Saamme kuvia Suomesta. Kummityttö Anna on kuin kummityttö Katriina. Aino ei ole uskoa, että siinä on Anna. Valtteri on kuin Esa. Kauniita lapsia, kovin kauniita, kirjoitan Mirjalle. Minulla on ikävä, ihmisiä ikävä, Tuulikin on Suomessa. Miten kestän ilman Tuulia, sitä ihmettelen ja miten kestän sitten Suomessa, kun Tuuli on siellä, ja me emme kuitenkaan näe kuin joskus harvoin, pikaisesti. Minulla on ikävä Kuloisten koulun opettajia ja eläkkeelle jäänyttä Penttiä. Kuuntelen usein Harrin minulle esittelemää levyä, jossa Vesa-Matti Loiri laulaa Eino Leinon runoihin tehtyjä lauluja. Minulla ei tietenkään ole levyä, koska ei ole levysoitintakaan, mutta itse äänitetty kasetti on. Ikävöin Nocturnen soidessa. Ruislinnun laulu korvissani…
Helmikuussa 1984 kirjoitan kirjettä Turussa asuville tädeilleni ja kehotan heitä kuuntelemaan vastuuviikolla maaliskuussa Turun radiota, sillä olen äänittänyt tekemisistämme tähän radioon. Sisko Raitis on pyytänyt sitä ja minä olen tehnyt, äänittänyt juttujamme pattereilla toimivalla radiolla, jossa on jo mikrofoni sisään rakennettuna. Toimittaja Simo Pasanen vastaa tästä ohjelmasta. Sisko Raitis haluaa luoda uudenlaista kuvaa lähetystyöstä ja uskoo saavansa sitä meiltä. Minua jännittää puhua nauhalle, mutta päätän sitten olla vain oma itseni. Nauhalle tallentuu jokin naurunremakkani ja eikös vain, juuri se otetaan radioon. Minua hävettää hirveästi, mutta Siskon mielestä se on kiva.
(Minulla on tämä nauha tallennettuna, ainakin radioon valittu osuus, voi olla koko nauhakin, sillä osasin silloin jo kopioida, jos vain oli sellainen radio, jossa oli kaksi pesää kaseteille. Nykyisin, kesällä 2021, tarvitsisin kipeästi apulaisen, joka tekisi nämä kaikki tekniset työt ja saisi sen aikaiset ajatuksemme muidenkin kuultavaksi. Näin minulle jäisi aikaa kirjoittamiseen.)
Veikko kokoaa isälleen raportin lapsista keväällä 1984: ”Outi on kovasti kasvanut. Hän on Irjaa pidempi. Hän käy innokkaasti koulua ja soittaa ahkerasti pianoa. Kirjoista hän myös pitää kovasti. Esa on mielellään nykertämässä puukon kanssa. Hän veistelee kaikenlaista puusta ja myös vuolukivestä, jota täällä Kisiimaassa on. Äidilleen hän veisti norsun. Esa tykkää koirastaan. Hän käy sen kanssa aina aamulla lenkillä heti auringon noustua, jo ennen kuin aamuruoka on valmista. Se on merkillinen koira, kulkee avoimena seuraten Esaa minne hän meneekin.
Timo saavuttaa pian 20 kilon painon, kun hän oikein yrittää. Timo on hyvin sanavalmis ja kova poika selittämän asioita. Hänellä ei ole ikäistään seuraa, ei paikallisia lapsiakaan. Leikit eivät suju kovin hyvin, kun ei ole yhteistä kieltä. Ja sitten nämä täkäläiset mielellään ottaisivat Timon tavaroita ja veisivät kotiin.” Yritämme juottaa Timolle UHT-maitoa 2–3 lasillista päivässä. Se auttaa vähän, sillä tähän Timo suostuu, koska 20 v. juhlat ovat jo lähellä. Nämä juhlat olisivat suuri tapahtuma. Timo haluaa saada 10 pakettia. Hän kirjoituttaa listan lahjoistaan. Yksi lahja on WC-paperipakkaus.
