125. Uusi vuosi 1984 alkaa

Me opettajat kirjoitimme kaiken tekemisemme Matongon suomalaisen koulun päiväkirjoihin. Jätin ne kaikki koululle, koska ajattelin, että niin kuuluu tehdä. Jos olisin älynnyt ottaa ne mukaani, hämmästelen tässä, millainen maailma niistä olisikaan avautunut suomalaiseen kouluun ulkomailla – ja minulle itselleni. Olin innostunut työstäni, mutta en enää muista, mitä teimme. En ole kirjoittanut muistiin paljon mitään nimenomaan koulusta, koska ajattelin, että kaiikki asiat ovat niissä tarkasti säilytettävissä päiväkirjoissa. En tiedä, ovatko ne tallessa. Miten olisivat, kun ei koko kouluakaan enää. Tietäisivätkö viimeksi koulussa olleet päiväkirjojen kohtalosta? En muista edes, ketkä olivat opettajina silloin, kun koulu lopetettiin. Auttakaa minua!
Kuvan on ottanut Tuula Sääksi. Iloitsin niin kun hän oli saanut Sessenkin mukaan kuvaan. Sessehän piti itseään lähettienkokouksen oikeutettuna jäsenenä.

Veikko on viettänyt joulun 1983 aatonaaton Kerichon Law Courtissa, keräjillä, sanoi isäni aikoinaan. Edellisen vuoden aatonaaton Veikko jonotti kaasupulloja, ei saanut. Nyt hän on unohtanut maksaa erään liikennesakon, jonka Kisumun kehitysvammakoulun kuljettaja oli saanut viedessään Bogondin kuoroa Itierioon. Aatos oli antanut maksun Veikon huoleksi. Meidän isää odottaa joulu putkassa. Vankilaan joutumisellakin uhataan. Kirkon johtaja pastori Momanyi ja Matongon aseman manageri liftaavat autoon ja lopulta hoitavat koko asian. Veikko pääsee kotiin joulua viettämään.
                      Olemme pärjänneet joulun yli pienellä Kinnasten lähettämällä pussillisella suolaa ja kun ruisjauhot ovat jo loppuneet, joululahjaksi tulleet näkkileipä ja hapankorppu ovat kultaakin kalliimpia. Ne jaetaan tasan. Puutyöpajaan on saatu uusi höylä ja pora. Ne ovat ahkerassa käytössä, samoin uusi pingispöytä, puujalat ja puntit. Olemme näistä uudistuksista valtavan onnellisia.
                      Kaiken ilon ja arkisten töiden keskellä alamme huomata, että vanhenemme. Veikko ehdottaa, että minun pitäisi mennä harmaantuneiden hiuksieni vuoksi värihuuhteluun. Olen 36-vuotias, Veikko vuoden enemmän. Tästä ajasta (kesä 2021) katsottuna tavattoman nuoria, mutta silloin mieleltämme vanhoja. Meitä pelottaa palata Suomeen, on niin kuluneet vaatteetkin. Naurattaa, kun Veikko sanoo, että pitää mennä heti ostamaan muodinmukaiset vaatteet siellä Suomessa, etteivät ihmiset vain rupea säälittelemään. Veikko on ollut tähän asti ihminen, joka ei ole välittänyt pätkääkään vaatteista, muodikkuudesta puhumattakaan. Häntä jännittää selvästi, vaikka hän väittää toista. Timoa ei jännitä. Meitä muita kyllä. Suomi on meille jo vieras.
                      Vuoden alku 1984 keskittyy Suomeen lähtemiseen. Riisun sanalaput pois ruokahuoneen seiniltä ja ovista. Huone muuttuu tyhjäksi. Olen kirjoittanut seinät täyteen lappuja, jotta oppisimme muistamaan tärkeimmät sanat ja niiden runsaslukuiset prefiksit ja objektit ja kaikki muut muutokset, mitä sanaan tulee niin, että lopulta alkuperäisestä on jäljellä vain yksi kirjain. Sama tapahtuu suomen kielessä, mutta se on eri juttu. Swahili pitää opetella aikuisena ja kielioppipohjalta ja englanniksi.
                      6.1. on 127 päivää jäljellä. Samaan aikaan valmistaudumme uuteen mahdolliseen työpaikkaamme Moniankussa vuoden 1985 alusta. Käymme katsomassa sitä sillä silmällä, että asuisimme siellä. Veikko on innoissaan, sillä silloin hän saisi tehdä pioneerityötä masaiden parissa. Se on hänen unelmansa. Minua arveluttaa, koska nuoriso kasvaa kovaa vauhtia, en tiedä, riittäisikö Moniankun pieni asema heidän kasvupaikakseen. En tiedä Moniankun lähetysaseman ympärillä avautuvista mahdollisuuksista.
