Olen nyt julkaissut muutaman huonosti luettavan jutun haastattelusarjastani Akaasiapuun alla. Tulen ripottelemaan niitä ja muita juttujani edelleen kirjoitusteni joukkoon. Vuoden 2021 jouluaika on ohi. Aikaa jää entiselle.
Vuonna 1986 Timo Reuhkala kirjoittaa minulle, että Sanansaattajasta tehdään kasettiversioita ja että niihin valitaan vain osa lehden sisällöstä. Akaasiapuun alla on aina luettujen joukossa, koska se on ”niin mielenkiintoinen ja luettunakin selkeä ja hyvä”. Ai miten se hivelee. Haluan tehdä lisää ja lisää. Suunnittelen jo uutta juttusarjaa Moniankun seurakunnan tapahtumista, kasteista, rippikoulusta, ehtoollisesta, naistenpiiristä…
Löysin onnekseni seuraavan muistiinpanon vihostani vuodelta 1986: ”Lapset ovat parhaita tuomareita kirjoituksieni kanssa. Outi sanoi kerran, että häntä vähän hävettää nämä minun juttuni. On teennäisiä kohtia. Haimme jutut esille ja pyysin Outia näyttämään teennäiset kohdat ja totinen tosi, ne olivat juuri samoja, joissa olin itsekin ajatellut, ettei tämä nyt ole hyvä, mutta olin antanut olla, kun en ollut muutakaan keksinyt. Erittäin piristävää”, kirjoitan, ”tuollainen rehellinen arvostelu ja toivottavasti kehittävääkin. Nuoret ovat todella mukavia.” Outi on vuonna 1986 yhdeksäsluokkalainen 16-vuotias. Meillä osat alkavat vaihtua. Olemme kiitollisia siitä, että lapset kasvattavat meitä.
Kirjoitan vuosikertomukseni 1985 päätteeksi Elmer Diktoniuksen sanat: ”Vain kesyt linnut kaipaavat. Villit lentävät. Itse olen tuo kesy.” Kaipaan jotakin uutta. Olen ollut opettaja omasta mielestäni iät ja ajat (15 vuotta). Kirjoitan Reijo Arkkilalle kuningashaaveeni: olisin ehkä hyvä nuorisotyössä, jospa pääsisin siihen sitten tulevaisuudessa täällä Keniassa. Arvelen, että oppisin kyllä kielen, mahdollisesti myös paikallisia kieliä. Tunnen itseni vähän vanhaksi oppimaan, mutta kuitenkin. Olen 39, Veikko täyttää kuluvana vuonna 40.
Kirjoitan Reijolle myös muista suunnitelmistani. Ehdotan, että Moniankun kuoro kutsuttaisiin Suomeen niin kuin Suomen Lähetysseura oli kutsunut Tansaniasta Mondulin kuoron. Vaivaa siitä olisi Suomen päässä, mutta joku täältä voisi kulkea kuoron mukana. Toivon salaa, että se olisin minä, se mukana kulkija. En rohkene kuitenkaan kirjoittaa sitä kirjeeseen. Keskustelemme myös haastatteluistani. Reijo kiittää aina ja rohkaisee kirjoittamaan edelleen, vaikka emme olisi samaa mieltä joistakin asioista.
Reijo oli tutustunut työssään vain hyvin myönteisiin kenialaisiin naisiin. Minä ja Aino kohtasimme toisenlaisia. Yksi tuttu nainen, jonka elämää seurasimme, oli valtavan uhkea ja elämänmyönteinen. Ikinä ei olisi uskonut, että hänellä olisi surunpoikastakaan. Mutta oli, suuri oli. Hän sai avioliitossaan vain tyttöjä. Joka kerta, kun uusi lapsi syntyi, hän pettyi rankasti, muiden tavoin. Joka kerta, kun hän jälleen alkoi odottaa lasta, hän rukoili ja toivoi, viimeiseen asti toivoi ja kun sitten lopulta, kymmenennen lapsen kieppeillä hän sai pojan, riemulla ei ollut rajoja. Poikaa hoidettiin Ainon opetuksen, mutta myös perinteiden mukaisesti. Kun poika sai ensimmäiset hampaat, ne poistettiin perinteen mukaisesti isolla viidakkoveitsellä. Terve, iloinen ja voimakas poika kuoli. Kulttuurien kunnioittaminen oli voimakkaana mielessämme, mutta tästä ei voinut vaieta. Aino opetti opettamistaan, että hampaita ei tarvinnut minkään syyn nojalla poistaa, että ne poistuisivat itsestään, kun lapsi olisi kasvanut. Ainon työ oli kyllä rankkaa, kun hän joutui taiteilemaan näiden kulttuuristen tapojen välissä. Minusta naisten asemasta kulttuuristen kysymysten keskellä piti kirjoittaa paljon.
