127. Matongoa vielä vähän

En muistanutkaan, miten rankaksi loppukautemme Keniassa on muotoutunut. Sitä hallitsee Veikon liiallinen työnteko, oikeudessa käynnit ja niiden toivottomuus ja monenlaiset ristiriidat, jotka saavat mielet kuohuksiin, jopa itkuun asti. Ympärillä esiintyvä julma raakuus on alkanut pelottaa. Paikalliset kenialaiset taistelevat maanomistusoloista ja murhaavat viidakkoveitsin toisiaan. Kaikesta huolimatta meissä elää väkevänä toivo, että pääsemme vielä Suomeen, että Jack ei kiihota omaisiaan meitä tappamaan. Mikä rohkeus panee meidät kulkemaan joelle rakentamaan Veikon kanssa ensin mutapatoa, jonka taakse valetaan sementistä kunnon pato, mikä toivo ajaa meidät vielä kerran Mombasaan sukeltamaan ja uimaan koralliriutoilla, mikä luottamus ja rohkeus.
                      Haluamme, että lapsemme saavat elämyksiä sen vastapainoksi, että joutuvat asumaan pienellä alueella Matongon mäellä ja omassa kuplassaan. Kovin moni suomalainen lapsi ei todellakaan ole päässyt 1980-luvun alkupuoliskolla uimaan Intian valtameressä, vierailemaan useankin kerran Masai Maran luonnonpuistossa, kiipeämään Kenia-vuorelle tai Elgonille, vierailemaan elefanttiluolissa, uimaan Sun Set -hotellin altaalla itsensä punaiseksi ravuksi, vierailemaan Päiväntasaajalla tai muissa turistipaikoissa, kastautumaan soodajärven kuumassa, lapsen mentävässä altaassa tai veistelemään saippuakivestä haluamiaan muotoja. Samalla on saanut käydä täydellistä suomalaista peruskoulua, jolla on oikeus antaa päättötodistuksia. Nämä ovat olleet meille perheenä elämyksiä. Jokainen on saanut kulttuurista pääomaa kasvaa maailmankansalaiseksi, niin kuin silloin sanottiin.   
                      Marjatta ja minä yritämme rikastaa kaikin voimin lähetysasemakuplaa tekemällä koulun niin kiinnostavaksi kuin suinkin, mutta silti katkeruus päätöksiämme kohtaan purkautuu väkevänä Kakamegan lähettienkokouksessa. Olemme opettajina yrittäneet kaikkemme, että kaikkien ääntä kuultaisiin ja kaikilla olisi hyvin, mutta niin ei olekaan ollut. Vuosikausia, sanotaan, vuosikausia on oltu katkeria siitä ja siitä asiasta. Satuttaa. Emme ole tienneet, emme aavistaneet. Saamme kuulla sapiskaa oikein olan takaa, jopa niin, että itkeä tihuuttelemme jälkeenpäin, Marjatta ja minä. Joustavuutemme kouluasioissa on arvostelun kohteena. Olemme koko ajan yrittäneet, että kaikki saisivat lomansa ja että harvinainen tilaisuus asua Afrikassa, saisi arvoisensa matkat ja kokemukset ja kontaktit sekä niiden myötä tulevat elämänmittaiset muistot.
                      Saamme kuulla opetuksestamme ja pitämättömistä tunneista, joita on saattanut olla muutama vuosien mittaan. Pitäisi olla tarkka. Mutta missä on se ymmärrys, että lapset saavat ilmaista pianonsoiton opetusta vuodesta toiseen, kerhoja, joista ei makseta mitään, ymmärrys lasten kokoaikaisesta hyvinvoinnista huolehtimisesta. Kaikkihan eivät menesty joka hetki. Tulee hirveitä raivareita ja niitä pitää hoitaa, vaikka lapsi ei olisi oma. Huolehdin lasten vapaa-ajan muistakin harrastuksista, Veikon avustuksella, tietenkin. Lentopalloa pelataan pihassamme, siihen tulevat niin paikalliset kuin koululaiset, pingistä pelataan, Veikon tekemissä verkoissa roikutaan. Toiminta on kaikille avointa. Marjatta ja minä itkemme ja olemme pettyneitä, mutta onneksi lapsilla on Kakamegan Golf-hotellissa hauskaa, sillä siellä on uima-allas.
