130. Nousiaisten syksyä 1984

Raisiolainen lehti kertoo, miten ”Matongon muuttolinnut ovat saapuneet Suomeen ruskettuneina ja vähän laihtuneina”. Naurattaa, sillä nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin ruskettumisesta saatettaisiin sanoa jotakin, mutta laihtumisesta ei sanaakaan. Mutta siis: olemme saaneet Keniassa auringonpaistetta yllin kyllin. Ei ole tarvinnut huolehtia D-vitamiinin saannista. Syksyn tullen muistan vitamiinit ja tapauksen lapsuudestani. Tutussa perheessä pieni tyttö sai hyvältä maistuvan ”suklaalevyn” käsiinsä ja söi kaiken. Silloin D-vitamiini annettiin vaalean Jekovit- nimisen suklaan muodossa. Minäkin olen saanut sitä palan päivässä, ja se on ollut todella hyvää, Ei ihme, että pieni tyttö söi kaiken aikana, jolloin makeaa oli vain harvoin saatavilla. Oli hirvittävää seurata perheen surua lapsen menetyksestä.
                      Saamme uuden hienon Digitel 2000 puhelimen. Pistorasia on eteisessä. Puhelimen luuria ei tarvitse nostaa ennen kuin tavoitellun henkilön vastaus kuuluu. Voi, mikä hienous ja helpotus! Ostamme myös kolme tukituolia kirjoituspöytien ääreen ja pianon Outille, polkupyöriä, ulkoiluvaatteita ja kaikkea tarpeellista Mairen kaupasta Raisiosta. Monenlaista pitää hankkia, voi miten paljon pitääkään, luistimetkin. Nousiaisissa on hieno kaukalo, missä voi luistella.
                      Myös ruokakauppa on niin hieno, että sinne on vaikea mennä. Kauppaan on ilmestynyt jokin ihme laite, jolla pitäisi osata itse punnita haluamansa hedelmät ja perunat. Kestää kauan, monta kauppareissua, ennen kuin uskallan, lasten opastamana, koskea moiseen härveliin. Suomi on muuttunut todella paljon niistä ajoista, kun lähdimme Keniaan 1981. Kaanaassa asuessamme saimme valita hedelmät itse, se oli edistystä, myyjä ei valinnut puolestamme, mutta punnitsemaan mentiin kaupan tiskille.
                      Veikko hankkii meille auton ja saan sen käyttööni, mikä on harvinaista, mutta olenhan pian yksin lasten kanssa. Se on tummansininen Volkswagen 1500. Auto on Veikon mukaan kauhean vanha, ainakin 20 vuotta jo käytetty. ”Öljypohja oli löysä ja se vuoti niin pirusti öljyä, ja minä en tajunnut sitä”, puhisee Veikko. Minä puolestani häpeilen sillä ajamista. Olen ostanut itselleni punaisen kauniin lierihatun, mutta en voi pitää hattua ajaessani, sillä sellaista automöykkyä ei ajeta hattu päässä. Tämä on vitsi.
                      Tosiasia on, että en mahdu autoon hatun kanssa, se pitää riisua aina takapenkille. Tästä autosta tule nuorisomme peltoauto 1987 jälkeisinä vuosina, jolloin olemme jo palanneet Keniasta Suomeen ja muuttaneet asumaan Eurajoelle. Auto on ajamisen opettelussa tarpeellinen. Tosin saamme ankarat haukkumiset naapurilta. Rajoja ei ole oikein tunnistettu, kun on menty ajelemaan naapurin hylätyille pelloille. Opimme elämään varovaisesti. Maaseudulla pitää elää varovaisesti. Ensimmäisenä tulee aina haukkumiset ja vasta sitten ehkä neuvotellaan. Ehkä.
