Outi on piirtänyt perheestämme kuvan ja luonnehtinut jokaista vähän. Emme ole enää pikkulapsiperhe. Timo on kasvanut koululaiseksi, Esa on yläasteella ja Outi lähtenyt lukioon, jossa tarvittiin parikymmentä sukkaa. Outi meinasi masentua, sillä hänellä oli vain kahdet. Jokainen sukka piti nimikoida. Onneksi koulu alkoi vasta syyskuussa, joten kesän mittaan ehdimme tehdä kaiken tarvittavan. Minä lähdin Outin iässä Karkun evankeliselle kansanopistolle keittiölle töihin. Veikko teki töitä kotonaan. Outi menee kouluun mielellään ja mielelläni minä hänet sinne lähetän, mutta silti voi tuntua tyhjältä ja haikealta. Veikko on tänä vuonna täyttänyt 40 ja minä 39.
Kirjoitan: ”Veikko kehitteli jotakin savensekoittamiskonetta. Hän on semmoinen tuskastuttava. Aina sen täytyy keksiä jotain härveliä. Itse härvelin teossa menee enemmän aikaa kuin kyseisessä työssä. Eikä härvelin välttämättä ollenkaan tartte toimia kuinkaan.”
”Kahdeksantoista vuotta yhteiseloa Aro-Heinilän kanssa. Välillä tympäisee, mutta enimmäkseen on mukavaa ja tyytyväistä olotilaa kattomme alla. Joskus pitää ajatella isäni lausetta: ’Täytyy tytyä kans.’ Veikko on työnarkomaani. Hän saa tyydytystä siitä, että voi auttaa ja tehdä sellaisia töitä, mitä kukaan muu ei osaa tai viitsi. Hän voi käyttää täällä koko osaamisensa ja luovuutensa ja nokkeluutensa skaalaa. Mutta: emmekö me omat riitä hänelle? Eivätkö tavalliset kahdeksan tuntia työtä riitä? Mikä ajaa pois kotoa, ei kai työt, jotka ovat olleet kauan tekemättä ja silti on pärjätty ja jotka jäävät rempalleen, kun me lähdemme. Työt eivät voi loppua koskaan.”
Lomalla sotkemme savea. Pappilan pihalle on tekeillä uusi maja. Muu tehdään itse, mutta hieno ruohokatto teetetään ammattilaisilla. Lapset odottavat innokkaina majan valmistumista. Heillä on puussa hieno maja, jossa voi yöpyä kaksi henkilöä kerrallaan. Maan sisään on tehty potero, jossa on takka savutorvineen. Olemme kuitenkin kieltäneet yöpymisen poterossa. Se on tuntunut liian vaaralliselta, pelkäsimme häkää.
Opettelemme elämään ilman Outia. Esa ja Outi ovat olleet todella hyviä kavereita. Esalla on kova ikävä Outia ja Sesseä. Jotenkin haluaisi helpottaa sitä ikävää ja surua, mutta en voi. Sen tekee vain aika. Esa maalaa upean taulun Sessestä öljyväreillä. Pohdimme pohtimasta päästyä, minkä värinen taustan pitäisi olla. Kysyn sitä Paulaltakin Suomesta. Missä tämä maalaus on nykyisin, en tiedä, voi suru, se oli hieno.
Mikko on onneksi Esan hyvä kaveri. Meillä on Outiin vain kirjeyhteys. Pian – eli noin viikon–kahden kuluttua saisimme Outilta ensimmäisen viestin. Suomesta tulee monenlaisia, kivoja suunnitelmia. Ulla haluaa tulla Keniaan yhdessä Lea Nihdin kanssa. Elina suunnittelee häitä. minä soitan Suomeen Kisiistä. Ihmettelen, miten helppoa se on nykyisin. Näpyttelen vain 14 numeroa ja saan vastauksen, jos saan linjan auki. Kyselen Aulin vointia.
3.9.1986 kortissa Outi kirjoittaa: ”Täällä on kamalaa. Joka aamu kappelissa pitää kuunnella rukouksia ja sunnuntaisin on kirkko. Sinne on pakko mennä. Meidän huone on melkein kunnossa. Toinen tuoli uupuu edelleen. Sain sängyn illalla. Selvisin lukujärjestyksen teosta. Me ollaan täällä hukassa olevan näköisiä. Ruoka on pahaa, ainakin eilen oli. Kammoa hampurilaista ja ranskalaisia perunoita. Musiikki kaikuu ja seinät päästää ääntä kauheesti läpi. On hirmu kylmä.” Outi pyytää tuomaan lämpimiä vaatteita, henkareita, suomalaista lukemista ja hyttysverkon. Hän lisää vielä: ”Meillä on yhdistelmälukko. Siis sellainen, missä väännetään.”’
9.9.1986. ”Täällä on kamalaa.” Outin viesti on selvä, mutta onpa hyvä, että lapsi uskaltaa sanoa, mitä ajattelee. Minä en olisi koskaan voinut kirjoittaa vanhemmilleni noin, ei Veikkokaan.
10.9.1986 Outi pyytää tuomaan teippiä ja kynän ja kortit, jotka hän osti Nairobista. Sadulla on ollut maha kipeä, mutta onneksi Outin ”ei ole tarvinnut etsiä mamia jostakin hornasta”, sillä Saduu oli saanut jo apua. Kortin allekirjoittaa ”huippuväsynyt” Oudii.
13.9.86 Outi kirjoittaa: ”Eilen mami kävi kyselemässä, minkä työn haluaisin itselleni. Mä olin ollut jo viikon päivät roskakuskina. Siis rontannu roskista ylös liukasta ruohoa liukkaat kengät jalassa ja pelänny koko kamalan ajan. Mä otin sen mälsän homman uudestaan.” Outi ottaa itselleen kaikkein kehnoimman työn.