                      Loukkaannumme ja masennumme, mutta loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että lapset saavat paljon paremman ja monipuolisemman opetuksen Matongossa kuin yhdessäkään suomalaisessa koulussa. Siinä ei jonkin tunnin pitämättä jättäminen vaikuta mitään. Marjatta alkaa kerätä voimia, jotta voi sitten mennä rauhallisena ja voimakkaana puhumaan asiasta esimiehen kanssa.
                      Paulan kirjeestä löydän, että Aatos-veljeni on kutsunut minua ”Barakaksi”. Baraka tarkoittaa siunausta. Olen ollut kiitollinen siitä sanasta  silloin, mutta ehkä vielä enemmän nyt, kun luen muistiinpanoistani rankasta arvostelusta. Lounelan Saran sanat parikymmentä vuotta myöhemmin ovat lohduttaneet minua suuresti. Kun hän opiskeli opettajaksi opettajakorkeakoulussa, oppitunneilla esiteltiin suurena uutuutena menetelmiä, jotka olivat hänelle jokapäiväisiä Matongon suomalaisessa peruskoulussa. Totta on, että minua eivät Hämeenlinnan seminaarista saadut opetuksen tavat kiinnostaneet. Halusin luoda ja kokeilla uutta. Halusin elää opetuksessa ja oppimisessa, saada lapset innostumaan tietämisen mahdollisuuksista.
                      Jatkamme koulun virkeyttä ja eläväksi tekevää toimintaa järjestämällä Suomen Kenian suurlähettiläälle ja hänen perheelleen upean illan Vesamäkien takapihalla. Suurlähettiläs perheineen tutustuu ensin Suomen valtion rahoituksella tehtyyn työhön eli vesiprojektiin ja kiittelee sitä kovasti. Kun ilta pimenee, koululaiset laulavat ja lausuvat ja tanhuavat hänelle, mitenkäs muuten. Ohjelma on kiva ja reipas, käytämme suomea, swahilia, englantia ja ruotsia, joka on suurlähettilään perheen äidinkieli. Meillä on lippuja ja soittimia, hameen helmat heilahtavat ja lopuksi, niin kuin aina: Täällä minä laulelen, täällä kaukana kotoa.        
                      Kun ensimmäisten ralliautojen ääni alkaa kuulua, lapsilla on silloin paljon jalkoja mahan alla, kirjoitan. Annamme heidän mennä kesken oppitunnin. Kaikki menestyvät niin hienosti koulussa, ettei pieni keskeytys haittaa. Nakurun suomalainen koulu käy jälleen vierailulla, totta kai, olemmehan mekin käyneet heillä uudelleen ja nähneet luonnon ihmeellisyyksiä vaaleanpunaisiin flamingopilviin asti. Esimies ei oikein pidä siitä, että nakurulaiset tulevat, mutta me pidämme päämme ja niin saamme viettää hienon viikonlopun heidän iloisessa seurassaan.
                      On hauskaa paistaa tikkupullaa ja lättyjä heidän kanssaan illan pimeydessä. Eräs Nakurun koulun opettaja, Ulla, neuvoo minua olemaan avoin Jumalan käyttöön. Se helpottaa pohdiskeluani. En ole huomannut, että voisin vain sanoa Jumalalle, että tässä olen, käytä miten tahdot. Opettelen nyt sitä. En suunnittele enää lisäopintoja, vaan elän elämääni hetki kerrallaan. Jumala ei tunnu huomaavan mitään. Joudun elämään päivä vain ja hetki kerrallansa –elämää vuosikausia. En ole oikein tyytyväinen. Enää.
