Moniankun lähetysasema on nyt erilainen kuin aiemmin. On vilskettä ja mekastusta. Hiljainen uneliaisuus on poissa. Meidänkin perheeseemme ulkopuolelta kuuluva äänimaailma on muuttunut. Valitusitkua ei kuulu enää, ikkunan takana rapisee sorkkien ääni ja jäljittäjien hiljaiset kuiskaukset.
Suureksi iloksemme saamme Sessen jälleen luoksemme. Ensin se katsoo jotenkin epäilevänä, mutta on sitten hulluna ilosta. Niin on Esakin. Hän aloittaa jälleen aamulenkit, pitkät lenkit Moniankun kukkuloille. Ihmiset oppivat tuntemaan tämän uskomattoman parin, joka vain juoksee eteenpäin, koira ei jää haukkumaan mitään eikä ketään. Esa kirjoittaa Sessestä runon.
”Sesse makaa nurmikolla
pingispöydän alla.
Häntä sill on kippuralla
niin kuin porsahalla.
Kieli roikkuu taivahalta,
maha maksan alta.
Nenuu karvat kutittaa
Sessen turpaa suloista.”
Monianku tuntuu hyvältä paikalta asua, kirjoitan. Ehkä oma arkuus ei häiritse niin paljon kuin ennen. Olemme saaneet yhteyksiä paikallisiin ihmisiin aivan toisella tavalla kuin Matongossa. Tuntuu kuin meidän perhe olisi hyväksytty kylään, kokonaisuudessaan. Olemme saaneet kokea syvää yhteyttä ja sydämellistä ystävyyttä kenialaisten parissa. Ehkä toinen työkausi on helpompi, tällaiset arat ihmiset kuin me, pystymme nyt rohkeammin olemaan ihmisten parissa. Täällä kenialaiset haluavat kuulla mielipiteitämme, kuuntelevat ohjeitamme ja suorastaan vaativat osallistumaan. Tällaisia olen havaitsevinani ja sitten äidyn moittimaan Suomen Lähetysseurasta saamaamme opetusta.
”Lähetyskurssi oli siitä huono, että siellä niin lujasti taottiin meidän kalloihin palvelijan ja alamaisen osaa. Sitten kun tulimme tänne, olimme kuin ’anteeksi, että olemme olemassa’. Ja kuitenkin täällä pitää ottaa vastuuta ja päättää ja hoitaa ja tehdä monenlaista, mitä palvelijat eivät suinkaan tee. Aroille ihmisille lähetyskurssi oli tuhoisa siltä kannalta. Ja kuitenkin: palvelijoita me paljolti olemme, mutta myös niitä, jotka tietävät, jotka voivat ottaa vastuun ja joihin luotetaan. Nyt on helppo olla, kun on tämän tajunnut.” Olen voinut tulkita ohjeet liian kirjaimellisesti. Arat ihmiset eivät mene helposti päälle päsmäröimään, varsinkaan kun eivät osaa kunnolla edes kieltä.
Matongossa asuessamme tuntui, että siellä jokainen ihminen oli kristitty. Täällä on toisin. Kun kirkon vieressä olevassa sypressimetsikössä pidetään käräjät, kyläpäällikkö kysyy, kuinka moni kuuluu katoliseen kirkkoon, moniko seitsemännen päivän adventisteihin ja kolmanneksi luterilaisiin. Lopuksi kätensä nostavat pystyyn ne, jotka eivät kuulu mihinkään kirkkoon. Heitä on kolmestasadasta parisen sataa. Se tuntuu yllättävältä.
Saamme apulaiseksemme Asa-nimisen miehen. Hän on ollut Toikkien perheen apulainen. Kodissamme on Toikkien perheen tavaroita, on Marin pieni kaulin, Martin potkuhousuilla pyyhimme lattioita ja Paavon kumisaappaat ovat käytössä, samoin hänen sininen pakkilaatikkonsa. Häämaljakossa pidämme kukkia. Todella, huomaan valokuvista, että meillä on aina kukkia pöydillä niin Suomessa kuin Keniassa.
