En muistanutkaan, miten rankaksi loppukautemme
Keniassa on muotoutunut. Sitä hallitsee Veikon liiallinen työnteko, oikeudessa
käynnit ja niiden toivottomuus ja monenlaiset ristiriidat, jotka saavat mielet
kuohuksiin, jopa itkuun asti. Ympärillä esiintyvä julma raakuus on alkanut
pelottaa. Paikalliset kenialaiset taistelevat maanomistusoloista ja murhaavat
viidakkoveitsin toisiaan. Kaikesta huolimatta meissä elää väkevänä toivo, että
pääsemme vielä Suomeen, että Jack ei kiihota omaisiaan meitä tappamaan. Mikä
rohkeus panee meidät kulkemaan joelle rakentamaan Veikon kanssa ensin
mutapatoa, jonka taakse valetaan sementistä kunnon pato, mikä toivo ajaa meidät
vielä kerran Mombasaan sukeltamaan ja uimaan koralliriutoilla, mikä luottamus
ja rohkeus.
Haluamme, että
lapsemme saavat elämyksiä sen vastapainoksi, että joutuvat asumaan pienellä
alueella Matongon mäellä ja omassa kuplassaan. Kovin moni suomalainen lapsi ei
todellakaan ole päässyt 1980-luvun alkupuoliskolla uimaan Intian valtameressä,
vierailemaan useankin kerran Masai Maran luonnonpuistossa, kiipeämään
Kenia-vuorelle tai Elgonille, vierailemaan elefanttiluolissa, uimaan Sun Set
-hotellin altaalla itsensä punaiseksi ravuksi, vierailemaan Päiväntasaajalla
tai muissa turistipaikoissa, kastautumaan soodajärven kuumassa, lapsen
mentävässä altaassa tai veistelemään saippuakivestä haluamiaan muotoja. Samalla
on saanut käydä täydellistä suomalaista peruskoulua, jolla on oikeus antaa
päättötodistuksia. Nämä ovat olleet meille perheenä elämyksiä. Jokainen on saanut
kulttuurista pääomaa kasvaa maailmankansalaiseksi, niin kuin silloin sanottiin.
Marjatta ja minä yritämme
rikastaa kaikin voimin lähetysasemakuplaa tekemällä koulun niin kiinnostavaksi
kuin suinkin, mutta silti katkeruus päätöksiämme kohtaan purkautuu väkevänä
Kakamegan lähettienkokouksessa. Olemme opettajina yrittäneet kaikkemme, että
kaikkien ääntä kuultaisiin ja kaikilla olisi hyvin, mutta niin ei olekaan ollut.
Vuosikausia, sanotaan, vuosikausia on oltu katkeria siitä ja siitä asiasta.
Satuttaa. Emme ole tienneet, emme aavistaneet. Saamme kuulla sapiskaa oikein
olan takaa, jopa niin, että itkeä tihuuttelemme jälkeenpäin, Marjatta ja minä.
Joustavuutemme kouluasioissa on arvostelun kohteena. Olemme koko ajan
yrittäneet, että kaikki saisivat lomansa ja että harvinainen tilaisuus asua
Afrikassa, saisi arvoisensa matkat ja kokemukset ja kontaktit sekä niiden myötä
tulevat elämänmittaiset muistot.
Saamme kuulla
opetuksestamme ja pitämättömistä tunneista, joita on saattanut olla muutama
vuosien mittaan. Pitäisi olla tarkka. Mutta missä on se ymmärrys, että lapset
saavat ilmaista pianonsoiton opetusta vuodesta toiseen, kerhoja, joista ei
makseta mitään, ymmärrys lasten kokoaikaisesta hyvinvoinnista huolehtimisesta.
Kaikkihan eivät menesty joka hetki. Tulee hirveitä raivareita ja niitä pitää
hoitaa, vaikka lapsi ei olisi oma. Huolehdin lasten vapaa-ajan muistakin
harrastuksista, Veikon avustuksella, tietenkin. Lentopalloa pelataan
pihassamme, siihen tulevat niin paikalliset kuin koululaiset, pingistä pelataan,
Veikon tekemissä verkoissa roikutaan. Toiminta on kaikille avointa. Marjatta ja
minä itkemme ja olemme pettyneitä, mutta onneksi lapsilla on Kakamegan
Golf-hotellissa hauskaa, sillä siellä on uima-allas.
