät toimivat varoituksena äideille, jotka eivät saa nähdä poikiaan kesken initaatiomenojen.  Poikien äideillä on puolestaan käsissään lehmänkellot, joita he kolistelevat alueella kulkiessaan. Pokottien tapana on koristella korvat ja huulet meidän mielestämme tuskallisella tavalla. Lisäksi he koristavat itseään polttamalla arpia esimerkiksi rintaan. Ne saattavat muistuttaa runsaita kaulaketjuja.
                      Mummujen markkojen hukkaan menemisestä puolustaudun sanomalla, että opetan suomalaisia lapsia ja elän heidän keskellään opettajana ja äitinä. Onko lapsiin käytetty markkamäärä mennyt hukkaan?
                      5. Kalliisti koulutetaan.
                      ”Saa itsepetos riittää, ei ole viisasta pitää lähettijoukossa kielitaidottomia, se on häpeäksi suomalaisille ja Sleylle”, Veikko kirjoittaa johtohenkilöille. Hän väsyy kielitaidottomuutensa vuoksi, hän, josta pidetään, jota kehutaan, joka saa paljon aikaan ja on kaikille tärkeä, jopa Kenian luterilaisen kirkon johdolle. Veikko on ilmoittanut perheelleen ja muille, ettei voi jatkaa, ellei saa kielikoulutusta lisää. Minä kirjoitan, että meidän muiden on täytynyt taipua tähän, vaikka karvaalta tuntuukin, jos emme saa enää tulla tänne.
                      Anomme mahdollisuutta opiskella Englannissa, anomme palkatonta virkavapautta, stipendiä, joka peittäisi kulumme Englannissa. Yritämme kaikkemme, jotta voisimme jatkaa. Anon taas Raisiosta virkavapautta lukuvuodeksi 1983–1984. Toivo elää. Saan anomani, sillä Raisiossa toivotaan, että voisin palata.
                      Veikko saa kielikoulutuskylvyn Englantiin syksyksi 1984. Me asuisimme Eurajoella. Kun kirjoitan vuokralaisille suunnitelmistamme ja saan vastauksen, silmäni avautuvat karuun todellisuuteen. Olemme vuokranneet tilan vuoden 1984 loppuun eli siihen asti, jolloin olisimme jo tekemässä lähtöä takaisin Keniaan. Kaikki muu, paitsi Veikon lähtö Englantiin, menee uusiksi. Ajattelemme mennä Raisioon johonkin kerrostaloon asumaan ja minä kouluun Kuloisiin. Alan hoitaa näitä asioita. Koulutoimenjohtaja sanoo Paulalle, että jostakin se paikka vaikka tehdään Irjalle, jos ei ole löytyä. Se tuntuu hyvältä. Suunnittelemme kerrostaloasumista. Timo riemuitsee. Hän pääsee kerrostaloon. Hän on nähnyt sellaisia Nairobissa.
                      Kalliisti koulutetaan. Tulemme elämään Suomen syksyn yhden palkalla. Ilman puolisoa ja isää.   
                      6. Teillä on liian huono pohjakoulutus.
                      Minä olen kyllä pätevä peruskoulun luokanopettaja, mutta lisäkoulutus ei tietenkään tekisi koskaan pahaa. Veikko on diakoni. Moni muukin paraikaa paikalla oleva lähetti on diakoni. Veikko ei tee koulutuksensa mukaista työtä, koska hänet on alun alkaen lähetetty remonttimieheksi ja rakentajaksi. Tähän työhön hän on saanut kekseliäisyyden ja neuvokkaat aivot sekä isän opin pienestä lähtien. Kenestäkään muusta kuin Veikosta ei ole kiitetty Sleyn johtajalle, sanoo Reijo Arkkila. Pohjakoulutus ei aina kerro kaikkea, mutta tietenkin on niin, että kummankin kohdalla lisäkoulutusta tarvitaan. Yritän kuitenkin pysyä ajan tasalla lukemalla kirjoja ja Opettaja-lehteä.
                      7. Kun tulee lasten koulutus aiheelliseksi tai sairaus, tullaan kolin kolin kotiin.
                      Totta. Esan vuoksi täytyi käydä Suomessa saamassa hoitoa, mutta maksoimme sen itse, mummujen markkoja ei käytetty, ehkä myöhemmin saimme jotain, en muista sitä, mutta maksoimme myös palkastamme ison osan ja todellakin, minä sain huonoa palkkaa. Sleyllä ei ollut matkavakuutuksia läheteille. Aloin ajaa asiaa, mutta matkavakuutusta ei nähty tarpeelliseksi. Aloimme ottaa omia vakuutuksia Esan ja Veikon matkan jälkeen. Kun asia oli hoidettu, jouduimmekin myöhemmin käyttämään vakuutustamme omaisen kuoleman johdosta.