Toikan Paavo on rakennuttanut työkautensa aikana pappilan, johon Vesamäen perhe menee asumaan. En muista, onko se jo valmis, mutta siellä he alkavat Monianku-elämänsä. Pappila on meistä kaikista todella hieno. Suunnitteilla on rakentaa myös kirkko.
Kiitän Mari Toikkaa, että hän on opettanut Asalle perusasiat, pyykinpesun, siivouksen ja tiskaamisen. Asa laittaisi kyllä ruokaakin, jos ehtisin ja osaisin neuvoa häntä. Yritämme elää kuin paikalliset, syömme ugalia ja sukumawikiä. Kun näin on tehty kaksi viikkoa, lapset nostavat aiheellisen protestin. Alan laittaa ruokaa aamuisin valmiiksi. Näin Asalle jää vain perunoiden keitto ja ruoan lämmitys.
Melkomoisen yksinkertaisella ruoalla kuitenkin mennään. Toisena pääsiäispäivänä kirjoitan sadelotinan keskeltä, että ruokana meillä on ollut munia, ohranryynivelliä ja purkkisieniä ja että kirkossa on istuttu monta tuntia, onneksi työt alkavat jälleen. Olemme kävelleet savannilla, on ollut liukasta ja kuraista, tossuja on pitänyt pestä yhtenään.
Pääsiäisen maissa on menty katsomaan Safari-rallia Kisumuun autolla, jossa on kattoteline. Paikalliset nuoret ovat kateellisia siitä ja Outin mielestä ovat ”vähän pöhköjä”. Autojen tuloa odotetaan kauan. Kello 1:20 niiden pitäisi tulla, mutta eivät ne tietenkään tule. Kaksi tavallista autoa kiusaa ihmisiä tulemalla uudestaan ja uudestaan paikalle, jossa ihmisiä on paljon, kaasuttavat hetken ja pitävät iloa autoissa. Kun ralliautot vihdoin tulevat, niistä ei näy numeroita, ei mitään, ”mutta onpa oltu rallissa”, Outi kirjoittaa.
Olen vallannut itselleni pienen palan maata ja viljelen siinä monenlaista omaksi ilokseni. Istutan papaija-puitakin. Katselijoita ja kyselijöitä riittää. On tuntunut kivalta kertoa, miksi laitan lantaa, miksi teen näin enkä noin. Peruna kukkii nopeasti, kurkut kasvavat, tomaatit, maissit, banaanit, keppikaalit, sipulit, papaijat, maperat (guava) ananakset, kärsimyshedelmät tuottavat satoa aikanaan, kun saadaan ensin sade, joka tulee kukkuloiden takaa, ryöppyää vettä ja lainehtii heti monisenttisenä virtana alas rinnettä.
Silloin tielle ei kannata mennä autolla. Kun aurinko taas paistaa, tie kuivuu nopeasti ja voidaan aloittaa tai jatkaa matkaa. Jos sade tulee harvinaisesti jo jumalanpalveluksen aikaan aamupäivällä, kirkossa palvelus keskeytetään, ei voi kertakaikkiaan tehdä mitään, ei edes laulaa, sillä toisen ääntä ei kuule. Sade rummuttaa peltikattoa kovalla voimalla.
Moniankun kirkko on pieni savimaja, suomalaisen pienen kaksion kokoinen (5X10). Välimatka seurakunnasta edessä seisovaan pappiin on puoli metriä. Kirkkoon mahtuu vajaat parisataa ihmistä, kun oikein tiiviisti istutaan. Evankelista kehottaa tiivistämään, ”songa, songa”, ja taas mahtuu yksi ihminen penkin päähän. Lapset kurkkivat ikkunaluukuista sisälle, he eivät mahdu enää jumalanpalvelukseen. Heillä on ollut pyhäkoulu kello kahdeksan, jolloin paikalla on ollut satakunta lasta. Aino alkaa opettaa näitä lapsia. Hän tutustuu myös naisiin, jotka pyytävät häntä aloittamaan naistyötä. Aino opettaa heille virsiä, lasten- ja kodinhoitoa, lukutaitoa, käsitöitä ja niin edelleen. Aatos toimii pappina Moniankussa ja ympäristössä.
