128. Naisten ja tyttöjen turvakoti Kimbilion rakentumisen alku

Rakas lukijani,
olemme päässeet näissä kirjoituksissani Keniasta Suomeen välilomalle toukokuussa 1984. Jätän nyt perheeni ja itseni viettämään ”lomaa”. Harppaan kirjoittamaan uuden vuosituhannen asioista. Tarkoituksenani on saada kirjatuksi muistiin hullunrohkea hanke eli naisten ja tyttöjen turvakoti Kimbilion rakentuminen Tansanian Morogoroon. Palaan sitten, kun se on valmis, oman ja perheeni elämän käänteisiin Keniassa, Suomessa ja Tansaniassa.
                      Toivon, että olet mukana tässä Kimbilion rakentumisessa omin kommentein ja huomioin. Kirjoitan tämän osan niin, että siihen tulee muutoksia sitä mukaa, kun kirjoittamiseni edistyy. Kerron niistä jollakin tavalla, en tiedä vielä miten. Ehkä boldaan uuden tai käytän värejä. Näin sinun ei tarvitse lukea kaikkea toistamiseen. Kertomus Kimbiliosta muovautuu tällä alustalla kokonaiseksi tapahtumien sarjaksi, johon liittyy paljon ihmisiä.
                      Tässäkin kertomuksessa näkökulma on omani. Jollakulla voi olla toisenlainen näkemys tai muistikuva, luen niitä mielelläni ja korjaan omiani. Olen havainnut, että omat muistot haalistuvat, menettävät merkityksiään ja saattavat jopa vääristyä uusien elämänkokemusten myötä. Voi olla jopa niin, että se, mikä joskus on saanut aikaan suuria väristyksiä ja tunnekuohuja, ei palaudu mieleen kovinkaan helposti ilman taltioitua dokumenttia. Siksi, ota yhteyttä: irja.aroheinila@gmail.com.

On vuosi 2011. Saan viestin Ruth Mmarilta, että hänen tyttärensä Liliyan on kuollut. Viestit Liliyanin sairastumisesta ovat saavuttaneet hänet bussissa matkalla Tansanian Dar Es Salaamista 300 kilometrin päässä sijaitsevaan Mikumin kylään. Hän ei ole voinut muuttaa bussin aikataulua, vaikka koko keho on huutanut sitä. Kaikki on ollut hyvin, kun hän, lastenlasten ja orpojen äiti, on lähetellyt lyhyitä tekstiviestejä Liliyanille, joka on huolehtinut suuresta taloudesta hänen Suomeen tekemänsä matkan aikana. WhatsAppia ei vielä ole, mutta asiat hoituvat kätevästi Tansaniassa myytävillä pienen pienillä Nokia-puhelimilla lyhyin tekstiviestein, lyhennetyin sanoin, joista saattaa olla jäljellä vain yksi kirjain. Vietit ovat jääneet mieleeni, sillä Ruth on näyttänyt niitä minulle kodissamme Eurajoella. En ymmärtänyt sanaakaan, hän kaiken.
                      Kiertue läntisen Suomen seurakunnissa on lopulta onnistunut. Ruth on saanut lupauksen naisten talon rakentamisesta loppuvuodesta 2011.

Kun Ruth oli noin 8-vuotias, hän muutti (mistä) perheensä mukana Mikumiin. Hän on syntynyt joulun jälkeen 28. päivänä 1954. Ruth kuuluu naisiin, jotka tietävät syntymäpäivänsä tarkalleen, sillä vanhemmat ovat huolehtineet asian tiedottamisesta. Isä, Paul Kwambaza (1923–1992), oli kotoisin Lutindista, ja äiti, Ester (1935-–1990), Tamotan kylästä Tangan Korogwesta. Ennen Ruthin syntymää perheessä kasvoi jo kaksi poikaa Lazarov (1948) ja Joram (1951–2008). Ruth sai elää turvallisen lapsuuden, isot veljet puolustivat häntä ja huolehtivat hänestä. Nelivuotias Ruth sai uuden veljen, Markon, vuonna 1958. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi veli Samwel (1960–1984). Sisar, Veronica, syntyi 1963 ja kuoli 1984. Veronican jälkeen syntyivät vielä Nicolaus 1965–2000, Steven 1967 ja Joseph 1969. Lasten vanhemmat olivat kristittyjä, joten sunnuntaisin mentiin kirkkoon ja iltarukous luettiin yhdessä. Virsiä veisattiin. Lapset saivat kasvaa turvallisessa kodissa, jossa opetettiin luottamaan Jumalaan. Kuin tynnyrissä. Nykyisin sanottaisiin ”omassa kuplassaan” muiden kristittyjen kanssa maailman pahuudesta tietämättöminä. Savimaja, jossa Ruth on lapsuudessaan ja nuoruudessaan asunut, on yhä edelleen asuttuna Mikumin kylässä. Sen lähettyville on muurattu suvun hautakivet, johon Liliyaninkin nimi tultaisiin lisäämään.