Loukkaannumme ja
masennumme, mutta loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että lapset saavat paljon
paremman ja monipuolisemman opetuksen Matongossa kuin yhdessäkään suomalaisessa
koulussa. Siinä ei jonkin tunnin pitämättä jättäminen vaikuta mitään. Marjatta
alkaa kerätä voimia, jotta voi sitten mennä rauhallisena ja voimakkaana
puhumaan asiasta esimiehen kanssa.
Paulan kirjeestä
löydän, että Aatos-veljeni on kutsunut minua ”Barakaksi”. Baraka tarkoittaa
siunausta. Olen ollut kiitollinen siitä sanasta
silloin, mutta ehkä vielä enemmän nyt, kun luen muistiinpanoistani
rankasta arvostelusta. Lounelan Saran sanat parikymmentä vuotta myöhemmin ovat
lohduttaneet minua suuresti. Kun hän opiskeli opettajaksi
opettajakorkeakoulussa, oppitunneilla esiteltiin suurena uutuutena menetelmiä,
jotka olivat hänelle jokapäiväisiä Matongon suomalaisessa peruskoulussa. Totta
on, että minua eivät Hämeenlinnan seminaarista saadut opetuksen tavat
kiinnostaneet. Halusin luoda ja kokeilla uutta. Halusin elää opetuksessa
ja oppimisessa, saada lapset innostumaan tietämisen mahdollisuuksista.
Jatkamme koulun
virkeyttä ja eläväksi tekevää toimintaa järjestämällä Suomen Kenian suurlähettiläälle
ja hänen perheelleen upean illan Vesamäkien takapihalla. Suurlähettiläs
perheineen tutustuu ensin Suomen valtion rahoituksella tehtyyn työhön eli
vesiprojektiin ja kiittelee sitä kovasti. Kun ilta pimenee, koululaiset
laulavat ja lausuvat ja tanhuavat hänelle, mitenkäs muuten. Ohjelma on kiva ja
reipas, käytämme suomea, swahilia, englantia ja ruotsia, joka on
suurlähettilään perheen äidinkieli. Meillä on lippuja ja soittimia, hameen
helmat heilahtavat ja lopuksi, niin kuin aina: Täällä minä laulelen, täällä
kaukana kotoa.
Kun ensimmäisten
ralliautojen ääni alkaa kuulua, lapsilla on silloin paljon jalkoja mahan alla,
kirjoitan. Annamme heidän mennä kesken oppitunnin. Kaikki menestyvät niin
hienosti koulussa, ettei pieni keskeytys haittaa. Nakurun suomalainen koulu käy
jälleen vierailulla, totta kai, olemmehan mekin käyneet heillä uudelleen ja nähneet
luonnon ihmeellisyyksiä vaaleanpunaisiin flamingopilviin asti. Esimies ei
oikein pidä siitä, että nakurulaiset tulevat, mutta me pidämme päämme ja niin
saamme viettää hienon viikonlopun heidän iloisessa seurassaan.
On hauskaa paistaa
tikkupullaa ja lättyjä heidän kanssaan illan pimeydessä. Eräs Nakurun koulun opettaja,
Ulla, neuvoo minua olemaan avoin Jumalan käyttöön. Se helpottaa pohdiskeluani.
En ole huomannut, että voisin vain sanoa Jumalalle, että tässä olen, käytä
miten tahdot. Opettelen nyt sitä. En suunnittele enää lisäopintoja, vaan elän
elämääni hetki kerrallaan. Jumala ei tunnu huomaavan mitään. Joudun elämään päivä
vain ja hetki kerrallansa –elämää vuosikausia. En ole oikein tyytyväinen.
Enää.
Kun Esa kuulee,
ettemme pääsekään Eurajoelle, sydämeni on pakahtua hänen taisteluaan
katsellessani. Hän yrittää olla itkemättä, mutta lopulta ei voi, ikävän ja
pettymyksen aallot käyvät liian korkeina. Muitakin pakahduttavia juttuja tulee.