                      Kevään mittaan Veikolla on vielä vesiprojektin loppuun saattamista, Raija Leinon ja Pasi Suvannon kanssa vierähtää muutama tovi, on myös kaltereiden tekoa asuntoihin ja Kisumun kehitysvammaiskoululle ja kolmen savikirkon kattojen tekemistä, huonekalujen, kassakaappien, vedenlämmittimien teettämistä Kisumussa ja tilien tarkastamista. Esimies Jaakko epäilee, riittäisikö Veikolle loppuajaksi töitä. Minä puolestani olen sitä mieltä, että saisi olla vaikka ilman töitä, sillä hän on tehnyt niin paljon, jopa niin, että hän itse kirjoittaa kalenteriinsa minun olleen hänelle vihainen liian työn tekemisestä. Hän on palannut väsyneenä kotiin ja minä olen ollut vihainen! Ja kuitenkin hän on lähtenyt taas, syömisen jälkeen, opettamaan jollekulle autolla ajamista ja ollut onnellinen, kun on voinut auttaa jotakuta sillä tavoin. Miehen kasvot ovat säteilleet onnesta. Hän on ollut ensimmäistä kertaa ratissa.
                      Joudumme tekemään monenlaista, lähetystyössä joudutaan. Osaamme niin paljon, kaikki suomalaiset tai läntisessä maailmassa kasvaneet osaavat, koska osaamiset ovat aivan tavallisia perustaitoja. Kerran kuulen Elvin hätääntyneet ohjeet terveyskeskuksen pihalta. Joku opettelee peruuttamista ja auton nokan kääntämistä toiseen suuntaan. Kuulen Elvin napakat ohjeet ja sitten Elvi huutaa aivan hengenhädässä ”brake, brake”. Olisi ollut kauheaa, jos ambulanssilla olisi menty päin sairaalan seinää.
                      Veikko joutuu korjaamaan yhtenään näitä autoja, milloin kenenkin. Tammikuussa Aatoksen autoa koppuloidaan monena päivänä, Tuulin auto on ollut korjaamolla, ja kun Veikko hakee sitä pois, häneltä jää ratti käteen. Myös jarrut eivät toimi. Auto ei jarruta korjaamossa käynnin jälkeen! Veikko korjaa sitäkin autoa ja ambulanssia ja taas jotain muuta. 
                      Minä olisin jo valmis lähtemään Suomeen, mutta haluamme saada lasten koulun loppuun. Minusta tuntuu hankalalta lähettää lapset muutamiksi viikoiksi uusiin kouluihin. Arjen puuhat vievät ajatukset pois Suomesta, haluamme muistaa palauuta vain silloin tällöin, sillä olemme huomanneet, että tuhlaamme elämäämme, kun niin paljon odotamme Suomeen lähtöä. Päätämme elää tätä kuluvaa hetkeä. Ulkona on lämmin, 40 asteen hujakoilla. Kylvän lasten kanssa maissia ja muita siemeniä pienelle puutarhapläntillemme. Emme ehtisi saada satoa, mutta  seuraavat taloon asettuvat saisivat. Se ilahduttaa mieltämme. Banaanit tuottavat satoa hyvin, samoin papaijat, passionit, maperat ja lokvoortit.
                      Istun pihassa maperapuun alla. Teen linnoitusta Timon kanssa. Tykkien piiput osoittavat joka suuntaan. Alamme kaivaa uima-allasta väsyneille sotilaille. Hiekkakasa on onneksi varjossa. Nyt sotilaat sukeltavat uima-altaaseen. Minun pitää katsoa sitä hyvin keskittyneesti. Näen silti, miten Esa korjailee pyöräänsä Outin kanssa. He ovat kavereita keskenään. Riidan puolikastakaan ei synny. Ihmeellistä katsella. Timo (vielä 5 v.) kipaisee sitten linnoituksilta koululle ja ompelee polkuompelukoneella pusseja. Hän on innostunut ja taitava ompelija. Tikki on täysin suora. Poljin ei lähde taaksepäin ja katkaise lankaa. Kaikki koululaiset osaavat ommella polkukoneella. Voimme hyvin, olemme sopeutuneet. Tuskin enää muistamme Esan astmaa. Hän on niin parantunut.