Outi saa kaveriltaan Sanna Mellaselta mielen matalaksi vievän kirjeen. Tytöt ovat nimittäin suunnitelleet, että Outi menisi joksikin aikaa kesästä Mellasille Nauvoon, mutta nämä ovat lähdössä veneilemään. Kaikki suunnitelmat tuntuvat menevän pieleen. Mietimme paluuajan muuttamista loppuvuoteen. Se ei käy enää, sillä kesän ohjelma on lyöty lukkoon Sleyn tapahtumissa ja muissa tilaisuuksissa, Lisäksi Kenian luterilainen kirkko on käsitellyt lähtömme. Matongon suomalaiselle koululle tulisi suuria vaikeuksia, (mitä?) jos jäisimme vielä, kirjoitan. Asuntomme on jo varattu sen hetkisten tietojen mukaan ruotsalaiselle työntekijälle. Mietimme, miten ja missä viettäisimme välikauden Suomessa. Veikolla mielikuvitus lentää: ”Ostamme telttaperävaunun ja olemme kuin mustalaiset.”
Saamme kuitenkin viettää lomaa Moniankussa. Se tulee tutummaksi, ei pelota enää niin paljon. Kaksi pitkää kävelyretkeä avaavat näkemään mahdollisuuksia asemalla asumiseen. Ensimmäinen retki suuntautuu yksinäisen puun kukkulalle. Näemme putoukset, näemme luonnon kauneuden ja suuren tilan ympärillämme. Masaialueelle suuntautunut kävely lumoaa meidät kaikki. Tuntuu lähes uskomattomalta, että me saamme tallata näitä masaipolkuja. Ihastumme luonnon rauhaan, vaikka kuulemme, että alueella liikkuu muutaman yksilön vesipuhvelilauma, leopardeja ja apinoita, ihastumme siihen, että ihmisiä ei ole, ja jos on, he eivät jää tuijottamaan meitä, vaan jatkavat karjoineen eteenpäin. Kukaan ei seuraa, kukaan ei osoittele sormellaan ja huuda perässä mzugu, mzungu. ”On hyvin harvinaista, että voi kuljeskella kenenkään nauramatta ja tuijottamatta”, kirjoittaa Veikko isälleen.
Monianku asuinpaikkana alkaa houkuttaa. Vietämme siellä muutaman hiljaisen päivän. Suunnittelemme tulevaisuutta ja alamme hyväksyä sen, että muutamme Moniankuun. Ehkä täällä todellakin voisi asua. Koulutilat saadaan viereiseltä Secondary schoolilta: opettajan asunto, jossa on kaksi huonetta. Toiseen voisimme laittaa kirjaston. Se toimisi myös opetustilana ja toinen olisi alaluokka. Matongosta siirrettävä parakki toimisi yläluokkana ja toinen vaikkapa puutyöluokkana. Asuntola saataisiin rakennuksesta, jossa on monta huonetta ja keskellä suuri olohuone. Hyvin hoidetut sypressiaidat ympäröivät aluetta. Tässä vaiheessa emme tiedä vielä mitään lehmävarkauksista ja niiden johdosta synuokkotyvistä taisteluista ikkunoidemme alla.
Paavo Toikka rakentaa Moniankussa uutta asuntoa. Siitä tulisi pappila. Vesamäet menisivät sinne. Pappila näyttää upealta, savikirkko siinä vieressä todella surulliselta. Veikon ensimmäiseksi työksi ajatellaan kirkon rakentamista Moniankuun. Korkean kirkon, sellaisen, joka näkyy ja kuuluu. Pasi Suvanto on rakentanut Kisumun kehitysvammakoulua. Sen peruskivi on muurattu kevään mittaan ja alueen johtajat ovat kiitelleet, että kirkko tekee työtä, jota muut eivät tee. Samalla he ovat varoitelleet työn päättymisestä koulussa sen jälkeen, kun valkoiset ovat lähteneet koteihinsa. Esimerkkejä tällaisesta on paljon.
Ihmeekseni Veikko on kirjoittanut kalenteriinsa jotakin myös minusta, ei pelkästään teknisistä asioista, kuten auton osista, pumpuista, kampiakseleista, renkaiden ostosta (vaikka ei meillä autoa ollutkaan). Hän kertoo, että minä olen saanut nimipäivälahjaksi asemalla asuvilta läheteiltä paljon kukkia, Timolta itse ommellun patalapun ja Esalta kirjoitetun lapun, jossa on yksi sana: KANA. ”Kyllä meillä naurua riitti, kun katsoimme ikkunasta ja näimme paljaskaulaisen hirvittävän ruman kanan puskaan sidottuna naru jalassa.”
