To, viimeinen päivä heinäkuuta 1986
Kiertokirjeen matkaan laitto vei voimat, ajankirjoitushalun, kaiken. Eilen se vihdoin lähti. Nyhersin taittamisen, niittaamisen, postimerkkien laiton kanssa kaiken vapaa-aikani.
Sunnuntai meni kirkossa ja kävelyllä.
Maanantai kotihommissa. Leivoin maan mahdottoman hyvää leipää kaljamaltaista, Suomesta saduista. Sitä on kehuttu moneen otteeseen.
Tiistaina rästihommia. Keskiviikkona olin laiska ja väsynyt. En jaksanut kuin kutoa, sitäkin vasta iltapäivällä. Kudoin Timolle sukat, moniväriset, kuviolliset. Rakastan semmoista tekemistä. Aamupäivän leikin Timon kanssa. Kokosimme palapelejä. Luin Timolle Vinskiä. Esa puhersi puutarhassa ohjeitteni mukaan.
Tänään olen passannut vieraita, heitä on ollut jatkuvalla syötöllä. Ei ole tarvinnut korjata astioita pöydiltä pois.
Ennen päiväruokaa olin kuuntelemassa naapurissa Sophian tarinaa. Sen pitäisi ilmestyä syksyllä, tulla sinne joka Suomen seurakuntaan, Joroisiinkin papille.
Söin liikaa ja nyt nukuttaa ja on öklö olo. Ei vissiin auta muu kuin kahvinporojen luota pyytää apua.
Outi haravoi koko pihan omasta tahdostaan, ansaitsemismielessä. Nyt hän tuli näyttämään tekemäänsä kaarnavenettä. Yhdessä Timon kanssa oli näkerrellyt.
Esa on hitsailemassa Veikon kanssa.
Yksi ilosanoma: Afrikan mantereella on nyt ainakin yksi Irja-niminen lapsi. Asa-apulaisemme halusi tuon kamalan nimen välttämättä antaa vanhimmalle kaksosistaan, jotta ”hän, tämä Irja, sitten joskus tietää historiastaan jotain”. Ja sitten alkoi mahdottomat ylistyspuheet meidän erinomaisuudestamme ja siitä, miten ratkaisevasti olemme vaikuttaneet heidän elämänsä kohenemiseen. ”Äitini ei lakkaa teitä kiittämästä.” Veikko on sitten pojan nimi, jos he joskus sellaisen saavat. Ilo kaksosista on ollut perheessä suuri. Rahaa on kulunut rajusti. Sinne ovat uponneet niin Simon ja Vuokon jättämät rahat kuin omammekin. Lapset maksavat kaikkialla, ei yksin Suomessa. Hieno asia on se, että toista kaksosta ei jätetty kuolemaan, kuten ennen on tehty.
Veikon työstä ja varsinkin sen toivottomuudesta seuraava juttu:
Se on niin pitkä, ettei millään meinaa viitsiä aloittaa.
Veikko huokaili, että pitäisi lähteä ajamaan kiviä autokatoksen pohjalle, siis hakemaan autolla niitä tästä jostakin vähän matkan päästä. Hän keksi sitten, että jos lähettäisi tulevan ambulanssikuskimme. Tämä kuski oli saanut ajokortin jo vuosia sitten, muttei osaa vielä ajaa. Kortin hän sai ostamalla. Ambulanssia hän ei osaa vielä ajaa, mutta Veikkoa on pyydetty häntä opettamaan tässä ajamisen jalossa taidossa.
Pojat, siis Esa, Mikko ja kai Timokin, pitivät pientä napinaa, kun huomasivat, että auto lähti eivätkä he olleet mukana. Veikko heille selittämään, että sen äijän kyytiin en teitä laske. Pojat nurisivat sitä, miksi hän kuitenkin päästää työmiehiä mukaan autoon, ”Se on eri asia. Tämä kyseinen herra omistaa ajokortin ja on siis vastuullinen teoistaan, mutta teitä en hänen kyytiinsä päästä. Se ajaa ojaan milloin vaan”, Veikko selittää.
Kului hetki, pojat vielä sisällä. Eräs mies tuli sanomaan, että auto on ojassa. Silmäiltiin siinä vähän toisiamme. Veikko lähti auttamaan. Ajattelin taas, ties monennenko kerran, että tämmöistä se on, ihan kuin lasten kanssa. Itse tekisi monet asiat nopeammin. Nyt aikaa tuhraantuu auton ojasta vetämiseen.