Evankelistana toimii opettaja Daniel Ayema. Kun olemme heillä vierailulla, kysäisen paljonko hänellä on veljiä ja siskoja. Hän ei tiedä, mutta alkaa laskea lukumäärää yhdessä äitinsä kanssa. Isä asuu tällä hetkellä muualla. Hän on nainut uuden, nuoren vaimon ja haluaa nyt olla tämän kanssa enemmän kuin muiden. Pitkälti yli kolmekymmentä veljeä ja siskoa hänellä on kuitenkin.
Sunnuntai sunnuntain jälkeen katselen kirkossa edessä vasemmalla kallellaan olevia alttaritavaroita: valkoista pientä puuristiä, koelehtitavoitetaulua ja virsilautaa. Kallellaan olo ei taida häiritä muita kuin itseäni.
Olemme käyneet alussa, toisin sanoen Aatos ja Veikko ovat käyneet, ilmoittautumassa Moniankun kylän päällikölle ja korkeimmalle poliisiviranomaiselle. Se on meidän rekisteröitymisemme kylään. Kun Moniankun torilla, joka on vajaan kilometrin päässä alueestamme, pidetään kokous, Veikko haetaan sinne mukaan kesken jumalanpalveluksen. Minä olen tietenkin kauhuissani, että mitä nyt, mutta Veikko onkin vain viety näyttäytymään tältä alueelta valitulle kansanedustajalle, poliisipäälliköille ja muille chiefeille. Hänet istutetaan muiden isojen herrojen joukkoon – syömään sisälmyskeittoa. Hänen täytyy pitää puhe tuosta vain tuhatpäiselle yleisölle. On äänentoistolaitteet ja kaikki.
Masairiidat leviävät. Presidentti Moi joutuu käymään paikalla kaksikin kertaa. Levottomuudet lisääntyvät. Masaiden moraanimenoja (nuorten miesten aikuistumisriittejä) ei saa enää viettää, valtio tiedottaa ja käskee moraanien mennä kouluun lukemista opettelemaan. Masaiden täytyy suostua.
Migorissa noin 45 kilometriä Moniankusta lounaaseen lähelle Tansanian rajaa on yöllä ammuttu lähetystyöntekijä. Rosvot olivat tulleet hakemaan rahaa. Vaimo ja lapset olivat päässeet pakoon takaovesta. Paikalliset tietävät, kuka ampuja on, mutta eivät kerro poliisille. Poliisi alkaa joukkohivuttaa kaikkia ihmisiä, jotka eteen sattuvat. Me saamme Suomen suurlähetystöstä Suomen lipun kuvalla varustetun, ison kortin kokoisen esitteen, joka pitää laittaa ikkunaan. Pahviin on kirjoitettu englanniksi sanat, jotka kertovat kieltä taitavalle, että tämän talon asukkaat ja tavarat ovat Suomen valtion suojeluksessa. Meitä naurattaa, sillä kuka rosvoista näkisi yöllä tämän tekstin, kuka osaisi englantia, kuka yleensä osaisi lukea.
Kodissamme on käynyt varas sillä aikaa, kun olemme olleet lähettienkokouksessa Limurussa. Helmikuussa vietetty kokous tuntuu upealta. Ilmapiiri on vapautunut ja iloinen. Mukana on Suomen Lähetysseuran lähettejä, joita tunnemme jo ennestään. Yhteiset ruokailut ja illanvietot kiehtovat mieltäni. Laulamme paljon yhdessä, nousen tanssimaan pöydälle rovasti Seppo Löytyn kanssa. Me emme käyttäneet lainkaan alkoholia, joten vapauden on täytynyt pulputa muualta. Veikko ja Aatos saavat hullun idean lähteä Serengetin kautta tutustumaan Yrjö ja Aino Rossin tekemään masaityöhön Tansanian puolella Arushassa.