Nyt Ruth itkee tyttärensä ruumiin äärellä. Vuonna 1973 syntyneestä Liliyanista on tullut hänelle ystävä ja neuvonantaja, apulainen. Hän on tehnyt jopa tervetulokakun äidilleen. Samana päivänä, kun Ruthin pitäisi vihdoin tulla kotiin Suomesta, Liliyan sairastuu. Kuume nousee korkeaksi, mutta tytär sanoo, että hän voi hyvin. Äiti huolestuu silti. Vähän myöhemmin kuuman bussin penkillä Ruth saa tietää, että Liliyan on viety Mikumissa pieneen terveyskeskukseen, sillä hänen hengityksensä ei kulje. Liliyan kähisee puhelimeen, että hän odottaa äitiä, sanoo, että ”kakku on valmiina ja sydämellisesti tervetuloa kotiin”. Ruth kertoo minulle myöhemmin: ”Ei Liliyan tiennyt, että hän kuolee, ei odottanut sitä, sanoi vain odota vähän, puhutaan sitten lisää, kun saan hengityksen kulkemaan.” Mutta hengitys ei vain kulje. Äiti yrittää jutella hänen kanssaan. Liliyanin sydän on kuitenkin muuttunut suureksi. Kun tytär yrittää vetää henkeä, suurentunut sydän estää sen.           
                      Liliyan haudataan Moshiin, jossa Ruthin miehen suku asuu. Sadat, ja taas sadat ystävät ja sukulaiset saattavat Liliyania paikallisten tapojen mukaan. Istutaan yhdessä, kuulaan Liliyanin kuolemasta uudelleen ja uudelleen. Se kerrotaan jokaiselle tulijalle. Lauletaan, surraan. Lopuksi Liliyan siunataan kristillisen tavan mukaisesti. Ruth on mennyt Mikumissa suoraan terveyskeskukseen, hän ei ole käynyt kotona, hän ei ole avannut matkatavaroitaan. Pojat ovat vieneet ne kotiin. Suomessa ilolla pakatut tuliaiset jäävät laukkuihin viikkokausiksi.  
                      Ruth tietää hyvin, että hän ei ole mitenkään erityisasemassa siinä, että hänen ainut tyttärensä kuolee. Tansanian äidit, kyllä he tietävät kuoleman. Muun muassa sen vuoksi hän on ollut matkalla Suomessa. Naiset tarvitsevat apua. Silti hänen elämänsä ja suunnitelmansa murskautuvat, kun hän pääsee tyttärensä  luo. Tyttäressä ei ole ollut mitään sairautta, kun hän lähti Suomeen. Tuntuu, että Jumala on ollut liian ankara. Jumalaa vastaan ei tietenkään taistella, mutta silti. 

Ruth on ollut Suomessa jo aiemmin, vuonna 2007. Minä olin silloin Suomen Lähetysseuran Tähtitorninmäen toimistossa sellaisessa tehtävässä, että sain kutsua ulkomaisten yhteistyökumppanien edustajia Suomeen valtakunnallisten lähetysjuhlien vieraiksi. Kutsuimme johtavia naisia eri hiippakunnista. Naisryhmän kutsuminen oli myös protestiani siihen, että aina vain kutsuttiin miehiä. Tietenkin ymmärsin, että miehiä kutsuttiin, koska he olivat työalueilla johtavissa asemissa, mutta tiesin kokemuksesta, että myös naisia olisi hiippakuntien johtopaikoilla nais- ja lapsityössä. Heidät pitäisi vain huomata. Saimme kokoon upean joukon tansanialaisnaisia, jotka kiersivät eri puolilla Suomea.
                      Ruth oli tällä matkallaan erittäin kiinnostunut tekemään uusia asioita keittiössä. Erityisesti hän halusi tietää, miten teemme herkulliset kakkumme ja muut herkkumme. Hän opettasi ne myös Liliyanille. Hän oppi nopeasti suomen sanoja, joita hän nappasi kuulemastaan. Mummu (tämän mummun hän oppi ensimmäisenä, sillä sitä hän kuuli eniten), kiitos, tervetuloa, kakku, Raamattu, kahvi ja niin edelleen.
                      Kuljin Ruthin tulkkina ja huoltajana tällä hänen ensimmäisellä matkallaan Suomeen lännestä itään, aina Posion Lapiosalmelle asti. Kerroimme kaikkialla naisten asemasta Tansaniassa. Yksi Ruthin kokema tapahtuma jäi kalvamaan mieltäni. Se kalvaa edelleen.

Kertomus tähän.

