129. Vuoden 1984 kesää Suomessa

Elämämme Nousiaisissa tuntuu polyfoniselta musiikilta, jossa luultavasti on jossakin johdantosävel, mutta elämä itsessään on hyvin monikerroksista. Esa sanoittaa sen hienosti, kun katselemme Nousiaisten kotiamme ja tajuamme, että tämä koti on todellinen koti, ei mikään kämppä. Käsitämme siinä myös sen, että tulisi olemaan vaikeaa jättää se jo muutaman kuukauden kuluttua. Ihmettelemme, miten monta kotia meillä onkaan: yksi pakattuna Moniankun varastoon Keniassa, yksi Eurajoelle ja yksi koti on täällä Nousiaisissa. Lapset eivät unohda mainita neljättä kotia – taivaan kotia, vaikka itse sen unohtaisin.
                      Polyfonisen musiikin lailla cantus firmuksen ympärille rakentuu yhden moniäänisen perheen elämä – lasten kasvaessa aina vain moniäänisempänä. Polyfonisessa musiikissa seitsemäs sävel valmistelee asteikon pääsävelen. Outin kohdalla Nousiaisissa on seitsemäs koti, jos jätetään yksi väliaikainen Matongon koti laskuista. Olisiko muutos se valmisteleva pääsävel, sitä mietin tässä.
                      Vuoden 1984 kesällä olemme siis tulolomalla. 15.1.1981–27.5.1984 väliseltä Veikolle kertyy ensimmäisestä työkaudesta vuosilomaa 36 päivää ja tulolomaa 41 päivää. Minulla on sama aika, mutta vuosilomani on 30 päivää ja tuloloma 41 päivää. Meillä on ollut ensin kahden päivän tulotarkastukset diakonissalaitoksella. On katsottu, miten terveitä olemme ja mitä mahdollisia tauteja kannamme kehossamme. Timon ja Veikon malariaa ei nähdä, ne ovat piiloutuneet maksaan tai jonnekin. Timo sairastaa kesän ja syksyn mittaan malarian kolme kertaa.
                      Veikko lähtee syyskuun puolivälissä Englantiin malariassa ja sairastuu siellä uudelleen. Hän palaa oudon näköisenä Suomeen. Emme ole tunnistaa häntä Turun linja-autoasemalla, kun hän palaa joulun alla. Niin on laihtunut isä. Meissä muissa ei löydy mitään erikoista.
                      Tulolomamme on niin täynnä tapahtumia, että nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin huimaa. Lasken, että teemme 25 työpäivää eri puolilla Suomea kesän mittaan, lasten kanssa. Matkapäiviä ei silloin vielä laskettu työksi.
                      Mutta siis: tulotarkastusten jälkeen jatkamme Illoon, jossa rukoushuoneelle on kokoontunut valtava määrä väkeä Vesamäen kymmentä henkeä kuulemaan. Aatos ja Aino joukkoineen ovat mukana. Hyvä tarjoilu on ollut, äiti kirjoittaa. Luultavasti yövymme Jukan ja Ullan sekä äitini kodissa, meillähän ei ole vielä omaa kotia, minne mennä. Illon rukoushuoneen juhlaa seuraa tulojuhlia niin Helsingissä, Raisiossa kuin Kuloisten koulussa.
                      Olen saanut tähän mennessä kirjeen, jossa kerrotaan, että työpaikkani on entisessä koulussani Raision Kuloisissa. Saisin vastuulleni ensimmäisen luokan. Olen siitä hyvin huolissani, sillä en ole opettanut koskaan ekaluokkalaisia, paitsi Leenaa Matongossa, mutta hänen kanssaan kaikki oli helppoa, sillä hän osasi ja oli innostunut. Kuloinen siis pelotti ja jännitti. Kuloisissa oli eka- ja tokaluokan opettajina rautaiset ammattilaiset, Liisa Lamppu ja Tytti Aarras, jotka tekivät kouluun tulleista lapsista koululaisia. Minä en tiennyt, miten sellaisia tehdään.