Miksi mies ojassa?
Rahaa oli ollut ikkunalla ja hän oli ruvennut sitä kokoamaan, kun se liukui lattialle. Väänsi rattia samalla ja auto syvän syvässä ojassa. Vauhti 10 km/h.
Ajajan mielestä syy oli Veikon ja RAHOJEN. Hänessä itsessään ei tietenkään ollut mitään vikaa.
Veikko kertoi nauraneensa hullumaisesti. Tilanne oli ollut tosi koominen. Yksi syyttää rahoja, kun itse ajaa ojaan!
Onneksi kukaan ei ollut loukkaantunut, autossa klommoja.
Miehet olivat vähän epäröiden menneet mukaan kyytiin uudestaan. Veikko oli kuitenkin, kysynyt uskaltaisivatko he mennä.
Veikon työstä ja elämästä kertoo tämänkin päivän meno. On lauantai 2.8., kun tätä kirjoitan.
Veikko laittoi miehet aamulla töihin ja tuli iloisen näköisenä kotiin takaisin. Nyt hän pitää vapaapäivän. Aloimme suunnitella puutarhan laittoa. Hetken kuluttua Veikkoa ei ollut missään. Muutaman tunnin kuluttua näin hänen tulevan tikapuita kantaen. Hän oli joutunut tarkastamaan aseman sähköjohdot, kaikki kytkennät, kaiken. Sitä hän jatkaa edelleen. Sähköt kun menivät eilen illalla poikki kesken kaiken. Olen tottunut tähän oikeastaan jo vallan, mutta kyllä se totuttelua on vaatinut. Olisi niin mukava tietää, missä Veikko milloinkin on. Muttei hän muista kertoa. Eikä pitää vapaata.
Toisaalta tästä on hyötyä. Matongosta lähtiessämme meille pidettiin lähtöjuhlat. Siellä asemanjohtaja, kun alkoi puhua kiitossanoja Veikolle, kääntyi ensin minun puoleeni ja kiitti siitä, että olin antanut Veikon tehdä työtä. Kuulemma muilla rouvilla on paha tapa estää miehiään työnteosta ja se on tosi paha täällä, kuulin myöhemmin. No, minulla ei ollut mitään ansiota tähän erinomaisuuteeni. Sekin kaikki juontui Veikosta. Hän meni aina vain. Ei siinä minulta mitään kysytty. Ei ollut mitään ansiota minulla, ei. Päinvastoin, se oli asia, josta meillä eniten puhetta ja kinaa riitti. Olisin halunnut tietää hänen kulloisenkin olinpaikkansa ja työnsä, sillä väkeä kävi kovin paljon häntä kysymässä. Se olikin sitten loppujen lopuksi hyvä, etten tiennyt.
Olin vallan unohtanut tämän Matongon kiitosjutun. Leena M. siitä eilen muistutti. Oli puhetta siitä, miten Veikkoa täällä koko ajan kiitetään. Rouvia kuulemma haukutaan, Leena tiesi. Just sen miesten työnteon estämisen takia. Rouvat ovat vihaisia, heidän, paikallisten mielestä. Leena kun ei ole rouva, saa tällaistakin kuulla.
Eilen oli vieraita meillä, Matongosta neljä henkeä. Kaksi suomalaista lähettiä, joista toinen ruotsia puhuva, yksi amerikkalainen mies ja yksi suomalainen miesturisti. Puhuimme epäkohteliaasti suomea. Välillä muutama sana englantia. Meillä oli hauskaa, sillä amerikkalaisella ei, hän nukahti kesken kaiken. Tänään he lähtivät kohti Masai Maraa.
Esan istuttamat puut ja kukat voivat mainiosti. Hän on taitava.
Outi soittaa pyynnöstäni Myrskyluodon Maijaa. Rakastan sitä suuresti.
En tiedä, tiedätkö, että Outi on tosi lahjakas ja taitava tuossa soittamisessaan.
Timo sai olla yötä Vesamäessä. Hän on odottanut sitä ainakin vuoden. Hän ei ole päässyt siksi, kun Ainon (Timon sanojen mukaan) mielestä hän on liian ärjy. Hänen pitäisi olla kiltti niin sitten hän saisi mennä, Timo jatkaa.