                      Timolla on ollut vaikeuksia syömisen kanssa, mutta niitä on ollut jo Suomessa. Timo tsemppaa tänä vuonna niin, että Outi kirjoittaa isälleen Timon syövän viisikin perunaa. Kun Timo lähtee paranemaan ja alkaa syödä suhteellisen reippaasti, kiitän sitä hänelle. Timo siihen: ”No, pitäähän sitä nyt ihmisen syödä.” Tätä asennetta olemme häneltä toivoneet, sillä hän on ollut tosiaan kurjassa kunnossa. Toisaalta olemme selvinneet eteenpäin luovilla ratkaisuilla. Kun en voi Timon malarian vuoksi mennä kouluun, mutta kutsun koululaiset meille. Näin Timon hoito järjestyy. Timo laihtuu ja Veikko lihoo. Veikon täytyy aloittaa laihdutuskuuri, sillä hänen komeasta mahastaan heitetään herjaa.
                      8. Vaikka toisaalta, olette te aina olleet vähän erikoisia.
                      Istun yläasemalla saunan vieressä olevassa varastossa ja lajittelen sinne jätettyjä vaatteita. Pöly aivastuttaa. On kuuma. Työ on kurja, mutta jotenkin koen velvollisuudekseni tehdä jotain sinne tulleiden vaatteiden kanssa. Avaan lakanakääröjä, jotka ovat hiutuneet taitteistaan niin ohuiksi, että ne repeilevät. Aino on kertonut, miten antoi Kisumussa kerran häälahjaksi oikein kauniit valkoiset lakanat pitseineen kaikkineen. Onnellinen pariskunta avasi lakanat ja kauhukseen Aino ja muut näkivät, miten lakanat halkesivat siinä ihmisten silmien edessä, juhlivan joukon keskellä. Tämän jälkeen Aino ei antanut enää mitään kenellekään katsomatta vaatteen tai tavaran kuntoa ensin. Minä avaan valkoista pakettia ja ihmettelen, mikä se on. En ymmärrä, mutta sitten alan nähdä mielessäni valkoisiin pukuihin puetun, lumella hiihtävän miesten jonon. Katselen sitä hetken ja tajuan, että käsissäni oleva mytty on armeijan sodanaikainen lumipuku.
                      Paistan lättyjä. Opettajakaverini Tarja on sairastanut pitkään syöpää. Aivoihini tulee lauseiksi vaikeasti taivutettava viesti Tarjan kuolemasta. Kun olen kääntänyt lätyn paistumaan toiselta puolelta, otan ruokailuhuoneen kaapin päältä paperia ja kynän. Kirjoitan siihen päivämäärän ja kellonajan, jolloin olen saanut viestin. Kun saan Pentiltä kirjeen Tarjan kuolemasta, on helppo tarkistaa ajankohta. Tarja on kuollut silloin, kun sain tiedon siitä aivoihini.
                      Malarianehkäisylääkitys voi aiheuttaa tällaista herkkyyttä, mutta on sitä minulla ennenkin ollut ja Kenian jaksojen jälkeenkin. Esimerkiksi Esa on ihmetellyt sitä, miten tiesin aina hänen outojen ja yksinäisten matkojensa aikana, milloin hän oli ollut vaarassa.
                      Veikon ”erikoisuus” ilmenee luovuutena ja mahdottomien tilanteiden ratkaisuyrityksinä. Yritys on huono sana, sillä useimmiten hän onnistuu yrityksissään. Hän ei anna kalanruodon jäädä Kristiinan kurkkuun jossakin ”ei missään”, vaan hän tekee niistä välineistä, mitä on paikalla jonkinlaisen härvelin, jonka hän laskee rauhallisesti Kristiinan kurkkuun, saa ruodosta kiinni ja vetää sen pois.    
                      9. Sinä, Irja kuljet 5 cm maanpinnan yläpuolella. Olet romantikko. 
                      Saan Tuomistoilta Martti Talvelan laulamaa musiikkia. Kolmeen vuoteen en ole kuullut häntä ja nyt hän laulaa Nyt ylös sieluni, nous ylös mullast tästä. Minulle tulee olo kuin itsekin olisin noussut tästä punaisesta mullasta jonnekin hyvänolon atmosfääreihin.
                      10. Jumala panee kyllä esteet, jos ette sovellu sinne. Ette pääse edes lähtemään.
                      Tähän ei ole vastaansanomista.
                      11. Aino ja Aatos kyllä sopivat sinne. Heillä on koulutusta tarpeeksi. Ja he ovat toisenlaisia.
                      Tähän en kykene sanomaan mitään. Onneksi meillä on ollut kuitenkin hyvä yhteys keskenämme, vaikka he ovatkin toisenlaisia.
                      12. Kotimaassa tehtävä työ olisi tärkeämpää.
                      Kriitikkoni ei oikein voinut hyväksyä sitä, että lähetystyö olisi seurakunnan tärkeintä työtä.

Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                      Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.