                      Kesän alussa olemme olleet Raisiossa muutaman päivän. Missä yövyimme, ehkä seurakuntatalon vierashuoneessa. Kuljemme kaikkialle matkalaukkuinemme, kaikkine tavaroinemme ja lopulta pääsemme junalla Eurajoelle, jonne voimme jättää osan. Pappa tulee hakemaan meidät autollaan Karran pysäkiltä, koska emme ole hankkineet vielä omaa. Kesäkuun alussa on tulojuhla Eurajoella ja sen jälkeen muutamme Nousiaisista saatuun asuntoon. Traktorin lavalle kerätään kaikki tarpeellinen. Pappa lainaa autoaan meille muutamaksi päiväksi. Aiomme tehdä Nousiaisten kodista todellisen kodin, ei mitään väliaikaisasumusta. Ostamme sinne jopa pianon, vaikka rahaa siihen ei ole. Otamme lainan. Edellisen pianoni olen antanut Ööröpöörön käyttöön. Haluamme tarjota lapsille mahdollisimman turvallisen paikan asua ja sopeutua. Onnistumme siinä, kuten alussa kirjoitin.    
                      Tulolomamme jatkuu evankeliumijuhlina Punkalaitumella, lähetysosaston kokouksena Helsingissä, juhannusaaton juhlana Eurajoella, lähettien leirinä ja sen jatkona evankeliumijuhlina Hyvinkäällä, seuroina Punkalaitumen museolla, lähetysjuhlina Janakkalassa ja Helsingissä, kaksipäiväisinä evankeliumijuhlina Alajärvellä, ja vielä on jotain Raisiossa ja Naantalissa. Aro-Heinilän perheen tulojuhlassa Punkalaitumen kirkossa saarnaa Reijo Arkkila ja seurakuntatalolla puhuvat Veikko, kirkkoherra Torikka ja Arkkila vielä kerran. Meitä haastatellaan, ja minä laulan lasten kanssa. En voi estää itseäni heittelemästä väen joukkoon sisalista tehtyjä erittäin kauniita pannunalusia, kun esittelen kenialaisia käsitöitä. Ne ovat mielestäni kuin frisbiit, ja niin ne lentelevät eri puolille pöytiä. Se saa ottaa muiston kotiinsa, jonka kohdalle lentävä lautanen laskeutuu. Minusta se on hauska virkistys, mutta Veikko ei tykkää. Jatkoseurat vietetään Vesamäessä, jonne houkutellaan myös ohi ajavia vammalalaisia. Äiti on myöhemmin mielissään, kun olen jättänyt upean, seurakunnalta saamamme kukkakimpun hänen pöydälleen. (Äiti hyvä, mihin olisin sen pannut? Ei ollut kotia missään.) Kimpussa on ollut ruusuja ruiskaunokkeja ja harsokukkaa. Äiti on piirtänyt niistä kuvan ja värittänyt sen.
                      Alajärvellä on yli tuhat kuulijaa. Evankeliumin sanankuulon lisäksi myös lähetystyöntekijöitä ja heidän lapsiaan tultiin katsomaan ja kuulemaan. Johonkin rinnakkaistapahtumaan olen valmistellut esityksen, jossa lapset tekevät jotakin muutakin kuin laulavat Aliyeumba mawua, mawua… Teen kysymyksiä, jossa lapset näyttelevät. Kirjoitan kysymykset tähän:
                      1. Mitä tämä on? Kerron, että on yö. Lapset menevät nukkumaan, alkaa kuulua huutoa, valitusta ja ligolointia. Vastaus: Joku on kuollut.
                      2. Kuka hän on? Ollaan torilla, jossa yksi kävelee keskellä ja hänen ympärillään muut osoittelevat ja nauravat häntä. Vastaus: Suomalainen lapsi torilla.
                      3. Keitä he ovat? Lapset laulavat Kari Tikan haikeaa laulua Täällä minä laulelen, täällä kaukana kotoa. Vastaus: Lähetyslapsia.
                      4. Missä ollaan? Joku joukosta sanoo: ”Hyi, täällä haisee.” Vastaus: Moniankun kirkko, jonka seinät on juhlan alla kaunistettu lehmänlanta-saviseoksella.
                      5. Mitä tapahtuu? Mutainen maa. Lapset möyrivät maassa. Vastaus: Vainaja on juuri haudattu, ihmiset möyrivät hänen haudallaan.