Olen tutustunut Ruthiin eli Mama Mmariin noin 1999 paikkeilla. Silloin hän on Kilosan rovastikunnan nais- ja lapsityön sihteeri. Hänen vastuullaan on seurakuntien naiset kokoontumisineen ja tulonhankkimispyrkimyksineen sekä lapset pyhäkouluineen ja päiväkerhoineen. Hän on vastuussa myös seurakunnassaan tehtävästä diakoniatyöstä, vaikka sitä ei tällä nimellä kutsutakaan ja oman Mikumin kirkon siisteydestä. Hänen täytyy löytää kukat alttarille, mikä ei ole aivan helppo tehtävä, vaikka ainaisen kesän maassa asutaan. Kukkia ei niin vain ole.
                      Ruthin ammattinimike on Parish Worker. En ole koskaan kuullut, millä nimellä Parish Workeria kutsutaan swahiliksi. Häntä kaavaillaan Morogoron hiippakunnan tuomiokapituliin nais- ja lapsityön sihteeriksi, mutta kun en tiedä sitä ja kun kuulen, että edellinen henkilö tästä tehtävästä on lähdössä, kysyn piispa Kitalelta, voisinko jatkaa pastorin työtä naistyön sihteerinä.
                      Tunnen itseni kovin avuttomaksi kouluissa. Alku oli suorastaan hirveä. Sanottiin vain, että tuossa ja tuossa ja tuossa on secondary schoolit ja lukiot, joihin minun pitää mennä ja opettaa uskontoa. Mutta mitä aluetta uskonnosta, sitä ei tiedetty. Olen opettaja, olen vastavalmistunut teologian maisteri ja papiksikin vihitty. Minun pitäisi osata ja tietää, mutta en ole tottunut siihen, että voi opettaa mitä vain, koska opetussuunnitelmaa ei ole, ei ainakaan Morogorossa. Joku haluaa kirjoittaa uskonnon ylioppilaskirjoituksissa ja puhuu minulle siitä moneen kertaan samalla kun katselen rangaistukseksi polviseisontaan määrättyä tyttöä koulun pihassa – tulikuumana paahtavan auringon alla. Minä en ymmärrä mitään. En tiedä, millaiset ylioppilaskirjoitukset olisivat, milloin ja mitä pitäisi lukea, jotta voisi kirjoittaa uskonnon.
                      Onneksi Iringassa on työssä suomalainen lähetti Sirkka-Liisa Peltola, jolta saan joitakin opetussuunnitelmarunkoja ja tietoa opiskelijoiden keskuudessa toimivasta yhteiskristillisestä UKWATA-nimisestä liikkeestä, josta olisin myös vastuussa. Opin vähitellen, että oppilaat ovat tottuneet saamaan opetusta kristillisestä etiikasta, miten pitää elää ja miten ei pidä. Oppilaita ei kiinnosta, vaikka selitän piirtäen ja laulattaen ja lausuen Vanhan Testamentin suuria linjoja. Kuljen alkuun kouluissa pastori Emanuel Tengenezan kanssa. Myöhemmin saan seurakseni anglikaanikirkon pappi Sauli Lengoligan. Mainioita miehiä molemmat. En pelkää matkoja, koska kaveri on mukana.
                      Kerran pyydän pastori Emanuel Tengenezan kuuntelemaan tuntiani, jotta saisin tietää, mikä opetuksessani on vikana. Pastori Tengeneza seuraa kiinnostuneena. Hän ei ole tiennytkään asioista, joita opetan. Hänen mukaansa opetan elävästi. Oppilaat vain ovat niin ”tajuttoman tyhmiä tuossa iässä”. Pastorin kiinnostus opettamaani kohtaan jää vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Tajuan vasta paljon myöhemmin, että paikallisten pappien koulutustaso on kovin alhainen. Minulle tavallinen on hänelle kiinnostavaa uutta ja oppilaille se menee yli horisontin. (Paljon myöhemmin, kun pastori TT Eero Junkkaala yrittää opettaa ja saada kosketusta tansanialaisiin oppilaisiin, minua naurattaa, kun hän kertoo seinästä oppilaiden ja opettajan välillä.)
                      Mieheni Veikko on saanut työn Morogoron hiippakunnan nuorisotyön sihteerinä. Siihen kuuluu myös uskonnon opetuksen valvonta kouluissa. Tämä tehtävä olisi sopinut minulle, sillä olisin voinut kouluttaa pappeja ja tehdä vaikka opetussuunnitelmia, mutta sitä ei annettu minulle. Teen koulutyötäni pitkin hampain myös siksi, että olin pyytänyt jo Suomessa, ettei minun tarvitsisi mennä kouluihin. Minusta naistyö oli kiehtovaa, jotain sellaista, mitä Suomessa vastaavalla nimikkeellä hiippakunnallisella tasolla ei ole. Työhön tullessamme meiltä oli kysytty toiveita työmme ja asettumisemme suhteen. Esitimme kolme toivetta: ei nuorisotyötä enää, olimme jo 20 vuotta sitä tehneet, ei kuumaan paikkaan, sillä se tuntui liian raskaalta ja ei malaria-alueelle, koska olimme Kenian vuosinamme sairastaneet sitä hyvin usein, tiesimme, mitä se on ja miten se vaatii veronsa. Pääsimme tulikuumaan, malariaa kihisevään Morogoron kattilaan tekemään työtä nuorison parissa.