Timo on koulussa, vaikka ei ole edes esikoululainen, hoitojärjestelymme eivät
ole onnistuneet. Koulussa hän sanoo: ”Äiti, tehdään nyt yhdessä tällainen
kaulapussi ompelukoneella.” Timo osaa polkea konetta ja ommella oikein
mainiosti. Hän jatkaa: ”Minä voin hyvin odottaa ja sitten aina viimeiseksi sinä
neuvot minua.” Olen täysin aseeton., nujerrettu, ja huomaan, miten olen aina hänelle sanonut,
että ensin koululaiset ja sitten vasta hän. Toinen hänen lausumansa olisi
saanut jalat altani, jos en olisi sattunut köllöttelemään sängyssä. On aamu.
Timon ensimmäiset sanat: ”Minä tykkään hirveesti yksistä ihmisistä, mutta ne ei
tykkää minusta niin paljon. Jos ne tykkäis minusta vähän enemmän, niin minä
tykkäisin niistä vielä hirveen paljon enemmän.” Kyse on Leenasta ja Mikosta,
jotka urhoollisesti leikkivät Timon kanssa, paljon, mutta eivät aina jaksa,
Timo kun on pieni vielä ja he koululaisia.
Elämässämme on nyt liian
paljon liikkuvia palasia. Menisimmekö asumaan Kaanaaseen johonkin pieneen
asuntoon vai Venheen alueelle pienen pieneen kaksioon vai Paulan äidin
huusholliin vai minne? Mietimme lasten kouluja ja koulumatkoja mahdollisista asuinpaikoista.
Kesä kuluisi joka tapauksessa liikkeessä. Ensin olisimme siellä, sitten tuolla
ja niin edelleen. Kaikkialla halutaan kuulla tuoreet terveiset
kenianläheteiltä. Jossakin pitää perheen kanssa olla tapahtumien välillä ja
aikana. Jos saamme huoneen leirikeskuksesta, olemme ylen onnellisia, sillä
tiedämme jo etukäteen nauttivamme saunasta ja uintimahdollisuudesta. Meillä ei
ole kuvitelmissamme paikkaa, minne laittaa matkalaukut, mutta ajattelemme, että
kaikki järjestyy. Kunhan saadaan tämä loppukevään pätkä jotenkin viedyksi
loppuun.
Lapsille pettymys Eurajoelle
pääsemättömyydestä on suuri, mutta ei voi mitään, kun ”vanhemmat töppää niin
töppää”, kirjoitan. Koko sakki siitä sitten kärsii, jatkan Vesalle, jota
houkuttelen suunnittelemaan uutta Kenian matkaa. Hänelle matka ja siihen
valmistautuminen ovat olleet uuden elämän alku, ”ratkaiseva käänne” elämään,
jossa pienet asiat eivät saa masentaa mieltä. Houkuttelen häntä ja Paulaa
tulemaan seuraavana vuonna, sillä olemme saaneet viettää Mombasassa
unohtumattoman loman. Olemme tehneet matkan toisella tavalla kuin ennen,
käyttäneet kaikkia liikennevälineitä lentokoneesta linja-autoon. Kitinää ja
väsymystä ei ole ollut yhtään. Lapsemme ovat kasvaneet. Matka Nairobista Mombasaan
lentokoneella on kuoppainen, Leena oksentaa koko matkan, mutta Esalla on
hauskaa. Hän tykkää kuopista. Suuret silmät säteilevät ihastuksesta.
Perillä meillä on
huippuhieno loma. Marjatta ja Leena ovat loistotuulella. Meillä on todella
hauskaa. Leena osaa olla vitsikäs, nautimme siitä. Olemme saaneet maistiaisia
Leenan huumorista jo, kun olemme olleet suunnittelemassa Mombasaan menoa hänen
luonaan Matongossa. Kun kaikki on valmista, Leena tarjoaa meille iltapalaa:
B-vitamiinipiikkiä pyllyyn. Leena sanoo, että kun hänellä ei ole muuta, niin
tarjoaa ainakin jotain. Veikko laskee housut alas heti ja saa piikin, me muut
perässä.
Paluumatka Mombasasta
muuttuu painajaiseksi. Emme ole varmistaneet lentokoneen aikataulua. Menemme
kentälle ja kuulemme, ettei kone lennäkään tänään. Miten pääsimme Nairobiin? En
muista. Nairobista vuokraamme auton, jolla ajamme hullun lailla suoraan koulun
pulpetteihin ja opettajapöydän taakse. Vai miten se meni? Joka tapauksessa
olemme paikalla silloin kun pitää olla ja koulu alkaa. Olemme oppineet
läksymme. Koulusta ei voi myöhästyä, vaikka se ei olisi oma syy. Tai niin, on
se. Emme varmistaneet lentoa, kokemattomuuttamme emme tienneet varmistaa.