                      6. Mitä he tekevät? Lapset alkavat raapia itseään. Vastaus: Kirppujen puremien raavinta.
                      Kun nyt katselen leikkimieliseksi tarkoittamaani toiminnallista kertomusta lähetyslasten elämästä, mieleni täyttyy surusta. Lähetyslapset ovat nähneet, kuulleet, tunteneet, kokeneet ja haistaneet kaikkea tätä. Ei ole ollut lainkaan helppoa olla osoiteltavana ja pilkattavana, outona kummajaisena, ei varsinkaan valkohiuksisten poikien tai naimaikäisten pikkutyttöjen. Puheissamme kehumme kenialaisia kohteliaiksi ja ystävällisiksi. Siirtomaaisännyys painaa meitä, tietenkin, koska olemme valkoihoisia. Peräämme huudellaan siitä, miten olemme riistäjiä. Me vain yritimme ymmärtää, liikaa ymmärtää pilkkaajia ja kaikkea. Emme ymmärtäneet historian kulkua, emme pientä paikkaamme siinä. Nyt en ymmärrä enkä muista myös sitä, ovatko lapsemme todella näytelleet nämä kuusi tapahtumaa vai olenko vain selostanut ne. Oi, voi!
                      Sleyn virkistyspäivät Helsingissä, HEK:in eli Helsingin evankelisen kansanopiston tiloissa olivat kolmipäiväiset. Lapsille ei näy olleen rinnakkaisohjelmaa. Mitähän he ovat tehneet? Varmaan on ollut niin, että minä olen ollut heidän kanssaan ja Veikko kuunnellut katsauksia ja esitelmiä. Onneksi toisena päivänä on ollut parin tunnin laivaristeily Helsingin saaristossa ja kolmantena mahdollisuus päästä Linnanmäelle.
                      Veikkoa ja minua pyydetään ottamaan Matongon naapurimme, Kenian ev. lut. kirkon johtaja John Kururia vaimoineen mukaamme. He kauhistelevat laitteita, joihin eivät millään uskalla mennä. Lopulta he suostuvat hauskalta näyttävään laitteeseen, sillä sieltä kaikki tulevat nauraen ulos. Laite on Kummitusjuna. Menemme samaan vaunuun heidän kanssaan ja näemme todellisen kauhun varsinkin peruskoulun luokanopettaja Josephine Kururian olemuksessa siitä huolimatta, että olimme kertoneet heille kummitusten olevan leikkiä, ihmisen tekemiä vain. Emme osanneet ajatella, että henkimaailma on niin lähellä afrikkalaista ihmistä. Se mikä meille oli hauskaa leikkiä, oli heille liian todellista.              
                      Joudun kertomaan eri tilanteissa Matongon koulun lisäksi Kenian koululaitoksesta. Vuonna 1984 sitä kuvaa parhaiten numerosarja 8+4+4. Ensimmäiset kahdeksan vuotta opiskellaan alakoulussa, seuraavat neljä vastaavat meidän yläkouluamme ja lukiota ja seuraavat neljä ammattiin valmistavaa koulutusta. Aiemmin yläkoulua vastaava koulu kesti neljä vuotta, jonka jälkeen seurasi kaksivuotinen lukio. Matongossa sijaitseva Secondary School muuttui juuri tänä vuonna nelivuotiseksi kouluksi, jossa alettiin kirjoittaa ylioppilaskirjoituksia.
                      Pätevistä opettajista on todella kova pula. Noin puolet opettajista on epäpäteviä, vaikka opettajankoulutuslaitoksia on kymmeniä eri puolilla Keniaa. Lukukausimaksut ovat huimat yläkoulun ja lukion puolella. Esimerkiksi seurakuntien työntekijät eivät voi lähettää lapsiaan muuta kuin alakouluun, joka on periaatteessa ilmainen. Maksuja tulee niin koulupuvuista, kynistä, vihoista, kuin opettajille tuotavista tarvikkeistakin. Koulut ovat nykyisin valtion kouluja. Alunperin ne ovat olleet eri lähetysjärjestöjen perustamia, mutta Kenian itsenäistymisen vaiheessa 1963 koulut ja sairaalat siirtyivät valtion omistukseen ja hallintaan.