Veikon muistiinpanot ovat täynnä ostettavia tai jo ostettuja tavaroita, milloin minkäkin laitteen korjausta varten. Mitään kassaa tällaisiin ei ole. Niinpä hän käyttää omia rahojamme. Saamme ne sitten joskus, viikkojen tai kuukausien päästä. Tämä sopii varmasti henkilöille, joiden ei tarvitse ostaa sitä ja tätä, mutta meille se on kestämätöntä, kun muutenkin elelemme normaalia pienemmillä palkoilla. Nyt on pitänyt ostaa osia suuren Matongon kirkon äänentoistolaitteisiin. Kun muut istuvat kirkon vuosikokouksessa, Veikko ähertää ääntä kuulijoille.
Taas meille tulee poliiseja, Veikko saa haastelappua oikeuteen ja vaatimuksen, että poliisin matka meille pitää maksaa. Veikko antaa sata shillinkiä, kahta pyydetään. Hän joutuu kulkemaan lähes joka päivä joko Kisumussa, Moniankussa tai Itieriossa. En enää ihmettele lainkaan, miksi olen ollut niin huolestunut hänen matkoilta palaamisestaan. Niitä on ollut paljon, päivät pitkiä ja pimeä tulee aina liian aikaisin hänen suunnittelemiinsa töihin verrattuna. Veikko tuntee pistoksia sydämessään, kun ei ole leikkinyt pitkään aikaan Timon kanssa. Esan kanssa hän sentään tekee pingispöydän talomme taakse ja maalaa sen vaaleanpunaiseksi.
Ja sitten tulee päiviä, kun Veikosta alkaa tuntua, että häntä käytetään hyväksi. Hän joutuu kysymään, miksi työ on niin hauskaa, että se vie ajan lapsilta. Hän ei ehdi lukemaan iltaisin tai on siihen liian väsynyt. ”Lounelan auton jarruneste häviää. Ambulanssin vetoakseli on väljä, jousi poikki” ja hän ostaa seuraavana päivänä 60 kilometrin päästä Kisumusta uudet osat, mutta ne ovat hirveän kalliit, rahamme menevät niihin kiinni useiksi viikoiksi.” Kyllä on typerää, kun ei ole rahoja siihen, mihin tarvitaan ja toisiin on vaikka millä mitalla”, Veikko kirjoittaa tuohtuneena. Minä puolestani olen huomannut, että meidän omista rahoistamme kuluu hyvin paljon Matongon aseman, synnytyssairaalan ja yksityisten ihmisten remontteihin, sillä Veikko ei ole hyvä vaatimaan mitään maksuja tai tekemään laskutuksia. Kuitit häviävät herkästi. Ajattelen, että Veikon sydän ei kestä tuollaista menoa, sydänkohtaus tulee, se on varma, on se niin hullua hommaa tuo hänen menonsa.
”Veljeni Aatos on seurannut aurinkoa: ”Moni asia on kääntynyt päälaelleen. Otetaanpa esimerkiksi auringon käyttäytyminen. Ainahan sen pitäisi kiertää myötäpäivään, nousta idän suunnalta ja kiertää etelän kautta lännen maille. Ehei, täällä totuus on toinen: Puoli vuotta myötyriä, puolikas vastapäivään, aina välillä aivan yli ymmärryksen, eli pään päällä keskitaivaalla suoraan pyyhkäisten. Juuri nyt alkaa se vastapäivään kierto: Idästä pohjoisen kautta länteen!” Tämän hän on kirjoittanut kevätpäiväntasauspäivänä 1984. Aatos tuo Kisumusta tullessaan meille harvinaista herkkua. Saamme kotona jäätelöä. Sitä ei ole tarjoiltu aiemmin tässä talossa. Jäätelö on pakkauksesta ja kylmäkalleista huolimatta sulanut jo melkoisesti, mutta se ei haittaa. Jäätelö on merkitsemisen arvoinen asia Veikolle. Hän kirjoittaa siitä myös Timon syntymäpäivänä, jolloin jäätelöä saadaan taas. Se on nyt uutta Keniassa, ainakin Kisumussa on. Jäätelön matka Matongoon on 60 kilometriä.