Säälittää Timon puolesta. Muita kutsutaan yöksi koko ajan. Häntä ei kukaan. Nytkin hän pääsi siksi, että itse kysyi. Elämänkoulua kai, mutta sattuu minun sydämeeni.
Ymmärrän hyvin Timon ’ärjyyden’. Hän on kasvanut isojen joukossa. Ei ne pienistä niin tykkää, ainakaan poikapuoleiset henkilöt. Antilla ja Timolla ei synkkaa. Ollenkaan. Antti ei muista, mitä on olla pikkupoika. Ja voi, ei Timo ole ollenkaan niin ’ärjy’ kuin Antti pienenä.
Sunnuntai 3.8.1986
Pyhäkoulu klo 8. (Veikko). Muut lorvivat sängyssä. Jumalanpalvelus klo 10. Kahvi. Ruoka ja kävely. Tänään putouksille. Hetki ennen pimeää kotiin. Iltatouhut, pelejä. Tässä tavallinen sunnuntaimme.
Putouksille menimme niiden taakse. Olihan jännittävää, vaivalloista ja vaarallista.
Ma 4.8.1986
Lauantaina Aino ja Leena M. olivat Kisiissä. Heillä kävi kehnosti. Leena M. ajoi erään tytön päälle. Tyttö juoksi suoraan eteen. Ei sille käynyt kuitenkaan mitään, mutta paikalle sattui poliisi, joka teki siitä oikeusjutun. He joutuivat jättämään auton poliisiasemalle ja kulkemaan paikallisella matatulla. Kauppaostoksista ei tullut mitään.
Tänään Veikko joutui lähtemään sitä autoa katsastuttamaan. Kaikkea tympäisevää on tulossa: oikeusreissuja ja kuulusteluja. Tässä maassa poliisin mukaan jalankulkija on aina oikeassa.
Pelkäsin koko päivän Veikon puolesta, sillä häntä on joskus siellä katsastusasemalla kohdeltu sangen tylysti, pilkaten ja ivaten. Osaavat nämä ihmiset ilkeitäkin olla.
Olin koko päivän aivan toistaitoinen. En kyennyt juuri mihinkään. Siksi leivoin vain ruisleipää, kakkua ym. rauhoittavaa. Kaikkea käytännön työtä pystyy tekemään, vaikka onkin hermostunut.
Helpotus oli illalla suuri, kun Veikko surahti autolla kotiin. Kaikki oli hyvin. Silti edessä on vielä oikeusjuttu Ainolla ja Leenalla.
Loiri laulaa ”Mua pelottaa nämä ihmiset”. Se on minunkin tunteeni tällä hetkellä ja aika usein.
Ti 5.8.1986
Asa on poissa töistä, pellollaan satoa korjaamassa. Tämä teettää kotihommia minulle. Kuitenkin sain kirjoitetuksi uudelleen Sophian tarinan. Nyt lähetän sen semmoisena kuin se on.
Alan tästä Esalle villapaitaa. Outi ja Timo ovat saaneet omansa. Kaikilla ihanat sukat myös.
Ensin teemme kuitenkin, Timo ja minä, ristisanaa.
Asan lapsille kudoin pienet söpöt töppöset.
To 6.8.1986
Koulun suunnittelupäivä, lukujärjestykset, koulupäivät, lomat ym. Kaikki tuli kuntoon. Outi teki sillä välillä tillilihaa. Se on Outin ja mun herkkua.
Esa ja Veikko ja Timo olivat koko päivän polttopuita hakemassa. Olivat ne väsyneitä ja hikisiä, kun lopettivat hommansa.
Timo sai kutsun Marjatalle yöksi. Olihan onnellinen mies.
Rauhallinen koti-ilta. Juttelimme nelistään seurustelemisesta, rakastumisesta, sukupuolisuhteista ja kaikesta tähän liittyvästä. Esa olikin jo valistanut Outia, ettei sitten vaan rakastu uudessa koulussaan kehenkään amerikkalaiseen: ”Tulee liian kova ikävä, jos Outi menee Amerikkaan.”
Nyt väsyttää ihan kamalasti.
Timo on ollut tasapainoinen, kun ei tartte taistella Antin kanssa.
Esa on alkanut jälleen lenkkeillä. Parina aamuna nyt, eka kerran Sessen kuoleman jälkeen, hän katsoo lenkillä vähän väliä taakseen, seuraako Sesse.