                      Kun Esa kuulee, ettemme pääsekään Eurajoelle, sydämeni on pakahtua hänen taisteluaan katsellessani. Hän yrittää olla itkemättä, mutta lopulta ei voi, ikävän ja pettymyksen aallot käyvät liian korkeina. Muitakin pakahduttavia juttuja tulee. Timo on koulussa, vaikka ei ole edes esikoululainen, hoitojärjestelymme eivät ole onnistuneet. Koulussa hän sanoo: ”Äiti, tehdään nyt yhdessä tällainen kaulapussi ompelukoneella.” Timo osaa polkea konetta ja ommella oikein mainiosti. Hän jatkaa: ”Minä voin hyvin odottaa ja sitten aina viimeiseksi sinä neuvot minua.” Olen täysin aseeton., nujerrettu,  ja huomaan, miten olen aina hänelle sanonut, että ensin koululaiset ja sitten vasta hän. Toinen hänen lausumansa olisi saanut jalat altani, jos en olisi sattunut köllöttelemään sängyssä. On aamu. Timon ensimmäiset sanat: ”Minä tykkään hirveesti yksistä ihmisistä, mutta ne ei tykkää minusta niin paljon. Jos ne tykkäis minusta vähän enemmän, niin minä tykkäisin niistä vielä hirveen paljon enemmän.” Kyse on Leenasta ja Mikosta, jotka urhoollisesti leikkivät Timon kanssa, paljon, mutta eivät aina jaksa, Timo kun on pieni vielä ja he koululaisia.
                      Elämässämme on nyt liian paljon liikkuvia palasia. Menisimmekö asumaan Kaanaaseen johonkin pieneen asuntoon vai Venheen alueelle pienen pieneen kaksioon vai Paulan äidin huusholliin vai minne? Mietimme lasten kouluja ja koulumatkoja mahdollisista asuinpaikoista. Kesä kuluisi joka tapauksessa liikkeessä. Ensin olisimme siellä, sitten tuolla ja niin edelleen. Kaikkialla halutaan kuulla tuoreet terveiset kenianläheteiltä. Jossakin pitää perheen kanssa olla tapahtumien välillä ja aikana. Jos saamme huoneen leirikeskuksesta, olemme ylen onnellisia, sillä tiedämme jo etukäteen nauttivamme saunasta ja uintimahdollisuudesta. Meillä ei ole kuvitelmissamme paikkaa, minne laittaa matkalaukut, mutta ajattelemme, että kaikki järjestyy. Kunhan saadaan tämä loppukevään pätkä jotenkin viedyksi loppuun.
                      Lapsille pettymys Eurajoelle pääsemättömyydestä on suuri, mutta ei voi mitään, kun ”vanhemmat töppää niin töppää”, kirjoitan. Koko sakki siitä sitten kärsii, jatkan Vesalle, jota houkuttelen suunnittelemaan uutta Kenian matkaa. Hänelle matka ja siihen valmistautuminen ovat olleet uuden elämän alku, ”ratkaiseva käänne” elämään, jossa pienet asiat eivät saa masentaa mieltä. Houkuttelen häntä ja Paulaa tulemaan seuraavana vuonna, sillä olemme saaneet viettää Mombasassa unohtumattoman loman. Olemme tehneet matkan toisella tavalla kuin ennen, käyttäneet kaikkia liikennevälineitä lentokoneesta linja-autoon. Kitinää ja väsymystä ei ole ollut yhtään. Lapsemme ovat kasvaneet. Matka Nairobista Mombasaan lentokoneella on kuoppainen, Leena oksentaa koko matkan, mutta Esalla on hauskaa. Hän tykkää kuopista. Suuret silmät säteilevät ihastuksesta.