                      Kun sitten avautuu uusi mahdollisuus, rohkenen mennä piispan puheille. Hän kertoo, että Parish Worker Mama Mmaria on ajateltu tehtävään, mutta Mama voi odottaa sen aikaa, kun minä olisin siinä työkauteni loppuun. Olen Mama Mmarin puolesta pahoillani, mutta omasta puolestani kiitollinen. Tutustutan Mama Mmarin tekemiini lukuisiin pieniin projekteihin, joita olen tehnyt naisten kanssa, vaikka tiedän hyvin, että hän ei voisi jatkaa samoin, hänellä ei ole autoa niin kuin minulla eikä määrärahoja. Piispa vihjaisee, että Mama Mmarilla olisi rahaa työn tekemiseen, onhan hänen miehensä menestyvä liikemies ja maanviljelijä. Hiippakunnassa on huutava rahapula.
                      Mama Mmari on rauhallinen ja luonteva. Kutsun hänet kotiini, saunomme, suunnittelemme hiippakunnallista naistyötä ja ystävystymme. Palaan Veikon kanssa Suomeen elokuussa 2000. Ruthin työmatka pitenee 60 kilometriin, kun hän alkaa käydä Mikumista Morogorossa. Hänen työhönsä kuuluvat matkat myös rovastikuntiin. Koulutuksia ei tehdä seurakunnissa, vaan muutaman seurakunnan muodostamassa rovastikunnassa. Mukaan tulevilla naisilla matkat saattavat olla hyvinkin pitkiä. Näillä matkoilla naiset kertovat hänelle vaikeuksistaan. Häntä kauhistuttaa kuunnella niitä, sillä hän ei ole tiennyt sellaisia ongelmia olevan olemassakaan. Hän kuulee leskien vaikeasta asemasta perinnönjaossa, insestistä, kotiväkivallasta ja pedofiliasta.
                      Ruth itse on saanut miehekseen hyvän miehen, Nicholaus Mmarin (1940–2013). Tosin hän ei pitänyt miehestä silloin, kun tämä kulki talon ohi, jossa hän muiden tyttöjen kanssa seuraili poikia ikkunasta. ”Tuota tupakoivaa nuorta miestä en ainakaan ota”, hän sanoi topakasti seurakunnan naistyötä tekevälle, joka ehdotteli miestä hänelle. Kun mies sai tietää, että 15-vuotias Ruth ei pidä hänestä tupakoinnin vuoksi, Nicholaus lopetti heti. Hän oli huomannut, että Ruthista saisi hyvän vaimon. Seurustelu alkoi vuoden lopulla 1969. Ruth opiskeli sinä aikana vuoden kurssin Parish Workeriksi ja solmi avioliiton Niconsa kanssa 1972. Ruth Kwambazasta tuli Mama Mmari. Pariskunnalle syntyi viisi lasta.
                      Ruth oli vielä kovin nuori, kun ensimmäinen lapsi, Liliyan, syntyi. Nuori äidiksi kasvava pelkäsi synnyttää Mikumissa, missä ei ollut oikein mitään apua, jos kaikki ei olisi mennytkään kohdilleen. Hän lähti Morogoroon, jossa asui veljien ja muiden sukulaisten luona. Mies toi silloin tällöin ruokaa, perunoita, riisiä, jauhoja, kalaa, hedelmiä ja rahaa. Liliyan sai näin hyvän alun elämälleen. William syntyi vuoden kuluttua (1974), sitten Emanuel (1975), Franck (1977) ja Kelvin (1986). Ruth sai työtä 1995 perustetusta Morogoron hiippakunnasta.
                      Vuosituhannen alkupuolella Ruth puuhailee kotonaan arjen töitään. Hänen perheessään on toistakymmentä lasta ja nuorta. Asioiden valvomista riittää. Työt kyllä hoituvat, sillä kaikki lapset osaavat tarttua kodin töihin, pojat tosin vähän hitaammin kuin tytöt. Kaikkien tyttöjen pitäisi päästä kouluun, ettei kävisi kuin monelle muulle. Ruth on juuri kuunnellut yhden tutun naisen kertomusta siitä, miten kaikki romahti, kun mies kuoli. Miehen sukulaiset ottivat hänen kodistaan kaikki tavarat, jopa hänen vaatteensa ja pakottivat palaamaan omaan lapsuuden kotikylään. Pahinta oli, että lapset otettiin häneltä. Sanottiin, ettei hän saisi enää koskaan nähdä heitä. Lapset kuuluivat miehen suvulle. Ruth ei voi ajatella, että hänelle tapahtuisi vastaavaa. Mutta muualla sitä tapahtui enemmän kuin hän olisi koskaan uskonut. Leskien asema on todella vaikea.