Minulla on kokouksessa kamera ja kuvaan paljon lasten leikkejä pihalla. Kokouksessa on mukana Aimo Kymäläinen Sleystä. Samalla matkalla käyn hammaslääkärillä Nairobissa. Sillä aikaa Outi, Esa ja Timo käyvät keskenään ostoksilla. Veikko vahtii autoa.
Kun Veikko etsii Limurun kokouksen jälkeen joitakin työkalujaan meiltä kotoa, hän ei löydä niitä ja niin alamme katsella taloa tarkemmin. Huomaan rikki revityn hyttysverkon makuuhuoneen ikkunassa ja likaisen jalanjäljen valkoisella lakanalla sängyn jalkopäässä. Käsitämme, että varas on käynyt ja vienyt tavaroita. Aatos ja Veikko käyvät ilmoittamassa sen poliisille. Minulla on turvaton olo, mutta minkäs teet.
Veikko ja Aatos lähtevät kuin lähtevätkin Tansaniaan. Mukaan pyrkii luonnonsuojelualueen vartija, joka tietää tien, mistä vielä pääsisi. Melkein heti rajan ylityksen jälkeen sade pääsee yllättämään. Jos he olisivat lähteneet niin kuin suunnitelma oli, päivää aiemmin, he olisivat päässeet hienosti perille, mutta he juuttuivat ensin johonkin oikeusistuntoon Kisiissä. Niinpä he jäävät kiinni keskelle savannia, keskelle Serengetiä. Autoa ei saada liikkumaan, vaikka yritetään tunkeilla, yritetään köysillä puunkäkkyrään sidottuna, mikään ei auta. Matka paremmalle tielle ei olisi ollut enää kovin pitkä, satakunta kilometriä. On jäätävä yöksi autoon, kahvit toki keitetään ennen nukkumista ja leijonista ei välitetä, kun seuraavana päivänä kannetaan tavaroita kauemmaksi, parempaan paikkaan, jotta auto olisi kevyempi. Mukana on muun muassa 200 litran tynnyri dieseliä.
Odotus kestää 20 tuntia. Kun sade lakkaa ja aurinko alkaa paistaa, maa kuivuu nopeasti. Sadetta auton alla pitänyt puffadderi luikertelee miehiä pakoon. Antoisan masaityöhön tutustumisen jälkeen miehet palaavat kotiin teitä pitkin Nairobin kautta.
Tällä matkalla Veikolta varastetaan meidän mielestämme hieno 2000 markan kamera ja 3000 markan putki ym. pientä. Veikko on ollut kumartuneena konepellin alle, ihmisiä ei missään ja kun hän alkaa etsiä kameraansa, hän huomaa, että se on varastettu etupenkiltä. Meitä harmittaa hirveästi kameran menetys, sillä olen alkanut kirjoittaa juttusarjaa Akaasiapuun alla. Siihen tarvittaisiin valokuvia.
Totean Ainon kanssa, että miesten on helppo lähteä seikkailemaan, kun voi jättää vaimon ja lapset kotiin. Ovat he sillä matkalla ainakin viikon ja tulevat sitten Kisiin postin kautta mukanaan tieto siitä, että paketit häviävät. Pyydän olemaan lähettämättä mitään, harmittaisi vain, jos saisimme tietää, mitä meille kuuluvaa on mennyt muille.
Olemme olleet Moniankussa vasta kolme kuukautta ja sinä aikana ehtineet oikeudenistuntoihin, kyläkäräjiin ja erilaisiin puhutteluihin. Kirjoitan peloistani Pentille, joka vastaa: ”Ulkonaisten olosuhteiden aiheuttamat jännitykset ja kauheuksien mahdollisuudet ovat jotain sellaista, että panee täälläkin pelkäämään puolesta(nne)si. Ei ihmiset saisi joutua sellaisia pelkoja kokemaan. Se on epäinhimillistä. Eikä sellaisten pelkojen alla pidä loppuelämäänsä elää. Ei edes kutsumus sellaista edellytä. Aika aikaa kutakin.”