Istun ulkona. Koillispasaati hyväilee ihoa ja elämä on hyvin, kun saan kirjoittaa ja olla siinä. Matongo elää uneliasta rauhaa. Koululainen Leena on mitannut ympäristöopin tunnilla ulkolämpötilan. Se plus 35 aamuauringossa ja luokan varjossa 30. Hämmästelemme sitä ja huomaamme sitten, että kellään ei todellakaan ole pitkiä housuja tai villatakkia yllään, kuten usein aamulla on, silloin kun on vain plus 20–25 siinä luokan varjossa, kylmässä. Kerron ystäville Suomessa, että olemme uineet Kisumun altaalla kolme päivää, Victoria-järvessä ei voi uida, siellä on virtahepoja, krokotiileja ja bilhartsiaa. Aurinko on porottanut altaalla ihomme punaisenruskeiksi. Leenalle on tullut jopa rakot kasvoihin. Rakot eivät enää hämmästytä meitä, sillä olemme kuulleet joidenkin saamista palovammoista ja lämpöhalvauksista, vaikka on oltu varjossa ja varottu.
Kuuman ajan myötä torakat lisääntyvät räjähdysmäisesti. Minulla on tulla oksennus, kun avaan keittiön kauhalaatikon auki. Torakat vilistävät pakoon, minkä koivista pääsevät. Minulle myrkkypullo kouraan ja pruuttaan minkä vain omalta hengitykseltäni kykenen. Torakat kuolevat koivet pystyyn, mutta laatikon rakoissa niitä on todella paljon. Minusta torakat kuuluvat inhottavimpiin eläimiin, mitä maailmassa on. Jos niitä tappaa ilman myrkkyä, näky on pöyristyttävä, samoin rikki menevän kitiinikuoren rapina. Kirput vaivaavat valtavasti. Yksi kirppu tekee monta puremaa peräkkäin iholle. Kirppujen kasvupaikaksi on havaittu yläasema ja kirkko. Myrkkyä kuluu todella paljon, kun suojaamme niin koulumme kuin myös itsemme.
Sairastun jälleen kerran malariaan ja perässäni kaikki muutkin. Ja niin ”nytkin vain pankolla makoilen. On malarian loppuvaihe menossa, kirjoituskone on polvillani, lepäilen istuvassa asennossa sängyssäni. Silti mikään ei ole rempallaan. Ruoka on tehty, astiat tiskattu, huoneet siivottu. Kaikki on niin hyvin. Tällainen on ihanaa elämää, en ole ennen tiennytkään, miten elämä voi olla hienoa ja ihanaa, kun ei ole liikaa töitä. Olisipa Suomessakin jokaisella perheenäidillä apulainen, elämä voisi maistua monen kohdalla paljon enemmän elämältä, oikealta elämältä. Apulaisesta huolimatta kaikkea pientä puuhaa riittää aina, ei ole liiaksi, muttei ole liian vähänkään. Kirjoja ja sanomalehtiäkin ehtii lukea.”
Vesamäen Leena on malariassa. Tosin se menee mukavasti ohi, jopa niin, että kun Leena eilen sairastui, tänään hän jo käsityötunniksi paranee. Ihme voima sillä kässätunnilla. Lounelan Elviä suren. Hän joutuu malarian kouriin kahden viikon välein. Mikään lääke ei pure. Olen käynyt vähän väliä häntä katsomassa. Kerran hän on niin voimaton, että minua alkaa pelottaa. En osaa puhua mitään, mutta pyydän saada hieroa. Hieron tunnin verran. Sinä aikana hän ei oksenna kertaakaan. Puhumattomasta Elvistä tulee iloinen ja puhelias sen tunnin aikana. Olen ihmeissäni. Hieron usein myös Marjattaa. Se tuntuu auttavan, hänkin virkistyy.