                      Koulurakennukset saattavat olla hyvin karuja. Tuuli viuhuu saviseinäisen rakennuksen ikkuna-aukoista, sillä koulut rakennetaan kukkuloille. Ukonilmalla ne ovat vaarallisia paikkoja. Ovat ne muutenkin, sillä ruumiillinen rangaistus on sallittua ja yleistä. Penkkeinä varsinkin alakouluissa saattaa olla yksi lauta tai koululaiset istuvat savilattialla. Opettajat eivät tule ajoissa kouluun tai eivät tule ollenkaan, tytöt pelkäävät opettajiaan, sillä opettajat saattavat houkutella heitä seksiin. Opettajien epärehellisyys ja vastuuttomuus on suuri ongelma.
                      Kerromme kertomasta päästyä, miten Kenian ev. lut. kirkko on pieni, sillä on vain noin 20000 jäsentä. Toiminta on kuitenkin aktiivista, on jopa radio-ohjelmien tekemistä, myös painotuotteita tehdään. Matongon asemalla asuu 700 henkilöä, joista 400 on oppikoulun oppilaita ja 20–30 opiskelijaa raamattukoulussa. Alueella on myös synnytyssairaala ja pieni äitiysklinikka. Usein puhumme myös kiireettömyydestä, kenialaisten kiireettömyydestä, emme omastamme, sillä sellaista ei ole. Kenialaisten käsitys ajasta on toisenlainen kuin meidän. On vain tämä kuluva hetki, tulevaisuutta ei ole, menneisyys on. Väkiluku vuonna 1984 on 17 miljoonaa, mutta määrä kasvaa huimaa vauhtia. Tällä hetkellä eli vuonna 2021 väkiluku on noin 50 miljoonaa.
                      Lähetystyössä olleet saavat valita välilomallaan jonkin Sleyn paikan, johon he voivat mennä lepäämään muutamaksi päiväksi. Suunnittelemme kiertueen itään. Olisimme ensin Nurmeksen evankelisella opistolla, jossa on sopivasti Karjalaisen kulttuurin kolmipäiväinen kurssi. Ilmoittaudumme mukaan. Iloitsemme, että näemme ruokailussa kuuluisia kulttuurihenkilöitä, kuten M. O. Karttusen, jonka nimi on minulle opettajuuteni vuoksi tuttu. Olemme mukana joissakin osioissa, emme läheskään kaikissa, emme tietenkään, koska lapset haluavat muuta. Etupäässä ulkoilemme lasten kanssa, järvi on siinä, kalastus ja ihanat savustetut muikut. Elämme huoletonta elämää ruokailusta toiseen. Saamme nauttia karjalaisen aterian, jossa tarjotaan savukalaa, silliä, perunoita, vasikanpaistia, porkkanoita, herneitä, perunoita, lehtisalaattia, kaali-ananassalaattia, kurpitsasalaattia, hilloa, mansikkakeittoa, karjalanpiirakoita, rieskaa, leipää, voita, maitoa ja kaljaa.
                      Lähdemme opistolta myös Alavan kirkkoon, jossa akateemikko Eeva-Kaarina Volanen lausuu ja diplomilaulaja Helena Lanki laulaa, uruissa on diplomiurkuri Erkki Tuppurainen. Esaa, joka on nyt 11-vuotias, pyydetään ojentamaan valtaisa kukkakimppu Eeva-Kaarina Volaselle. Emme olleet varmaan opettaneet mitään siitä, miten tilanteessa pitäisi toimia, koska muistan hämmästykseni ja valtavan ylpeyteni pienen pojan toiminnasta, kun näen, miten Esa kukkakimppua ojentaessaan kumartaa syvään. Hyvin syvään, todella kauniisti. Sali kohahtaa kumarrusta. Minulla on tietysti kyyneleet silmissä. Zonta-naisten puheenjohtaja käy erikseen kiittämässä Esaa kumarruksesta. He eivät olisi voineet parempaa kukkien ojentajaa järjestämäänsä iltaan saada. Eeva-Kaarina Volasen puoliso teatteri- ja oopperaohjaaja Sakari Puurunen kiittää siitä Esaa ja meitä vielä opistollakin. Hän ei ole aiemmin tavannut moista, vaikka paljon kumarruksia on nähnyt.