Outi kirjoittaa:
7.8.1986 Kotona
Nyt kirjoitan tähän Outin, eiku Aulin kirjaan. Äiti aina sekoittaa. Kun se pyysi meitä, Esaa ja mua, kirjoittamaan tähän, se alkoi hölöttään Auli eiku Outi eikun jne. Onneksi mä olen niin viisas, että tiedän kenestä äiti puhuu ja mitä tarkoittaa.
Ei Esa mua varoittanut Amerikkaan menemisestä. Keniaan ei saa jäädä. Lupasin ottaa neuvosta vaarin, minulla kun ei ole vaaria. Pappa vaan. Äitin mielestä on hirmuisen hauskaa, kun Asa on pois töistä. Saa nukkua klo 9. asti eikä tarvi kärsiä huonoa omaatuntoa, saa lorvia yöpaidassa noin 11. asti. Voi käydä ruokakaapilla ilman nolostumista ym. ym. ihanaa.
Esasta ja musta Asan poissaolo on tyhmää. Voi nukkua rauhassa yhdeksään asti eikä enää ikinä ennen koulun alkua pääse takaisin omaan rytmiin. Puoli seitsemältä on niin mukava herätä. Joutuu siivoamaan ja tekemään tillilihaa ym. ym. Me saadaan melkein kaikki Asan työt niskoillemme. Nyt mun pitää mennä suomentamaan mahdottomia papruja. Yhyy! Äidin ja isän se kuuluu tehdä. Jos en jaksa suomentaa papruja, mun pitää ommella käsin nimilappuja. Olen jo ommellut kaikkiin mahdollisiin vaatteisiin koneella.
Oletko huomannut, että lyijy ja Ulla on melkein mahdoton kirjoittaa. Mulla tuli äsken, kun kirjoitin lyijy, virhe, vaikka kuinka yritin miettiä niitä lenkkejä ja kurveja.
Meidän mielestämme Auli on tämän lehdestä leikkaamamme mallin näköinen. (Olen liimannut sen vihkoon) Kirjoitan Aulille, miten Helgan kirjeitä on pelottava avata, sillä heti tietää, ettet ole jaksanut kirjoittaa. Silti on hyvä saada niitä. Rehellinen tieto on kuitenkin parasta. Hänen kirjeensä tuli äsken. Luimme sen, Outi ja minä, muut eivät vielä, sillä he eivät ole kotona. Emme ole vielä puhuneet siitä mitään. Täytyy ajatusten antaa selkiintyä. (Mielessä on, että pian on Aulille antamani lupauksen aika.)
Ei ole ollenkaan helppo ajatus se, että sinun pitää siellä letkuissa olla ja kipeä olla, kai tuskiakin olla. Itse saan olla terve kuin pukki. Kaikki asiat hyvin. Kaiken kärsimyksen ja kaikkien kärsimysten keskellä aina sitä ihmettelen ja kyselen, miksi minä säästyn kärsimykseltä. Minullehan se osa kuuluisi. Nyt se on sinulla, Auli. Aino tuossa sanoi: ”On se Auli esimerkillinen ihminen. Hän on saanut olla siunaukseksi monelle ihmiselle.”
Vähän myöhemmin samana päivänä, tänään, tuli Sleyn kirjapaketti. Lähetän tässä samalla yhden kirjan siitä sinulle. Timo kuunteli sangen kiinnostuneena sen kuvatekstejä. En tajua millään, mikä niissä häntä kiinnosti. Tarkasti hän kuunteli ja keskusteli sitten niistä. Runosta ”On tuleva aika” hän oli toista mieltä. Hänen mielestään ihmisestä jää jäljelle enemmän kuin runo lupaa.
Timo sanoi: ”Ihmisestähän jää kaikki jäljelle, sehän on taivaassa. Siellä on kaikki jäljellä.”
Sitten hän jatkoi: ”Tänne maan päälle ei jää mitään jäljelle, luut vaan.” ”Muistot jää, IHMISESTÄ (voimakkaasti) jää muisto.”
Olemme kauan sitten saaneet Sleyn henkilöstöpäälliköltä viereisen ikonin. Se on ollut kirjoituspöytäni yläpuolella. Olen katsonut sitä usein. Lähetän sen sinulle, Auli, nyt. Minusta siinä on jotain.
Nyt on pakko ruveta aerobic-hommiin. Läskit lällyy joutilaisuudesta.
Veikko ja Timo pelaavat jalkapalloa. Pian on jo pimeä. Timo ei tykkää, kun Karoliina (3 v.) sählää tiellä.