Vuoden alussa Aatos kirjoittaa, miten yritti kahta jumalanpalvelusta joulupäivänä. Ensimmäinen aamulla aikaisin omassa Moniankun savikirkossa ja toinen jossakin masaimaassa, jonne hän meni Annukan kanssa. Väkeä ei saatu kokoon, koska parhaillaan vietettiin ympärileikkausjuhlia. Joulusta oli sitten kerrottu ympärillä pyöriville lapsille ja muille, joita kohdattiin matkalla. Minua aina pelotti nämä matkat, joissa saattoi tapahtua mitä vain. Erästä lähetystyöntekijää käärme puraisi jalkaan jumalanpalvelusmatkalla. Se ei tuntunut miltään heti, mies piti palveluksen ja kun paluumatkan aika koitti, hän ei pystynyt enää kulkemaan. Kuoli sinne. Mutta evankeliumia ollaan julistamassa, yrittää pitää. Aatos kulkee ja toivoo jonkun lähtevän mukaansa. Veikko lähtee.
Aino antaa myöhemmin Veikolle, kun hänet vihitään papiksi 1995, Aatoksen Keniassa käyttämän alban. Veikkoa itkettää joka kerta, kun hän pukee ylleen Ainon ompeleman ja piikkipensaiden repimän ja riipimän alban. Moniankussa Aatos kirjoittaa, ettei tiedä seurakuntalaistensa lukumäärää, mutta luultavasti heitä on reilusti alle tuhat. Rekisteriä ei pidetä. Yhtään hautaan siunaamista ei ole ollut, ei myös vihkimisiä, koska Aatoksella ei ole edes lupaa siihen, ehtoollisvieraita on ollut 800 ja ehtoollisenviettoja noin 40. Joulukirkossa väkeä on ollut 600 henkeä. Tavallisesti on runsas sata ja kello kahdeksan pyhäkoulussa 120–130 lasta. Saarnapaikkoja on kahdeksan, kirkkorakennuksia eri puolilla neljä, pappeja yksi, evankelistoja kaksi, kaksi avustajaa ja loput kappelikirkot (puunaluskirkkoja) hoituvat seurakunnanvanhinten avulla.
Me pääsemme kerran ympärileikkausjuhliin. Juoni ei oikein avaudu meille, sillä meidän käsketään vain istua yhdessä paikassa puun alla, on tylsääkin, mutta näemme sitten kuitenkin masaimoraanien uljasta tanssia, jossa upeasti maalatut, lähes alastomat nuoret miehet tanssivat ja hyppivät piirissä suorilta jaloilta ainakin metrin korkeuteen. Pelottaakin vähän, mitä tanssista ja metelistä syntyy. Saamme ruokaa ja lähdemme illan pimetessä kotiin. Meidän kotimmekin ympärillä on melkomoista menoa. Joulu on meteliä.
Omasta valmistautumisestani jouluun kirjoitan, miten ”lapsuudestani asti mieleeni on jäänyt päähänpiinttymä siitä, että kaikki paikat täytyy saada kuntoon juhlaan mennessä. Siksipä kyykin nyt, aatonaattona, kasvimaallani rikkaruohon keskellä. On ollut kaikenlaista, rikkaruohot ovat saaneet rauhassa kasvaa. Hennot tillit näyttävät peräti säälittäviltä rikkaruohojen keskellä. Suuri osa niistä lähtee roskan mukana pois. Ei auta sääli, tilaa on tehtävä, että edes jotkin voisivat jatkaa elämää. Kaalit voivat hyvin, samoin paprika. Perunasta saan taas pian satoa.”
Ryytimaa on minulle rakas. Siellä ajatukset saavat vaeltaa missä tahtovat. Yksinkin saa olla. Mitä nyt joku paikallinen ohikulkiessaan pysähtyy ja sanoo: ”Kuokit maata.” Minä siihen: ”Niin kuokin.” Toinen jatkaa: ”Teet hyvää työtä.” Kiitän sitten vain ja jatkan työtäni. Ryytimaa on pian puhdas rikkaruohoista. Hyvää joulua hennot tillit!
Kinkku ei taaskaan onnistu. Laitan sen hyvin väkevään suolaan, mutta se ehtii pahentua yön aikana. ”Milloinkahan kinkkuni tässä maassa onnistuu!”, kyselen ja kerron, että joululeipomisia en tehnyt yhtään. Lapset tekivät kaiken. En, omien sanojeni mukaan, käynyt edes keittiössä niiden tekoaikana. ”Viikon verran he niitä puuhasivat. Vieläkin 7.1. niitä löytyy. Voit sanomattakin uskoa, että olin iloinen.” Kaasu on jouluisen tavan mukaan vaikeasti saatavissa, Veikko metsästelee sitä satojen kilometrien päästä.
Saamme jouluksi Kenian kivikkoisilla poluilla -kasetteja. Kaikki ei ole mennyt sillä tavoin nappiin kuin Timo R. olisi toivonut. Hän luettelee puutteita. Ne koostuvat julkaisun ulkoasusta. Kasetteja ei siis olekaan julkaistu evankeliumijuhlilla niin kuin olen aiemmin kirjoittanut. Ne piti julkaista, mutta jotain on tullut väliin. Kasetit kiinnostavat meitä, olemmehan olleet itse niitä tekemässä. Käsikirjoitus ja ohjaus on minun
Joulun jälkeen meidän pieni Timomme ei halua joulusypressiä pois, olo tulee surulliseksi, kun juhla riisutaan ympäriltä. Timo kirjoittaa mummulle viereisen koulun jalkapallokentän ruohonleikkurista: ”Lehmät on laskettu syömään ruoho pois ennen kuin koulu alkaa.”