                      Ruth miettii, miten voisi auttaa naista. Hänellä ei ole keinoja. Naisen pitää palata oman sukunsa luokse. Ruth ajattelee myös äsken tapaamaansa naista, jonka isällä on 18 vaimoa. Miten vaimot jaksavat kaiken? On pakko olla riitoja, kateutta, syrjintää, hylätyksi tulemista. Miehellä on yli 200 lasta. Miten he kaikki pärjäisivät, kun Ruthilla itsellään on työtä yllin kyllin kolmestatoista hänelle uskotusta lapsesta. Ruth on uudessa työssään saanut kuulla paljon naisten traagisia kertomuksia elämästä. Olisipa paikka, jonne nämä naiset voisivat mennä vähän lepäämään ja etsimään uutta polkua elämälleen. Jos olisi naisille ikioma talo, jossa voisi levätä ja saada neuvoja. Sinne voisivat tulla niin väkivallan kohteeksi joutuneet kuin raiskatut naiset.
                      Ruth puhuu unelmastaan rovastikunnissa toimiville johtajanaisille. Unelma laajenee paperilla kokonaiseksi naisten koulutuskeskukseksi, sillä naisille on luvattu hiippakunnan toimiston tontilta oma alue. Tällä hetkellä sitä ei edes viljele kukaan. Pikkupoikien paimentamat vuohet kulkevat niityllä. Naiset näkevät mielessään koulutuskeskuksen, jossa voitaisiin pureutua syvälle naisten ongelmiin ja haasteisiin. Naisten oma talo puolestaan antaisi turvan turvaa tarvitsevalle. Hiippakunnan johtavat naiset käyvät istuttamassa puita heille luvatulle alueelle. He keräävät rahaa, ostavat tiiliä ja kasaavat ne niityn laitaan. Siinä ne ovat kuin toivon näkyvänä merkkinä. Siinä ne saavat olla vuosikausia ennen kuin niihin kosketaan uudelleen. Vuohet syövät istutetut taimet.
                      Saan viestejä unelman etenemisestä Tansanian päässä. Piispa Jacob Mameo Moreto on hyvin kiinnostunut hankkeesta ja tukee sitä kaikin voimin. Hiippakunta lupaa koota kolehteja naisten talolle. Jossakin vaiheessa piispa kertoo, ja minä luen Suomen Lähetysseuran raporteista, että masaitytöille ollaan tekemässä vastaavanlaista turvataloa Morogoroon. Puhutaan vastoin tytön tahtoa naitettavista teinimorsiamista. Kysyn, emmekö voisi yhdistää voimiamme. Emme voi.
                      Ensimmäiset suunnitelmat naisten turvatalolle ja kokonaiselle naisten keskukselle ovat vuodelta 2004. Saan ne pöydälleni Suomen Lähetysseuran toimitaloon vuonna 2005. Paksun kirjeen osoitesivu on täynnä tansanialaisia postimerkkejä. Minulta pyydetään tukea rakentamiseen. Olen aivan epätoivoinen, eihän minulla ole mitään sellaisia tahoja ja kontakteja, joista kyseisiä summia olisi saatu. Omassa elämässäni on menossa hyvin haastava vaihe. Voimavaroja ja rahaa kuluu omaan perheeseen, siitä ei liikenisi naisten taloon Tansaniassa.
                      Elämme vielä aikaa, jolloin Suomessa on tietokoneet ja internet, mutta Tansaniassa ei. Hiippakunnan toimistossa on sihteerillä tietokone ja yhteys nettiin, jos puhelinlinjaa ei ole suljettu maksamattomien laskujen vuoksi. Olemme siis postitse kulkevien viestien varassa. Viestini Ruthille on, että yritän, mutta luulen, etten onnistu. Tiedän, että Tansanian evankelis-luterilaisen kirkon Morogoron hiippakunnalla on Kihondassa alue, jonne hiippakunta voisi rakentaa toimistonsa eli suomeksi sanottuna tuomiokapitulin toimintaan tarvittavat rakennukset. Suomen Lähetysseura, jolle esittelen asian ei voi ottaa sitä hankkeekseen, koska rakentaminen työalueilla on lopetettu. Nyt keskitytään toimintaan. Edellä kertomastani vuoden 2007 kiertueesta saamme varoja sen verran, että lopulliset suunnitelmat ja piirustukset naisten toimintakeskukselle saadaan valmiiksi. Ne allekirjoitetaan Tansanian päässä vuonna 2011.

Vuonna 2010 jään vanhuuseläkkeelle Suomen Lähetysseuran työstä. Nyt minulla olisi aikaa yrittää saada edes jotakin tukea Ruth Mmarin unelmalle. En toivo paljon, sillä vaikka sanotaan, että unelmilla on tapana toteutua, en usko näin suuren unelman toteutuvan. Haluan silti yrittää, kun kukaan muu ei ole sitä tehnyt, ei Saksassa, ei Amerikoissa, joihin hiippakunnalla on kontakteja. Minun voimavarani ovat kaikkialla kovin vähäiset. Pitäisi tuntea rikkaita ja anteliaita tahoja, mutta en tunne. Elämäni on kulunut keskivertoihmisten ja köyhien parissa.