Malariaa on niin paljon, että hermostun ja kirjoitan Farmos-yhtymä Oy:lle kirjeen. Kerron, mitä kaikkia lääkkeitä on käytetty ja miten ne ovat vaikuttaneet. Kerron, miten olemme joutuneet käyttämään kiniiniä. Kerron, miten me valkoiset voimme aina muuttaa pois maasta, jos emme kestä malariaa, mutta paikalliset eivät. He kuolevat. Pyydän, että tehtäisiin lisää tutkimusta ja otettaisiin huomioon, miten tappava tauti malaria on. ”Vielä lisäisin sen, että en ole asiantuntija. Olen ainoastaan potilaiden hoitaja kotioloissa, se, joka joutuu katsomaan silmästä silmään kyseistä sairautta ja sen mukanaan tuomaa ahdistusta siitä, etteivät lääkkeet enää auta”, päätän kirjeeni näihin sanoihin. Muistaakseni en saa mitään vastausta. Olisi pitänyt kirjoittaa uudelleen ja uudelleen. En ole jaksanut.
Timolta on otettu neljä hammasta alaleuasta. Hampaita on ollut leuassa pareittain, vanhat maitohampaat on pitänyt ottaa tieltä pois, sillä ne eivät lähteneet itsekseen. Veikko on vääntänyt kaksi keskimmäistä pois kotona, mutta kahdesta muusta on pitänyt mennä lääkäriin. Niissä on niin vahvat ja pitkät juuret, että kotikonstein emme olisi saaneet pois. Kisumuun on saatu hammaslääkäri, enää ei ole tarvinnut mennä Nairobiin asti.
Opettajien palkka-asia etenee. Keskustelen kirjeitse Marjatan, Ainon ja Hilkan puolesta palkkauksestamme ja tapahtuu, että Sleyn johtokunta päättää maksaa meille sen mukaan, mitä opettajille kuuluu. Tosin joudun tekemään vielä selvityksen siitä, mihin Ainolle ja Hilkalle esittämäni palkkaluokka perustuu. Olen myös pyytänyt määrävuotiskorotuksia meille opettajille, ne on saatu, mutta liian suurina, joten nyt maksettavasta palkasta lohkaistaan se osuus takaisin. (Ihmettelen tässä, miten kumman sitkeä olen ollut palkka-asioiden suhteen. On ehkä puhetta vain muutamasta kympistä. Mutta kysymys ei olekaan, loppujen lopuksi, rahasta, vaan oikeudenmukaisuudesta.)
Ystäväni Pentti Kainonen kertoo olleensa Sanansaattajan kokouksessa, jossa Reijo Arkkila on kaivannut rakentavaa kritiikkiä lehdestä. Pentti kirjoittaa: ”Numerossa, joka oli edessämme, oli myös ’Matongon naisia 7’. Nostin sen esiin todeten, että juttu oli loistava ja että Sanansaattajalla on aarre kirjoittajiensa joukossa. Hyväksyvää örinää kuului kautta hevosenkengän ja Arkkila sanoi, että kiva kun se tuli esille nyt tässä ja että hän oli edellisenä päivänä lähettänyt Irja Aro-Heinilälle kiitoskirjeen näistä jutuista. Minusta Sinä kirjoitat runoa suorasanaisessakin muodossa.” En ymmärrä, mietin nyt, miksi olen unohtanut näin hyvän palautteen.
Ja kas, kun otan seuraavan kirjeen käteeni, se on todellakin kirje Reijo Arkkilalta: ”Kiitän Sinua todella hienosta Matongon naisia -sarjasta. Toimituksessamme ovat kaikki jäsenet sanoneet, että todella kirjoitat taidolla ja lämmöllä nämä viestisi. — Kiitos hienosta palvelusta Sanansaattaja-lehdelle kirjoitustesi kautta. Sinulla on kirjoittajan armolahja. Uskon, että tällä sektorilla Sinun kannattaa jatkaa muutakin tulevaisuudessa.”
Kirjoitan Pentin kanssa yhä edelleen naispappeudesta. Hänen mielestään yhteinen pappeus olisi riittävä. Sakramentit ja muut toimitukset sujuisivat luontevammin, jos niitä ei olisi toimittamassa ”pyhitettyyn virkaan korotettu henkilö”. Naisten ei kannattaisi toivoa pappeutta, sillä se estäisi luontevan ja joustavan toimimisen ihmisten keskuudessa, esimerkiksi sielunhoidollisissa tehtävissä.
Tykkään,
kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja
alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
Muistot elämästäni
ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä
jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti
muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.