Veikko tekee työtä Kisumussa.
Hän puuhailee siellä työkeskuksen ikkunoihin kaltereita. Onneksi meillä on
koira, ettei tarvitse pelätä, vaikka lämmittäjä onkin poissa viereltäni. Maaliskuun
lopussa Veikko kirjoittaa isälleen, että olemme kuudennen kerran lakituvassa.
Häntä on kuulusteltu edellisenä päivänä kaksi ja puoli tuntia. Minä puolestani kirjoitan
Paulalle, että seuraava istunto on 10. toukokuuta. Silloin olemme jo onneksi
matkalla kotiin Suomeen. Jätämme asian muiden hoitoon ja pesemme kätemme kuin
Pilatus. Olen ollut lakituvassa kuulusteltavana edellisviikolla kaksi kertaa.
Kirjoitan, että SE OLI KAMALAA. Meidät
yritetään tehdä syyllisiksi. Veikko on muka itse ottanut rahat ja pannut asian
toisen syyksi. Minun kuulusteluni lopuksi vastapuolen asianajaja sanoo:
”Kummallista, että kristitty puhuu valheita.” Hänen mukaansa olen puhunut
ristiin.
Olemme hyvin
kyllästyneitä Kenian oikeusistuimeen ja myös siihen, että olemme yleensä
vieneet asian poliisille. Olemme olleet kertakaikkisen tyhmiä. Eurooppalaisen
ajattelun ja käytänteiden vankeja. Alan pelätä kostoa. Uni pakenee silmistä.
Päivisin Timon lähettäminen yksinään Vesamäkeen tien yli saa polveni
tutisemaan. Asumme näennäisen turvallisesti omassa talossamme. Ikkunoissa on
kalterit ja ovet saa lukkoon, mutta ei tarvita kuin pieni potku oveen, kun se
jo lahoaa tai isku ikkunaan, kun jo saa kätensä sisään ja avaimen ovesta. Tai
hankkii samanlaisen avaimen kaupasta tai vääntää rautalangalla. Abloy-lukkoja
ei ole kellään.
Toikan perhe palaa Vesamäkien
mukana Suomeen. Ryöstö levähdyspaikalla, Moniankun yksinäisyys ja jatkuva malaria
ovat vieneet voimat Hilkalta. Kirjoitan, että onneksi mekin pääsemme pian pois,
sillä olemme saaneet salmonellan Nyanza-klubilla Kisumussa. Olemme syöneet
siellä. Outi oksentaa jo ennen lähtöä, Veikko kotona ja minä en pääse aamulla
ylös sängystä. Esa valittelee pahaa oloaan. Ainut, joka säästyy, on Timo.
Näiden kirjoitusten lukija tietää kyllä hyvin syyn siihen, miksi juuri Timo
säästyi tartunnalta. Me muut makaamme liikkumatta sängyissämme ja vähitellen
horjumme pystyyn. Horjuntaa jatkuu koko viikon.
Kolera riehuu
ympärillä Sille ei tehdä mitään. Me saamme leiman todistuksiimme, että meissä
ei ole todettu koleraa. Rokotetta ei ole. Pääsisimme kuitenkin pois maasta.
Ihmisiä kuolee kylässä, lähellämme, koleraan ja nälkään. Kuulemma vasta kuuden
kuukauden kuluttua nälkä alkaisi helpottaa näiltä seuduilta. Onneksi pääsemme
pian pois, huokaan jälleen.
Hulluinta tässä
kaikessa on, että liljat kukkivat. Punaiset liljat puhkeavat riemuun juuri
silloin, kun on kaikkein kuivinta. Pienikin, oikein vaivainen, lykkää väkisin
neljä-viisi suurta kukkaa, lehteä ei tarvitse olla nimeksikään. Kaiken tämän
kauneuden keskellä minun on pitänyt lakata syömästä malariaprofylaksia, sillä
sydämeni ei ole tykännyt siitä. Rytmi on heti, kun otan malarian vuoksi
lääkityksen, hyvin epätasainen. Sydän muljuu rinnassa.