                      Päätän kutsua Ruthin Suomeen pikkuisen, mutta oman, toiminimeni eli Artbox Irjan vieraaksi. Ruthin käynti sopii hyvin sen tavoitteisiin, sillä kulttuuri kaikkine muotoineen mahtuu sen monenlaista kattavan sateenvarjon alle. Puhuisimme paljon naisten tekemistä tuotteista, suunnittelisimme myyntiä Suomeen, opettaisin Ruthille taiteen käyttöä naisten parissa tehtävässä työssä. Harjoittelisimme käytänteitä, joilla naisten unelmat voisivat muuttua todeksi ja sitä, miten Ruth voisi auttaa unelmien toteuttamisessa. Suurimpiin unelmiin kuuluu se, miten saisi rahaa lasten koulupukuihin, kenkiin, kynään, saippuaan ja koulumaksuihin.

Maksan Ruthin matkat, otan yhteydet seurakuntiin ja toivon, että saan edes jotain palkkiota tulkkauksistani seurakunnista, joissa käymme. Saankin, sitten myöhemmin, kun teen laskut. Järjestän kiertueen läntiseen Suomeen. Vaasa olisi kaukaisin paikka, jonne menisimme. Seurakunnat valikoituvat kiertueeseemme sen mukaan, että tunnen seurakunnasta jonkun, johon voin ottaa yhteyttä.

Vaasa valikoituu mukaan sen vuoksi, että olen oppinut tuntemaan vaasalaisia Morogorossa. Vaasalla ja Morogorolla on lujat siteet yhteistyössä. Ihailen sitä ja yritän heittäytyä nyt siihen imuun mukaan. Kotiseurakuntamme Naantali on meille kovin vieras vielä, kysyn silti sieltäkin, Punkalaidun on oma lapsuuden seurakuntani ja siellä veljeni Jukan vaimo Ulla lähetyssihteerinä, Eurajoella on Veikon lapsuudenkoti, jota asutamme ja opettelemme jälleen tuntemaan seurakunnan työntekijöitä Helsingissä asumisen jälkeen. Veljeni Aatoksen poika, Mikko, on muuttanut perheineen Lempäälään. En tunne sieltä ketään muita. Olemme kuulleet, että hän on mukana seurakunnan työssä. Uskallan kysäistä häneltäkin. Hän vastaa mikkomaiseen tyyliinsä, ”ettei Lempäälässä kyllä ole aikoihin mustaa ihmistä nähty”, että eiköhän hän yritä. Näillä kontakteilla mennään. Kiertueeseen kuuluu muitakin seurakuntia, nämä vain esimerkkeinä tässä.   
                      Käymme seurakunnissa ja seurakuntien meille järjestämissä yhdistyksissä, jossakin käymme jopa pankin työntekijöille esittelemässä hankettamme. Vaasassa pääsemme ensi- ja turvakotiin. Ruth on hämmentynyt siitä, että Suomessakin naiset tarvitsevat turvaa, että Suomessakin tällaisia koteja on. Hän oli luullut keksineensä siellä Tansanian Mikumissa jotakin aivan uutta. Niinpä hän huudahtaa iloisen ylpeänä: ”Miten olenkaan keksinyt tällaisen idean!” Kun kerron hänelle, että kaikkialla läntisessä maailmassa on turvakoteja, hän on pitkään hiljaa. Hän ei ole tiennyt. Hän on luullut, että naisen asema voisi muuttua vaurastumisen ja koulutuksen myötä.
                      Kaikissa tapaamisissamme ihastellaan, miten hyvä idea onkaan, mutta todetaan sitten se sama, ettei ole voimavaroja, ei rahaa. Kaikki kuitenkin iloitsevat Ruthin näkemisestä ja hänen unelmastaan. Puskemme eteenpäin pienellä punaisella autollani syksyn viileydessä. Haen Ruthille lämpöisimmän talvitakkini. Hän on kiitollinen. Matkarukoukseksi laulamme Hilja Haahden sanoittamaa virttä Tule kanssani, Herra Jeesus. Ruth pitää siitä. Käännän sanat hänelle swahiliksi. Laulamme virttä suomeksi ja swahiliksi. Sanat soljuvat ihanasti. Viimeisin seurakuntamme kiertueella on Lempäälässä. Olen käynyt siellä Mikon perheen luona kerran tai kaksi. Osaan sinne. Jännittää. Viimeinen seurakunta. Toivo on mennyt. Turhaa kaikki paljo vaiva.