                      Viime yön lapset nukkuivat puussa. Esa on rakentanut joululoman aikaan lavan jakarandaan noin kuuden metrin korkeuteen. Sen ympärille on punottu köysistä turvallinen verkko. Eilen sinne hinattiin teltta ja patjat. Yöllä on kuutamo. Sesse turvaa puussa nukkujia. Onneksi olemme Saaneet hoitajan Suomessa olon ajaksi. Anja-Maija Vanhanen tulisi asumaan kotiimme ja pitäisi Sessestä huolta.
                      Kysymme vuokralaisiltamme Suomessa, milloin voisimme palata kotiimme Eurajoelle ja saamme tietää, että vasta vuoden lopulla. Se on meille ihan kestämätöntä. Vika on meidän. Emme ole muistaneet, että sopimus on solmittu vuoden 1984 loppuun. Kaikki suunnitelmat kesän osallistumisista ja työtehtävistä pitää miettiä uudelleen. Me mietimme, mitäpä muuta, sopeudumme niin kuin aina. Emme kuitenkaan jaksaisi olla Keniassa enää hetkeäkään kauemmin kuin on suunniteltu. Päätämme suuntautua Raisioon, koska minulla on siellä virka. Lähtöpäivä siirtyy eteenpäin. Nyt se on 7.7.
                      Minä näimmä aina vaan jatkan raha-asioiden selvittelyä, huomaan sen 1984 tammikuun viesteistä. Lopulta käy niin, että emme saa vakuutuksesta Esan ja Veikon Suomen matkaa, mutta saamme Sleyltä pienen korvauksen. Sley maksaa meille myös varkaustapauksesta summan, josta olemme kovin tyytyväisiä, Aatoskin saa jotain. Katselen OAJ:n kalenteria ja pyydän Sleytä ottamaan huomioon, että palkkaluokat ovat muuttuneet jo 1.10.1983. Meille opettajille ei makseta voimassaolevan palkkaluokan mukaan.
                       Koulun lukujärjestystä muutetaan joskus, jotta Aatos saisi olla lastensa kanssa silloin, kun hänellä on vapaata eli maanantaina. Koulumme on joustava. Syksy 1983 on ollut hirveää sairastamista, Elvilläkin parin viikon jälkeen uusiutuva malaria vaikka miten pitkään. Sairaudet eivät tunnu hellittävän otettaan. Timon kylkiluut törröttävät. Haaveilen suomalaisista viileistä ja jogurteista Timolle, jospa hän niitä sitten suostuisi syömään. Naapurin poika kuolee, kun hyppää auton lavalta. Koko mäki suree. Huuto ja valitus on valtaisa. En kestä ajatella lasteni kuolemaa, en oppilaideni, suren naapurin pojan uhkarohkeutta, suren äitiä, joka on varmasti opettanut, että sellaista hyppimistä ei saa tehdä. Ihmisen sisältä tulevat uhat ja vaarat ovat kuitenkin suuremmat kuin ulkoa päin tulevat. Miten pienen Timon keho jaksaisi toimia, kun malaria jälleen tulisi? Haluan äkkiä Suomeen.
                      Suunnittelemme evankeliumijuhlien ohjelmaa Suomeen. Teen käsikirjoituksen. Harjoittelemme. Opettelemme laulut. Haluaisin, että Matongon suomalaisen koulun lapset laulavat, koska he laulavat niin upeasti ja koska heitä tulisi olemaan paljon juhlilla. Ja koska se on niin ainutlaatuista.

Leiri Moniankussa on ollut hyvä, olemme asettuneet Leenan asuntoon siksi ajaksi. Olemme kuin partioleirillä, puukot vyöllä, kompassit ja kartat käsissä.
Juhanan kirjeen alku Timolle
Annikki on jatkanut Juhanan kirjeen loppuun.
Tätini Ainon kirjeet ovat pitkiä ja informatiivisia. Tämäkin kirje jatkuu vielä, mutta tässä nyt näytteeksi Ainon käsialaa ja ajatuksia.
Hoidin itseäni kirjoittamalla aikuisille ihmisille. En lainkaan tuntenut Kotimaan päätoimittajaa, mutta kun kiitin jostakin minua kutkuttaneesta kirjoituksesta, hän lupasi karauttaa pihaamme kamelilla. Meistä tuli lyhyeksi ajaksi kirjeystävät. Olisinpa halunnut lukea omatkin kirjeeni, mutta niitä ei ole löytynyt – vielä.

Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                      Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.