                      Perillä meillä on huippuhieno loma. Marjatta ja Leena ovat loistotuulella. Meillä on todella hauskaa. Leena osaa olla vitsikäs, nautimme siitä. Olemme saaneet maistiaisia Leenan huumorista jo, kun olemme olleet suunnittelemassa Mombasaan menoa hänen luonaan Matongossa. Kun kaikki on valmista, Leena tarjoaa meille iltapalaa: B-vitamiinipiikkiä pyllyyn. Leena sanoo, että kun hänellä ei ole muuta, niin tarjoaa ainakin jotain. Veikko laskee housut alas heti ja saa piikin, me muut perässä.
                      Paluumatka Mombasasta muuttuu painajaiseksi. Emme ole varmistaneet lentokoneen aikataulua. Menemme kentälle ja kuulemme, ettei kone lennäkään tänään. Miten pääsimme Nairobiin? En muista. Nairobista vuokraamme auton, jolla ajamme hullun lailla suoraan koulun pulpetteihin ja opettajapöydän taakse. Vai miten se meni? Joka tapauksessa olemme paikalla silloin kun pitää olla ja koulu alkaa. Olemme oppineet läksymme. Koulusta ei voi myöhästyä, vaikka se ei olisi oma syy. Tai niin, on se. Emme varmistaneet lentoa, kokemattomuuttamme emme tienneet varmistaa.
                      Veikko tekee työtä Kisumussa. Hän puuhailee siellä työkeskuksen ikkunoihin kaltereita. Onneksi meillä on koira, ettei tarvitse pelätä, vaikka lämmittäjä onkin poissa viereltäni. Maaliskuun lopussa Veikko kirjoittaa isälleen, että olemme kuudennen kerran lakituvassa. Häntä on kuulusteltu edellisenä päivänä kaksi ja puoli tuntia. Minä puolestani kirjoitan Paulalle, että seuraava istunto on 10. toukokuuta. Silloin olemme jo onneksi matkalla kotiin Suomeen. Jätämme asian muiden hoitoon ja pesemme kätemme kuin Pilatus. Olen ollut lakituvassa kuulusteltavana edellisviikolla kaksi kertaa. Kirjoitan, että SE OLI KAMALAA.  Meidät yritetään tehdä syyllisiksi. Veikko on muka itse ottanut rahat ja pannut asian toisen syyksi. Minun kuulusteluni lopuksi vastapuolen asianajaja sanoo: ”Kummallista, että kristitty puhuu valheita.” Hänen mukaansa olen puhunut ristiin.
                      Olemme hyvin kyllästyneitä Kenian oikeusistuimeen ja myös siihen, että olemme yleensä vieneet asian poliisille. Olemme olleet kertakaikkisen tyhmiä. Eurooppalaisen ajattelun ja käytänteiden vankeja. Alan pelätä kostoa. Uni pakenee silmistä. Päivisin Timon lähettäminen yksinään Vesamäkeen tien yli saa polveni tutisemaan. Asumme näennäisen turvallisesti omassa talossamme. Ikkunoissa on kalterit ja ovet saa lukkoon, mutta ei tarvita kuin pieni potku oveen, kun se jo lahoaa tai isku ikkunaan, kun jo saa kätensä sisään ja avaimen ovesta. Tai hankkii samanlaisen avaimen kaupasta tai vääntää rautalangalla. Abloy-lukkoja ei ole kellään.
                      Toikan perhe palaa Vesamäkien mukana Suomeen. Ryöstö levähdyspaikalla, Moniankun yksinäisyys ja jatkuva malaria ovat vieneet voimat Hilkalta. Kirjoitan, että onneksi mekin pääsemme pian pois, sillä olemme saaneet salmonellan Nyanza-klubilla Kisumussa. Olemme syöneet siellä. Outi oksentaa jo ennen lähtöä, Veikko kotona ja minä en pääse aamulla ylös sängystä. Esa valittelee pahaa oloaan. Ainut, joka säästyy, on Timo. Näiden kirjoitusten lukija tietää kyllä hyvin syyn siihen, miksi juuri Timo säästyi tartunnalta. Me muut makaamme liikkumatta sängyissämme ja vähitellen horjumme pystyyn. Horjuntaa jatkuu koko viikon.