                      Kurssista on jäänyt mieleeni kirjailija Laila Hietamies, joka on kertonut evakkotaipaleella koetusta. Uskaltaudun hänen puheilleen. Hän haluaa tietää, kuka olen ja niin kerron lähetystyöstä hänelle. Hän kiittää ja sanoo, että teemme todella tärkeää työtä. Siis todella, todella tärkeää työtä, hän painottaa. En olisi uskonut kirjailijalta tällaista, siksi se on jäänyt mieleen. Näemme myös Nurmeksen näyttämökerhon esityksen Maaton kansa. Elän sen sanomassa pitkään. Vaikutun siis. Samoin vaikutun Bombasta, Nurmeksen komeasta karjalaistalosta.
                      Kun tulee kyse maksusta, saamme tietää, että meidän olisikin pitänyt valita lepopaikaksemme jokin Sleyn leirikeskuksista, opistoja ei oteta lukuun. Olemme lukeneet ohjeita väärin. Sley maksaa vain osan oleskelustamme tässä upeassa paikassa, me maksamme loput. Pyydämme tarkentamaan sanamuotoa ohjeissa.
                      Olemme kuunnelleet Matongossa Mozartin Taikahuilua ja päättäneet mennä katsomaan sen Olavinlinnaan samalla reissulla, jos saamme liput. Matongossa on käynyt vieraisilla jonkun lähetin sukulaisia, varmaankin jommankumman Kuokkasen vanhemmat, jotka ovat kertoneet, että lippuja on vaikea saada, mutta että he yrittävät, kun on tällainen erityistapaus kuin me, vain harvoin Suomessa. Ja niin käy, että Aro-Heinilän sakki suuntaa kohti Savonlinnaa. Se on meille hyvin jännittävää. Lapset seuraavat henkeä pidättäen Taikahuilun tapahtumia ja musiikin kulkua, koska se on heille ainakin osittain tuttu.
                      Timo saa Marjatalta Keniasta viestin, jossa hän kertoo, miten lehmät laiduntavat koulun vieressä, yksi iso härkäkin, kun nyt ei koululaisia ole kuin neljä. Sesse viihtyy hyvin Sissin kaverina Kisumussa. Sesse on siis muuttanut Kisumuun siksi ajaksi, kun Marjatta on poissa, kesälomalla ja swahilia opiskelemassa. Esa saa Sesseltä kirjeessä nuolaisun ja hännän heilautuksen. Sara kirjoittaa, että lehmät jättävät liukumiinoja koulun pihaan, on kovin hiljaista. Hän toivoo, että palaisimme pian takaisin. Hanna kirjoittaa eläinkuulumisten lisäksi siitä, että heille on opetettu jotain tyhmää murrosiästä (Valma ollut opettamassa). Elvi opettaa  kotitaloutta, liikuntaa ja swahilia. Saamme tietää myös, että Lauran kukko on kuollut, koska käärme puri sitä.

Pääsimme perunamaalle Illossa 1.6. me kaikki. Äitini kirjoittaa: ”Se oli suhaus vaan, kun perunat oli maassa istumassa.”
Me ollaan Antin kanssa niin ahkerina siinä.

***

Punkalaitumen museon savusaunassa hikoillaan arjen murheita pois 7.7.1984. Veikko vetää vatsaa sisään siinä vasemmalla, hänen vieressään istuvalla Simolla on jotain nenässään, Ilkka hymyilee niin kuin aina siinä hänen vieressään, Aatos hymyilee perimmäisenä. Veljiäni siinä, paitsi Veikko. Missä Asko, Kalervo ja Jukka? Saunan lavoilla varmaan. ”Nyyttikestit”, äiti kirjoittaa ja jatkaa, että oli ”iloista mieltä ja leikkejä”. Niitä perinneleikkejähän me harrastimme juhlassa kuin juhlassa.
Näihin aikoihin oltiin myös heinää tekemässä. Äiti kirjoittaa, että ”Eeva oli yrittänyt olla heinäpellolla, mutta oli ollut liian raskasta. Väkeä oli pilvin pimein.  Homma kävi nopeasti”.

Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                      Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.