                      Nousiaisissa lasten koulu alkaa elokuun puolivälissä, samoin minun. Veikko kulkee Sleyn kotimaan lähettinä eri puolilla Suomea sitä mukaa kuin tehtäviä keskustoimistosta annetaan, kunnes lähtee Englantiin. Lapset sopeutuvat kouluihinsa. Outilla välitunnit, ne tärkeät, kuluvat ensimmäisenä päivänä pihalla yksin seisten ja jalkaa vaihdellen, toisena joku tulee hänen viereensä seisomaan, mitään ei puhuta vieläkään, mutta siitä hän pääsee mukaan ryhmään. Outi ei puhu mitään, mutta kuuntelee kiinnostuneena, kun muut juoruilevat. Hänellä ei ole mitään suomalaista juoruiltavaa. Kirjoitan Marjatalle, että Outi on saattanut jonkin sanan sanoakin, sillä hän on tullut avoimemmaksi kuin aiemmin.
                      Esan sopeutuminen on vaikeaa, niin kuin olemme jo oppineet tietämään. Miesopettaja on kovasti häneen ihastunut, sillä Esa viittaa ja on aktiivinen. Esan opettaja vain sattuu olemaan kenraalityyppiä, simputtaa koko luokkaa yksittäisten oppilaiden tekemisistä. Esan oikeudentaju ei kestä sitä. Miten voisikaan, kun ajattelee, millaisesta koulusta hän on tullut ja miten herkkä hän on. Muutamien viikkojen ja vaivalloisesti ja jopa tuskaisesti nukuttujen öiden jälkeen otamme yhteyden opettajaan ja kerromme, että Esa pelkää häntä. Tilanne helpottuu heti.
                      Esa saa ensimmäisestä aineestaan eli kirjoitelmastaan 6+. Luetutan aineen muille opettajille Kuloisissa ja kysyn, mitä he olisivat antaneet. Jotkut olisivat antaneet kympin, useimmat kiitettävän. (Kunpa aine olisi käsissäni nyt, olisi kiinnostavaa katsoa, mutta ei ole.) Huolestun opettajasta tosissani. Miten Esan kirjoittamisen käy nyt? Kuinka tästä selvitään? Arvelen, ettei opettaja ole edes viitsinyt lukea koko juttua, oli vain lätkäissyt jonkin numeron ulkomailta tulleelle, eihän sellainen suomea kuitenkaan osaa. Seuraavasta aineestaan Esa saa kaksi numeroa korkeamman arvosanan. Ei olisi tarvinnut huolestua, mutta särkee se sydäntä, kun pojalla kyynelkarpalot kierii silmissä. Esan soittotunnit, puutyökerhot, partiot, poikakerhot ovat alkaneet, joten moni asia on kuitenkin mallillaan. Kesällä hän on saanut olla Hannun kanssa Vehkajärvellä leirillä. Siellä on ollut hauskaa.
                      Timo aloittaa esikoulun. Ensin hän ei halua kouluun, mutta kun sinne pääsee taksilla, tilanne helpottuu. Taksilla meneminen on hauskaa. Meille muille taksin tulon vahtiminen on rankkaa. Outi joutuu tekemään sitä liian paljon, sillä minun on lähdettävä kouluun. Outi ei tykkää, sillä Timo viivyttelee lähtemisessä. Iltapäivisin Timo menee Nousiaisten seurakunnan järjestämään iltapäiväkerhoon. Minun huoleni Timon iltapäivistä on sen puolesta poissa. Kerho kokoontuu aivan kotimme vieressä olevassa talossa.
                      Timo sairastelee ja laihtuu. Kun Tuuli Tamminen, Timon sydänystävä, tulee luoksemme, hän tekee kaupat Timon kanssa. Jos Timo söisi oikein reippaasti ja joisi kuusi lasia maitoa päivässä, Timo kasvaisi niin, ettei Tuulin käsi yltäisi hänen nilkkansa ympäri. Jos ei, Timo saisi auton, jos taas yltäisi, Timo joutuisi hankkimaan Tuulille kukkia. Haaste on valtava, varsinkin kun malariaa on niin monta kertaa. Tuulille hankitaan kukat.