                      Kolera riehuu ympärillä Sille ei tehdä mitään. Me saamme leiman todistuksiimme, että meissä ei ole todettu koleraa. Rokotetta ei ole. Pääsisimme kuitenkin pois maasta. Ihmisiä kuolee kylässä, lähellämme, koleraan ja nälkään. Kuulemma vasta kuuden kuukauden kuluttua nälkä alkaisi helpottaa näiltä seuduilta. Onneksi pääsemme pian pois, huokaan jälleen.
                      Hulluinta tässä kaikessa on, että liljat kukkivat. Punaiset liljat puhkeavat riemuun juuri silloin, kun on kaikkein kuivinta. Pienikin, oikein vaivainen, lykkää väkisin neljä-viisi suurta kukkaa, lehteä ei tarvitse olla nimeksikään. Kaiken tämän kauneuden keskellä minun on pitänyt lakata syömästä malariaprofylaksia, sillä sydämeni ei ole tykännyt siitä. Rytmi on heti, kun otan malarian vuoksi lääkityksen, hyvin epätasainen. Sydän muljuu rinnassa.
                      Jotta säilyisin kunnossa, keskustelen Pentin kanssa hänen Sanansaattajaan kirjoittamastaan kirjoituksista.  Se on saanut aikaan keskustelua myös meidän asemalla asuvien keskuudessa. Ehkä eniten siksi, että se on Pentin kirjoittama, sen Irjan ystävän, kaikkihan tietävät minun parhaimmat ystäväni. Hykertelen tyytyväisenä, kun saan olla niin radikaalin miehen ystävä. Ja kaiken lisäksi eri mieltä hänen kanssaan. Kyse on jälleen kerran naispappeudesta. Pentti ei halua sitä. Kiistelemme. Huokaan: Ah, onnea! Minulla on ystävä, jonka kanssa voin kiistellä rauhassa.
                      Ystäväni kehottaa aina vain kirjoittamaan ajatuksiani ja näkemääni lisää. Minä puolestani mietin, kenelle kirjoittaisin? Mistä aiheesta? Miksi? Ei oikein riitä perusteeksi, että on hienoa nähdä nimensä kirjan kannessa. Runojen kirjoittaminen ei enää viehätä, uskonnollista en halua kirjoittaa, lastenkirjoja, ei, ei käy, novelleja en osaa, en edes tiedä, mitä ne loppujen lopuksi ovat, entä romaani, liian vaikeaa, no, rakkaustarinako sen sitten pitäisi olla? Millaiselle lukijakunnalle kirjoittaisin? Minulla ei totisesti ole mitään mielessä. Ihmiset pyytävät kaiken aikaa jotain kirjoittamaan. ”Paljon vähemmästäkin on jo kirjoja kirjoitettu ja huonommilla lahjoilla”, Pentti sanoo, mutta, mutta…
                      Pohdin kirjoittamistani pitkään, oikeastaan haluaisin toimittajaksi, mutta siihen pitäisi erikseen kouluttautua. Haluaisin kirjottaa Kotimaa-lehteen, mutta en oikein tiedä, miksi tekisin sen, luvan olen kuitenkin saanut. Haluaisinko vain nähdä juttuni lehdessä, nähdä, miten siihen reagoidaan, kelpuutetaanko joukkoon, pyydetäänkö lisää kirjoituksia. Mietin vakavasti omia tarkoitusperiäni kirjoittajana. Mitä Nakurun koulun opettajan antama kehotus huolettomasta Jumalan käyttöön antautumisesta olisi?

Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                      Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.