Esakin meni mukaan jalkapalloon. Ehkä pian Outikin, joka Mikon kehujen mukaan voisi päästä vaikka mimmiliigaan. On hän Esankin mielestä ”varsinainen maalitykki”.
Veikolla on raskas päivä takana, minulla vain tätä leipomista ja sen sellaista.
Terveyttä, hyvän Isämme läsnäoloa Sinulle Auli ja Helgalle myös.
Esa kirjoittaa:
”Minä tässä kirjoittelen, kauniita ajatuksiain raapustelen,
Outi plimputtaa pianolla jotain epämääräisiä sorkkaharjoituksia (sormi). Tänään mä oon tehny pokat. Aion maalata äitille ihanan suloisen taulun synttärilahjaksi. Isä lukee Timolle jotain raamatunkertomusta. Pimeys laskeutui maan ylle ja möröt maan päälle.”
Tästä alkaa Veikon kirjoittama. ”Sinut, Auli, muistan kukkana. Voisit istua kämmenelläni ja minä kannattaisin Sinua. Olet kaunis ja herkkä. Oikeasti muistutat punaista hehkuvaa ruusua. Ruusu ei kerro aitoudesta ja ystävällisyydestä niin paljoa kuin olen Sinulla nähnyt sitä olevan, ja siitä on ollut jaettavaksi rajattomasti. Olet ollut kuin hyvä kaivo. Sinulta ei ole vesi loppunut. Olet maistunut ihanalta. Monta yhdessäolon hetkeä perheeni on saanut kokea kanssasi. Niistä kaikista olen Sinulle, Auli, kiitollinen. Minun on Sinua ikävä. Odotan, että taas pian tapaamme. Ja sitten juhlitaan. Lauletaan ja nauretaan. Onpa hyvä, ehkä minäkin pysyn sitten äänessä. Rajan takana kaikki on toisin, mukavammin, suvituulen salaisuus, kukkakedon loisto, sen tuoksu, lintujen laulu ja metsämarjojen makeus antavat meidän aavistaa tulevasta olostamme, elostamme. Jeesus on meidän ovemme, meidän tiemme, meidän elämämme. Yhdessä rukoilemme Sinulle, Auli, voimaa ja uskon rakkautta, joka tuntiin, joka minuuttiin, joka sekuntiin.
Auli, Sinulla on tulevaisuus ja toivo. Meillä kaikilla on, meillä tallella on, meillä taivaassa tarjona on. Rakkaudella. Veikko. ”
Olen liimannut Aulin vihkoon seuraavat kuvat.
Tähän Anna-Mari Kaskisen sanoittamaan ja Pekka Simojoen sävelmään lauluun, joka otettiin vuoden 1986 Virsikirjaan, päättyy kesän aikana kirjoittamamme vihko Aulille. Lähetän sen Moniankusta matkaan, vaikka en todellakaan tiedä, ehtiikö se perille ennen Aulin kuolemaa tai meneekö lainkaan.
Nyt, kun kirjoitan tätä, hämmästelen, että se on jälleen käsissäni. Kenian Matongosta Suomen Joroisiin ja sieltä aikanaan jälleen minun käsiini Livonsaarelle se kulkeutui siemenineen kaikkineen. Sydämenmuotoiset siemenet, joita olen liimaillut sivuille olivat askarteluissamme arkista käyttötavaraa. Nyt en enää muista, ovatko ne jakarandan vai tulppaanipuun siemeniä vai jonkin muun. Minulla on edelleen niitä pussillinen tallessa. Tarvitseeko joku?
Vihon vanhanaikaiselta vaikuttava teksti nolottaa minua vähän, mutta annan sen lähteä luettavaksenne sellaisenaan, autenttisia ajatuksia ja tapahtumia kuitenkin.
Tämän jälkeen minun pitää pitää taukoa. En osaa sanoa, miten kauan se kestää, mutta opettelen nyt skannaamaan diakuvat, joita Veikko on kovasti odottanut ja ehkä opettelen myös kasettinauhojen liittämisen tähän. Kesken opettelun on myös salasanaan vaihto. Tarvitsen kahdessa viimeksi mainitussa muiden apua, jonka pyytäminen on minulle ylivoimaisen vaikeaa. Jos joku tuntee kutsumusta auttaa minua, otan sen mielelläni vastaan.
*
Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.