Näihin aikoihin tunnen olevani todella huono lähetystyöntekijä. Mieltäni kalvaa jopa, olenko ollenkaan kelvollinen lähetystyöhön. ”On kuin olisin ’palkkalähetystyöntekijä’. Ja kuitenkin haluan tehdä juuri tätä työtä. Olin jo viime syksynä valmis jättämään lähetystyön, mutta en sitten lopultakaan tehnyt sitä, osittain käytännön syiden vuoksi ja suureksi osaksi siksi, että tunnen olevani oikealla paikalla täällä. Ajattelin, että epäilykset tulevat ja menevät. Annan niitten tulla, annan olla ja katson, mitä elämä tuo mukanaan. Selvyyttä siis sillä suunnalla ei ole, mutta ei ole enää ahdistustakaan siitä, että selvyys pitäisi olla. Jo se helpottaa. Toisinaan tunnen pistoksen mielessäni lasten uskontotunneilla ja aamuhartauksissa, pelkään, että puhun yli oman uskoni. Inhoan epäaitoutta, fraaseja, kaavoittuneisuutta. Uskonnollinen kieli on helposti kangistunutta, jos usko ei ole aitoa. Kangistuneita uskontotunteja en halua.”
Veikko tekee koko ajan työtään kenialaisten kanssa. Siinä syntyy luontevia keskusteluhetkiä. Jumalan ja Jeesuksen lisäksi puhutaan esimerkiksi moniavioisuudesta, syntyvyyden säännöstelystä, sairauksista ja terveydenhoidosta. Veikosta on tullut Moniankun lähetysaseman manager.
Nairobi Finnsit tekevät lyhyen vierailun. Me jännitämme heitä valtavasti, mutta he ovatkin aivan luontevia ja todella kiinnostuneita työstämme. He haluavat nähdä kaikki meille tärkeät kohteet ja lahjoittavat rahaa Moniankun lapsityölle. Myöhemmin kuulemme palautteena, että ”siellä tehdään hyvää työtä”, ”käsitykset lähetystyöstä muuttuivat kertaheitolla”, ”Tekevät arvokasta työtä alkeellisissa olosuhteissa”.
Mikko, Esa ja Sara ovat jo viidesluokkalaisia. Helvi Kesti, joka on ollut Matongossa asuntolanhoitajana, on kiitollinen, kun olen laittanut viidesluokkalaiset kirjoittamaan hänelle. Mikko on kertonut urakastaan lukea Raamattu läpi. Helvi kiittää myös minua ”yleiskirjeestä”, josta en turhaan näe vaivaa, ”ne varmaan tavoittavat jokaisen lukijan”. Leena kirjoittaa kauniilla käsialalla isotädeilleen, että Mikko on saanut synttärilahjaksi kanin. Minä muistelen tässä, että kanin nimi oli Eusebius, mutta voin olla väärässäkin. Sen muistan, että kanin ruokkiminen tuotti kovasti Mikolle ja muille työtä. Sillä oli kova ruokahalu.
Sannan kanssa kirjoittelen syvällisiä kirjeitä. Intoudumme haaveilemaan duosta (Sanna ja minä), joka kävisi herättelemässä ihmisiä elävään uskoon. Tosin minusta siihen ei oikein taitaisi olla, sillä Raamatun luku on jäänyt olemattomaksi. Junnua kaipaan. ”Eilenkin, ties monennenko kerran kerroin toisille, kun Junnu soitti minulle viulullaan kaikki kappaleensa. Ja Annikki kertoi, että muut eivät ole saaneet moista kunniaa osakseen.”
Asemalla asuu vain kivoja ihmisiä. Luulen, että saisin heistä hyviä kavereita. Silti kaipaan Suomeen lähteneitä. Asuntolanhoitaja Annukasta kerron: ”- – uskon, että meistä tulee hyvät ystävät”. ”Oireita sinnepäin on.”