Jonkin vierailun jälkeen Outi yrittää päästä asuntolaan. ”Ketään ei näkynyt mailla ei halmeilla. No, lähdin ulos, tulin sisään, koska ulkona oli niin pelottavaa, avasin lukon, kävin sisällä ja suljin oven ja laitoin lukkoon. Joku älypää oli laittanut ulko-oven kiinni. Hätä keinot keksii. Menin sivuovesta, joka oli raollaan. Tein pienen hermojarepivän kävelylenkin. Tulin sisälle, menin ulos ja harhailin pääoven edessä. Kah! Yksi tytteli ryntää suoraa päätä yhdestä ovesta, joka on sisällä ja johtaa sinne, minne mun piti mennä.
Jibii! Nainen kurkkaa akkunasta ja näyttää ovea rappujen alla. Menen siitä. Hoo, menen melkein väärästä ovesta, mutta onneksi heikko valonkajo opastaa kulkuani hirveässä moppi- ja harjaviidakossa. Kauheeta naurua kuuluu. Olen oikeassa osoitteessa. Mutta joudun ojasta allikkoon. Yksi tyttö, Maryann rupee kyseleen kaikkia asioita. Mä olen ihan vaikeena, koska edellä selostettu tapaus ei ole vielä haihtunut mielestä. Näytin varmaan 1000 dollarin ääliöltä. Ilta kului rattoisasti haukotellen ja kaameeta kaakaota litkien. Kerran otin jopa kakkua, hirveen makeeta, vaikka maha oli pizzaa täynnä.”
Outilta on loppumassa kaikista kynistä muste, tai on jo loppunut ja pitäisi tehdä bilsan esitelmää. Ja sitten sammuu valotkin. Samanlaista tuntuu olevan Kijabessa kuin meilläkin. Outi: ”En tykkää enkun opettajasta, koska se on pöhkö enä uskonnon opettajasta, vaikka sillä on söpö vauva en ranskanopettajasta, koska se on parrakas ja kalju ja kysyy liian vaikeita asioita.” Oletko ansainnut joka päivä kaksi shillinkiä, hän kysyy Timolta.
En ehdi saada näitä viestejä Outilta ennen kuin minun pitää/saan lähteä lupaustani lunastamaan Suomen Joroisiin. Koulu on kuitenkin saatu hyvin alkuun.
Pentti on käynyt pappaa katsomassa. ”Hetken siinä katsottiin toisiamme silmiin ja sanottiin, mitä jaksettiin, voinnista, joka ei ollut hyvä ja jotain sellaista pientä, joka pienuudessaan pyrkii kuitenkin olemaan lämmintä. En tahtonut oikein saada selvää hänen kaikista sanoistaan, sillä hänen puheensa oli vaikeaa.” Veikko on Pentin mukaan soittanut isälleen Keniasta pari kertaa, useamminkin. Käsissä ei ole voimaa käyttää Veikon rakentamia apulaitteita, hän odottaa kunnalliskotiin pääsemistä. Pentti kehottaa minua opiskelemaan lisää. Minä ehdotan Veikolle peruskoulun suorittamista. ”Taisi ottaa ilmaa siipien alle”, kirjoitan. Ajattelen omaa opiskeluani, mutta totean, etten voi, sillä se aika olisi pois lapsilta ja haluan olla heidän kanssaan vielä.
Mirja kirjoittaa, että niskakiehkura on Suomessa mitä suurinta muotia. Mistä aavistimmekaan sellaisen tulevan suosituksi. Heille on tullut telkkari. Asko nököttää sen ääressä, iltaunisuudesta ei enää tietoakaan. Lapset odottavat häitä Illossa. Hautajaiset ovat tulleet heille tutuiksi, Annakin, nelivuotias, on ollut kolmissa. No, on sentään ollut parit ristiäiset. Mirjalla kello on 23, kun hän yrittää kirjoittaa vihkostaan meille. Mirja käy rapsuttelemassa lasten selkiä, laulaa ja pitää kädestä. ”Eiköhän sitten ole loppuyö aikaa itselle ja kirjeen kirjoittamiselle.”
Äiti-Laina kirjoittaa, että Aatos oli pyytänyt kaikkia opettelemaan Paimenpsalmin 23. Äiti alkaa harjoitella ja minä hämmästyn, että eikö hän muka osaa sitä. Me olemme koulussa oppineet sen laulamalla. Ehkä äiti ajatteli psalmin syvällistä harjoittelua, ei vain sanoja peräperää.
Tulevaisuudensuunnitelmista kirjoitan: Kun Outi koulu 1987 heinäkuun lopulla päättyy, lähdemme Suomeen. Eurajoelta pitäisi hakea paikkaa, siellä lähikoulun naisopettajan paikka on avoinna, mutta ei haluta hakea. En pystyisi kilpailemaan ammuvainaan aikaisilla papereillani, kun en ole opiskellut mitään lisäksi, vain pakolliset kasvatustieteen opinnot. Sleyllä olisi työtä, mutta Helsingissä. Tykkäisin asua Helsingissä, mutta ei ole varaa asua kahdessa paikassa. Veikko saa työtä Selystä, ilman muuta, Rädyn jatkajana tai jotain. Kaikkein mieluimmin olisin kotona ja tekisin kutunjuustoja ja kutoisin mattoja. Sitä en voi tehdä, sillä diakonin palkalla ei pitkälle pötkitä. Joten, Irja, töihin vain ja haaveet sikseen.
Ja sitten Aulista jo pitäisi…
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.