                      Oman työni otan vastaan epäröiden, sillä haaste on suuri. Syyskuun lopulla kuitenkin kirjoitan jo, että olen työstäni kiitollinen. On ollut hauskaa perehtyä ykkös/kakkosien opettamiseen, mitellä taitojaan ja voimiaan. Iltalukemisina ovat olleet erilaiset opettajan oppaat. On alkanut tuntua, että taidan selvitä urakastani, enää ei ole niin kaoottista kuin alussa. Yhtä oppilasta en saa millään oppimaan laskutehtävää 3+4=?. Se on minulle iso haaste. Siihen täytyy liittyä jokin salaisuus, jota en pysty syksyn mittaan saamaan selville. Muut laskutehtävät hän osaa.
                      Veikko on lähtenyt kieltä opiskelemaan. Hän asuu nyt osoitteessa Functional England, 5 Chubb Hill Road, Whitby, YO21 IJU, North Yorkshire, England. Olemme saattaneet hänet kentälle. Sitä ennen olemme yöpyneet Saara Mansikka-Kedon kodissa. Yö on kulunut ahtaudessa valvoen, sillä Timo potki välissämme, Esa hosui hammasvaljaissaan ja lopulta Timoon nousi kuume.
                      Seuraavana aamuna Veikko horjuu koneeseen malariakuumeessaan. Timon kuume kohoaa. Olen huolesta sairas itsekin. Nyt on kaikki vain minun vastuullani. Pienen pojan riutunut olemus raastaa sydäntä.
                      Meidän on pitänyt tehdä Sleylle kasettia Kenian kivikkoisilla poluilla, mutta nyt sen teko pitää unohtaa. Menemme Ainon ja Aatoksen luo peruuttamaan suunnitelmat. Sieltä jatkamme Askon ja Mirjan kotiin Kylmälään. Olen Timon lähellä seuraavat kolme päivää. Timo on hyvin sairas. Toisena päivänä hän yrittää leikkiä Valtterin kanssa lattialle siirretyllä patjalla, mutta ei jaksa. Herätessään Timo sanoo: ”Nyt me voimme, äiti, tehdä mitä vaan kun isä on poissa.” Hän toivoo pääsevänsä sirkukseen.
                      Esan ja Outin aika kuluu hyvin hitaasti Kylmälässä. Esa leikkii kuitenkin Anittan kanssa. Minä teen ruokaa, sillä talossa on muitakin, hoitolapsia ja päiväksi hoitoon yhtäkkiä jätettyjä, yhteensä meitä on 13 henkeä. Mirjalla puuhaa! Seuraavan päivän iltana Timo sanoo: ”Äiti, on se ihme, etten minä kuollut tähän tautiin.” Kotimatkalla kohti Nousiaista mustahuivinen mies pysäyttää auton. Rosvo? Luultavasti kuitenkin poliisi, sillä hän kysyy rekisteriotetta ja ajokorttia. Kun kerron tilanteen Veikolle Englantiin, hän on ehdottomasti sitä mieltä, että kyseessä on ollut rosvo. Outo tilanne joka tapauksessa. Emme vieläkään tiedä, mikä juttu tämä oli.  
                      Jossakin vaiheessa saamme tehdyksi sen kasetin. Se on kuulokuunnelma. Anon virkavapautta äänittämistä varten. Lapset saavat lupaa kouluistaan ja niin kuunnelma purkitetaan vissiinkin yhden päivän aikana, ehkä kahden. Kenian kivikkoisilla poluilla -kuunnelman ensimmäisessä jaksossa ollaan kenialaisen kodin aamussa, syödään aamupuuroa ja lähdetään pyhäkouluun. Toisessa jaksossa esitellään Matongon pyhäkoulua, kolmannessa kuulokuvassa kodissa käy varkaita ja neljännessä jaksossa kotiin syntyy vauva. Avunhakumatkalla kohdataan musta mamba. Lopulta päästään turvallisesti oman kana Kotkotin viereen. Myöhemmin olen kuullut, että kasettia kuuntelevia lapsia on jännittänyt vallan valtavasti mustan mamban kohtaaminen. Kasettia on myyty käsittääkseni hyvin. Laitan sen jonakin päivänä näille sivuille, jos saan Sleystä luvan.
