Yhtenä päivänä kevään mittaan äiti miettii kirjeessään jotakin tapahtumaa Illon rukoushuoneella minun nuoruudessani. Olin tehnyt sinne jonkin esityksen, jossa mukana varmaankin olivat olleet Aatos, Jukka, Auli ja minä. Ehkä Askollekin jokin rooli annettiin. Äiti kirjoittaa, miten iloinen (ja salaa ylpeä) hän sai olla meistä, kun Timo Topikin oli kehunut ja sanonut, että mitä näistä nuorista vielä tuleekaan. Äiti kirjoittaa siitä nyt. Paljon oli tullut, hänen mielestään, paljon sellaista, mistä hän ei ollut osannut edes haaveilla. Äiti kysyy, että kai muistan esityksen. En tietenkään muistanut, en muista edelleenkään, olen tehnyt satoja pieniä ja suuria esityksiä sen jälkeen, vain harva on jäänyt mieleeni.
Yksi on. Minulle on annettu vastuulleni tonttutanssi joulujuhlaan Eurajoen keskustan koululla 1980-luvun lopulla. Mitään ideaa ei synny, ei mitään. Juhlaan on tasan kaksi päivää. En halua tehdä mitään sellaista, missä keijut ja tontut pyörivät, mutta mitä sitten. Pakon edessä keksin käyttää sitä, minkä osaamme. Koko luokka tonttuasuissa lavalle, rytmikäs musiikki taustalle ja lapset jumppaamaan aerobickiä, Marun perintöä Keniasta. Itse pukeudun tonttumammaksi ja hypin siinä edessä, näytän, mitä pitää tehdä ja lapset tekevät. Suosio on valtava, sillä lapset ovat tehneet kaiken tosi hienosti, kun ei ole tarvinnut muistaa mitään, tehdä vain niin kuin mamma on määrännyt. Esitykset ovat olleet sen hetken lapsia ja tehneet tehtävänsä tuomalla virkistystä itselleni ja muille. Erilaisten esitysten suunnittelu on ollut minulle mieluisinta, yleensä.
Kaikkia se äiti muisteleekin, ajattelen Keniassa, kun luen kirjettä. Nyt olen itse siinä vaiheessa, että muistelen. Teen sen mielelläni ja perin pohjin. Muistelen kaikkea laidasta laitaan, onnistumisia ja epäonnistumisia, en kysele, että kai muistat (paitsi joskus kuin äiti), uskon, että kaikki muistavat, jokainen vähän tai kokonaan eri tavalla. Muistot ovat sellaisia. Minun äidilläni maailmankuvan laajeneminen oli tehnyt suuremman loikan kuin hän olisi koskaan uskonut. Äidin kohdalla oli kurjaa se, että hän ei saanut yhtään olla ylpeä lapsistaan muuta kuin itsekseen ja sitäkin vain vaivoin.
Nykyisin saamme ylpeillä. Miten onnellisena katselenkaan oppilaideni postauksia Facebookissa, kun he ylpeinä kertovat lastensa saavutuksista.
Maaliskuinen lauantai Keniassa on kulunut, olen kirjoitellut kirjeitä. Generaattori on aikoja sitten sammutettu, joudun kirjoittamaan kynttilän valossa. On toki tunnelmallista, mutta silmiä rasittavaa.
Oletko jo lukenut Walter Trobichin kirjan Väärin ymmärretty aviomies, kysyn eräältä kirjeystävältäni. Miehen asemastahan nyt keskustellaan siellä Suomessa, täällä puhuttavat karjavarkaudet. Miehen asemaa nekin kuvastavat. Tai ainakin miehisten miesten – masaiden.
Kerron, että olen lukenut po. kirjan kertaalleen, mutten muista siitä enää mitään. Oliko se huono vai miksen muista, en tiedä. Aion lukea sen toiseen kertaan ja sitten keskustella miesten kanssa, jos he siihen suostuvat. Kirjaa on kovasti kehuttu, lieneekö kehumisessa mitään perää.
Varsinaisia vuodenaikavaihteluja Keniassa ei ole, on vain aina kesä, joskus sataa ja on liejua, joskus ei, sellaista elämämme on. Mielenvaihteluja ei voi laskea kevään piikkiin, ei syksyn, ei talven. Haaveilen tulevasta, vuoden päästä palaamme Suomeen ja johonkin työhön. Toivon, että se olisi mukavaa, mutta jatkan sitten, että pakkoko sen on olla mukavaa, kunhan olisi mielekästä.