                      Meille on järjestetty Lempäälään upea ja tiivis ohjelma, joka on joka tapauksessa kiinnostava ja silmiä avaava, vaikka projektimme ei onnistuisikaan. Ruth pääsee näkemään seurakunnan toiminnan lisäksi yksityiskoteja ja suomalaista elämää. Lähetystyöstä vastaava pappi Matti Vehviläinen on kutsunut meidät kotiinsa lounaalle. Hän on keittänyt kattilallisen kalakeittoa. Onneksi olen kertonut Ruthille, että Suomessa syödään joskus pelkkää kastiketta, sitä, mitä he syövät maissipuuron kanssa. Ruth lusikoi tyytyväisenä. Hän on oppinut pitämään keitoista, vaikka aluksi se tuntui kuin olisi syönyt vasta alkupalan ja että sen jälkeen tulisi pääruoka.

Kerromme ennen ruokailua, ruokailun ajan ja sen jälkeen Matille naisten asemasta Tansaniassa. Matti kysyy, millainen sen talon pitäisi olla ja minkä kokoinen, Ruth ei puhu koko hankkeesta, vaan toivoo vain, että saataisiin edes yksi talo, jonne naiset voisivat tulla saamaan hoitoa ja hiljentymään. Laskemme pikaisesti yhden talon hinnan, noin suurinpiirtein, Ruth ja minä, varsinaiset rakentamisen ”asiantuntijat”. Sanomme jonkin mielestämme huiman summan talolle. Siihen Matti: ”Me teemme sen.”

Näemme Ruthin kanssa syksyn tulon Suomeen, lehtien putoamisen ja muutaman lumihiutaleen. Ruth toivoo näkevänsä kunnon lumituiskun, mutta sitä emme saa. Kotona on vastassa elämän tuiskut.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Ruth avaa ensimmäisen kerran muistiinpanonsa noilta ajoilta. Ne osuvat hänen käsiinsä, kun hän kaivaa jotakin muuta paperia kasseistaan ja koreistaan. Istumme hänen makuuhuoneessaan Mikumissa, minä sängyn laidalla, Ruth työpöytänsä ääressä. Ruthin kädet vapisevat, kun hän pitelee niissä Lempäälästä saamaansa kakkureseptiä ja sanoo, ettei ole koskenut näihin papereihin sitten Liliyanin kuoleman, ei ole tehnyt yhtäkään keksiä tai kakkua, ei ole jaksanut laulattaa kaunista suomalaista virttä. Ei ole voinut koskea hyviin muistoihin.
                      Eläkkeelle jäänyt kotitalousopettaja Leena Pyöräniemi, kuuluu hyviin muistoihin Lempäälässä. Muistelemme hänen kodissaan käyntiä. Hän on valmistellut meille uskomattomia herkkuja, kakkuja, piirakoita ja pikkuleipiä. Pöytä on katettu äärettömän kauniisti. Tuskin uskallamme koskea mihinkään, hengittelemme hiljaa. Ruth on kiinnostunut erityisesti kakuista. Niistä saisi hyvän projektin morogorolaisille naisille, joilla olisi uuni, jos he vain saisivat oppia ja jos vain löytyisi vastaavia aineita. Vehnäjauhoja on kyllä, munia, sokeria, leivinjauhetta, näitä kaikkia on ja jos jotakin ei ole, laitetaan jotakin muuta. Ruth miettii, mistä saisi kermaa, sitä ei niin vain ole. Onnistuisikohan tällainen kakku hiilikeittimellä, entä nuo pikkuleivät? Kaikkea voisi kokeilla naisten kanssa.
                      Kerron Ruthille, että minäkin yritin kakun tekoa hiilikeittimellä Morogorossa asuessani. Ensimmäisessä ryhmässä aloitin opetukseni siitä, miten munien vatkaus voidaan tehdä nopeasti, jos erotellaan keltuainen valkuaisesta. Minulle oli kuitenkin tullut mukaan mädäntyneitä munia. Olin ostanut ne kiireissäni samana päivänä kotini portilla käyneeltä pojalta, en ollut tarkistanut vedessä, kelluivatko ne vai menivätkö pohjaan. Joku kipaisi sitten hakemaan kotoaan uutta satsia, mutta kokoontumiseen varattu aika hupeni siihen sähläämiseen, ja kakku ei ehtinyt kypsyä kunnolla. Toisen ryhmän kanssa korkean vuoren rinteellä emme löytäneet tuuletonta paikkaa niin, että hiilikeitin olisi hehkunut kunnolla.
                      Ruth myöntää, että tällaista se on, mutta silti hän haluaisi yrittää. Tansanialaiset ovat tulleet persoiksi kakuille. Niitä ostettaisiin kyllä. Ruth saa eri henkilöiltä suomenkielisiä reseptejä. Kirjoitan viereen sanoja swahiliksi. Unelma naisten talosta, jossa tehtäisiin kakkuja elää voimakkaana meissä kummassakin. Toivomme, että jotakin näin hyvää saataisiin kovia kokeneille Tansanian naisille sen lisäksi, että he saisivat talossaan opastusta ja neuvontaa elämänsä pulmatilanteisiin.