Jotta säilyisin
kunnossa, keskustelen Pentin kanssa hänen Sanansaattajaan
kirjoittamastaan kirjoituksista. Se on
saanut aikaan keskustelua myös meidän asemalla asuvien keskuudessa. Ehkä eniten
siksi, että se on Pentin kirjoittama, sen Irjan ystävän, kaikkihan tietävät
minun parhaimmat ystäväni. Hykertelen tyytyväisenä, kun saan olla niin
radikaalin miehen ystävä. Ja kaiken lisäksi eri mieltä hänen kanssaan. Kyse on
jälleen kerran naispappeudesta. Pentti ei halua sitä. Kiistelemme. Huokaan: Ah,
onnea! Minulla on ystävä, jonka kanssa voin kiistellä rauhassa.
Ystäväni kehottaa
aina vain kirjoittamaan ajatuksiani ja näkemääni lisää. Minä puolestani mietin,
kenelle kirjoittaisin? Mistä aiheesta? Miksi? Ei oikein riitä perusteeksi, että
on hienoa nähdä nimensä kirjan kannessa. Runojen kirjoittaminen ei enää
viehätä, uskonnollista en halua kirjoittaa, lastenkirjoja, ei, ei käy,
novelleja en osaa, en edes tiedä, mitä ne loppujen lopuksi ovat, entä romaani,
liian vaikeaa, no, rakkaustarinako sen sitten pitäisi olla? Millaiselle
lukijakunnalle kirjoittaisin? Minulla ei totisesti ole mitään mielessä. Ihmiset
pyytävät kaiken aikaa jotain kirjoittamaan. ”Paljon vähemmästäkin on jo kirjoja
kirjoitettu ja huonommilla lahjoilla”, Pentti sanoo, mutta, mutta…
Pohdin kirjoittamistani
pitkään, oikeastaan haluaisin toimittajaksi, mutta siihen pitäisi erikseen
kouluttautua. Haluaisin kirjottaa Kotimaa-lehteen, mutta en oikein
tiedä, miksi tekisin sen, luvan olen kuitenkin saanut. Haluaisinko vain nähdä
juttuni lehdessä, nähdä, miten siihen reagoidaan, kelpuutetaanko joukkoon,
pyydetäänkö lisää kirjoituksia. Mietin vakavasti omia tarkoitusperiäni
kirjoittajana. Mitä Nakurun koulun opettajan antama kehotus huolettomasta Jumalan
käyttöön antautumisesta olisi?




Timon syntymäpäivälahjaksi olen luvannut mennä puuhun nukkumaan hänen kanssaan. Menen tietenkin, en vain lupaa. Esa on rakentanut lavan jakarandaan. Timo on juuri täyttänyt kuusi vuottaan ja laulaa loilottaa tuossa vieressäni kirjoituspöydällä omintakeisia laulujaan. Hänellä juttua piisaa, nuotti vain on lähinnä semmoista suoraa jonotusta vaan. Näissä omissa. Muuten hänen äänensä on kehittynyt yllättävästi aivan viime aikoina. Vasta tuossa iässä Esakin alkoi laulaa. Outi taas lauloi ennen kuin puhui. Timo on muutenkin kuin Esa, ei kooltaan, mutta ilmeiltään, eleiltään, jutuiltaan. Nyt kuulemma alkaa erikoiskasetti, jossa pieni lintu tapaa käärmeen. Korvani ovat haljeta, varsinkin oikea korva oikein jyskii. Timo istuu oikealla. Apulaisemme on antanut Virkkilä Timolle uuden nimen. Hän on Kasuku, Papukaija.
Outi ja Esa lukevat läksyjään. Heillä on tapana lukea heti koulusta tultuaan. He eivät todellakaan lepää yhtään välillä, vaan aloittavat heti. Olemme havainneet tämän hyväksi. Lopun päivää saa olla vapaana kouluhuolista. Saamme pelata pingistä, soittaa, kokoontua yhteen, jutella, pelata pelejä. Käyn syömässä välillä, asetelma kirjoituskoneen vieressä on edelleen sama, papukaija pölöttää vieressä ja kysyy vähän väliä jotakin. Ruokana on ollut tosisuomalaista: perunaa, nakkeja ja kukkakaalia. Jälkiruokana kenialaistyylisesti papaijaa ja aikuisille kahvia.
















Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.