Kouluttelisimme siellä lapsiamme muutaman vuoden ja sitten taas palaisimme. Näin suunnittelemme, mutta lisään, että vain harvoin suunnitelmat pitävät paikkansa. Moitiskelen myös työnantajaamme, joka pitää meitä työssä liian pitkiä kausia. Ensimmäinen, neljä vuotta ennen kuin pääsimme käymään Suomessa puoleksi vuodeksi, tuntui ikuisuudelta. Pari vuotta olisi mielestäni mukava työkauden pituudeksi.
Vertaan oloamme kehitysyhteistyöntekijöiden kausiin. He pääsevät parikin kertaa vuodessa lomalla Suomeen. Näin yhteydet sukuun ja ystäviin eivät pääse katkeamaan, eihän Suomessakaan joitakuita tavata kuin pari kertaa vuodessa, silti yhteys säilyy.
Vaikka mukava täälläkin on olla, en ollenkaan kiellä. Minulla vaan pakkaa olemaan ikävä suomalaisia ystäviäni, välistä silloin oikein kouraisee. Ei se arkipäivinä tule, se ikävä, mutta sitten kun on vähän aikaa olla tai on väsynyt.
Ilon hetkiä on. Yhdestä Aatos kirjoittaa: ”Koko päivän on ilmassa leijunut suloinen tuoksu, vastaleivotun hapanleivän makuhermoja kutkuttava tuoksu. Nairobintuliaisina saimme pussillisen ruisjauhoja, eikä Aino viivytellyt taikinanteossa. Voisi aivan kuvitella olevansa kotona Suomessa – ellei olisi maaliskuu ja ympärillä rehevääkin rehevämpi luonto ja ukkosmyrsky kiertelemässä ympäri tuntikausia sadekuurojaan ryöpytellen ja kolistellen kummasti läheisten vuorten toimiessa mahtavana kaikupohjana. Sateet ovat tulleet ja niiden mukana uusi ’kevät’ kylvötöineen kaikkineen, unohtamatta myöskään kuravelleiksi muuttuvia teitä.”
Ruotsin pääministerin murha leviää kulovalkean tavoin kaukaisiin masaikyliin. Aatos kysyy, ”miksi tässä mielettömässä maailmassa ainoa tosi hyvä uutinen kulkee toivottoman hitaasti. Eikö sillä pitänyt alusta asti olla kiire?” Aatos osaa kirjoittaa niin hienosti. Ihailen hänen osaamistaan.
Tämän 1986 vuoden pitäisi olla rakennusvuosi Moniankussa. Monia esteitä on, mutta me kannamme tiililasteja edes takaisin. Kerron jollekulle, että viime lauantaina olimme tiilitalkoissa, kirkkoa kun yritetään tänne. Kanniskelimme kamalan painavia tiiliä paikasta toiseen. Ensin meinasi väsyttää, mutta sitten työ vaan alkoi maittaa. Niin kai se usein talkoissa on.
Veikonkin pitäisi pitää talkoot Eurajoella, pitäisi laittaa talomme seiniin jotain täyteainetta, vuotaa kuin seula, mutta epäilen, ettei siitä tule mitään, sillä hän ei kehtaa pyytää ketään tekemään. Ei hän sen puoleen oikein osaakaan järkätä tekemistä, jos on joukkoa, kirjoitan. Tekee yksin mieluummin. Se on semmoinen luonteeltaan, päätän Veikon analysoinnin vuonna 1986. Semmoinen se on edelleenkin vuonna 2022. Kun saa rauhassa tehdä, mieli tuottaa luovia ratkaisuja, joita joukolla tekemisessä ei synny.
Laitan tiilikuvia nyt vielä kerran tähän ja jätän kirkon valmistumisen Herran huomaan. Kyllä se valmistuu. Tulee kuitenkin olemaan tilanteita, kun mies- ja sisalköysivoimin toimitaan, nostetaan pitkiä ja painavia kattorakenteita, ja minä pelkään, kurkkuun asettuu pelon klöntti, mutta onneksi mitään tapaturmia ei satu.
Veikko suunnittelee liukupuita, joita pitkin ja pylpyröiden sekä taljojen avulla hän hinaa pick upilla palkit paikoilleen. ”Täytyy vain käyttää konsteja”, hän sanoo.