                      Televisiosta tulee tiistaisin Lassie. Itkemme ja jännitämme, Tuulikin itkee käydessään. Yhtenä tiistaina näemme sen vasta puolivälistä, koska olemme olleet uimassa Raision uimahallissa ja pulikointi on vienyt mukanaan niin, ettemme ole malttaneet lähteä, vaikka Esalla on historian kokeet seuraavana päivänä ja nyt tämä puolikas Lassie ja partiokin pääsi livahtamaan ohi. Itkettää. Luen Esan kanssa historian osuuden, vaikka kummallakin on vaikeuksia pysyä hereillä. Olen näet ollut koulun kanssa jo päivällä uimahallissa.
                      Puhelu isältä saa tunteet vyörymään. Englannissa puhelin syö rahaa sen jälkeen, kun Veikko on painellut kaikki 14 numeroa. Puhelu maksaa neljä Suomen markkaa minuutilta. Veikko tuntuu iloiselta, se on tärkeintä minulle. Hän kertoo, että koulutuskeskus on meren rannalla sijaitseva vanha luostari. Käytäviä ja kylmiä huoneita riittää. Mereltä puhaltaa tuuli. Kurssilla on 40 osallistujaa. Kurssilaisia on Sveitsistä, Norjasta, Saksasta, Färsaarilta, Japanista Pohjois-Koreasta Hongkongista, Saudi-Arabiasta, Namibiasta ja Sudanista.
                      Puhelun aikana Esan tulee ikävä Sesseä, omaa rakasta koiraansa, varmaan isääkin. Haemme SirkkaLiisa Suvannon kirjeen Sessestä ja luemme jälleen kerran, että sillä on kaikki hyvin. Se on ikävöinyt Kisumussa ensin, mutta on sitten virkistynyt, kun on päässyt Suvannoille sisälle. ”Se on huolinut meidät sijaisperheekseen. Vaikka se viihtyykin hyvin, voit olla huoletta: se on sinun koirasi mieleltään ja pysyy, Esa. Varmasti se usein uneksii hurjista pyöräretkistä kanssasi.” Sesse on päässyt vähän lihomaan, kun kukaan ei tee Esan tavoin pitkiä lenkkejä sen kanssa. Sen ruokavaliota on muutettu ja vähennetty, alettu pitää paastopäiviä. ”Meidän ja muidenkin mielestä Sessesi on nyt ihan hyvän naarasleijonan näköinen ilman painohuolia”, SirkkaLiisa kirjoittaa.
                      Outi miettii, miten hänen rippikoulunsa kanssa oikein käy, hän on saanut juuri tietää, että se alkaa Ohtakarissa 4.6.1985. Ihan pian pitäisi palata takaisin. Miten kaikki järjestyisi?
                      Olen valtavan kiitollinen Nousiaisten koululaitokselle, koska koulut alkavat vasta kello yhdeksän. On aikaa aamupuuron laittoon ja yhteiseen olemiseen ruokapöydässä. Milloinkaan ennen minulle ei ole annettu näin armollisia aamuja, huokaan.
                      Soitan joskus harvoin Veikolle ja jännitän valtavasti. Minun pitää sanoa jokin sana englanniksi, kun pyydän häntä puhelimeen. Tiedän, että puhelin on noin sadan metrin päässä kolme kerrosta alempana. Minusta kirjeet ovat parhaita viestinnän välineitä. Veikko kirjoittaa Whitbystä: ”Olen käynyt päivittäin laprassa (nauhuriluokka) kuuntelemassa ja puhumassa nopeaa englantia. Se on sitten hirmuista hommaa. Pää tässä yksin on kovimmilla. Muuten ei ole yhtään raskasta, kun ei tartte edes ulos mennä koko päivänä, jos ei halua. Vois varmaan viikonkin olla tai jopa kuukauden niin, ettei kävis ulkona. Niin ovat palvelut tässä lähellä.  Kyllä on elämä helppoa, kun seuraa vain lukujärjestystä ja toteuttaa sitä. Armeijassa oli yhtä helppoa tai vähän vielä helpompaa, siellä sanottiin mitä tehdä. Täällä saa itsekin ajatella. Toiset ovat jo vähän tyytymättömiä opettajiinsa, kun eivät opi tarpeeksi nopeasti. Olen ehdotellut, että on se myös oppilaasta riippuvaista, oppiiko hän.”