                      Lempäälän lähetyspastorin lupaus kannattelee toivoamme. Luotamme siihen kuin kallioon. Kuluu kauan ennen kuin mitään tapahtuu. Ruth edistää asiaa ja kirjoittaa meille Suomeen:
                      ”Naisten talo on rauhan paikka, paikka, jonne kaikki kiusatut, vaikeuksiin joutuneet, kotoa ajetut ja vihollisten vainoamat naiset voivat tulla. Talolla he saavat mietittävää ja uusia ajatuksia, kun kertovat vaikeuksistaan. Naiset voivat myös levätä talossa. Näin he saavat elämäänsä jälleen rauhan”, Ruth unelmoi. Hän on Suomessa käydessään näytellyt meille, miten naiset kulkisivat alueen poluilla ja poimisivat istutetuista puista hedelmiä syödäkseen. Hän jatkaa:  
                      ”Olen johtanut nais- ja lapsityötä monta vuotta. Olen vieraillut opettamassa Morogoron alueen kaupungeissa ja kylissä ja tavannut onnellisia naisia, mutta myös heitä, joilla on paljon surua ja murhetta. Joillakuilla jopa niin paljon, etteivät he tiedä, miksi elää. Tein matkoillani tutkimusta naisten oloista ja huomasin ihmeekseni, että monet naiset elävät todella vaikeissa olosuhteissa. Heillä vaikeudet kulkevat mukana sydämissä kuin ihmisellä, joka kantaa raskasta taakkaa yötä päivää. He eivät tiedä, kuinka ratkaista vaikeuksia. Yönkin he nukkuvat raskaine taakkoineen.”
                        Ruth jatkaa luettelemalla asioita, joita hän kohtasi työssään: ”Naiset joutuvat kohtaamaan väkivaltaa, heitä hakataan, heidät eristetään perheyhteydestä, he joutuvat synnyttämään paljon lapsia, miehillä on muita naisia, miehet eivät kanna vastuuta lapsista, tyttöjen ympärileikkaus on iso ongelma, tyttöjen naittaminen liian nuorina, tyttöjen raskaudet ja niiden keskeytykset vievät monia tyttöjä kuolemaan ja heillä, jotka jäävät henkiin ei ole kovinkaan helppoa elättää itseään ja vauvaansa. Perheet eivät hyväksy tällaisia tyttöjä kotiin, näin tarpeellinen koulutus synnyttämiseen, lapsen hoitoon ja itsensä elättämiseen jää saamatta. Koulu jää, työtä ei  ole. Tytöt eivät tiedä oikeuksistaan.
                      Tulevasta naistentalosta tulisi suuri apu naisille, tytöille ja lapsille. Unelmassani näen, kuinka naiset tulevat talolle ja saavat tukea naisilta, jotka ovat saaneet koulutuksen siihen, kuinka kohdata tällaisia asioita, kuinka auttaa heitä rakkaasti ymmärtäen. Näin naiset ja tytöt saisivat jälleen ilon elämäänsä. Talossa olisi neuvontatoimisto”, Mama Mmari haaveilee.
                      ”Morogoron naisille kaiken kaikkiaan olisi suuri hyöty siitä, että he saisivat tietää oikeutensa lain edessä. He oppisivat löytämään väylän, joka parantaisi heidän elämänlaatuaan laajasti ja muuttaisi heidän elämänsä onnellisemmaksi. Olemme suunnitelleet useita erilaisia kursseja naisille näistä edellä kerrotuista asioista. Kurssit järjestetään heti, jos saamme rahaa.
                      Olen vieraillut Suomessa kaksi kertaa. Olen tavannut paljon suomalaisia naisia ja oppinut heiltä monenlaisia asioita. Olen vertaillut mielessäni suomalaisia ja tansanialaisia naisia ja todennut, että Tansaniassa olemme todella jäljessä suomalaisista naisista. Pyysin eräällä syrjäisellä tiellä, jossa ajelimme, että pastori Irja näyttäisi minulle kehnon kodin tai köyhän naisen Suomessa. Hän näytti, mutta minä en nähnyt siinä köyhyyttä. Meidän köyhän naisemme ero suomalaiseen naiseen on valtava. Morogoron naiset tarvitsevat todella paljon opetusta, erityisesti Morogoroa ympäröivien kylien naiset.
                      Muistan, kun olin Suomessa, miten naiset halusivat saada tietoa morogorolaisten naisten elämästä, esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sorrosta. He menivät hyvin hiljaisiksi, kun kerroin heille esimerkkejä siitä, mitä meidän naisillemme tehdään. Suomen naisissa on rakkautta, sillä heti kun he kuulivat kertomistani tapauksista, he alkoivat miettiä, miten voisimme liittyä yhteen ja tehdä työtä yhdessä. Jumala on hyvä. Jatkamme tämän työn tekemistä yhdessä.” Näin Ruth Mmari kirjoittaa toisen Suomen-matkansa jälkeen.



Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.