Pentti Kainonen rohkaisee minua monin tavoin. Kirjoitan yhden hänen rohkaisunsa tähän muillekin opiksi ja neuvoksi. Olen kirjoittanut hänelle, miten joku on arvostellut koulutustani, sitä että olen vain kansakoulunopettaja. Minä puolestani en olisi uskonut, että nykymaailman valistuneiden ihmisten joukosta löytyisi tällä tavoin ajattelevia ihmisiä. Pentti vastaa:
”Meillä on muuten sama kilvoittelun asia, tuo ’hienomman sivistyksen’ puute, kun olemme käyneet vain seminaarin ja teemme kuitenkin samaa työtä kuin kandidaatit ja maisterit. Hyvin varhain opettajaksi tultuani tajusin saman kuin Sinäkin: tässä ei auta muu kuin luottaa oman persoonallisuuden kasvuun, sisäisen kasvun mahdollisuuteen. Jos auktoriteettia on tullakseen, sen on tultava ’sisäkautta’. Jos luottamuspaikoille pannaan, perusteena ei voi olla mikään ulkonainen meriitti, vaan ainoastaan se, mitä minun on havaittu olevan ihmisenä ilman rekvisiittaa. Tämä asenne on sulkenut pois kaiken taistelun asemista ja arvoista, koskapa tuollainen taistelu on useimmiten persoonallisen kasvun este.
Kyllä minä rohkaisisin Sinua estoitta kokemaan tuollaisia ’hurjia’ ajatuksia siitä, että vielä teet jotain luovaa, joskin Sinun tulisi nähdä ja toivoisin Sinun tuntevan, että jokainen aamu on kutsu johonkin luovaan ajatukseen, joskus tekoonkin, vaikka se ei koskaan tulisi toisten tietoon. Kehottaisin Sinua pitämään aina saatavilla kynän ja pienen lehtiön ja kirjoittamaan nopeasti muistiin jokaisen uuden ajatuksensirpaleen, joka välähtää joskus odottamatta, joskus kypsyttelyn tuloksena. Tee siitä elämäntapa. Sinulla on paljon vuosia edessäsi, niiden aikana syntyy suunnaton määrä ajatuksia, jotka tavallisesti menevät hukkaan, tuuli vie, vaikka niissä oli jokin itu. Niitä ituja pitäisi kasvattaa, laajentaa, selventää aina kun saa siihen tilaisuuden.
Ei tarvitse eikä tulekaan ajatella, kenelle kirjoittaa. Ajatuksilla on itseisarvo. Kun jokin ’lipas’ on täyttynyt ajatuksista, niistä voit hyvässä lykyssä ruveta kehräämään lankaa kuin rukilla kehrääjä erillisistä hahtuvista. Siitä langasta voi ehkä tehdä kudelman, joka – kun se on valmis – voi osoittautua sellaiseksi, että sitä voi tarjota muillekin. Jos ei, se on kuitenkin erittäin arvokas Sinun omalle elämällesi. – -Tässä neuvon Sinua tekemään sellaista, mikä itseltäni on jäänyt tekemättä, varmasti vahingokseni. Ala pitää päiväkirjaa! Ei pelkkää eikä ensisijaisesti tapahtumapäiväkirjaa, vaan päiväkirjaa vaikutteista, ajatuksista, tunteista, toivoista, peloista. Muista, että mistään ei tule mitään, jos ei ALOITA.”
Kiitos, Pentti. Kehräilen tässä parhaillaan näitä hahtuvia.
Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.
Olen myös perustanut WhatsApp -ryhmän Artboxirja esittää. Sinnekin voi kommentoida ja kertoa omia muistojaan tai havaintojaan.
Jos et ole saanut näitä viestejä ja haluat olla mukana, anna minulle se puhelinnumerosi, jolla olet wapissa. Voit lähettää sen minulle tekstiviestinä tai WhatsApissa, jos sinulla on puhelinnumeroni. Sähköpostiosoitteeni onkin jo tässä.