                      Ystäväni Pentti Kainonen on meille suureksi avuksi. Kerran jään koulupäivän jälkeen sinisen autoni kanssa tielle. Lähden kävellen hakemaan bensa-asemalta polttoainetta, koska epäilen, että se voi olla lopussa. Ajattelen, että tarkistan sen asian ensin, ettei kukaan pääsisi syyttämään hulluja autoilija-akkoja, jotka eivät osaa seurata bensamittaria. Näinä vuosina autoilevien naisten lukumäärä alkoi kasvaa. Se otti joidenkin miesten itsetunnolle. He olivat olleet varmoja siitä, että naiset eivät osaisi ajaa autoa. Tien pientareella tuulee, sataa ja on kylmää. Ostan bensat ja juuri kun astun ovesta, näen miten Pentti kurvaa Saabillaan aseman pihalle. Nauran nauramistani. Pentti kutsuu autoani sanalla ”autonrove”. Hän ei tykkää, että minulla on niin huono auto.
                      Pentti oli lähtenyt sisartaan katsomaan Raision sairaalaan ja nähnyt tien laidassa tutun autonroveen. Yritämme käynnistää sitä, mutta ei se tietenkään mitään suostu tekemään. Pentti lähtee siskoaan katsomaan ja minä menen hänen mukaansa, jotta voin soittaa sairaalasta lapsilleni. Outin tai Esan pitäisi hakea Timo päivähoitopaikasta. Timo (6) vastaa puhelimeen. On ihanaa kuulla hänen kaunista asiallisen kohteliasta ääntään. Hän on tullut kotiin, koska äiti ei ole hakenut.
                      Olin juuri aamulla lukenut tunnin verran auton huoltokirjaa, jokin on siis huolettanut. Ai niin, se oli se, etten tiennyt, miten saisin pissapojan toimimaan. En löytänyt tietoa. Nyt pyllistelemme jotain muuta vikaa etsimässä ja lopulta yritämme löytää hinauskohdan köydelle. Ei löydy. Niin me sitten vastoin kaikkia sääntöjä panemme köyden puskurin ympäri. Pentti vetää minut autoineni lyhyen narun (2 m) päässä korjaamolle, hirveää vauhtia ajaa (80 km/h). Pidän jalkani jarrupolkimen päällä valmiina survaisemaan sen pohjaan, sillä todella pelkään rysäyttäväni Saabin perään. Pentti ajaa vain yhdellä kädellä ja yhdellä silmällä. Sotaan olivat jääneet ne toiset. Pentti oli istunut kannon päässä, koska ammunta oli lakannut, ja silloin oli tullut pommi lähelle. Pentti on niin elinvoimainen, että hänen puutoksiaan ei arjessa huomaa. Auton ratissa tulee mieleen, varsinkin kun itse roikkuu lyhyen narun päässä puskurista kiinni sidottuna.
                      Kotona etsin kaikki pankkikirjat ja katson tilien saldot. Saisinko auton korjatuksi. Alamme suunnitella uuden auton ostoa, tiedämme jo, minkäfärisen auton ostaisimme. Pentti, joka istuu kiitoskahveilla keittiömme pöydän ääressä, naureskelee meidän autonostoamme.