Opettaja Marjatta ei päässyt lähtemään Suomesta vuoden alussa. Markus ja Outi pitävät yläkoulua käynnissä yhdessä minun kanssani. Timolla on jotain mahatautia. Juoksen katsomassa häntä useaan otteeseen kesken koulupäivän. Timo sanoo: ”Selvästi Jumala on. Ja se tekee kaikki hyvin. Sinä et eilen antanut mulle läksyjä ja nyt se on hyvä. Taisi olla Jumalan ajatusta.”
Odotamme todella paljon Suomesta tulevia vieraita, tätiäni Ainoa ja hänen ystäväänsä Orvokki Kalliota. Hammaslääkärimatkat Nairobiin sovitellaan niin, että vieraat kulkeutuvat samalla matkalla. Viime vuonna lähetysasemallamme on käynyt kuutisenkymmentä vierasta tutustumassa työhömme. Sley teki suuria ryhmämatkoja ja oli muitakin joukkoja. Nyt on tulossa meidän ikiomat vieraamme. Aino ja Orvokki tulevat 27.1.86, matka on mennyt hienosti. Minä odotan Moniankussa, toiset ovat ulkoministeri Paavo Väyrysen juhlissa Kisumussa.
Esan hampaat ovat jo taipuneet vierekkäin. Hänen ei ole tarvinnut kauankaan ”työntää kilokaupalla rautoja suuhunsa”, kuten hän joskus kertoi kiertokirjeessä ja sai siihen ihastuttavia vastauksia kirjeen lukijoilta. Ihmeellistä, miten nopeasti hampaat asettuivat. Outin purentavika on parantunut, hymy on leveä, koska raudat estävät hänelle luonteenomaisen vienon hymyn. Kenialainen sairaanhoitaja sanoo, että Outilla on joulukoristeet suussa. Ihailee. Paikallisten etuhampaat väännetään sojottamaan eteenpäin, tai poistetaan kokonaan, me taivuttelemme lasten hampaita taakse.
Veikko korjaa Moniankuun tulevaa tietä, tekee tien viereen ojat ja tien keskeltä korkeammaksi. Ihastelemme sitä. Vesi valuu nyt ojiin. Katselemme myös hänen terveyskeskuksen roskakuoppien päälle istuttamiaan eukalyptuksia. Ihastelemme jälleen. Vuoden aikana ne ovat kasvaneet kuusimetrisiksi.
Kimmo Niskala Alajärveltä (nimikkoseurakunta) kertoo, että olivat saaneet pojan 28.1. Epäilen vahvasti, että hän on se sama poika, joka nykyisin paiskii töitä Kallion seurakunnan kanttorina ja joka oli nuorena miehenä esiintymässä tohtorinkaronkassani.
Tammikuun lopulla saan Outilta nimipäiväonnittelukortin: ”Room. 10:15 jos kärsit jalkahuolia.” Katson heti, miten se kohta menee: Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!”
Ystäväni Pentti kirjoittaa välituntikeskustelusta Kuloisten koulussa, jonne hänet oli kutsuttu jotakuta sijaistamaan: ”… siinä viimeisessä työtodistuksessa, joka meille jollain muulla tavalla kuin paperilla annetaan, kun ei ainoastaan koulun äänet, vaan koko elämän äänet kohdallamme hiljenevät, ei painokkain numero ole esim. opetustaito, ei kurinpitokyky, ei tottelevaisuus byrokratian pykälille. Painavin arvosana on kohdassa, jossa lukee: ’Kyky ja halu eläytyä heikon ihmisen osaan’, ja joku auttoi minua sanomaan sen sivistyssanalla: empatia. Arvelin Paulan sillä kohdalla ansaitsevan ja saavan täyden kympin. Myös Sinä, Irja, olet osoittanut ymmärtäväsi, että se on ihmisen työn ja kilvoituksen keskeisin asia. Niin erilaisia kuin Paulan kanssa olettekin, luulen teillä olevan jotain yhteistä tässä asiassa. Ilmankos taidattekin olla toistenne parhaita ystäviä.”
Minä vastaan, että ei, kaikkein parhain ystäväni on Aini, jota kaipaan niin, että sydämeen sattuu.
**
Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.
Olen myös perustanut WhatsApp -ryhmän Artboxirja esittää. Sinnekin voi kommentoida ja kertoa omia muistojaan tai havaintojaan.
Jos et ole saanut näitä viestejä ja haluat olla mukana, anna minulle se puhelinnumerosi, jolla olet wapissa. Voit lähettää sen minulle tekstiviestinä tai WhatsApissa, jos sinulla on puhelinnumeroni. Sähköpostiosoitteeni onkin jo tässä.