Olen perustanut WhatsApp -ryhmän Artboxirja esittää. Sinnekin voi kommentoida ja kertoa omia muistojaan tai havaintojaan. Jos et ole saanut näitä viestejä ja haluat olla mukana, anna minulle se puhelinnumerosi, jolla olet wapissa. Voit lähettää sen minulle tekstiviestinä tai WhatsApissa, jos sinulla on puhelinnumeroni. Sähköpostiosoitteeni on alla. Voisin avata sivujeni kommenttikentän, mutta en halua, sillä sinne tulee törkyviestejä. Siksi toimin näin rajoitetummin.

Olemme olleet hyvin vaivautuneita kaikesta julkisuudesta.
Outista on Nousiaisissa otettu koulukuva, mutta minulla on hämärä ajatus siitä, että Outi ei haluaisi laittaa sitä esille. Hänellä on suu täynnä rautaa. Hampaita pakotetaan asettumaan paikoilleen ja se on hienoa se. Se tekee kuitenkin nuoren tytön surulliseksi. Homma on aloitettu Nairobissa ja Nousiaisissa tai Raisiossa jatketaan.
Lasten hampaita hoidetaan hienosti. Timo on saanut kuvan, jossa on naurava suu. Se laitetaan keittiön oveen. Kun hampaat on pesty, siitä saa raaputtaa yhden hampaan valkoiseksi. Koulukuvan sijasta laitan tähän Outin piirroksia isälle.
Käytössäni on yhä edelleen sama huivi. Hiukset ovat pikkasen muuttuneet. On tuo ilme kyllä hämärän hämyinen.
Esa viidesluokkalainen Nousiaisissa.
Esan käy Nummen koulua keskustassa.
Esikoululainen Timo. Sankari, kun vastaa puhelimeen, vaikka ei ole eläessään tuskin nähnyt sellaista.
Raision keskusta. Tänne me hamusimme päästä asumaan, koska minulla oli virka Raisiossa.
Pieni söpö luokkani.
Tässä on ote yhteisestä päiväkirjastamme. Lähetin niitä Englantiin ja Veikko lähetti takaisin kommentteineen. Veikon kommentti oikealla: ”Et ole näköisesi. Muistan Sinut lihavana, pulleaposkisena ja pyöreänä.” Niin että sillai. Painoin silloin 20 kiloa vähemmän kuin nykyisin.
Tässä on ote yhteisestä päiväkirjasstamme. Tätä kuvaa katsellessani muistan valokuvaamon ikkunan Vammalan Puistokadulla. Salme tai Ilkka kertoivat ylpeänä, miten heidän siskonsa kuva on siellä ikkunalla. Siis Aulin. Rippikuva. Ei minun, vaikka pääsimme samalla kerralla ripille. Ja toden totta, Auli on kaunis. Kuva on ikkunassa kauan. Käyn ihailemassa sitä silloin tällöin. Samalla minua itkettää. Minä olen ruma.

Kuloisten koulun hyvästä hengestä on puhuttu aina ja puhutaan edelleen vuonna 1984. Minusta on todella hienoa nähdä ystäväni jälleen. Opettajakuntaan on tullut uusia. Heihin ei ole niin helppo tutustua kuin aiemmin oli. On kuin he jotenkin karttelisivat minua. Täällä, tällä hetkellä kaikkitietävä kertoja sanoo, että tietenkin karttelivat, se on ihan luonnollista, että tekivät niin, koska olin lähetyssaarnaaja. Mutta eikö teistä lopulta tullut ystäviä? kaikkitietävä jatkaa. Vastaan kysyjälle, että tuli, tuli. Kirjoittelimme pitkään.     
Anna ja Valtteri. Leikit eivät sujuneet Timon kanssa, koska Timo oli niin sairas. Muita leikkikavereita oli paljon.

Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                      Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Olen myös perustanut WhatsApp -ryhmän Artboxirja esittää. Sinnekin voi kommentoida ja kertoa omia muistojaan tai havaintojaan. Jos et ole saanut näitä viestejä ja haluat olla mukana, anna minulle se puhelinnumerosi, jolla olet wapissa. Voit lähettää sen minulle tekstiviestinä tai WhatsApissa, jos sinulla on puhelinnumeroni. Sähköpostiosoitteeni onkin jo tässä.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.